Ladataan...
Isyyspakkaus

Ooppera on ollut minulle jostain syystä hyvin vaikeasti lähestyttävä taiteenlaji. Olen nähnyt aiemmin livenä vain Mozartin Taikahuilun, kolmesti, mutta muuten en ole uskaltautunut katsomaan edes tunnetuimpia teoksia. Tavallaan olen ollut kuitenkin kiinnostunut, mutta kynnys lähteä oopperaan on ollut liian iso. Mistä aloittaa, kun ei tunne teoksia juurikaan?

Innostuimme Rouvan kanssa jo hyvän aikaa sitten kuuntelemaan kotona radiosta päivittäin Radio Classicia, ja vähitellen sisälläni alkoi syntyä oopperakipinä. Kuuntelin radion sunnuntaisissa oopperailloissa korvat höröllä mm. Verdin La Traviataa ja Puccinin Madama Butterflyta, ja radiosoittoon päässeet yksittäiset aariat ja ensemblet alkoivat kuulostaa hyviltä.

Päätin tutustua taidemuotoon myös livenä.

Nyt olen käynyt katsomassa viime kuukausina Mozartin Figaron häät ja Wagnerin Lentävän hollantilaisen sekä NYC:in Metropolitan Operassa Rossinin Sevillan parturin. Olin oikeastaan ajatellut käydä katsomassa myös Kansallisoopperan version Sevillan parturista, mutta en saanut sitä aikaiseksi ennen kuin esitykset päättyivät tältä keväältä. Viime viikolla pääsimme Rouvan kanssa yhdessä katsomaan Tšaikovskin Jevgeni Oneginin.

Kirjoitin NYC:in matkalta Metistä, ihan jo legendaarisen oopperatalonkin vuoksi, mutta syksyn Kansallisooppera-kokemuksistani en kirjoittanut blogiin. Minun oli vaikea löytää sanoja. Musikaaleista olen kirjoittanut monesti, ja niiden suhteen osaan jäsennellä ajatuksiani paremmin, mutta oopperasta kirjoittaminen tuntui liian vaikealta. En tiennyt tarpeeksi eikä ollut vertailukohtia.

Nyt, kun olen nähnyt melko lyhyellä aikavälillä neljä oopperaa, pystyn analysoimaan jo hieman paremmin omia ajatuksiani näkemistäni teoksista.

Ensimmäinen odotukseni oli, että kuulisin oopperoissa tuttuja sävelmiä, ja olin yllättynyt, että niinkin tunnetusta oopperasta kuin Figaron häistä, en löytänyt tuttuja, Sevillan parturin Largo al factotumin veroisia aarioita tai samanlaista hittikimaraa kuin Taikahuilusta. Koominen epookkiooppera isoine peruukkeineen jätti päällimmäiseksi ajatuksen, että seuraavalla kerralla haluaisin kuulla jotain aivan muuta.

Wagnerin Lentävä hollantilainen oli musiikiltaan minulle tuntemattomapi kuin Figaron häät, mutta se oli todella vaikuttavaa. Huomasin pitäväni huomattavasti enemmän vakavammasta ja melankolisemmasta oopperasta. Lentävässä hollantilaisessa minua häiritsi kuitenkin teoksen modernisointi. Lentävä hollantilainen ei ollut lainkaan valtamerillä seilaava merikapteeni vaan alkoholisoitunut taidemaalari, joka liikkui taidepiireissä. Laiva oli vaihtunut taidegalleriaksi.

Ymmärrän, että kun samoja teoksia esitetään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, tekijät haluavat etsiä uusia tulkintoja ja monet katsojatkin varmasti arvostavat sitä. Mutta minua kummastutti, että libretossa tarina liikkuu merellä, laivalla ja satamissa ja näyttämöllä näkyy jotain aivan muuta. Modernisointi oli varmasti hyvin onnistunut ja lavastus toimi hienosti, mutta itse huomasin miettiväni koko ajan, että mitäköhän oopperassa oikeasti tapahtuisi tässä kohtaa. Olisi siis hyvä, että olisi nähnyt Lentävästä hollantilaisesta jonkin hyvin klassisen version ennen kuin lähtee etsimään uudempaa.

Nyt päästään vihdoin Jevgeni Oneginiin, ja tämän teoksen ansiosta uskalsin kirjoittaa tämän postauksen. Pidin oopperasta nimittäin todella paljon.

Tarina on kaikkea muuta kuin kepeä. Omahyväinen Jevgeni Onegin särkee tähän ihastuneen nuoren Tatjanan sydämen repimällä Tatjana kirjoittaman kirjeen palasiksi. Onegin alkaa flirttailla juhlissa Tatjanan sisaren ja ystävänsä Lenskin morsiamen, Olgan kanssa. Lenski haastaa juovuspäissään Oneginin kaksintaisteluun, jossa hän myös saa surmansa. Onegin tapaa Tatjanan uudelleen vuosien päästä, kun tämä on mennyt naimisiin vanhemman ruhtinaan kanssa, ja Onegin kiinnostuu tästä vihdoin. Tatjana suhtautuu häneen kuitenkin kylmästi.

Pääosissa olivat Josef Wagner Oneginina ja Elena Stikhina Tatjanana. Lenskin roolin lauloi Tuomas Katajala. Hienot suoritukset kaikilta.

Tšaikovskin musiikki oli upeaa, melankolista ja dramaattista. Lavastuksessa yhdistyivät kekseliäästi sisä- ja ulkotila, ja vino lattia ja seinät tekivät hauskan surrealistisen vaikutelman. Lavalla oli ajoittain myös valtavasti ihmisiä, joukkokohtauksissa jopa 60 laulajaa ja tanssijaa, mikä teki esimerkiksi juhlista todella eläväiset ja näyttävät. Oli hauskaa nähdä oopperassa myös tanssijoita. Puvustuskin oli säkenöivä. 

Aivan alussa pelkäsin, olisinko liian väsynyt katsomaan esitystä, mutta verkkaisen alun jälkeen se tempaisi pian mukaansa niin, että tapahtumia ja juonenkäänteitä seurasi aivan jännittyneenä. Olisin katsonut ooperaa pidempäänkin. Myös Rouva oli haltioissaan.

Eli tällaista lisää! Dramaattista ja melankolista! Suuria tunteita!

Onko suosituksia?

Toisaalta haluaisin nähdä klassikoiden klassikoita, mutta toisaalta tutustua johonkin moderniinkin oopperaan. Ensi kaudella näytti olevan tulossa jälleen mielenkiintoisia esityksiä kuten Verdin Rigoletto ja La Traviata ja Puccinin Madama Butterfly. Ja olisipa hienoa käydä joskus myös Savonlinnan oopperajuhlilla!

 

Olen muuten käynyt tutustumassa viime aikoina myös balettiin. Lue lisää:

Joutsenlammesta,
Romeosta ja Juliasta ja
Muumibaletista

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Eräänä iltana mietin ääneen, että enpä ole koskaan käynyt The Metropolitan Operassa, ja jo muutamaa hetkeä myöhemmin olin päättänyt ostaa itselleni oopperalipun.

Olen todella ravannut Broadwaylla New Yorkin -matkoillamme useita kertoja, mutta oopperaa en ole uskaltautunut kuuntelemaan. Olen kuitenkin päättänyt vihdoin tutustua tähän taidemuotoon ja käynyt muutaman kerran syksyn aikana Kansallisoopperassakin.

Ajattelin, että voisin käydä keväällä kuuntelemassa ja katsomassa Rossinin Sevillan Parturin, ja ilahduin kun se oli parhaillaan ohjelmistossa myös täällä. Nythän voisin katsoa sen ensin New Yorkissa ja sitten Helsingissä ja jopa vertailla toteutuksia!

The Metropolitan Opera sijaitsee Upper West Sidella, Broadwayn tuntumassa Lincoln Centerissä. Saman aukion reunoilla sijaitsevat myös New York City Ballet'n ja New York Philharmonic Orchestran esiintymislavat.

Ostin esitykseen huokeimman mahdollisen lipun, jolla pääsi viidennelle parvelle, joka on nimetty Family Circleksi. Lipulle tuli tähän esitykseen hintaa 35 dollaria palvelumaksuineen. Halvemmalla hinnalla piti tietysti tyytyä siihen, että laulajien kasvojen ilmeitä ei täältä piippuhyllyltä asti nähnyt, ja välillä huomasin että oli jopa vaikea erottaa, kuka hahmoista oli milloinkin äänessä. Olisi siis ollut tarvetta oopperakiikareille. Kyllä esitystä silti pystyi seuraamaan oikein hyvin, mutta jos haluaisi ottaa teoksesta kaiken irti, kannattaisi maksaa suosiolla enemmän lipustaan.

Sevillan parturi on aikansa romanttinen komedia, jossa neuvokas parturi Figaro auttaa Kreivi Almavivaa saamaan itselleen ihastuksensa, kauniin Rosinan. Rosina on tohtori Bartolon suojeluksessa, ja tohtori itse suunnittelee naivansa hänet jonain päivänä. Kreivi esiintyy salanimellä, eivätkä Rosina tai Bartolo tunnista häntä, ja Figaron avulla hän pääsee tapailemaan Rosinaa Bartolon selän takana - ja jopa silmien alla. 

Libretto on hauska, ja The Metin yleisö nauroi tapahtumille jopa ääneen. Kansallisoopperan tavoin esitys on tekstitetty, mutta tekstit eivät ole lavan yläpuolella vaan oman istuinpaikan edessä. Ainakin omasta mielestäni lavan yläpuolelle sijoitettuja tekstejä on helpompi seurata, mutta tällä tavalla ooppera pystyy tarjoamaan useampia kielivaihtoja tekstityksille.

Opperan sävellyksistä tutuimpia hittejä lienevät ooperan alkusoitto sekä Figaron aaria Largo al factotum. Laulajat olivat kaikki hienoja, mutta erityisesti eteläafrikkalainen sopraano Pretty Yende loisti Rosinan roolissaan. Lavalla nähtiin myös oikea aasi, mutta vain statistina.

Oli hauska käydä kokemassa kuuluisa oopperatalo sisäpuolelta, ja seuraavalla New Yorkin -matkalla uskallan varmasti tulla tänne toisenkin kerran. Sitä ennen jatkan kuitenkin tutkimusmatkaa oopperan maailmaan siellä, mihin pääsen kotoa raitiovaunulla.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tästä viikonlopusta tulikin varsinainen kulttuuriviikonloppu. Ostin nimittäin Rouvalle hääpäivälahjaksi liput tämän päivän Romeo ja Julia -balettiin Kansallisbaletissa, ja vain hieman myöhemmin sain kutsun Kansallisoopperan CircOperan ensi-tilaan, joka oli eilen.

CircOpera on täysin uudenlainen poikkitaiteellinen esitys, jossa yhdistellään oopperaa, balettia ja sirkusta. Lavalla on siis laulajien ja tanssijoiden lisäksi myös akrobaatteja, nuorallatanssijoita ja jonglöörejä. Onpa esityksessä mukana myös hurjasti pyörivä kuolemanpyörä.

Musiikki on valikoima klassisia hittejä kuten Rossinin Largo al factotum oopperasta Sevillan parturi tai Orffin O fortuna kantaatista Carmina Burana, joita laulavat oopperatähdet Hanna Rantala, Mika Pohjonen, Ville Rusanen ja Koit Soasepp sekä Kansallisoopperan kuoro.

Laulut ja laulajat jäävät tässä esityksessä tavallaan sivurooliin, sillä pääosassa ovat huikeat sirkustaiteilijat. Kun kuolemanpyörällä tasapainotteleva Gengis van Gool kompastuu, yleisö kohahtaa. Kun nuoralla tanssiva Sanja Kosonen pudottautuu ensimmäisen kerran istumaan nuoralle, yleisö luulee hänen jo putoavan.

Köysillä ja liinoilla korkealla lavan yläpuolella taiteilevat Aourell Krausse ja Viivi Roiha kiipeilevät naruissa ja toisissaan niin ketterän ja kevyen näköisesti, että on helppoa unohtaa, miten valtavasti käsi- ja jalkavoimaa se vaatii. Wes Peden jonglööraa niin monella esineellä yhtä aikaa, etten voi ymmärtää, miten ne kaikki saa pysymään ilmassa. Akrobaatti Mikko Karhu pompahtelee pallojen päällä ja trampoliinilla.

Ja aivan hurmaavan liikuttava on ison miehenkörilään ja nukkemaisen pienen naisen rakkaustarina, jota tulkitsevat pariakrobaatit Victor Cathala ja Kati Pikkarainen.

Ballet Finlandin tanssijat esittävät omia balettinumeroitaan, ja Kansallisoopperan orkesteri soittaa virheettömästi.

Niin paljon osaamista ja taitoa lavalla yhtä aikaa, ja mietin, miten monta tuhatta tuntia jokaisen taiteilijan on pitänyt omaa taitoaan harjoitella.

Esitys on rakennettu kabareeksi. Siinä ei ole varsinaista tarinaa, vaan se koostuu sarjasta erillisiä ohjelmanumeroita. Esitys on puvustettu ja lavastettu sirkustyyliin, ja myös Kansallisoopperan katsomo on valaistu värivaloin. 

Show oli erittäin viihdyttävä. Se oli hulvattoman hauska, yllättävä, eriskummallinen ja varsinkin akrobaattien aikaan erittäin jännittävä. Laulajat ja soittajatkin panivat itseään likoon, ja esimerkiksi Ville Rusanen lauloi Figaroa kävellessään pystysuoraa seinää pitkin alaspäin, Mika Pohjonen esitti erään laulun seisten käsillään ja Hanna Rantala keinui yhdessä kappaleessa yleisön yllä.

Jos tämän esityksen oli tarkoitus tuoda oopperaa lähemmäs koko kansaa, mielestäni se onnistui siinä erittäin hyvin. Klassisen musiikin harrastajille esityksessä oli varmasti jotain uutta, ja vähemmän oopperaa kuunnelleille teos oli hyvin helposti lähestyttävä. 

Harmi vaan, että CircOperassa on esityksiä vain kahdeksan, ja ne ovat jo loppuunmyytyjä.

Onneksi kaikilla on sentään mahdollisuus katsoa esitystä livenä Oopperan verkkosivuilta perjantaina 30.9.2016 (ja varmaan taltiona sen jälkeen): http://oopperabaletti.fi/live/circopera/.

Kiitos Kansallisoopperalle kutsusta esitykseen! Pidimme kovasti, ja aloimme heti katsella, mihin oopperaan ostaisimme liput seuraavaksi!

Share