Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Finnkino Maxim

Kluuvikadun Maximissa oli uudistuneen elokuvateatterin ensimmäinen kulttuurikeskiviikko tällä viikolla ystävänpäivänä. Illan elokuvana esitettiin encore-näytös Franz Lehárin operetista Iloinen leski, joka oli taltioitu The Metropolitan Operan lavalta.

Esitys oli osa Finnkinon Event Cinema -konseptia, jossa esitetään joko suorana lähetyksenä tai tallenteena (eli encorena) esityksiä mm. The Metropolitan Operasta New Yorkista ja Bolshoi-baletista Moskovasta. Tämä Iloisen lesken näytös oli striimattu satelliitin kautta elokuvateattereihin ensimmäisen kerran vuonna 2015, ja nyt kyseessä oli uusintanäytös. 

Näytös oli ystävänpäivänä, ja pyysin mukaani ystäväni, Annen, jolle Event Cinema oli yhtä uusi tuttavuus kuin itselleni. Olen kyllä ollut aiemminkin kiinnostunut oopperoiden katsomisesta elokuvateatterissa, mutta minulla oli omat epäilykseni siitä, millainen kokemus olisi. Palataan siihen hieman alempana.

Saimme paikat Maximin parven ensimmäisestä rivistä, jonka havaitsin jo Maximin avajaisgaalassa parhaaksi paikaksi katsoa elokuvia. Valkokangas kun on juuri katseen tasalla. Sieltä tulen varaamaan paikkani myös jatkossa, jos vaan paikkoja on vapaana.

Maximin merkittävimpiä uudistuksia remontin yhteydessä ovat paitsi uudet todella mukavat laiskanlinnat, myös se, että elokuviin voi ostaa mukaan muutakin syötävää kuin pop cornia ja limua.

Päätimme maistaa kaikki Fazer Cafén kolme tapaslajitelmaa ja otimme lasilliset italialaista punaviiniä. Samoja tapaksia oli tarjolla jo elokuvatetterin avajaisgaalassa viime viikolla, joten lajitelmien komponentit olivat minulle tuttuja.

Tapas-annoksista ruokaisin on Olympia Tapas (10,90 €), jossa on paasionmarinoitua lohta, pistaasikuorrutettua kanaa, bulgursalaattia, yrtticremeä ja pitaleipää.

Pikkunälkään sopiva naposteluannos on Maxim Hummus (8,50 €), joka sisältää runsaan satsin ruislastuja, hernemummusta, artisokka-valkopapuhummusta ja paprikahummusta.

Kolmas lajitelma on Piccadilly Plate -juustolautanen (10, 90 €), jossa on Ritari-kermajuustoa, manchego-juustoa, valkohomejuustoa, kirsikkahilloketta, paahdettua paprikaa, marinoituja oliiveja, Levain-leipää ja ruislastuja.

Erittäin maukkaat olivat kaikki ruoat! Ja jos pimeässä syöminen epäilyttää, leffasaliin voi saapua jopa puoli tuntia aiemmin nauttimaan antimista, ja elokuvan aikana voi sitten keskittyä naukkailemaan juomaansa.

Itse elokuva oli hyvin positiivinen kokemus! Vaikka olinkin etukäteen hieman epäileväinen, jo muutaman minuutin katsomisen jälkeen olin myyty. Iloinen leski oli ensinnäkin hurmaava, hauska ja mukaansa tempaava teos, The Metropolitan Operan tuotanto ja esiintyjät ensiluokaisia ja mikä tärkeintä: katselukokemus oli todella hyvä.

Operetti on kepeämpi kuin ooppera, ja se on lähempänä muutenkin sydäntäni lähellä olevia musikaaleja. Operetissa on laulun lisäksi myös puhuttua dialogia, ja laulut ovat oopperaan verrattuna kevyempiä.

Juonensa puolesta Iloinen leski voisi kyllä olla myös oopperaa. Se on romanttinen komedia, jonka suuri salaisuus on se, kenet rikas leskirouva, Hanna (Renée Fleming) valitsee puolisoksensa. Upeat roolisuoritukset kaikilta sekä laulun että näyttelemisen puolesta! Ihastelin erityisesti Kelli O’Haran (Valencienne) ja Alek Shraderin (Camille De Rosillion) välistä kemiaa. Hannan ihastus, Danilo (Nathan Gunn), loistin niin ikään roolissaan.

Kuva on yhtä tarkkaa kuin missä tahansa elokuvassa ja äänen laatu huippuluokkaa. Esitys on kuvattu usealla kameralla, ja esiintyjien kasvot ja ilmeet näkee läheltä ja hyvin tarkasti. Paremmin esityksen siis näkee ja kuulee kuin paikan päällä The Metissä. Kävin oopperassa New Yorkissa vuosi sitten, ja viidennen parven Family Circle -paikalta (joka sattuu näkymään juuri kuvan yläreunassa) ei kyllä paljoa nähnyt näyttämön tapahtumista.

Esityksen alussa näytettiin kuvaa oopperatalosta. Esityksessä oli myös puolen tunnin väliaika kuten oikeastikin. Encore-näytöksistäkään sitä ei ole siis leikattu pois, ja väliaika täytetään mm. tekijöiden haastatteluilla. Väliajalla voi tietysti hakea lisää syötävää ja juotavaa Fazer Cafésta.

Minusta tuli kerralla fani, ja mietin jo, minkä oopperan kävisin katsomassa Finnkinossa seuraavan kerran! Ja jos vain mahdollista, teen sen nimenomaan Maximissa.

Siis lämpimät suositukset kaikelle ja tervetuloa Maximiin Kluuvikadulle!

 

finnkino.fi/ohjelmisto/maxim-helsinki

finnkino.fi/eventcinema/ohjelmistossa

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Oopperaa taaperoille? No mikä ettei! Vauvojen taidetuokio marraskuun lopussa oli niin hauska kokemus, että nyt vein taaperon siskonsa kanssa Kansallisoopperan Tuhkimo-minioopperaan, jota esitetään Oopperatalon parvilämpiössä.

Miniooppera on suunnattu taaperoille ja päiväkoti-ikäisille, ja esitys kestää noin puoli tuntia. Rento esityspaikka madaltaa kynnystä lähteä katsomaan oopperaa sellaistenkin lasten kanssa, jotka ovat vielä tottumattomampia istumaan teatterisalien penkeissä. 

Poikamme oli yksi esityksen pienimmistä katsojista, ja hyvin hänkin jaksoi seurata sitä siskonsa kainalossa. Aivan lopussa alkoi olla ilmassa levottomuutta, joten otin hänet sivuun ja syliini ja lykkäsin hänen suuhunsa rusinoita.

Miniooppera on lyhennelmä Giacomo Rossinin oopperasta La Cenerentola, ja tarina esitetään kahden laulajan ja kahden muusikon voimin.

Näkemässämme esityksessä Tuhkimoa esitti sopraano Saara Kiiveri ja prinssiä baritoni Sampo Haapaniemi.

Laulajat esittävät esityksessä myös muut roolit, ja sehän on aina hauskaa, kun mies pukeutuu naiseksi. Tässä Haapaniemi esittää toista Tuhkimon ilkeistä sisarpuolista, Clorindaa.

Kohtauksissa, joissa hahmoja tarvitaan lavalle useampia, apuun tuodaan rooliasuihin puettuja Barbie- ja Ken-nukkeja. Nuket esiintyvät näyttämölle avautuvassa pienoisteatterissa ja myös ajavat autolla näyttämön halki. Aivan hittikamaa lasten mielestä.

Esitys oli todella hauska, ja tarinaa oli modernisoitu pilke silmäkulmassa: Prinssi kertoi kokeilleensa jo kaikki mahdolliset keinot ja Tinderit, mutta puolisoa ei ollut löytynyt. Tuhkimo ei suinkaan saapunut juhliin hevosten vetämänä vaan helikopteriksi muutetussa kurpitsassa.

Pidimme kovasti esityksestä - ainakin ne meistä, jotka osaavat puhua. Lapsillemme klassinen musiikki ja oopperalaulu ovat sen verran tuttuja jo kotoa, jossa kuuntelemme lähinnä Radio Classicia, että musiikki kuulosti heistä varmasti ihan tavalliselta. Hauskaa siis, että oopperaa tarjotaan myös aivan pienimmille katsojille!

Voisikohan Oopperalta toivoa ohjelmistoon myös jotain ihan oopperan lavalla esitettävää lastenoopperaa samaan tapaan kuin Muumipeikko ja taikurin hattu baletin puolella? Milloinkas Muumioopperaa on esitetty viimeksi Kansallisoopperassa..?

 

 

Kuvat kahta ensimmäistä lukuun ottamatta: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera

Pressilippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Talven oopperarupeaman päätteeksi kävimme katsomassa vielä Giacomo Puccinin Madama Butterflyn Kansallisoopperassa. Japanilaissyntyisen Yoshi Oïdan ohjaaman oopperan ensi-ilta oli viikko sitten, ja näimme sen toisen esityksen keskiviikkona.

Tämäkään teos ei ollut itselleni aiemmin tuttu, mitä nyt olen joskus kuullut oopperan radiosta ymmärtämättä tarinasta mitään. Tällä kertaa olin kuitenkin muistanut ottaa jo etukäteen selvää, mistä siinä lauletaan, joten tarinaa oli helpompi seurata oopperan lavalla.

Olen jotenkin tiedostamattani valinnut peräkkäisiksi oopperakokemuksiksini hyvin traagisia teoksia. Marraskuinen Taikahuilu oli toki kepeää hömppää, mutta sen jälkeen sekä La Traviata, Carmen että Madama Butterfly päättyvät pääosan kuolemaan. Yksi kuolee sairauteen, toinen murhataan ja kolmas riistää oman henkensä. Anteeksi spoilerit.

Näistä Madama Butterflyn tarina on kuitenkin kaikkein traagisin ja koskettavin. Nuori japanilainen nainen, myös Butterflyksi kutsuttu Cio-Cio-San, kaupataan vaimoksi Japanissa palveluksessa olevalle amerikkalaisupseerille, Pinkertonille. Miehelle nainen on vain leikkikalu, mutta nainen - tai oikeammin 15-vuotias tyttö - ei tätä ymmärrä ja rakastuu tähän todella. Cio-Cio jopa kääntyy kristityksi ja tulee sukunsa hylkäämäksi.

Pinkerton palaa pian takaisin Amerikkaan mutta ei tiedä, että Cio-Cio odottaa hänelle lasta. Nainen jää odottamaan miehen paluuta pariskunnan yhteisen pojan kanssa, mutta mies palaa vasta kolmen vuoden päästä ja särkee Cio-Cion sydämen.

Käy ilmi, että Pinkerton on mennyt uusiin naimisiin Amerikassa ja palannut Japaniin uuden vaimonsa kanssa. Hän tapaa Cio-Cion vain tarjotakseen tämän pojalle uuden elämän Amerikassa. Cio-Cion sydän murtuu ja hän tarttuu samaan tikariin, jolla hänen isänsä on tehnyt itsemurhan.

Aivan alkuun on sanottava, että pidin tästä oopperasta todella paljon. Sanoisin, että tämä saattaa ottaa tähän mennessä näkemistäni oopperoista (joita ei siis ole kuin kahdeksan) jopa ykkössijan, ainakin jaetun sellaisen Jevgeni Oneginin kanssa.

Giacomo Puccinin musiikki on hyvin melodista, ja siinä kuullaan viittauksia japanilaisiin sävelmiin ja myös Yhdysvaltain kanssallislauluun. Tarina etenee rivakasti, ja lauluissa on runsaasti dialogia. Toisissa oopperoissa laulajat saattavat jäädä toistelemaan samoja sanoja ja lauseita niin, että dialogi ei oikein tunnu etenevän, mutta tässä lähes jokainen laulettu fraasi oli uusi lause, ja tekstityslaitetta oli vilkuiltava tiheästi.

Toisaalta tämä vei huomiota hieman lavan tapahtumilta. Luin esimerkiksi Helsingin Sanomien arviosta siitä, miten ohjaaja oli halunnut häivyttää tarinasta alkuperäisen lapsiinsekaantumisteeman siten, että kun Cio-Cio kertoo olevansa 15-vuotias, toinen hahmo lavalla nauraa tälle pitkään ja näin osoittaa, että Cio-Cio olisikin vanhempi. Tällainen minulta meni täysin ohi, ja pidin Cio-Ciota lapsena, kuten alun perinkin on kirjoitettu.

Kansallisoopperan versio on yhdistelmä vuosien 1904 ja 1907 versioita opperasta, ja tässä versiossa Pinkerton on esimerkiksi avoimemman rasistinen kuin oopperan uudemmissa versioissa. Mies halveksii japanilaista kulttuuria ja kutsuu japanilaisia vinosilmiksi.

Näkemässämme esityksessä Cio-Cion roolissa oli sopraano Hiromi Omura ja Pinkertonia esitti tenori Mika Pohjonen. Erittäin hienot roolisuoritukset molemmilta. Pidin kovasti Cio-Cion apulaista Suzukia esittäneestä mezzosopraano Jenny Carlstedtistä ja myös baritoni Olli Tuovinen teki mainion roolin konsuli Sharplessina.

Kovin liikuttavaa oli myös, kun lavalle tallusteli pieni, ehkä 3-vuotias poika, joka esitti Cio-Cion ja Pinkertonin lasta. Hänen rooliinsa kuului istua hiljaa paikoillaan ja näyttää söpöltä, ja sen hän teki hämmästyttävän hyvin. 

Lavastuksen ja puvustuksen suhteen esitys oli hyvin klassisilla linjoilla. Se oli kaunis yhdistelmä japanilaista estetiikkaa ja karuja metalliportaikkoja, ja pidin sitä onnistuneena. Arvostin myös sitä, että tapahtumia ei ollut lähdetty siirtämään toiseen aikaan tai paikkaan, vaikka kyseessä yksi maailman esitetyimmistä oopperoista onkin.

Orkesteri soitti upeasti, kuten aina, ja aiemmissa oopperoissa ajoittain kuulunutta orkesterin ja solistien eriaikaisuutta en havainnut kuin aivan parissa kohdassa.

Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ensinnäkin siihen, että kävin katsomassa juuri tämän oopperan, sillä pidin siitä hyvin paljon. Vielä tyytyväisempi olen siihen, miten päätin silloin joskus 1,5 vuotta sitten, että haluan tutustua oopperaan taidemuotona ja käydä katsomassa useita erilaisia esityksiä.

Kun aivan ensimmäisten oopperoiden kohdalla ihmettelin ja kurtistelin kulmiani, seuraavissa aloin jo löytää asioita, joista pidin. Nyt huomaan nauttivani jokaisesta näkemästäni oopperasta yhä enemmän ja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Sanoisin jopa, että ooppera on vienyt minut mukanaan niin, että yhden esityksen nähtyäni haluaisin nähdä heti jo seuraavan.

Nyt en ole kuitenkaan (näillä näkymin) menossa oopperaan ennen kuin seuraavan kerran vasta toukokuussa. Varasin nimittäin liput Wagnerin Parsifaliin. Yli viisituntinen teos kahdella väliajalla kuulosti haasteelta, jonka haluan ottaa vastaan seuraavaksi.

Ja nyt kun olen nähnyt jo joitain hyvin klassisia oopperoita 1700- ja 1800-luvuilta, ensi kaudella haluaisin tutustua moderneihin teoksiin 1900- ja 2000-luvuilta. Ehkä nähdä jonkin kanta-esityksenkin. Odotankin innolla syyskauden ohjelmiston julkaisua!

 

Kuvat: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera

Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jopa sattui hyvä tuuri! Kun suunnittelin tämän viikon Jyväskylän-matkaamme, katselin jo etukäteen, menisikö Jyväskylän kaupunginteatterissa jotain kiinnostavaa juuri tällä viikolla. No mutta! Georges Bizet'n Carmen-ooppera, haa!

Eihän minulla tietenkään ollut lippua esitykseen, ja kaikki näytökset olivat jo hyvissä ajoin loppuunvarattuja. Ajattelin kuitenkin, että voisinhan kokeilla onneani ja mennä kärkkymään jotain peruutuspaikkaa ennen keskiviikon tai torstain näytöstä.

Ooppera ei ole Jyväskylän kaupunginteatterin omaa tuotantoa, vaikka esitys teatteritalossa olikin. Sen takana on Jyväskylän ooppera, joka toimii yhdistyspohjaisesti ja tuottaa uuden produktion noin kahden vuoden välein. Niiden ensi-illat ovat usein uudenvuoden aattona, kuten tälläkin kertaa.

Jos nyt jollekin tulee maakuntaoopperasta jonkinlaiset harrastajateatterivibat, on alkuun korostettava, että tällainen mielikuva on aivan väärä. Tässäkin produktiossa oopperan orkesterina toimii Jyväskylä Sinfonia, ja sen solistit ovat samaa tasoa kuin Kansallisoopperassa. Moni heistä on siellä myös esiintynyt. Pääroleissa ovat kroatialainen Ivana Srbljan Carmenina ja brittiläinen Sam Furness Don Joséna. Merkittävät roolit tekevät myös Kaisa Ranta Micaëlana ja Waltteri Torikka Escamillona.

Oopperakuoron lisäksi lavalla nähdään myös lapsikuoro Vox Aurean laulajia, mikä tietysti herätti kiinnostukseni entisestään, sillä olen itsekin laulanut Voxin riveissä jokunen vuosi ...kymmen sitten. Ja teatteritalohan on siis itselleni tuttu vuosien takaa, kun olin mukana neljässä kaupunginteatterin produktiossa.

Kävin tiedustelemassa keskiviikkona jo aiemmin päivällä, onko moni oopperalippu vielä noutamatta, ja kuulin, että kannattaisi käydä kyselemässä juuri ennen esitystä. Olin teatterissa illalla jo puolisen tuntia ennen esityksen alkua, ja kuulin, että pari lippua saattaisi jäädä noutamatta. Tästä ei mennyt kuitenkaan kuin muutama minuutti, kun lippuluukulle tuli rouva, joka halusi palauttaa yhden lipun, sillä hänen tyttärensä oli sairastunut. Tämä ei ollut mahdollista, ja rouvaa kehotettiin myymään lippunsa jollekin toiselle. Satuin pyörimään lippuluukun lähellä juuri sillä hetkellä, ja työntekijät osoittelivat minua. Teimme kaupat.

Olin esityksestä todella vaikuttunut. En ollut nähnyt Carmenia aiemmin, enkä tuntenut tätäkään tarinaa entuudestaan. Yllätyin siitä, että Carmen ei ollutkaan oopperan varsinainen pääosa, vaan ooppera kertoo ensisijaisesti Carmeniin rakastuneesta sotilaasta, Don Josésta.

Carmen on tanssija ja prostituoitu, joka leikittelee Don Josén tunteilla ja saa tämän sekä menettämään sotilasarvonsa että joutumaan vankilaan autettuaan Carmenin pakoon virkavallalta. Tarinassa keskeisiä hahmoja ovat myös Don Joséa itselleen havitteleva Micaëla, joka on miehen sairaan äidin lähettämä kosijatar, sekä härkätaistelija Escamillo, johon Carmen iskee silmänsä. Lopputulos on varsinainen neliödraama, jossa kaikille ei käy hyvin.

Ooppera oli musiikiltaan todella hieno, ei ihmekään, että siitä on tullut yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Vaikka tunnetuimmat kappaleet ovatkin Carmenin Habanera ja Escamillon Toreador, kaikkein vaikuttunein olin Sam Furnessin (Don José) osuuksista. Tunteikkaat melodiat pääsivät todella oikeuksiinsa lyyrisen brittitenorin käsittelyssä, ja hänen äänensä oli varsinaista hunajaa korville. Upeasti omat roolinsa esittivät myös muut pääosat, ja musiikiltaan tämä oli varmasti yksi hienoimmista oopperoista, joita olen nähnyt. Myös Jyväskylä Sinfonian sointi oli upea.

Pidin siitä, miten laulujen välinen dialogi esitettiin puheena resitatiivien sijaan. Esityskieli oli ranska, ja auttavilla ranskantaidoillani puheosuudet kuulostivat sujuvan luontevasti ja aika ajoin ymmärsin joitain sanojakin. Esitys oli toki tekstitetty kuten Kansallisoopperassakin. Tekstitys ja esitys eivät tosin olleet aivan synkassa, mikä aiheutti välillä hieman hämmennystä, kun en ollut aivan varma, kenen repliikki tai fraasi olikaan kyseessä. Tekstityksessä puolestaan ihmetytti paikoin puhekielisyys ja alatyyliset ilmaukset, jotka eivät tuntuneet kuuluvan oopperan arvokkaaseen ilmapiiriin, mutta tämä on toki vain minun mielipiteeni.

Luin Keskisuomalaisesta kritiikkiä siitä, miten tapahtumat oli sijoitettu vastaanottokeskukseen, Carmenista tehty itseään tyrkyttävä hutsu ja Escamillosta tv-kameran kanssa kulkeva huomionkipeä julkkis, mutta koska minulla ei ollut vertailukohtaa, tämä sovitus ei minua häirinnyt.

Olen hyvin, hyvin iloinen, että sain lipun tähän esitykseen, ja pääsin katsomaan Carmenin juuri Jyväskylässä. Ehkäpä seuraavan kerran, vuonna 2019, muistan hankkia lippuni Jyväskylän Oopperan La Bohèmeen ajoissa!

 

Viime aikoina olen kirjoittanut myös

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Instagram-seuraajani lienevätkin jo perillä, missä liikun täällä reaalimaailmassa. Terveisiä siis Jyväskylästä!

Olen hoitovapaani alusta asti suunnitellut, että voisin jonain viikkona tulla lasten kanssa vanhempieni luokse, mutta sopivaa hetkeä on ollut yllättävän vaikea löytää. Nyt se tuli vastaan, sillä tytön päiväkoti on vielä tämän viikon kiinni ja Rouva puolestaan koko viikon töissä.

Pakkasin siis tiistaina lapset, vaatteet ja tietokoneeni mukaani, ja hyppäsimme yhdessä Jyväskylän-junaan.

Kaikki voittivat: isovanhemmat saivat hyvin odotettuja vieraita, tyttö kivaa tekemistä jokaiselle päivälle, poikakin tavallisesta poikkeavaa ohjelmaa ja isi ja äiti hieman vapautusta lastenhoidosta. Olenkin antanut mummon ja papan hoitaa lasten ruokkimiset ja ulkoilutukset.

Sanoin keskiviikkona lounaan jälkeen moikat muille ja lähdin koko päiväksi omille teilleni: kävin kuntosalilla, elokuvissa *), syömässä **) ja parturissa. Päivän päätteeksi menin vielä kärkkymään Jyväskylän kaupunginteatterin lippuluukulle peruutuspaikkaa illan oopperaesitykseen - ja sainkin lipun ***). Aikamoinen superpäivä siis!

* * *

*) Solsidan-elokuva. Se oli pitkälti odotusten mukainen mutta tunnelmaltaan vakavampi kuin tv-sarja. Aivan elokuvan alussa käy ilmi, että Alex ja Anna ovat eroamassa, sillä Anna on löytänyt toisen miehen. Ove ja Anette puolestaan kärsivät lapsettomuudesta. Mickanilla ja Freddellä on tavanomaiset ongelmansa, mutta Fredden isä nostattaa miehen verenpainetta tavanomaista enemmän. Saa elokuvassa kuitenkin myös nauraa ja tietysti kiemurrella penkissä myötähäpeästä. Ove onnistuu jälleen järjestämään sekä parhaat naurut että suurimmat yllätykset ratkoessaan lapsettomuusongelmaansa. Elokuva oli erittäin hyvä, ja uskon kaikkien Solsidan-fanien pitävän siitä.

**) Egg-ravintola. Egg on Jyväskylän kävelykadulle, Kauppakatu 20:een, joulukuussa avautunut munakasravintola, joka aloitti toimintansa Helsingistä ja valloittaa nyt maailmaa Forenomin hostellien kanssa. Eggistä saa munakkaiden lisäksi myös mm. Huevos Rancheroseja, Croque Madameja ja pannukakkuja. Siinä missä Helsingin Egg tarjoaa ruokaa vain noin lounasaikaan, Jyväskylän Egg sijaitsee Forenomin hostellin yhteydessä ja on avoinna aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Itse nautin lihamunakkaan, ja se oli maukas ja mehevä.

***) Carmen-ooppera. Carmen on Jyväskylän oopperan tuotanto, ja vierailevien solistien lisäksi esityksessä kuullaan Jyväskylän sinfoniaa, oopperan kuoroa ja lapsikuoro Vox Aureaa. Haluan palata tähän esitykseen kuitenkin toisessa postauksessa.

* * *

Kylläpä olikin rentouttava päivä, ja kiitokset siitä siis vanhemmilleni, jotka viihdyttivät, ruokkivat ja nukuttivat lapset isin ollessa karkuteillä!

Aivan yhtä tiukkaa ohjelmaa en muille päiville kehittänyt. Eilen kävin lasten kanssa Saarijärvellä tapaamassa isovanhempiani ja koukkasimme paluumatkalla kavereilla istumassa iltaa. Tänään teen sekä jotain lasten kanssa että kahdestaan kaverini kanssa, jolloin isovanhemmat saavat jälleen nauttia lapsista koko rahalla.

Ja huomenna olisi tarkoitus palata kotiin Rouvan luo. Ikävä alkaa olla jo kaikilla osapuolilla.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tutkimusmatkani oopperan maailmassa etenee, ja viime viikolla vuorossa oli Giuseppe Verdin La Traviata Kansallisoopperassa.

Markus Nykänen, Marie Fajtovà

La Traviata on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista oopperoista, ja moni varmasti tunnistaa sen vähintään nimeltä, vaikkei tuntisi yhtään sen kappaleista. Olen kuullut koko oopperan ja joitain sen yksittäisiä lauluja joskus radiosta ja halusin nähdä sen nyt myös Kansallisoopperan lavalla. Muina vaihtoehtoina Verdin tuotannosta tällä kaudella olisivat olleet Rigoletto ja Trubaduuri, mutta La Traviata kiinnosti näistä kaikkein eniten.

Erityisesti huomioni herättivät oopperan naispääosan, Violettan, vaativat osuudet kappaleessa Sempre Libera. Oopperan tunnetuin kappale lienee kuitenkin juomalaulu, Libiamo, jonka tunnistat varmasti, kun googlaat kappaleen.

Ooppera on ollut Kansallisoopperan ohjelmistossa vuodesta 1988, ja näimme esityksen numero 190.

Oopperan tarinaan tutustuin vasta oopperataloon astuttuani, ja tarina olikin yllättävän dramaattinen. Libretto perustuu Alexander Dumas nuoremman kirjaan Kamelianainen, joka kertoo keuhkotautia sairastavasta ja siihen lopulta kuolevasta kurtisaanista, Violettasta. Violetta elää säihkyvää ja juhlien täyteistä elämää mutta sairastuu tappavaan tautiin. Hän muuttaa yhteen häneen rakastuneen Alfredon kanssa mutta joutuu jättämään miehen tämän isän painostuksen vuoksi.

Violettan roolissa kuultiin tsekkiläistä Marie Fajtováa, ja Alfredon roolin teki Markus Nykänen. Alfredon isää esitti Jaakko Kortekangas. Hienosti kaikki lauloivat, mutta jotta osaisin arvioida heidän suorituksiaan tarkemmin, olisi oltava enemmän vertailukohtia.

Olen kuitenkin huomannut, että olen alkanut vähitellen päästä sisälle oopperoihin ja arvostaa erityisen taidokkaita suorituksia ja vaativia rooleja. Vaikka jokin kappale ei melodialtaan olisi mieleenpainuvin, saatan kuunnella ihaillen laulajan suoritusta: puhtaita huiluääniä, trillejä ja äänen vaivatonta dynamiikkaa. Oopperalaulajia voisikin verrata huippu-urheilijoihin, jotka ovat harjoittaneet oman erityisosaamisensa tasolle, jolle tavallinen kuntoilija ei voi noin vain päästä, ja osaaminen vaatii paitsi lahjakkuutta myös hurjasti fyysistä työtä, harjoitusta ja lihaskuntoa.

Jaakko Kortekangas, Marie Fajtová

Vaikka tarina on dramaattinen, monet oopperan lauluista ovat iloisia juoma- ja juhlalauluja. Sovituksessa ei ole tässä produktiossa otettu vapauksia tai haettu erikoisuutta, vaan se on lavastettu ja puvustettu hyvin klassisesti.

Sovituksessa hämmensi hivenen se, miten kolminäytöksinen ooppera oli tehty väkisin kaksinäytöksiseksi. Toteutus voisi olla vähemmän alleviivaavaa, ja nyt ihmetytti, miten esityksessä oli selkeä tauko ensimmäisen ja toisen näytöksen välissä, jolloin myös saliin syttyi valot mutta yleisö ei poistunut väliajalle. Varsinainen väliaika oli taas toisen näytöksen keskellä. Sama toistui myös esityksen toisella puoliskolla toisen ja kolmannen näytöksen välissä. Myös laulajat kävivät näillä tauoilla kumartamassa välikiitoksensa. En tiedä, miten yleistä tämä on oopperoissa, mutta itse en ollut aiemmin nähnyt vastaavaa.

Teoksena viime keväänä näkemäni Pjotr Tsajkovskin Jevgeni Onegin oli kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta olen iloinen, että La Traviatakin on nyt nähty. Ja kun Verdin Rigolettoa tai Nabuccoa on seuraavan kerran tarjolla, tartun mahdollisuuteen.

 

Kuvat: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera.

Lippu esitykseen saatu Suomen kansallisoopperalta.

 

Aiemmin kirjoitin näin Jevgeni Oneginista ja Taikahuilusta.

Share

Pages