Ladataan...
Isyyspakkaus

Yksi asia, jota jään hoitovapaaltani kaipaamaan, on mahdollisuus käydä lasten kanssa retkillä monissa paikoissa, joissa ei muuten ole tullut käytyä. Yksi tällainen kohde oli Päivälehden museo (Ludviginkatu 2–4), jonne tekemämme retki jäi myös vapaani viimeiseksi.

Tietysti museoissa ja muilla retkillä käydään vielä töihin paluun jälkeenkin, mutta aikaa on käytettävissä rajallisemmin, arki-illat ovat kovin lyhyitä ja viikonloputkin on usein pakattu täyteen kaikenlaista ohjelmaa. Yritin siis ottaa vapaistani mahdollisimman paljon irti tämänkin suhteen.

Päivälehden museo on Helsingin Sanomain Säätiön ylläpitämä museo, joka esittelee suomalaista uutistyötä ja lehtien painamista. Museo sijaitsee vanhassa Helsingin Sanomien rakennuksessa, ja sen alempi kerros on HS:n vanha lehtipaino.

Museossa on usein myös lapsille tarkoitettuja vaihtuvia näyttelyjä, ja tällä hetkellä aina syyskuun puoliväliin saakka esillä on Pelle Pelottomalle omistettu erikoisnäyttely.

Näyttely kertoo Pelle Pelottomasta ja hänen joistain keksinnöistään, ja onpa muutama niistä rakennettu myös näyttelyyn. Pikku Apulainen ja mietintämyssy ilahduttivat isompaakin vierasta.

Hetkinen, sinne Pellen sänkyyn ei tainnut olla tarkoitus kiivetä...

Seinille kiinnitetyissä tauluissa kerrotaan tarkemmin tietyistä keksinnöistä ja pohditaan, olisiko niiden rakentaminen oikeasti mahdollista. Vastaukset saattavat yllättää, kun asioita tarkastellaan hyvin teoreettisella tasolla.

Lapset löytävät näyttelystä tutkittavaa ja leikittävää.

Museon alakerran perusnäyttelyssä voi tutustua lehden painamisessa käytettäviin ja käytettyihin laitteisiin.

Vanha ladontakone näyttää varsin hurjalta masiinalta.

Modernimman lehtipainon toimintaa näkee videolta.

Yläkerran näyttely keskittyy uutisiin ja uutiskuviin.

Erityisen mielenkiintoinen on Helsingin Sanomien arkisto vuosilta 1889 - 2015. Kaikki lehdet yli 120 vuodelta on selattavissa isolta ruudulta, jos haluaa katsoa vaikkapa oman syntymäpäivän lehteä. Tältä näytti Hesarin kansi tyttäreni syntymäpäivänä.

Arkiston ääressä voisi viettää enemmänkin aikaa tutkien, miten maailman historiallisista tapahtumista on uutisoitu silloin, kun ne ovat juuri tapahtuneet. Alla ”Helsingin Sanomain lentokoneella klo 3 yöllä saapuneet kuvat” kuningas Yrjö VI:n kruunajaisissa vuodelta 1937.

Päivälehden museoon on vapaa pääsy.

 

paivalehdenmuseo.fi

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Mörkö se lähti piiriin, tinttan tanttan tallallei! Kaa kaa karhulassa karhun lapset laulaa. Kop kop kopukopu kop, kuka siellä portilla kolkuttaa? Mörkö se tahtoi lumiukon laittaa parkkipaikan päälle juu! Huiskis haiskis haukku, möröltä pääsi paukku eduskuntatalossa, kristallilamppujen valossa!

Jo on kumma juttu, jos yksikään edellisistä fraaseista ei kuulosta tutulta. Ne ovat peräisin Marjatta Pokelan vuoden 1980 lastenmusikaalista Mörköooppera, joka on palannut nyt lähes 40 vuotta myöhemmin päivitettynä Helsingin kaupunginteatteriin. Monet musikaalin kappaleista ovat jääneet elämään lastenlauluina, ja oma tyttärenikin tunnistaa sen suurimman hitin, Mörkö se lähti piiriin.

Mörköoopperalla on nostalgia-arvoa meille kolme-nelikymppiselle vanhemmille, ja itsellänikin on muistaakseni Mörköoopperan vinyylilevy jossain vanhemmillani. Laulut ovat jääneet mieliin niin vahvasti, että muistan edelleen monet laulujen sanoista ulkoa.

Toisaalta juuri kyseinen levy on syy sille, miksi lähdin katsomaan HKT:n uutuutta hieman varautuneesti. Ollaan nyt ihan rehellisiä: kyllähän monet lauluista ovat aika sietämättömiä ralleja ja levyllä laulava lapsikuoro epävireinen.

Siksi olin helpottunut, kun kävi ilmi, että HKT:n uusi sovitus Kimmo Virtasen ohjauksessa on jotain aivan muuta. 

Esityksessä on kaksi kantavaa ja yli muiden loistavaa voimaa: mörköä esittävä ihastuttava Sanna Majuri sekä musiikin sovituksesta ja säestyksestä vastaava multi-instrumentalisti, Musiikkimato Lauri Schreck.

Lavalla soitetaan mm. sähkökitaraa, luuppikonetta ja kannelta, ja laulajat myös tanssivat ja räppäävät. Mörkö se lähti piiriin taipuu esityksessä rockiksi, ja Majuri esittää kappaleen rocktähden elkein. Kuullaanpa esityksen loppupuolella myös Yön kuningattaren aariaa Taikahuilusta.

Schreckin käsittelyssä laulut ovat päivittyneet hauskasti tälle vuosituhannelle mutta niissä käytetyt syntikkasoundit kuulostavat silti kuin ne olisivat peräisin 1980-luvulta. Sovitukset yllättävät ja yhden kappaleen päättyminen saa odottamaan seuraavan alkamista. Välillä jopa unohtaa kuuntelevansa samoja ralleja kuin aikoinaan levyltä.

Jopa lapseni oli niin vaikuttunut hänen soitostaan, että hän halusi käydä kiittämässä muusikkoa esityksen jälkeen!

Vauhdikkaasta koreografiasta vastaa Jyrki Karttunen, ja lavastuksen ja pukujen takana on Alisha Davidow.

Mörköoopperassa ei puhuta lainkaan vaan tarinaa viedään laulujen välissä eteenpäin sanattomasti. Kertojan ääni kyllä kertoo, että mörkö päättää lähteä kotimetsästään, Mökkyrästä, Helsinkiin tutustumaan mölliäisten eli ihmisten maailmaan. Helsingissä mörkö päätyy muun muassa kouluun, presidentinlinnaan, kauppatorille ja raitiovaunuun ja tapaa paljon ihmisiä. Mörkö tuntee olonsa kuitenkin ulkopuoliseksi ja kaipaa takaisin kotiinsa.

Esitys sopii melko pienillekin katsojille. Sen pituus väliaikoineen on 1,5 tuntia, lavalla tapahtuu paljon ja lavasteet ja puvut ovat värikkäitä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Pienellä näyttämöllä näyttelijät ovat hyvin lähellä, ja katsojat näkevät heidän ilmeensäkin paremmin kuin suurella näyttämöllä. Tyttäreni ihastelikin, miten hienot maskit näyttelijöiden kasvoihin oli maalattu.

Lapseen Mörköooppera upposi loistavasti, ja esitys oli viihdyttävä ja hienosti tehty myös isän mielestä. Kotiin lähdettiin hymyssä suin ja hyräillen Koputusleikkiä. Ja Majurin esittämä mörkö oli niin söpö, että hänet olisi tehnyt mieli ottaa taskuun ja viedä kotiin lemmikiksi.

 

Kuvat: Tom Röllich, HKT

Liput esitykseen saatu HKT:lta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jyväskylän musikkiluokat ja lapsikuoro Vox Aurea juhlistivat eilen 50-vuotisjuhlavuottaan Jyväskylän Paviljongissa järjestetyssä juhlakonsertissa. Tein aivan varten vasten päiväretken vanhaan kotikaupunkiini, ja vaikka käytinkin päivästäni seitsemän tuntia bussissa istumiseen, retki oli sen arvoinen. Kuorolla on ollut suuri vaikutus elämääni.

Löydätkö kuvasta tulevan bloggaajan noin 11-vuotiaana?

Ajatukseni ovat edelleen kuorotunnelmissa, ja prosessoin eilistä kokemusta varmasti vielä pitkään. Olipa kaikin puolin hauska ja nostalginen reissu!

Tapasimme jo aamupäivällä pienellä porukalla, jonka kanssa treenasimme pienen ohjelmanumeron kuoron historiikin julkistustilaisuuteen. Kävin katsomassa myös Jyväskylän Kolmikulmaan pystytetyn Vox Aurean 50-vuotisjuhlanäyttelyn.

Loppupäivä vierähti Paviljongissa, johon oli kerääntynyt vanhoja ja nykyisiä musikkiluokkalaisia perheineen. Näin hyvin monen entisen kuorokaverini lisäksi myös muita kuoron parissa työskennelleitä tuttuja, kuorolaisten vanhempia ja vieläpä joitain entisiä opettajiani.

Päivä huipentui yli kolmetuntiseen juhlakonserttiin, jossa esiintyivät kaikki Jyväskylän nykyiset musiikkiluokkalaiset ja musiikkiluokkien kuorot.

Mukaan pääsivät myös alumnit, ja lavalla nähtiin kuoron kaikki johtajat viideltäkymmeneltä vuodelta: musiikkiluokat ja kuoron perustanut Torsten Lindfors, kuoron kansainväliselle huipputasolle hionut Kari Ala-Pöllänen, hänen seuraajansa ja kuoron hovisäveltäjä Pekka Kostiainen sekä nykyinen johtaja Sanna Salminen (alla tässä järjestyksessä).

Esiintymään oli saatu jopa Voxin ensimmäiset laulajat viidenkymmenen vuoden takaa.

Kaikki entiset voxilaiset osallistuivat nykyisten laulajien kanssa esitettyyn Over the Rainbow -kappaleeseen, jonka johti omana kuoroaikanani kuoroa johtanut Kari Ala-Pöllänen. Oli jotenkin surrealistista olla 27 vuoden jälkeen taas lavalla hänen johdettavanaan. (Alla oleva kuva on kappaleen harjoituksesta ennen konserttia.)

Vielä konsertin jälkeen kaikkia entisiä voxilaisia pyydettiin liittymään Paviljongin parvella Pekka Kostiaisen säveltämän Lorulailee-kappaleen esitykseen. Kappale on ollut mukana ohjelmistossa liki 40 vuotta, joten suurimmalle osalle Voxissa joskus laulaneista kappale on tuttu ja hyvin olennainen osa kuorolaisuutta.

Kuorolaisuus jätti itseeni todella vahvan jäljen ja muistelen kuoroaikoja edelleen hyvin usein. Tätä on vaikea selittää, jos ei ole itse ollut osana Voxia tai jotain vastaavalla tasolla olevaa ja hyvin intohimoisesti ja kunnianhimoisesti johdettua kuoroa.

Kuoro oli niin iso, olennainen ja aikaa vievä osa elämää kuorolaisille, että kuorolaisuus oli monille niinä vuosina merkittävin asia, joka määritteli kaiken muun tekemisen. Harjoituksia oli kahdesti viikossa, ja niiden lisäksi oli viikonloppuleirejä ja tietysti esiintymiset ja esiintymismatkat päälle. Jos oli kuorossa, aikaa muuhun ei juuri ollut.

Kappaleet hiottiin niin perusteellisesti ja niitä esitettiin niin paljon, että monet lauluista tulevat edelleen selkärangasta sanoineen, stemmoineen ja fraseerauksineen juuri niin kuin ne opeteltiin silloin 30 vuotta sitten.

Vaikka kuorolaisuus otti paljon, se myös antoi paljon. En tarkoita vain sitä, että kuoron kautta pääsi esiintymään uskomattomiin pakkoihin kuten New Yorkin kuuluisaan Carnegie Halliin. Monista kuorolaisista tuli parhaita kavereita, sillä heidän kanssaan vietettiin niin paljon aikaa.

Vaativa johtaminen ja äänenmuodostuksen ohjaus harjaannuttivat myös omaa nuottikorvaa ja stemmalaulua ja loivat todella vahvan pohjan kaikelle sille, mitä olen musiikin puolella sen jälkeen tehnyt. Kuoro oli lisäksi hyvää esiintymiskokemusta, ja siihen aikaan elämässä ainoaa esiintymiskokemusta, jota ylipäänsä oli kertynyt.

Jätin kuoron ala-asteen kuudennella luokalla äänenmurroksen myötä. Sittemmin en ole liittynyt muihin kuoroihin, mutta saamani kokemuksen arvo on mittaamaton.

Oli hauskaa havaita, että Vox Aurea on yhä hyvässä kunnossa ja yksi tärkeimmistä asioita, laulun puhtaus, on säilynyt.

Nykyisin yhä useammalla jyväskyläläislapsella on mahdollisuus osallistua kuorotoimintaan, sillä kuoro ei ole enää tarkoitettu vain musiikkiluokkalaisille. Se onkin ymmärrettävää, sillä musikkiluokkien kulta-ajoista 1980- ja 1990-luvuilta itse musiikkiluokkatoiminta on supistunut merkittävästi.

Silloin musiikkiluokkia oli vielä kolmessa ala-asteen ja yläasteen koulussa, nyt vain yhdessä. Muutama vuosi sitten olin hyvin yllättynyt, kun kuulin, että musiikkiluokalle ei ollut tulijoita niin paljoa, että uutta luokkaa olisi voitu perustaa aiempien vuosikymmenten tapaan ala-asteen kolmannelle. Nyt musiikkipainotteinen opetus alkaa alakoulun neljänneltä luokalta.

Juttelin erään kuorokaverini kanssa, että kiinnostus musiikkiharrastuksia kohtaan on muutenkin hiipunut kaupungissa, mikä on todella yllättävää. Sen lisäksi, että Jyväskylän musikkiluokille on vähemmän tulijoita, myös musiikkiopistoon on niin vähän pyrkijöitä, että edes pääsykokeita ei yhtä poikkeusta lukuun ottamatta järjestetä ja käytännössä kaikki halukkaat pääsevät sisään. Ilmeisesti muissakin kaupungeissa on tapahtunut vastaavaa, ja musiikkiluokkatoiminta on osasta kaupungeista loppunut kokonaan.

Voiko kyse sitten olla siitä, että nykyvanhemmat - siis juurikin oma ikäpolveni - ei halua sitoutua itse eikä sitouttaa lapsiaan näin paljon aikaa vievään harrastustoimintaan? Onko yksilökeskeisyys hävittänyt mielenkiinnon yhdessä musisointia kohtaan? Mielenkiintoiselta kuulostaa, että se aine, johon Jyväskylässä järjestetään edelleen pääsykokeet, on pop-jazz-laulu.

Omat lapseni tulevat käymään koulunsa Helsingissä, joten Jyväskylän musiikkiluokkien toimintaan en tule enää osallistumaan muuten kuin tulevien juhlakonserttien muodossa. Toivottavasti niitä kuullaan myös jatkossa ja Jyväskylän musiikkiluokat saavat uutta nostetta. Nähtäväksi jää päätyvätkö omat lapseni musiikkipainotteiseen opetukseen, tanssiluokalle vai johonkin aivan muualle.

Tiedän kuitenkin, mitä sisäinen jukeboxini soittaa seuraavat päivät.

 

Neljä vuotta sitten kirjoitin Jyväskylän musiikkiluokista näin: Mutta mitä tapahtuu Jyväskylän musiikkiluokille?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tämän postauksen otsikko on oikeastaan aika harhaanjohtava. Televisiosta - siis lineaarisesta tv:stä - en ole katsonut juuri mitään aikoihin, lukuun ottamatta Putousta, josta on tullut perheemme yhteinen lauantai-illan hupi. En kuitenkaan käsittele Putousta tässä sen enempää vaan siirryn suoraan suoratoistopalveluihin.

Viimeisteltyäni Twin Peaksin otin seuraavaksi käsittelyyn Netflixin Stranger Thingsin kakkoskauden. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä kaudesta, ja toisenkin ahmaisin parissa viikossa. 1980-luvulle sijoittuva yliluonnollinen hirviötarina jatkui siitä, mihin se enimmäisen kauden päättyessä jäi.

Kaupunkiin muuttaa uusi tyttö, Maxine, joka ystävystyy ensimmäisellä kaudellakin seikkailleiden poikien kanssa. Ylösalaisinmaailma piinaa edelleen Williä, ja hän näkee näkyjä, joissa suuri varjohirviö ajaa häntä takaa. Dustin löytää kummallisen olion ja alkaa kasvattaa sitä lemmikkinään. Pian käy ilmi, että lemmikki ei olekaan aivan harmiton.

Sarjan toinen kausi on hyvin onnistunut, ja tarina jatkaa ensimmäisen kauden linjoilla. Uudenlaiset demogorgon-koirat ovat yhtä ihastuttavia kuin ensimmäisen kauden demogorgonit, mutta aivan yhtä jännittävä kakkoskausi ei ole kuin ensimmäinen. Silloin yliluonnollisille tapahtumille odotettin selitystä, ja tunnelma oli jopa pelottava, mutta suuren salaisuuden paljastuttua selittämättömille tapahtumille on tietysti selitys. Silti Stranger Things on edelleen yksi lempisarjoistani.

Kausi päättyy jälleen niin, että seuraava kausi on sieltä varmasti tulossa. Hyvä hyvä!

* * *

Toinen katsomani Netflix-sarja on Black Mirror, josta kuulin useampia kehuja. Ja se osoittautui kaikkein niiden kehujen arvoiseksi!

Sarjasta on ilmestynyt neljä kautta, joista kaksi ensimmäistä jo vuosina 2011 ja 2013 brittiläisen Channel 4:n tuotantona. Netflix on tuottanut kaksi viimeistä kautta.

Sarja ei ole jatkuvajuoninen, vaan jokainen jakso on oma itsenäinen tarinansa, jossa on eri näyttelijät kuin muissa jaksoissa. Yhteistä tarinoille on, että ne ovat dystopioita, joissa moderni teknologia on keskeisessä roolissa. Osa jaksoista kertoo tarinan, joka voisi periaatteessa olla mahdollista jo nyt, mutta suurin osa on niin sci-fiä, että ainakaan aivan lähitulevaisuudessa emme voi odottaa teknologian mahdollistavan kaikkea. Ihmiset esimerkiksi käyttävät joissain jaksoissa laitteita, jotka tallentavat kaiken heidän näkemänsä, ja joissain jaksoissa ihmisen minuus voidaan tallentaa ulkoiseen laitteeseen jatkamaan elämää ilman fyysistä ruumista.

Sarjassa on jotain samaa kuin taannoisessa Twilight Zonessa (Hämärän rajamailla). Toiset jaksot ovat leikkisämpiä ja toiset jopa pelottavia. Monet jäävät pyörimään mieleen pitkäksikin aikaa. Jotkut osuvat hyvin myös nykyaikaan kuten kolmannen kauden ensimmäinen jakso, "Nosedive", jossa ihmisen sosiaalinen status määräytyy hänen sosiaalisessa mediassa saamiensa pisteiden mukaan. Ihmiset mielistelevät toisiaan saadaakseen mahdollisimman paljon tykkäyksiä ja siten päästäkseen parempiin piireihin ja jopa asumaan parempiin paikkoihin.

Hyvin lämpimät suositukset tällekin!

* * *

The Crown! Tästä tekee mieli kirjoittaa vain huutomerkein! Miten kiinnostava! Miten upeasti toteutettu! Miten hienosti näytelty! Miten uskottava!

Kuningatar Elizabethista kertova sarja on ehkä parhaita tv-sarjoja ikinä, ja sarjan toisen kauden jaksot katsoimme Rouvan kanssa heti, kun ne ilmestyivät Netflixiin.

Nyt eletään vuosia 1957 - 1963. Elizabethin ja Philipin avioliitossa on omia ongelmiaan, prinsessa Margaretilla on uusi rakkaus, mutta hän joutuu lykkäämään häitään Elizabethin raskausuutisten vuoksi, Elizabethin johtajuutta ja julkisuuskuvaa kyseenalaistetaan ja Kennedyt vierailevat Englannin hovissa.

Äärettömän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu tarina, jota seuratessa on pakko googlailla jokaisen jakson aikana, mitä todella tapahtui ja miltä henkilöt oikeasti näyttivät. Jos et ole vielä katsonut, korjaa tilanne ensi tilassa. Sarjasta on tulossa vielä useampi kausi, joissa päästään vähitellen kohti nykyaikaa. Mitä kaikkea siis onkaan vielä tulossa!

* * *

Rimakauhua ja rakkautta oli yksi lempisarjoistamme silloin kauan sitten, vuosituhannen vaihteessa. Sarja palasi uusilla jaksoilla viime vuonna, ja vielä uudempi, 7. kausi pyöri juuri televisiossa. Emme tietenkään saaneet katsottua sitä televisiosta ajoissa, joten sitä on nyt katsottu C Morelta.

Sarjan paluu on hyvin onnistunut. Henkilöhahmot ovat yhtä rakastettavia ja ärsyttäviä kuin aiemminkin, ja sarjan katsominen on kuin viettäisi aikaa vanhojen ystävien kanssa. Sitä en osaa sanoa, miten hyvin sarjan viiden ensimmäisen tuotantokauden jaksot ovat kestäneet aikaa, mutta silloin sarja oli yksi sympaattisimmista ja koskettavimmista ohjelmista.

Nyt Adamilla on uusi naisystävä, Pete toipuu masennuksestaan, Jenny tekee uraa, Karen on perustanut kustantamon ja David on pääsemässä jaloilleen talousrikostuomionsa jälkeen. Nyt myös perheiden lapset ovat aikuistumassa ja sotkevat vanhempiensa kuvioita. 

Sarja on hienosti käsikirjoitettu ja hahmot ovat ongelmineen ja suruineen hyvin uskottavia ja samaistuttavia. Siinä on sopivasti draamaa, huumoria, onnistumisia ja epäonnistumisia aivan kuin oikeassa elämässäkin.

Sarjan kahdeksannen kauden kuvaukset käynnistyvät kuulemma jo tänä keväänä.

* * *

Ruotsalainen Solsidan on ollut yksi parhaista komediasarjoista, ja siitä on tehty viisi tuotantokautta ja yksi elokuva.

Sarjasta on tehty nyt myös suomalainen versio, Onnela, C Morelle. Alkuasetelmaltaan ja isoilta linjoiltaan sarja noudattaa Solsidanin ensimmäistä kautta. Antti ja Saara (Eero Ritala ja Elena Leeve) muuttavat Antin lapsuudenkotiin Porvoon Poutaniemeen. Poutaniemessä asuvat myös Antin vanha ystävä, taloudellisesti hyvin menestynyt Markus (Pekka Strang) vaimonsa Metten (Anna-Maija Tuokko) kanssa. Ympärillä pörrää kärpäsen lailla myös rasittava ja pihi Jorma (Santtu Karvonen) ja tämän vaimo Titta (Pirjo Heikkilä).

Jotain on kuitenkin kadonnut käännöksessä, ja sarja ei yllä ruotsalaisen esikuvansa tasolle. Kuvitteellinen Porvoon Poutaniemi ei vaikuta samanlaiselta keskiluokan unelmalähiöltä kuin todellinen Solsidan Tukholman esikaupunkialueella Saltsjöbadenissa. Markuksen ja Metten elämä omakotitalossa  ei vaikuta samalla tavalla ylelliseltä kuin Solsidanin merenrantakartanossa, vaikka ei Markuksellakaan tunnu olevan pikkurahasta puutetta.

Eniten puuttuu kuitenkin tunnelmassa ja hahmojen välisissä suhteissa. Henkilöhahmot ovat pääpiirteiltään hyvin paljon esikuviensa kaltaisia, mutta kireämpiä ja jollain tavalla vähemmän sympaattisia. Antti ja Saara vaikuttavat vihaisemmilta kuin Alex ja Anna. Antti ja Pekka eivät tunnu olevan parhaita ystäviä samalla tavalla kuin Alex ja Fredde, ja vaikka Alexkin tuntee välillä alemmuutta Fredden rinnalla, Antti ja Pekka eivät oikein tunnu edes pitävän toisistaan. Ja siinä missä Solsidanin Mickan on ihastuttavan höpsö hahmo omissa pilvilinnoissaan ja yrityksissään näyttää mahdollisimman yläluokkaiselta, Onnelan Mette vaikuttaa ylimieliseltä ja sympaattisen sijaan ilkeältä.

Katsoisin varmasti Onnelaa aivan toisin silmin, jos en olisi nähnyt Solsidania, mutta nyt en ole edes varma, jaksanko katsoa koko ensimmäistä kautta loppuun saakka. Harmillista. Kuulisin kyllä mielelläni, mitä muut ovat olleet mieltä toteutuksesta, ja miltä sarja vaikuttaa, jos ei ole katsonut Solsidania. Sarja alkaa pyöriä Maikkarilla tällä viikolla, joten sitä voi katsoa, vaikka ei olisi C Morea.

* * *

Olen aloitellut myös kahta muuta sarjaa Netflixistä, mutta en ole päässyt niissä juuri alkua pidemmälle.

Mindhunter on 1970-luvulle sijoittuva sarja, jossa FBI-agentti Holden Ford (Jonathan Groff) haastattelee sarjamurhaajia pyrkien ymmärtämään heidän ajatuksiaan ja sitä kautta selvittämään avoimia tapauksia. Kriminaalipsykologia ja profilointi ovat sarjan tapahtumien aikoihin vielä uusi ja vakiintumaton alue, ja Ford tekee uraauurtavaa työtä sillä. Sarjan tapahtumat ja henkilöt perustuvat ilmeisesti todellisiin henkilöihin ja tapauksiin. Kolmen jakson perusteella en ole vielä aivan varma, onko Mindhunter kuitenkaan minun sarjani.

Sci-fi-tyyppinä kiehtovalta kuulosti myös Altered Carbon - Muuntohiili. Sarja tapahtuu 300 vuoden päässä tulevaisuudessa, jolloin kuolleiden ihmisten tietoisuus voidaan palauttaa elämään uudessa ruumiissa. Takeshi Kovacs (Joel Kinnaman) on kuollut 250 vuotta aiemmin, mutta hänet tuodaan takaisin elämään selvittämään toisen miehen murhaa. Vaihtoehtona hänellä olisi joutua vankilaan omista rikoksistaan. En ole vielä katsonut ensimmäistä jaksoa loppuun ajanpuutteen vuoksi, joten voit kertoa, kannattaako.

Listallani olisivat myös Netflixin Dark, Ozark ja Manhunt: Unabomber, HBO:n Big Little LiesThe Affairin uudet jaksot ja tietysti HBO:n Westworldin kakkoskausi, joka ilmestyy huhtikuussa! Kun vaan olisi aikaa katsoa nämä kaikki. Niin, ja Sillan neloskausi olisi katsottavissa Areenassa vain 20.3. saakka...

Mitä sinä olet katsonut tv:stä?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Finnkino Maxim

Kluuvikadun Maximissa oli uudistuneen elokuvateatterin ensimmäinen kulttuurikeskiviikko tällä viikolla ystävänpäivänä. Illan elokuvana esitettiin encore-näytös Franz Lehárin operetista Iloinen leski, joka oli taltioitu The Metropolitan Operan lavalta.

Esitys oli osa Finnkinon Event Cinema -konseptia, jossa esitetään joko suorana lähetyksenä tai tallenteena (eli encorena) esityksiä mm. The Metropolitan Operasta New Yorkista ja Bolshoi-baletista Moskovasta. Tämä Iloisen lesken näytös oli striimattu satelliitin kautta elokuvateattereihin ensimmäisen kerran vuonna 2015, ja nyt kyseessä oli uusintanäytös. 

Näytös oli ystävänpäivänä, ja pyysin mukaani ystäväni, Annen, jolle Event Cinema oli yhtä uusi tuttavuus kuin itselleni. Olen kyllä ollut aiemminkin kiinnostunut oopperoiden katsomisesta elokuvateatterissa, mutta minulla oli omat epäilykseni siitä, millainen kokemus olisi. Palataan siihen hieman alempana.

Saimme paikat Maximin parven ensimmäisestä rivistä, jonka havaitsin jo Maximin avajaisgaalassa parhaaksi paikaksi katsoa elokuvia. Valkokangas kun on juuri katseen tasalla. Sieltä tulen varaamaan paikkani myös jatkossa, jos vaan paikkoja on vapaana.

Maximin merkittävimpiä uudistuksia remontin yhteydessä ovat paitsi uudet todella mukavat laiskanlinnat, myös se, että elokuviin voi ostaa mukaan muutakin syötävää kuin pop cornia ja limua.

Päätimme maistaa kaikki Fazer Cafén kolme tapaslajitelmaa ja otimme lasilliset italialaista punaviiniä. Samoja tapaksia oli tarjolla jo elokuvatetterin avajaisgaalassa viime viikolla, joten lajitelmien komponentit olivat minulle tuttuja.

Tapas-annoksista ruokaisin on Olympia Tapas (10,90 €), jossa on paasionmarinoitua lohta, pistaasikuorrutettua kanaa, bulgursalaattia, yrtticremeä ja pitaleipää.

Pikkunälkään sopiva naposteluannos on Maxim Hummus (8,50 €), joka sisältää runsaan satsin ruislastuja, hernemummusta, artisokka-valkopapuhummusta ja paprikahummusta.

Kolmas lajitelma on Piccadilly Plate -juustolautanen (10, 90 €), jossa on Ritari-kermajuustoa, manchego-juustoa, valkohomejuustoa, kirsikkahilloketta, paahdettua paprikaa, marinoituja oliiveja, Levain-leipää ja ruislastuja.

Erittäin maukkaat olivat kaikki ruoat! Ja jos pimeässä syöminen epäilyttää, leffasaliin voi saapua jopa puoli tuntia aiemmin nauttimaan antimista, ja elokuvan aikana voi sitten keskittyä naukkailemaan juomaansa.

Itse elokuva oli hyvin positiivinen kokemus! Vaikka olinkin etukäteen hieman epäileväinen, jo muutaman minuutin katsomisen jälkeen olin myyty. Iloinen leski oli ensinnäkin hurmaava, hauska ja mukaansa tempaava teos, The Metropolitan Operan tuotanto ja esiintyjät ensiluokaisia ja mikä tärkeintä: katselukokemus oli todella hyvä.

Operetti on kepeämpi kuin ooppera, ja se on lähempänä muutenkin sydäntäni lähellä olevia musikaaleja. Operetissa on laulun lisäksi myös puhuttua dialogia, ja laulut ovat oopperaan verrattuna kevyempiä.

Juonensa puolesta Iloinen leski voisi kyllä olla myös oopperaa. Se on romanttinen komedia, jonka suuri salaisuus on se, kenet rikas leskirouva, Hanna (Renée Fleming) valitsee puolisoksensa. Upeat roolisuoritukset kaikilta sekä laulun että näyttelemisen puolesta! Ihastelin erityisesti Kelli O’Haran (Valencienne) ja Alek Shraderin (Camille De Rosillion) välistä kemiaa. Hannan ihastus, Danilo (Nathan Gunn), loistin niin ikään roolissaan.

Kuva on yhtä tarkkaa kuin missä tahansa elokuvassa ja äänen laatu huippuluokkaa. Esitys on kuvattu usealla kameralla, ja esiintyjien kasvot ja ilmeet näkee läheltä ja hyvin tarkasti. Paremmin esityksen siis näkee ja kuulee kuin paikan päällä The Metissä. Kävin oopperassa New Yorkissa vuosi sitten, ja viidennen parven Family Circle -paikalta (joka sattuu näkymään juuri kuvan yläreunassa) ei kyllä paljoa nähnyt näyttämön tapahtumista.

Esityksen alussa näytettiin kuvaa oopperatalosta. Esityksessä oli myös puolen tunnin väliaika kuten oikeastikin. Encore-näytöksistäkään sitä ei ole siis leikattu pois, ja väliaika täytetään mm. tekijöiden haastatteluilla. Väliajalla voi tietysti hakea lisää syötävää ja juotavaa Fazer Cafésta.

Minusta tuli kerralla fani, ja mietin jo, minkä oopperan kävisin katsomassa Finnkinossa seuraavan kerran! Ja jos vain mahdollista, teen sen nimenomaan Maximissa.

Siis lämpimät suositukset kaikelle ja tervetuloa Maximiin Kluuvikadulle!

 

finnkino.fi/ohjelmisto/maxim-helsinki

finnkino.fi/eventcinema/ohjelmistossa

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Talven oopperarupeaman päätteeksi kävimme katsomassa vielä Giacomo Puccinin Madama Butterflyn Kansallisoopperassa. Japanilaissyntyisen Yoshi Oïdan ohjaaman oopperan ensi-ilta oli viikko sitten, ja näimme sen toisen esityksen keskiviikkona.

Tämäkään teos ei ollut itselleni aiemmin tuttu, mitä nyt olen joskus kuullut oopperan radiosta ymmärtämättä tarinasta mitään. Tällä kertaa olin kuitenkin muistanut ottaa jo etukäteen selvää, mistä siinä lauletaan, joten tarinaa oli helpompi seurata oopperan lavalla.

Olen jotenkin tiedostamattani valinnut peräkkäisiksi oopperakokemuksiksini hyvin traagisia teoksia. Marraskuinen Taikahuilu oli toki kepeää hömppää, mutta sen jälkeen sekä La Traviata, Carmen että Madama Butterfly päättyvät pääosan kuolemaan. Yksi kuolee sairauteen, toinen murhataan ja kolmas riistää oman henkensä. Anteeksi spoilerit.

Näistä Madama Butterflyn tarina on kuitenkin kaikkein traagisin ja koskettavin. Nuori japanilainen nainen, myös Butterflyksi kutsuttu Cio-Cio-San, kaupataan vaimoksi Japanissa palveluksessa olevalle amerikkalaisupseerille, Pinkertonille. Miehelle nainen on vain leikkikalu, mutta nainen - tai oikeammin 15-vuotias tyttö - ei tätä ymmärrä ja rakastuu tähän todella. Cio-Cio jopa kääntyy kristityksi ja tulee sukunsa hylkäämäksi.

Pinkerton palaa pian takaisin Amerikkaan mutta ei tiedä, että Cio-Cio odottaa hänelle lasta. Nainen jää odottamaan miehen paluuta pariskunnan yhteisen pojan kanssa, mutta mies palaa vasta kolmen vuoden päästä ja särkee Cio-Cion sydämen.

Käy ilmi, että Pinkerton on mennyt uusiin naimisiin Amerikassa ja palannut Japaniin uuden vaimonsa kanssa. Hän tapaa Cio-Cion vain tarjotakseen tämän pojalle uuden elämän Amerikassa. Cio-Cion sydän murtuu ja hän tarttuu samaan tikariin, jolla hänen isänsä on tehnyt itsemurhan.

Aivan alkuun on sanottava, että pidin tästä oopperasta todella paljon. Sanoisin, että tämä saattaa ottaa tähän mennessä näkemistäni oopperoista (joita ei siis ole kuin kahdeksan) jopa ykkössijan, ainakin jaetun sellaisen Jevgeni Oneginin kanssa.

Giacomo Puccinin musiikki on hyvin melodista, ja siinä kuullaan viittauksia japanilaisiin sävelmiin ja myös Yhdysvaltain kanssallislauluun. Tarina etenee rivakasti, ja lauluissa on runsaasti dialogia. Toisissa oopperoissa laulajat saattavat jäädä toistelemaan samoja sanoja ja lauseita niin, että dialogi ei oikein tunnu etenevän, mutta tässä lähes jokainen laulettu fraasi oli uusi lause, ja tekstityslaitetta oli vilkuiltava tiheästi.

Toisaalta tämä vei huomiota hieman lavan tapahtumilta. Luin esimerkiksi Helsingin Sanomien arviosta siitä, miten ohjaaja oli halunnut häivyttää tarinasta alkuperäisen lapsiinsekaantumisteeman siten, että kun Cio-Cio kertoo olevansa 15-vuotias, toinen hahmo lavalla nauraa tälle pitkään ja näin osoittaa, että Cio-Cio olisikin vanhempi. Tällainen minulta meni täysin ohi, ja pidin Cio-Ciota lapsena, kuten alun perinkin on kirjoitettu.

Kansallisoopperan versio on yhdistelmä vuosien 1904 ja 1907 versioita opperasta, ja tässä versiossa Pinkerton on esimerkiksi avoimemman rasistinen kuin oopperan uudemmissa versioissa. Mies halveksii japanilaista kulttuuria ja kutsuu japanilaisia vinosilmiksi.

Näkemässämme esityksessä Cio-Cion roolissa oli sopraano Hiromi Omura ja Pinkertonia esitti tenori Mika Pohjonen. Erittäin hienot roolisuoritukset molemmilta. Pidin kovasti Cio-Cion apulaista Suzukia esittäneestä mezzosopraano Jenny Carlstedtistä ja myös baritoni Olli Tuovinen teki mainion roolin konsuli Sharplessina.

Kovin liikuttavaa oli myös, kun lavalle tallusteli pieni, ehkä 3-vuotias poika, joka esitti Cio-Cion ja Pinkertonin lasta. Hänen rooliinsa kuului istua hiljaa paikoillaan ja näyttää söpöltä, ja sen hän teki hämmästyttävän hyvin. 

Lavastuksen ja puvustuksen suhteen esitys oli hyvin klassisilla linjoilla. Se oli kaunis yhdistelmä japanilaista estetiikkaa ja karuja metalliportaikkoja, ja pidin sitä onnistuneena. Arvostin myös sitä, että tapahtumia ei ollut lähdetty siirtämään toiseen aikaan tai paikkaan, vaikka kyseessä yksi maailman esitetyimmistä oopperoista onkin.

Orkesteri soitti upeasti, kuten aina, ja aiemmissa oopperoissa ajoittain kuulunutta orkesterin ja solistien eriaikaisuutta en havainnut kuin aivan parissa kohdassa.

Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ensinnäkin siihen, että kävin katsomassa juuri tämän oopperan, sillä pidin siitä hyvin paljon. Vielä tyytyväisempi olen siihen, miten päätin silloin joskus 1,5 vuotta sitten, että haluan tutustua oopperaan taidemuotona ja käydä katsomassa useita erilaisia esityksiä.

Kun aivan ensimmäisten oopperoiden kohdalla ihmettelin ja kurtistelin kulmiani, seuraavissa aloin jo löytää asioita, joista pidin. Nyt huomaan nauttivani jokaisesta näkemästäni oopperasta yhä enemmän ja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Sanoisin jopa, että ooppera on vienyt minut mukanaan niin, että yhden esityksen nähtyäni haluaisin nähdä heti jo seuraavan.

Nyt en ole kuitenkaan (näillä näkymin) menossa oopperaan ennen kuin seuraavan kerran vasta toukokuussa. Varasin nimittäin liput Wagnerin Parsifaliin. Yli viisituntinen teos kahdella väliajalla kuulosti haasteelta, jonka haluan ottaa vastaan seuraavaksi.

Ja nyt kun olen nähnyt jo joitain hyvin klassisia oopperoita 1700- ja 1800-luvuilta, ensi kaudella haluaisin tutustua moderneihin teoksiin 1900- ja 2000-luvuilta. Ehkä nähdä jonkin kanta-esityksenkin. Odotankin innolla syyskauden ohjelmiston julkaisua!

 

Kuvat: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera

Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.

Share

Pages