Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Finnkino Maxim

Kluuvikadun Maximissa oli uudistuneen elokuvateatterin ensimmäinen kulttuurikeskiviikko tällä viikolla ystävänpäivänä. Illan elokuvana esitettiin encore-näytös Franz Lehárin operetista Iloinen leski, joka oli taltioitu The Metropolitan Operan lavalta.

Esitys oli osa Finnkinon Event Cinema -konseptia, jossa esitetään joko suorana lähetyksenä tai tallenteena (eli encorena) esityksiä mm. The Metropolitan Operasta New Yorkista ja Bolshoi-baletista Moskovasta. Tämä Iloisen lesken näytös oli striimattu satelliitin kautta elokuvateattereihin ensimmäisen kerran vuonna 2015, ja nyt kyseessä oli uusintanäytös. 

Näytös oli ystävänpäivänä, ja pyysin mukaani ystäväni, Annen, jolle Event Cinema oli yhtä uusi tuttavuus kuin itselleni. Olen kyllä ollut aiemminkin kiinnostunut oopperoiden katsomisesta elokuvateatterissa, mutta minulla oli omat epäilykseni siitä, millainen kokemus olisi. Palataan siihen hieman alempana.

Saimme paikat Maximin parven ensimmäisestä rivistä, jonka havaitsin jo Maximin avajaisgaalassa parhaaksi paikaksi katsoa elokuvia. Valkokangas kun on juuri katseen tasalla. Sieltä tulen varaamaan paikkani myös jatkossa, jos vaan paikkoja on vapaana.

Maximin merkittävimpiä uudistuksia remontin yhteydessä ovat paitsi uudet todella mukavat laiskanlinnat, myös se, että elokuviin voi ostaa mukaan muutakin syötävää kuin pop cornia ja limua.

Päätimme maistaa kaikki Fazer Cafén kolme tapaslajitelmaa ja otimme lasilliset italialaista punaviiniä. Samoja tapaksia oli tarjolla jo elokuvatetterin avajaisgaalassa viime viikolla, joten lajitelmien komponentit olivat minulle tuttuja.

Tapas-annoksista ruokaisin on Olympia Tapas (10,90 €), jossa on paasionmarinoitua lohta, pistaasikuorrutettua kanaa, bulgursalaattia, yrtticremeä ja pitaleipää.

Pikkunälkään sopiva naposteluannos on Maxim Hummus (8,50 €), joka sisältää runsaan satsin ruislastuja, hernemummusta, artisokka-valkopapuhummusta ja paprikahummusta.

Kolmas lajitelma on Piccadilly Plate -juustolautanen (10, 90 €), jossa on Ritari-kermajuustoa, manchego-juustoa, valkohomejuustoa, kirsikkahilloketta, paahdettua paprikaa, marinoituja oliiveja, Levain-leipää ja ruislastuja.

Erittäin maukkaat olivat kaikki ruoat! Ja jos pimeässä syöminen epäilyttää, leffasaliin voi saapua jopa puoli tuntia aiemmin nauttimaan antimista, ja elokuvan aikana voi sitten keskittyä naukkailemaan juomaansa.

Itse elokuva oli hyvin positiivinen kokemus! Vaikka olinkin etukäteen hieman epäileväinen, jo muutaman minuutin katsomisen jälkeen olin myyty. Iloinen leski oli ensinnäkin hurmaava, hauska ja mukaansa tempaava teos, The Metropolitan Operan tuotanto ja esiintyjät ensiluokaisia ja mikä tärkeintä: katselukokemus oli todella hyvä.

Operetti on kepeämpi kuin ooppera, ja se on lähempänä muutenkin sydäntäni lähellä olevia musikaaleja. Operetissa on laulun lisäksi myös puhuttua dialogia, ja laulut ovat oopperaan verrattuna kevyempiä.

Juonensa puolesta Iloinen leski voisi kyllä olla myös oopperaa. Se on romanttinen komedia, jonka suuri salaisuus on se, kenet rikas leskirouva, Hanna (Renée Fleming) valitsee puolisoksensa. Upeat roolisuoritukset kaikilta sekä laulun että näyttelemisen puolesta! Ihastelin erityisesti Kelli O’Haran (Valencienne) ja Alek Shraderin (Camille De Rosillion) välistä kemiaa. Hannan ihastus, Danilo (Nathan Gunn), loistin niin ikään roolissaan.

Kuva on yhtä tarkkaa kuin missä tahansa elokuvassa ja äänen laatu huippuluokkaa. Esitys on kuvattu usealla kameralla, ja esiintyjien kasvot ja ilmeet näkee läheltä ja hyvin tarkasti. Paremmin esityksen siis näkee ja kuulee kuin paikan päällä The Metissä. Kävin oopperassa New Yorkissa vuosi sitten, ja viidennen parven Family Circle -paikalta (joka sattuu näkymään juuri kuvan yläreunassa) ei kyllä paljoa nähnyt näyttämön tapahtumista.

Esityksen alussa näytettiin kuvaa oopperatalosta. Esityksessä oli myös puolen tunnin väliaika kuten oikeastikin. Encore-näytöksistäkään sitä ei ole siis leikattu pois, ja väliaika täytetään mm. tekijöiden haastatteluilla. Väliajalla voi tietysti hakea lisää syötävää ja juotavaa Fazer Cafésta.

Minusta tuli kerralla fani, ja mietin jo, minkä oopperan kävisin katsomassa Finnkinossa seuraavan kerran! Ja jos vain mahdollista, teen sen nimenomaan Maximissa.

Siis lämpimät suositukset kaikelle ja tervetuloa Maximiin Kluuvikadulle!

 

finnkino.fi/ohjelmisto/maxim-helsinki

finnkino.fi/eventcinema/ohjelmistossa

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Talven oopperarupeaman päätteeksi kävimme katsomassa vielä Giacomo Puccinin Madama Butterflyn Kansallisoopperassa. Japanilaissyntyisen Yoshi Oïdan ohjaaman oopperan ensi-ilta oli viikko sitten, ja näimme sen toisen esityksen keskiviikkona.

Tämäkään teos ei ollut itselleni aiemmin tuttu, mitä nyt olen joskus kuullut oopperan radiosta ymmärtämättä tarinasta mitään. Tällä kertaa olin kuitenkin muistanut ottaa jo etukäteen selvää, mistä siinä lauletaan, joten tarinaa oli helpompi seurata oopperan lavalla.

Olen jotenkin tiedostamattani valinnut peräkkäisiksi oopperakokemuksiksini hyvin traagisia teoksia. Marraskuinen Taikahuilu oli toki kepeää hömppää, mutta sen jälkeen sekä La Traviata, Carmen että Madama Butterfly päättyvät pääosan kuolemaan. Yksi kuolee sairauteen, toinen murhataan ja kolmas riistää oman henkensä. Anteeksi spoilerit.

Näistä Madama Butterflyn tarina on kuitenkin kaikkein traagisin ja koskettavin. Nuori japanilainen nainen, myös Butterflyksi kutsuttu Cio-Cio-San, kaupataan vaimoksi Japanissa palveluksessa olevalle amerikkalaisupseerille, Pinkertonille. Miehelle nainen on vain leikkikalu, mutta nainen - tai oikeammin 15-vuotias tyttö - ei tätä ymmärrä ja rakastuu tähän todella. Cio-Cio jopa kääntyy kristityksi ja tulee sukunsa hylkäämäksi.

Pinkerton palaa pian takaisin Amerikkaan mutta ei tiedä, että Cio-Cio odottaa hänelle lasta. Nainen jää odottamaan miehen paluuta pariskunnan yhteisen pojan kanssa, mutta mies palaa vasta kolmen vuoden päästä ja särkee Cio-Cion sydämen.

Käy ilmi, että Pinkerton on mennyt uusiin naimisiin Amerikassa ja palannut Japaniin uuden vaimonsa kanssa. Hän tapaa Cio-Cion vain tarjotakseen tämän pojalle uuden elämän Amerikassa. Cio-Cion sydän murtuu ja hän tarttuu samaan tikariin, jolla hänen isänsä on tehnyt itsemurhan.

Aivan alkuun on sanottava, että pidin tästä oopperasta todella paljon. Sanoisin, että tämä saattaa ottaa tähän mennessä näkemistäni oopperoista (joita ei siis ole kuin kahdeksan) jopa ykkössijan, ainakin jaetun sellaisen Jevgeni Oneginin kanssa.

Giacomo Puccinin musiikki on hyvin melodista, ja siinä kuullaan viittauksia japanilaisiin sävelmiin ja myös Yhdysvaltain kanssallislauluun. Tarina etenee rivakasti, ja lauluissa on runsaasti dialogia. Toisissa oopperoissa laulajat saattavat jäädä toistelemaan samoja sanoja ja lauseita niin, että dialogi ei oikein tunnu etenevän, mutta tässä lähes jokainen laulettu fraasi oli uusi lause, ja tekstityslaitetta oli vilkuiltava tiheästi.

Toisaalta tämä vei huomiota hieman lavan tapahtumilta. Luin esimerkiksi Helsingin Sanomien arviosta siitä, miten ohjaaja oli halunnut häivyttää tarinasta alkuperäisen lapsiinsekaantumisteeman siten, että kun Cio-Cio kertoo olevansa 15-vuotias, toinen hahmo lavalla nauraa tälle pitkään ja näin osoittaa, että Cio-Cio olisikin vanhempi. Tällainen minulta meni täysin ohi, ja pidin Cio-Ciota lapsena, kuten alun perinkin on kirjoitettu.

Kansallisoopperan versio on yhdistelmä vuosien 1904 ja 1907 versioita opperasta, ja tässä versiossa Pinkerton on esimerkiksi avoimemman rasistinen kuin oopperan uudemmissa versioissa. Mies halveksii japanilaista kulttuuria ja kutsuu japanilaisia vinosilmiksi.

Näkemässämme esityksessä Cio-Cion roolissa oli sopraano Hiromi Omura ja Pinkertonia esitti tenori Mika Pohjonen. Erittäin hienot roolisuoritukset molemmilta. Pidin kovasti Cio-Cion apulaista Suzukia esittäneestä mezzosopraano Jenny Carlstedtistä ja myös baritoni Olli Tuovinen teki mainion roolin konsuli Sharplessina.

Kovin liikuttavaa oli myös, kun lavalle tallusteli pieni, ehkä 3-vuotias poika, joka esitti Cio-Cion ja Pinkertonin lasta. Hänen rooliinsa kuului istua hiljaa paikoillaan ja näyttää söpöltä, ja sen hän teki hämmästyttävän hyvin. 

Lavastuksen ja puvustuksen suhteen esitys oli hyvin klassisilla linjoilla. Se oli kaunis yhdistelmä japanilaista estetiikkaa ja karuja metalliportaikkoja, ja pidin sitä onnistuneena. Arvostin myös sitä, että tapahtumia ei ollut lähdetty siirtämään toiseen aikaan tai paikkaan, vaikka kyseessä yksi maailman esitetyimmistä oopperoista onkin.

Orkesteri soitti upeasti, kuten aina, ja aiemmissa oopperoissa ajoittain kuulunutta orkesterin ja solistien eriaikaisuutta en havainnut kuin aivan parissa kohdassa.

Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ensinnäkin siihen, että kävin katsomassa juuri tämän oopperan, sillä pidin siitä hyvin paljon. Vielä tyytyväisempi olen siihen, miten päätin silloin joskus 1,5 vuotta sitten, että haluan tutustua oopperaan taidemuotona ja käydä katsomassa useita erilaisia esityksiä.

Kun aivan ensimmäisten oopperoiden kohdalla ihmettelin ja kurtistelin kulmiani, seuraavissa aloin jo löytää asioita, joista pidin. Nyt huomaan nauttivani jokaisesta näkemästäni oopperasta yhä enemmän ja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Sanoisin jopa, että ooppera on vienyt minut mukanaan niin, että yhden esityksen nähtyäni haluaisin nähdä heti jo seuraavan.

Nyt en ole kuitenkaan (näillä näkymin) menossa oopperaan ennen kuin seuraavan kerran vasta toukokuussa. Varasin nimittäin liput Wagnerin Parsifaliin. Yli viisituntinen teos kahdella väliajalla kuulosti haasteelta, jonka haluan ottaa vastaan seuraavaksi.

Ja nyt kun olen nähnyt jo joitain hyvin klassisia oopperoita 1700- ja 1800-luvuilta, ensi kaudella haluaisin tutustua moderneihin teoksiin 1900- ja 2000-luvuilta. Ehkä nähdä jonkin kanta-esityksenkin. Odotankin innolla syyskauden ohjelmiston julkaisua!

 

Kuvat: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera

Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tunnistatko tämän laulun? "Minä olen Peter Pan, satuun teidät johdatan. Olen aivan pikkuinen ja koskaan tästä kasva en."

Kyseinen kappale on Jukka Linkolan säveltämästä ja Jukka Virtasen sanoittamasta musikaalista Peter Pan, joka oli itselleni hyvin merkittävä teos lapsuudessani. Näin sen tosin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla vasta viime viikolla Jyväskylän kaupunginteatterissa.

Lapsuuden ystäväni Jyväskylästä oli käynyt katsomassa Peter Pan -lastenmusikaalin Helsingin kaupunginteatterissa joskus 1980-luvun puolivälissä ja oli siitä kovin vaikuttunut. Hän sai innostuksen tarttumaan myös minuun, ja kuuntelimme musikaalin kappaleita yhdessä LP-levyltä (Peter Pan - Poika joka ei halunnut kasvaa suureksi).

Pääosaa esitti silloin Susanna Haavisto, johon olin myös armottoman ihastunut. En tosin muista enää, alkoiko ihastus juuri tästä levystä, Soitinmenot-tv-sarjasta vai jostain muusta, mutta punatukkainen laulava näyttelijätär oli ihaninta, mitä tiesin.

Suunnittelimme kaverin kanssa omaa Peter Pan -produktiotamme. Muistan jopa, miten teimme omaan versioomme uuden laulun, joka esitteli Helinä-keijun: "Minä Helinä-keiju ilmassa leijun. Hoitelen tehtäviä keijun. Mä Peterin oon ystävä. Tule mukaan seikkailuun sä."

Vaikka olimme suunnitelmissa kovin tosissamme, casting jo mietitty ja kaverin kodin läheisestä metsiköstä etsitty juuri sopiva rinteen alaosa katsomolle ja näyttämölle, näytelmämme ei koskaan toteutunut. En myöskään päässyt itse katsomaan musikaalia Helsinkiin, vaikka olisin sitä kovasti halunnut, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna hassulta. Mutta ei siihen aikaan lähdetty matkustamaan Jyväskylästä Helsinkiin vain teatterin vuoksi. Laulut jäivät kuitenkin elämään mielessäni.

Kun huomasin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän omaa Peter Pan -produktiotaan ohjaaja Hanna Kirjavaisen johdolla, ajattelin sulkea tämän ympyrän ja viedä oman tyttäreni Helsingistä Jyväskylään katsomaan musikaalia ja nähdä sen myös itse ensimmäistä kertaa.

Musiikin puolesta esitys oli varsinainen nostalgiatrippi. Huomasin muistavani yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin vielä osan lauluista jopa sanoiltaan. "Kadonneet pojat kun maailmalla mansikkamehua juo." "Niin kaunis on kauniin kuoleman maa."

Nostalgista oli tietysti myös se, että olin itsekin laulamassa Jyväskylän kaupunginteatterissa neljässä musikaalissa vuosien 1994 ja 2000 välillä. Teatteritalo on siis minulle hyvin tuttu sekä katsomosta että lavan takaa. Henkilökunta on tietysti ehtinyt vaihtua 18 vuodessa, mutta oli esityksen käsiohjelmassa monta tuttua kasvoa omilta teatteriajoiltani.

Peter Panin tarina on varmasti monille tuttu, ja musikaali noudatti alkuperäistä kertomusta ainakin niiltä osin, kun sen itse muistan. Peter Pan asuu ystäviensä, kadonneiden poikien ja Helinä-keijun kanssa Mikä-Mikä-Maassa, ja houkuttelee mukaansa sinne myös Kultasen perheen lapset: Leenan, Jukan ja Mikon.

Mikä-Mikä-Maassa elää myös joukko merirosvoja, joita johtaa Kapteeni Koukku, toisen kätensä krokotiilille menettänyt merirosvopäällikkö, sekä intiaaniheimo, johon kuuluu myös intiaanipäällikön tytär, Tiikerililja. Kapteeni Koukku haluaisi ottaa Peterin hengiltä mutta pelkää itse kuollakseen krokotiiliä, jolle hän menetti kätensä.

Iätön klassikkotarina käsittelee aikuistumista ja vaikeutta luopua lapsuudesta, mutta se on myös kolmiodraama, jonka osapuolia ovat Peter, Leena ja Helinä-keiju. Mustasukkaisuus onkin vähällä viedä kaikkien hengen.

Jyväskylän kaupunginteatterin produktiossa paras osuus olivat koskettavat laulut ja pääosien esittäjät. Peteriä esittänyt Saara Jokiaho oli laulajana aivan omaa luokkaansa, ja kuulin hänen ääneessään samaa syvyttää ja voimaa kuin Susanna Haavistolla. Myös Leenan roolissa esiintynyt Roosa Karhunen oli ilo korvalle.

Parhaan roolisuorituksen teki Kapteeni Koukkua esittänyt karismaattinen Henri Halkola, jonka herkullinen roolihahmo antoi myös eniten mahdollisuuksia loistaa näyttelijäntyössä.

Muut hahmot esityksessä olivat melko ohuita karikatyyrejä, ja vaikka lastennäytelmästä onkin kyse, omaan makuuni vaikkapa Rouva Kultasen (Anne-Mari Alaspää) ja koko kadonneiden poikien kuusikon hahmot olivat pikemminkin ärsyttäviä kuin hauskoja. Vähempikin sähläys olisi riittänyt.

Koreografiapuolella parasta antia oli Kapteeni Koukun laulu, jossa hän liikutteli Leenaa kuin marionettia - ilman oikeita lankoja siis. Taistelukohtaukset oli toteutettu hidastettuina ja Peterin ja Koukun kaksintaistelu varjokuvina. Varjokuva toimi hauskasti, mutta muut taistelukohtaukset eivät näyttäneet kovin uskottavilta.

Lavastus ja valaistus toimivat hienosti ja loivat satumaisen tunnelman, ja lentäminen oli toteutettu kekseliäästi peilien avulla. Toteutus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä hieno kuin idea, sillä yhden ison heijastavan pinnan sijaan näyttämön katossa oli monta pientä peiliä. Illuusio ei siis toiminut aivan niin hyvin kuin olisi voinut, ja istumapaikkamme katsomon reunassa ei ollut myöskään sen kannalta aivan optimaalinen.

Samaisen peilin kautta katsottiin myös lopulta Kapteeni Koukun nielaisevan krokotiilin kitaan. Toteutuksen ymmärtäminen vaati hieman mielikuvitusta, ja minun piti varmistaa tyttäreltäni, huomasiko hän krokotiilin kidan peilissä.

Muutamat kohtaukset tuntuivat kovin pitkiltä, kuten alkupuolella ollut koirien ja lasten tanssi, joka oli todella kovin pitkä ja hyvin vähäeleinen.

Kohtaus, jossa merirosvot käyvät yksitellen katsomassa, kuka on piilossa Kapteeni Koukun laivassa, ja palaavat takaisin tehden kuolemaa oli silkkaa kesäteatteria. Mitä ihmettä tapahtui sillekin rosmolle, joka tuli takaisin takapuoltaan pidätellen, päästi puolen minuutin mittaisen pierun ja kaatui maahan?

Pieruhuumoria vastaan en varsinaisesti ole, jos se jotenkin liittyy johonkin. Sen sijaan yksi asia, jota en lastennäytöksissä hyväksy missään muodossa, on kaksimielisyyksien heittely. Siksi yhden kadonneen pojan heittämä "tappituntumalla" ja yhden merirosvon letkauttama "minulla on kaikkein pisin ja paksuin... (ehe ehe) miekka" saisivat jäädä minun puolestani sanomatta lavalla. Ehkä nämä ovat työryhmän omia lisäyksiä eivätkä ohjaajan valintoja.

Myös muutama muu asia toteutuksessa jäi kuitenkin mietyttämään: 

Aivan alussa näyttelijät olivat lavalla poissa rooleistaan ja jakoivat asuja ja peruukkeja toisilleen. Joku marisi: "Miksi minun pitää aina esittää tätä..." Kesken näytelmää kohtauksesta toiseen siirryttäessä muistaakseni Peter lausui jotain sen tyylistä kuin: "Esitetään seuraavaksi se kohtaus..." Tätä ei kuitenkaan viety pidemmälle niin, että rooleista olisi astuttu ulos sen useammin - edes näytelmän lopussa. Siksipä nämä kaksi kohtaa jäivät oudon irrallisiksi eivätkä liittyneet sen enempää mihinkään. Mitä tällä siis haluttiin kertoa?

Mitä puvustaja oli puolestaan halunnut sanoa lasten asujen ja peruukkien värityksellä? Intiaanit ja merenneidot olivat saaneet ylleen värikkäät asut, mutta lasten vaatteet olivat valkoiset ja kadonneiden poikien vaalean harmaat. Päässään heillä kaikilla - Peter mukaan lukien - oli vaaleat tai valkoiset peruukit. Varsinkin kadonneissa pojissa oli paljon yhdennäköisyyttä Jukolan poikiin.

Entä mihin viittasi drag-merenneito? Oliko parrakkaalle naiselle tarkoitus nauraa vai oliko se kannanotto?

Näistä kysymyksistä ja kritiikistäni huolimatta Peter Pan on hyvin tehty ja näkemisen ja kuulemisen arvoinen musikaali.

Olen hyvin iloinen, että lapsillekin tehdään musiikkiteatteria näin isosti ja laadukkaasti. Lapset katsovat esityksiä vielä niin toisin silmin kuin jo hieman liian monta musikaalia nähneet vanhempansa, ja heille pelkkä teatterisali ja suuri näyttämö voivat olla suuri elämys.

Ja kun lapsia vie teatteriin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

 

Kuvat: Jiri Halttunen, Jyväskylän kaupunginteatteri

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olet ehkä jo huomannutkin, että ABBA-musikaali Mamma Mia! palaa Suomeen toukokuussa, ja tällä kertaa sitä esitetään Paula Vesalan suomentamin sanoin. Tämähän pitää siis nähdä!

Olen ensinnäkin kova ABBA-fani, ja myös tästä musikaalista minulla on lämpimät muistot. Kävimme Rouvan kanssa Lontoossa keväällä 1999, ja huomasimme, että kaupunkiin oli tulossa ABBA:n musiikkiin perustuva uutuusshow juuri seuraavalla viikolla.

Olimme hankkineet etukäteen liput jo toiseen musikaaliin (joka oli muuten Disneyn Kaunotar ja Hirviö), mutta ajattelimme, että kävisimme kysymässä olisiko Mamma Mian teatterissa jotain yleisölle avoimia ennakkonäytöksiä. Kuinka ollakaan, ennakkonäytöksiä oli, ja saimme liput samalla illalle ja vielä aivan pilkkahintaan. Näin ollen pääsimme näkemään musikaalin vieläpä aivan ensimmäisten joukossa koko maailmassa!

Tiesin jo silloin, että musikaali on varma hitti, mutta aivan näin valtavaa sukseeta ei varmasti kukaan osannut ajatella. Mamma Mia on pyörinyt nyt ympäri maailman jo pian 20 vuotta, siitä on tehty elokuva ja sekin on jo saamassa ensi kesänä jatko-osan. Kävin katsomassa show'n toistamiseen Lontoossa kymmenen vuotta sitten isäni kanssa, mutta muita näyttämöversiota, edes muutaman vuoden takaista Svenskanin produktiota, en ole nähnyt.

Nyt mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun kuulin sekä suomennetuista kappaleista, että pääosien esittäjistä. Lavalla nähdään muun muassa Laura Voutilainen, Veeti Kallio ja Nina Tapio. Esitykset nähdään Helsingin Messukeskuksen Amfi-teatterissa.

Musikaalielämyksen kanssa on mahdollista nauttia myös esityksen teeman mukainen ateria Messukeskuksen ravintoloissa, ja sain Starsquadilta arvottavaksi kaksi VIP-pakettia, jotka sisältävät musikaalilipun voittajan valitsemaan esitykseen, väliaikatarjoilut sekä buffet-ruokailun. Valittavana on kaksi VIP-pakettivaihtoehtoa: VIP Super Trouper (arvo 175 €) sisältää buffet-ruokailun ravintola Cornerissa ja VIP SOS Greek Buffet (arvo 162 €) kreikkalaisen salaattibuffet'n ravintola Eat & Meetissä. Ruokalistat löydät Starsquadin sivuilta.

Arvontaan voit osallistua Instagram-tililläni, vastausaikaa on la 3.2.2018 klo 18 saakka ja muut ohjeet löydät arvonnan yhteydestä. Arvonnan toimeenpanija on Starsquad.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kansallisbaletin Alminsalin katsomossa kävi eilen kova kuhina ennen Muumipeikko ja taikurin hattu -esityksen alkua. Monet pienet katsojat olivat varmasti ensimmäistä kertaa koskaan katsomassa balettia, ja lähes oikeiden muumien näkeminen oli tietysti jännittävää.

Tove Janssonin muumitarina on hyvä ja helposti lähestyttävä valinta ohjelmistoon lapsia ajatellen, sillä tuttua tarinaa on helppo seurata, vaikka esityksessä ei mitään puhutakaan. Koreografiat balettiin on tehnyt Kenneth Greve ja elokuvamusiikkiin kallellaan oleva soundtrack on Tuomas Kantelisen käsialaa.

Musiikki on sopivan eeppistä ja maalailevaa, koreografiat ilo silmälle ja hahmot näyttävät siltä, miltä pitääkin. Mittasuhteiltaan esitys on kuitenkin niin paljon pienempi kuin Kansallisbaletin edellinen muumibaletti, että näytöksen päätyttyä jäin eniten miettimään, mitä kaikkea esityksessä ei ollut.

Taikurin hattu on jatkoa Kansallisbaletin edelliselle muumibaletille, Muumipeikko ja pyrstötähti, jonka kävimme itsekin katsomassa vuosi sitten. Silloinen teos oli pidempi ja väliajallinen, joten kaikkein pienimmille katsojille se saattoi olla liian pitkä. Ymmärrän siis hyvin, miksi Taikurin hattu on nyt merkittävästi lyhyempi, vain 45 minuuttia kestävä, ja väliajaton. Esitys myös alkoi klo 18, joten se päättyi hyvissä ajoin ennen iltapala- ja nukkumaanmenoaikaa. Se soveltuu siis erinomaisesti ensibaletiksi päiväkoti-ikäisille.

Lyhyt kesto vaikuttaa kuitenkin siihen, mitä kaikkea lavalla ehditään kertoa. Siinä missä Muumipeikko ja pyrstötähti -baletti kertoi suurin piirtein kaikki olennaiset tapahtumat alkuperäisestä kirjasta, Taikurin hatun tarinaa on tähän balettiin jouduttu lyhentämään merkittävästi.

Dramaturgiset valinnat ovat makuasioita, mutta minä vanhana muumifanina jäin kaipaamaan useita lempikohtauksiani ja jopa hahmoja kirjasta. Esimerkiksi Muumitalon muuttuminen viidakoksi ja Muumipeikon muuttuminen kummituseläimeksi puuttuivat baletista tyystin, ja muutenkin taikurin hattu olisi kaivannut lisää taikuutta.

Seikkailu hattivattien saarella ja puisen laivan keulakuvan löytyminen ovat toki koko tarinan kannalta melko merkityksetön sivujuoni, joten niiden pois jääminen on ymmärrettävää. Sen sijaan Tiuhtin ja Viuhtin olisi pitänyt olla mukana myös baletissa. Heillä on sekä merkittävä osa koko kirjan juonessa ja kuningasrubiinin löytymisessä että myös suuri symboliarvo itsensä kirjailijan ja hänen ystävättärensä alter egoina.

Esityksen parasta antia olivat talvinen avauskohtaus lumisateineen, ilmeikäs Pikku Myy (Iga Krata), joka myös nousi koko baletin päähenkilöksi, ja kahdentoista hengen ensemble, joka esitti välillä tanssivia kukkasia ja välillä Mörön kylmää henkäystä. Kukkasten merkitystä tarinassa en tosin aivan ymmärtänyt.

Myös muumit tanssivat sen, minkä isoine nenineen ja vatsoineen pystyivät, mutta kovin vaativia koreografioita isojen pukujen kanssa ei tehdä. 

Esityksen loppupuolella pääsivät loistamaan Taikuri (Maksim Tšurjakov) sekä ihmiseksi muuttuva rubiini (Hanako Matsune). Näin ison roolin antaminen rubiinille mietitytti, mutta toisaalta se omalla tavallaan selittää, miksi Taikuri on niin kovin ihastunut jalokiveensä. Kirjan varsinainen loppuratkaisu, toisen rubiinin taikominen Tiuhtille ja Viuhtille jää baletista puuttumaan, mutta eipä lavalla ollut Tiuhtia ja Viuhtiakaan laukkuineen.

Tyttäreni suosikkeja olivat Pikku Myy ja Mörkö, joka oli hänen mielestään söpö. Mutta myös hän mietti esityksen päätyttyä, että jokos tämä nyt loppui. 

Mutta sehän on tietysti vain merkki siitä, että se mitä näimme oli mieluisaa, ja olisimme voineet hyvin katsella esitystä vielä toisetkin 45 minuuttia. Baletti oli iloinen, hyväntuulinen, hauska ja tanssin tasoltaan tietysti ensiluokkainen.

Mutta jos Kansallisbaletti jatkaa muumibalettien sarjaa, toivon, että seuraava tarina on taas täyspitkä, väliajallinen esitys. Miltä kuulostaisi vaikkapa Taikatalvi?

 

Kuvat: Mirka Kleemola, Suomen Kansallisbaletti

Lippu esitykseen saatu Kansallisbaletilta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Nyt tekisi mieli käyttää kaikkia mahdollisia ylisanoja! Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus Play oli nimittäin niin läpensä hieno ja pieniä yksityiskohtia myöten viimeisen päälle hiottu esitys, että en ole vastaavaa nähnyt aiemmin.

Kaikenlaista muuta kulttuuria ja viihdettä olen kuluttanut runsaasti, mutta en ole juurikaan nähnyt modernia nykysirkusta. En siis oikeastaan tiennyt lainkaan, mitä olisi odotettavissa.

Talvisirkus on enemmän kuin akrobaatteja, pellejä ja jonglöörejä. Se on tarinallinen kokonaisuus, jossa tärkeässä osassa ovat myös tanssi, musiikki ja videoprojisoinnit.

Esitys on yllätyksellinen, hauska, vauhdikas, vaikuttava ja hämmästyttävä.

Tarinassa kaksi tyttöä tempautuu sisään tietokonepeliin, ja heidän on pelattava tiensä ulos keräämällä kasaan 100 pistettä.

Pelit ovat ohjelmanumeroita sirkuksessa, ja niissä sirkustaiteilijat esittävät huimia temppujaan.

Kaapelitehtaan Pannuhalli on korkea kuin sirkusteltta, ja tilaa on trapetsi- ja trampoliinitempuillekin.

Paitsi sirkustemppuja, esitys sisältää paljon musiikkia. Sen takana ovat muusikko Teho Majamäki, joka myös soittaa livenä esityksessä, ja show'n eräänlainen seremoniamestari, Simeoni Juoperi, joka paitsi tanssii myös laulaa ja räppää. Erittäin hienoa kuunneltavaa!

Tämä olikin itselleni suurin yllätys: paitsi sirkusta, Talvisirkus Play on myös musiikki- ja tanssiteatteria!

Puvuissa, lavasteissa ja valoissa nähdään viittauksia tietokonepeleihin, ja esimerkiksi trampoliiniesityksessä pomppivat Mario ja Luigi. Päähenkilöt muuttuvat Minecraft-hahmoiksi. Videolla pyörii esim. Pacman.

Tyttö oli trampoliinin lisäksi vaikuttunut renkaiden sisällä pyörivistä akrobaateista ja miehestä, joka käveli pullojen päällä.

Itse katselen aina yhtä hämmentyneenä useiden henkilöiden jonglööraustemppuja, ja tässäkin esityksessä kolme miestä heitteli keskenään keiloja niin taitavasti, etten ymmärrä, miten se on edes mahdollista.

Seurasin esitystä hymy huulillani alusta loppuun, ja nyt mielessäni on vain yksi kysymys: Miten ihmeessä emme ole käyneet Talvisirkuksessa aiemmin? Ja Hurjaruuthin muuhunkin ohjelmistoon on nyt tutustuttava tarkemmin. Luulen, että pieni seuralaiseni voisi olla siitä hyvinkin kiinnostunut.

Siis upea, upea esitys! Tämän vuoden esityksiä on jäljellä enää muutama, ja liput lienee jo myyty loppuun, mutta Talvisirkus palaa varmasti taas ensi syksynä.

Share

Pages