Ladataan...
Isyyspakkaus

Otin viime viikolla vastaan tähän asti suurimman oopperahaasteeni ja kävin katsomassa Richard Wagnerin Parsifalin Kansallisoopperassa. Haasteella tarkoitan sitä, että järkälemäinen teos kestää väliaikoineen viisi tuntia, ja väliaikojakin on kaksi.

Parsifal ei ole oopperana kaikkein helpoimmasta päästä. Pelkästään sen kesto tekee siitä vaikeasti lähestyttävän, mutta on teos haastava myös sisällöltään.

Teoksen libretto perustuu 1200- ja 1300-luvuilta peräisin oleviin graalin maljasta kertoviin teksteihin, joista Wagner on rakentanut oman tarinansa. Kuvaavaa on varmasti se, että vaikka olen nähnyt oopperan, lukenut sen käsiohjelman ja juonikuvauksen ennen ja jälkeen esityksen ja silmäillyt myös oopperasta kirjoitettuja Wikipedia-artikkeleja kahdella kielellä, en osaa oikeastaan kertoa, mitä oopperassa tapahtuu enkä varsinkaan miksi.

Tarina pyörii siis graalin maljan ja sitä vartioivien temppeliritarien ympärillä. Graalin nykyinen kuningas, Amfortas on haavoittunut pyhästä keihäästä, joka on päätynyt ritarikunnasta poiskäännytetyn ja taikuutta opetelleen Klingsorin haltuun. Graalin maille ilmestyy joutsenia metsästävä, hulluksi itseään kutsuva Parsifal, ja graalin vartija Gurnemanz vie hänet seuraamaan pyhää toimitusta, jossa ritarit imevät voimaa pyhästä graalista. Näyttämöllä ryömii myös outo nainen, Kundry, jonka kerrotaan elävän ainakin kolmatta elämäänsä ja pyrkivän hyvittämään sen, että nauroi Jeesukselle ristillä. Hän on kuitenkin Klingsorin vallassa, ja Klingsor pakottaa Kundryn viettelemään Parsifalin.

Parsifal eksyy Klingsorin mystiseen puutarhaan, jossa sekä puutarhan kukat että Kundry yrittävät saada Parsifalin pauloihinsa mutta epäonnistuvat yrityksissään. Siitä suutahtanut Klingsor heittää Parsifalia pyhällä keihäällä, mutta Parsifal nappaa sen ilmasta kiinni.

Tämän pidemmälle lienee tarpeetonta kertoa tapahtumista, mutta ymmärtänet, että tarina on hyvin korkealentoinen, ja ymmärtääkseen mitä tapahtuu ja erityisesti miksi, olisi tunnettava alkuperäiset tarinat tarkemmin. Oopperassa ei varsinaisesti selitetä mitään eikä esitellä hahmoja, vaan katsojien oletetaan tutustuneen etukäteen tapahtumiin, joita on tapahtunut ennen oopperan ensimmäisen näytöksen alkua.

Mutta vaikka olin lukenut kuvauksen tapahtumista ennen oopperan alkua ja lyhyet kuvaukset jokaisesta näytöksestä, en esimerkiksi ymmärtänyt, keitä kaikki hahmot olivat, ja vaikka joku mainittiinkin nimeltä, olin jo ehtinyt unohtaa, mitä hänestä kerrottiinkaan.

Yli 135-vuotiaan oopperan ja n. 800 vuotta vanhan alkuperäistarinan kritisointi on täysin tarpeetonta, joten sanon vain, että itse pidän enemmän esityksistä, joiden katsominen ei vaadi aivan näin paljon ponnisteluja. Enkä tarkoita edes oopperan viisituntista pituutta vaan sitä, miten hyvin tarina ja sen hahmot pitäisi tuntea ennen kuin esitystä saapuu katsomaan. Nyt lavalla tuntui tapahtuvan vain hyvin abstrakteja asioita, jotka eivät kuulosta ymmärrettäviltä edes jälkikäteen luettuina.

En missään tapauksessa suosittelisi Parsifalia vasta-alkajille. Wagnerin musiikki on kyllä todella upeaa ja ehdottomasti opperan parasta antia. Aiemmin tuttuja aarioita tai muita kappaleita en oopperassa kuitenkaan kuullut. Laulajien puolesta oopperan miehitys oli erinomainen. Nikolai Schukoff Parsifalina lauloi vaivattomasti, ja hänen voimakas tenorinsa oli hyvin miellyttävä. Kundry oli hahmona erikoinen, mutta roolissa kuultu Tuija Knihtilä, dramaattinen mezzosopraano, loistava.

Lavastus on näyttävä, ja se hyödyntää hienosti Oopperatalon suuren näyttömän tekniikkaa: keskellä lavaa on salaman muotoinen, valaistu koroke, joka koostuu useasta nousevasta ja laskevasta osasta. Lavalle saa siis luotua erilaisia miljöitä vain näitä osia siirtelemällä. Korokkeen vieressä on myös leveydeltään lähes koko lavan kokoinen pyörivä nosturi, jonka symboliikka ei tosin aivan auennut itselleni.

Oopperassa useammallakin tavalla mielenkiintoisin kohtaus nähtiin, kun Parsifal eksyi Klingsorin taikapuutarhaan. Puutarhan kukkaset yrittivät vietellä Parsifalin, ja Parsifal joutui vastustamaan kiusausta, vaikka nämä hipelöivät alastomia vartaloitaan - omiaan ja toistensa - hyvin kutsuvasti. Laulajat eivät sentään ilmestyneet lavalle ilman rihmankiertämää, vaan kohtaus oli toteutettu videoprojisoinneilla, ja videolla esiintyi aikuisviihdenäyttelijöitä. Eroottisesti, ei pornografisesti.

Tulipa käytyä, mutta täytyy sanoa, että ensi kerralla toivon näkeväni jotain helpommin sulavaa. Sellaisia teoksia kuten Madama Butterfly, jonka näin viimeksi.

 

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Heikki Tuuli / Suomen Kansallisooppera.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Ympäri maailmaa liki 20 vuotta kiertänyt musikaalihitti Mamma Mia! pyörii parhaillaan Helsingin Messukeskuksen Amfi-teatterissa, ja se kuullaan ensimmäistä kertaa suomenkielisin sanoituksin. Jos esityksen haluaa nähdä - mitä ehdottomasti suosittelen - kannattaa pitää kiirettä: esityksiä on jäljellä enää tusinan verran seuraavien kahden viikon aikana.

Näimme show'n viime viikonloppuna lauantain iltapäivänäytöksessä, ja mukanani olivat sekä Rouva että tyttö. Saimme Starsquadilta VIP-lippupaketin, johon kuului hyvien paikkojen lisäksi ruokailu ennen esitystä, väliaikatarjoilut sekä käsiohjelma. Buffet-ruokailu koostui kreikkalaisesta salaattipöydästä ja moussakasta.

Lounas oli oikein maukas, ja oli hauska ajatus syödä tapahtumapaikalla, jolloin sinne tuli lähdettyä hyvissä ajoin eikä vain kiirehdittyä viime tipassa ennen esityksen alkua.

Olen nähnyt musikaalin kahdesti Lontoossa (itse asiassa ensimmäisen kerran ennakkonäytöksessä ennen koko musikaalin maailmanensi-iltaa) ja kerran elokuvana, mutta edellisestä kerrasta oli sen verran pitkä aika, että olin unohtanut riittävän monet vitseistä ja juonenkäänteistä. Se siis nauratti aivan aidosti.

Jos nyt joku ei vielä tiedä, mistä musikaalissa on kyse, kerrottakoon juonesta lyhyesti.

Kreikkalaisella saarella asuva Sofia (Petra Pääkkönen) on menossa naimisiin Kain (Jukka Nylund) kanssa. Sofia asuu saarella kahdestaan äitinsä, Donnan (Laura Voutilainen), kanssa, eikä hänen äitinsä ole koskaan kertonut, kuka hänen isänsä on.

Sofia on kuitenkin saanut selville, että vaihtoehtoja on kolme ja hän päätyy kutsumaan äitinsä nimissä kaikki isäehdokkaat häihinsä aikomuksenaan ratkaista mysteeri. Sami (Veeti Kallio), Ville (Arne Nylander) ja Harri (Vallu Lukka) saapuvatkin saarelle, kohtaavat toisensa ja alkavat pohtia, millainen yhteensattuma onkaan, että jokainen heistä on ollut saarella viimeksi juuri 21 vuotta aiemmin.

Tarinaa viedään eteenpäin ABBA:n musiikin tahdissa, ja tutut hitit saavat aivan uudenlaiset merkitykset musikaalin kontekstissa. Englanninkielisestä versiosta muistan, että sanoituksia on muutettu vain vähän, ja kappaleet sopivat esitykseen hämmentävän hyvin - aivan kuin ne olisi alun perin sävelletty juuri Mamma Miaa! varten.

Myös laulujen sanoitukset on tässä esityksessä käännetty suomeksi, joten niihin tulee kiinnitettyä vielä enemmän huomiota. Ja on sanottava, että sanoituksista vastannut Paula Vesala on tehnyt erinomaista työtä! Sanoitukset tuntuvat luontevilta ja sopivat erinomaisesti kappaleiden rytmiin, ja vaikka kaikkea ei olekaan voitu kääntää sanasta sanaan, laulujen henki ja sanoma välittyvät alkuperäisten kaltaisina. "Olethan Dancing Queen, seitsemäntoista, kaunis niin..."

Etukäteen on kerrottu, että lauluja ei tulla levyttämään suomeksi eikä kappaleita voi kuulla suomeksi muuallakaan kuin juuri tässä esityksessä. Minä kysyn: "Miksi?" Luulisin, että kiinnostusta Vesalan sanoituksia kohtaa olisi vielä tämän kesäkuunkin jälkeen.

Esiintyjävalinnat ovat loistavat. Laura Voutilainen on suorastaan häikäisevä Donnana, ja hänen entisten tyttöbändikaveriensa Tanjan (Johanna Kokko) ja Roosan (Nina Tapio) muodostama kolmikko on show'n parasta antia. Vitsit ja laulut lentävät, ja aikuisten naisten itseironia kukkii ja kimaltaa.

Voutilaisen tulkitsema Winner Takes It All oli yksinkertaisesti upea, riipaiseva ja pysäyttävä, ja se nosti ihon kananlihalle.

Ehdin ensimmäisellä puoliajalla pohtia, tulevatko taustamusiikit nauhalta, ja suorastaan hätkähdin, kun väliajalle poistuessamme huomasin orkesterin lavan oikealla puolella. Siis aivan livenä tuli!

Sellaisen jännän asia olen huomannut, että kun nykyisin katson aiemmin näkemiäni musikaaleja lapsen kanssa, olen jotenkin hyvin liikuttunut koko ajan. On hienoa nähdä hänen fiilistelevän samoja kappaleita, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen joskus kauan sitten, ja hän on myös huomannut sen.

Aina jonkin tunteellisemman kappaleen alkaessa tyttö katsahtaa vaivihkaa minuun ja Rouvaan päin selvästi tarkastaakseen kuinka kostein silmin me esitystä katselemme. Ja täytyy myöntää, että esimerkiksi Laura Voutilaisen esittämä Kunpa voisin ajan pysäyttää (Slipping through My Fingers) kävi tunteisiin niin, että ihan yllätti.

Oli kyllä kiva kuulla, miten hän spontaanisti ihasteli esiintyjiä ja esitystä show'n aikana. Kun katselin myöhemmin kotona jotain kuvia musikaalia koskevasta lehtijutusta, hän osoitteli Laura Voutilaisen kuvaa ja sanoi tämän olleen paras esiintyjä ikinä missään.

Mamma Mia! oli kaikin puolin erittäin hyvin tehty ja hauska esitys, jota oli ilo katsoa. Ensimmäinen fiilis siitä, että "apua biisien sanat on suomennettu" vaihtui helpotukseksi siitä, miten hyvin ne toimivat suomeksi. Jossain arviossa annettiin kritiikkiä äänentoistosta, mutta meidän paikoiltamme kuunneltuna siinä ei ollut ongelmia. Alkuintro tuli hivenen kovalla volyymillä, ja Rouva ainakin hätkähti äänenvoimakkuutta. Onneksi se oli myöhemmin esityksessä maltillisemmalla tasolla.

Kuten sanoin, omat paikkamme olivat hyvät, mutta hieman epäilen, miten hyvin yli 4000 katsojan katsomossa näki lavalle kaukaisimmilta reunapaikoilta ja takariveistä. Kannattaa siis harkita, maksaisiko mieluummin sen parikymppiä enemmän, jotta pääsisi lähemmäs esiintymislavaa. Itselleni se tuo lisäarvoa.

Viikko esityksen näkemisen jälkeen olemme edelleen Mamma Mia -tunnelmissa ja hyräilemme vuorotellen ABBA:n kappaleita. Minä One of Usia, tyttö Mamma Miaa. On niissä melodioissa vaan jotain ajatonta. Vaan olisipa kiva saada laulujen suomenkieliset sanat jostain!

 

mamma-mia.fi

starsquad.fi/tapahtumat/mammamiamusikaali

Näyttämökuvat: Brinkhoff / Mögenburg

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kansallisbaletin kevään viimeinen ensi-ilta, koreografi Angelin Preljocaj'n Les Nuits - Yölliset tunnit, nähtiin viime viikonloppuna. Kävimme katsomassa esityksen Rouvan kanssa lauantaina.

On myönnettävä, etten tiennyt oikeastaan, mitä olin menossa katsomaan. Olin lukenut etukäteen vain teoksen lyhyen esittelytekstin, jossa sen kerrottiin pohjautuvan Tuhannen ja yhden yön tarinoihin. Tämä kuvaus ja teoksen markkinoissa käytetyt kuvat asettivat odotukset jonnekin Aladdinin maisemiin, ja ajattelin jostain syystä näkeväni klassista balettia Tuhannen ja yhden yön hengessä.

Esityspä ei ollutkaan laisinkaan klassista balettia vaan sekoitus nykybalettia ja nykytanssia, ja Tuhat ja yksi yötä olivat mukana enemmänkin henkisesti kuin inspiraation lähdettä alleviivaavasti kuvittavana. Katsojat vietiin 19 kohtauksesta koostuvalle sensuellille matkalle, joka alkoi itämaisesta kylpylästä mutta veikin myöhemmin myös Bollywoodiin ja James Bond -tunnelmiin. Yhdistävä tekijä kohtauksissa oli eroottinen lataus, eikä esityksessä säästelty paljasta pintaa.

Esityksessä liikuttiin kyllä itämaisissa tunnelmissa, ja erityisesti musiikki vei monissa kohtauksissa jonnekin Arabian öihin, mutta mukana oli myös kappaleita aivan muista ulottuvuuksista. It's a Man's, Man's, Man's World ja We Only Live Twice yllättivät ja jäivät jotenkin hieman irrallisiksi, sillä en ymmärtänyt, miten kappaleet liittyivät Tuhanteen ja yhteen yöhön tai ylipäänsä kokonaisuuteen.

Pitää myös myöntää toinen asia, josta olen kyllä kirjoittanut aiemminkin: minun on ylipäänsä vaikea ymmärtää vain tanssin keinoin kerrottua tarinaa. Tarvitsisin kertojan vääntämään rautalangasta, mistä on kyse ja mitä lavalla tapahtuu. Tämän esityksen taustalla ei ollut tiettyä tarinaa, jonka olisi voinut lukea etukäteen ja siten saada selville, mitä tanssijat liikkeillään kertovat.

Tanssi itsessään oli upeaa katsottavaa: sulavaa, yhdenaikaista ja varmasti hyvin vaativaa. 31:llä huikean taitavalla tanssijalla sai aikaiseksi näyttäviä kohtauksia, mutta mukana oli myös hyvin intiimejä duoja, joissa lavalla oli vain kaksi tanssijaa.

Constance Guisset'n lavastus ja Cécile Giovansili Vissièren valaistus olivat paikoin hyvin minimalistisia, mutta joissain kohtauksissa nähtiin myös sitä itämaista kuvastoa, jota ajattelinkin näkeväni. Lopussa nähty numero mashrabiya-ikkunoiden edessä oli esityksen visuaalisimpia.

Tutustumismatkani baletin maailmaan jatkuu varmasti myös ensi kaudella. Tyttäreni on nimittäin niin päättäväisesti menossa balettitunneille, että isänkin on parasta olla perillä taidemuodosta. Luulen, että seuraavan kerran pyrin kuitenkin löytämään klassisemman teoksen, joka kertoo jonkin tutun tarinan ja jossa on suuria hyppyjä ja näyttäviä piruettisarjoja.  

 

Aiemmin olen tutustunut Kansallisbaletissa näihin teoksiin:

Kuvat: Mirka Kleemola / Suomen kansallisbaletti

Lippu esitykseen saatu Kansallisbaletilta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Yksi asia, jota jään hoitovapaaltani kaipaamaan, on mahdollisuus käydä lasten kanssa retkillä monissa paikoissa, joissa ei muuten ole tullut käytyä. Yksi tällainen kohde oli Päivälehden museo (Ludviginkatu 2–4), jonne tekemämme retki jäi myös vapaani viimeiseksi.

Tietysti museoissa ja muilla retkillä käydään vielä töihin paluun jälkeenkin, mutta aikaa on käytettävissä rajallisemmin, arki-illat ovat kovin lyhyitä ja viikonloputkin on usein pakattu täyteen kaikenlaista ohjelmaa. Yritin siis ottaa vapaistani mahdollisimman paljon irti tämänkin suhteen.

Päivälehden museo on Helsingin Sanomain Säätiön ylläpitämä museo, joka esittelee suomalaista uutistyötä ja lehtien painamista. Museo sijaitsee vanhassa Helsingin Sanomien rakennuksessa, ja sen alempi kerros on HS:n vanha lehtipaino.

Museossa on usein myös lapsille tarkoitettuja vaihtuvia näyttelyjä, ja tällä hetkellä aina syyskuun puoliväliin saakka esillä on Pelle Pelottomalle omistettu erikoisnäyttely.

Näyttely kertoo Pelle Pelottomasta ja hänen joistain keksinnöistään, ja onpa muutama niistä rakennettu myös näyttelyyn. Pikku Apulainen ja mietintämyssy ilahduttivat isompaakin vierasta.

Hetkinen, sinne Pellen sänkyyn ei tainnut olla tarkoitus kiivetä...

Seinille kiinnitetyissä tauluissa kerrotaan tarkemmin tietyistä keksinnöistä ja pohditaan, olisiko niiden rakentaminen oikeasti mahdollista. Vastaukset saattavat yllättää, kun asioita tarkastellaan hyvin teoreettisella tasolla.

Lapset löytävät näyttelystä tutkittavaa ja leikittävää.

Museon alakerran perusnäyttelyssä voi tutustua lehden painamisessa käytettäviin ja käytettyihin laitteisiin.

Vanha ladontakone näyttää varsin hurjalta masiinalta.

Modernimman lehtipainon toimintaa näkee videolta.

Yläkerran näyttely keskittyy uutisiin ja uutiskuviin.

Erityisen mielenkiintoinen on Helsingin Sanomien arkisto vuosilta 1889 - 2015. Kaikki lehdet yli 120 vuodelta on selattavissa isolta ruudulta, jos haluaa katsoa vaikkapa oman syntymäpäivän lehteä. Tältä näytti Hesarin kansi tyttäreni syntymäpäivänä.

Arkiston ääressä voisi viettää enemmänkin aikaa tutkien, miten maailman historiallisista tapahtumista on uutisoitu silloin, kun ne ovat juuri tapahtuneet. Alla ”Helsingin Sanomain lentokoneella klo 3 yöllä saapuneet kuvat” kuningas Yrjö VI:n kruunajaisissa vuodelta 1937.

Päivälehden museoon on vapaa pääsy.

 

paivalehdenmuseo.fi

Ladataan...
Isyyspakkaus

Mörkö se lähti piiriin, tinttan tanttan tallallei! Kaa kaa karhulassa karhun lapset laulaa. Kop kop kopukopu kop, kuka siellä portilla kolkuttaa? Mörkö se tahtoi lumiukon laittaa parkkipaikan päälle juu! Huiskis haiskis haukku, möröltä pääsi paukku eduskuntatalossa, kristallilamppujen valossa!

Jo on kumma juttu, jos yksikään edellisistä fraaseista ei kuulosta tutulta. Ne ovat peräisin Marjatta Pokelan vuoden 1980 lastenmusikaalista Mörköooppera, joka on palannut nyt lähes 40 vuotta myöhemmin päivitettynä Helsingin kaupunginteatteriin. Monet musikaalin kappaleista ovat jääneet elämään lastenlauluina, ja oma tyttärenikin tunnistaa sen suurimman hitin, Mörkö se lähti piiriin.

Mörköoopperalla on nostalgia-arvoa meille kolme-nelikymppiselle vanhemmille, ja itsellänikin on muistaakseni Mörköoopperan vinyylilevy jossain vanhemmillani. Laulut ovat jääneet mieliin niin vahvasti, että muistan edelleen monet laulujen sanoista ulkoa.

Toisaalta juuri kyseinen levy on syy sille, miksi lähdin katsomaan HKT:n uutuutta hieman varautuneesti. Ollaan nyt ihan rehellisiä: kyllähän monet lauluista ovat aika sietämättömiä ralleja ja levyllä laulava lapsikuoro epävireinen.

Siksi olin helpottunut, kun kävi ilmi, että HKT:n uusi sovitus Kimmo Virtasen ohjauksessa on jotain aivan muuta. 

Esityksessä on kaksi kantavaa ja yli muiden loistavaa voimaa: mörköä esittävä ihastuttava Sanna Majuri sekä musiikin sovituksesta ja säestyksestä vastaava multi-instrumentalisti, Musiikkimato Lauri Schreck.

Lavalla soitetaan mm. sähkökitaraa, luuppikonetta ja kannelta, ja laulajat myös tanssivat ja räppäävät. Mörkö se lähti piiriin taipuu esityksessä rockiksi, ja Majuri esittää kappaleen rocktähden elkein. Kuullaanpa esityksen loppupuolella myös Yön kuningattaren aariaa Taikahuilusta.

Schreckin käsittelyssä laulut ovat päivittyneet hauskasti tälle vuosituhannelle mutta niissä käytetyt syntikkasoundit kuulostavat silti kuin ne olisivat peräisin 1980-luvulta. Sovitukset yllättävät ja yhden kappaleen päättyminen saa odottamaan seuraavan alkamista. Välillä jopa unohtaa kuuntelevansa samoja ralleja kuin aikoinaan levyltä.

Jopa lapseni oli niin vaikuttunut hänen soitostaan, että hän halusi käydä kiittämässä muusikkoa esityksen jälkeen!

Vauhdikkaasta koreografiasta vastaa Jyrki Karttunen, ja lavastuksen ja pukujen takana on Alisha Davidow.

Mörköoopperassa ei puhuta lainkaan vaan tarinaa viedään laulujen välissä eteenpäin sanattomasti. Kertojan ääni kyllä kertoo, että mörkö päättää lähteä kotimetsästään, Mökkyrästä, Helsinkiin tutustumaan mölliäisten eli ihmisten maailmaan. Helsingissä mörkö päätyy muun muassa kouluun, presidentinlinnaan, kauppatorille ja raitiovaunuun ja tapaa paljon ihmisiä. Mörkö tuntee olonsa kuitenkin ulkopuoliseksi ja kaipaa takaisin kotiinsa.

Esitys sopii melko pienillekin katsojille. Sen pituus väliaikoineen on 1,5 tuntia, lavalla tapahtuu paljon ja lavasteet ja puvut ovat värikkäitä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Pienellä näyttämöllä näyttelijät ovat hyvin lähellä, ja katsojat näkevät heidän ilmeensäkin paremmin kuin suurella näyttämöllä. Tyttäreni ihastelikin, miten hienot maskit näyttelijöiden kasvoihin oli maalattu.

Lapseen Mörköooppera upposi loistavasti, ja esitys oli viihdyttävä ja hienosti tehty myös isän mielestä. Kotiin lähdettiin hymyssä suin ja hyräillen Koputusleikkiä. Ja Majurin esittämä mörkö oli niin söpö, että hänet olisi tehnyt mieli ottaa taskuun ja viedä kotiin lemmikiksi.

 

Kuvat: Tom Röllich, HKT

Liput esitykseen saatu HKT:lta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jyväskylän musikkiluokat ja lapsikuoro Vox Aurea juhlistivat eilen 50-vuotisjuhlavuottaan Jyväskylän Paviljongissa järjestetyssä juhlakonsertissa. Tein aivan varten vasten päiväretken vanhaan kotikaupunkiini, ja vaikka käytinkin päivästäni seitsemän tuntia bussissa istumiseen, retki oli sen arvoinen. Kuorolla on ollut suuri vaikutus elämääni.

Löydätkö kuvasta tulevan bloggaajan noin 11-vuotiaana?

Ajatukseni ovat edelleen kuorotunnelmissa, ja prosessoin eilistä kokemusta varmasti vielä pitkään. Olipa kaikin puolin hauska ja nostalginen reissu!

Tapasimme jo aamupäivällä pienellä porukalla, jonka kanssa treenasimme pienen ohjelmanumeron kuoron historiikin julkistustilaisuuteen. Kävin katsomassa myös Jyväskylän Kolmikulmaan pystytetyn Vox Aurean 50-vuotisjuhlanäyttelyn.

Loppupäivä vierähti Paviljongissa, johon oli kerääntynyt vanhoja ja nykyisiä musikkiluokkalaisia perheineen. Näin hyvin monen entisen kuorokaverini lisäksi myös muita kuoron parissa työskennelleitä tuttuja, kuorolaisten vanhempia ja vieläpä joitain entisiä opettajiani.

Päivä huipentui yli kolmetuntiseen juhlakonserttiin, jossa esiintyivät kaikki Jyväskylän nykyiset musiikkiluokkalaiset ja musiikkiluokkien kuorot.

Mukaan pääsivät myös alumnit, ja lavalla nähtiin kuoron kaikki johtajat viideltäkymmeneltä vuodelta: musiikkiluokat ja kuoron perustanut Torsten Lindfors, kuoron kansainväliselle huipputasolle hionut Kari Ala-Pöllänen, hänen seuraajansa ja kuoron hovisäveltäjä Pekka Kostiainen sekä nykyinen johtaja Sanna Salminen (alla tässä järjestyksessä).

Esiintymään oli saatu jopa Voxin ensimmäiset laulajat viidenkymmenen vuoden takaa.

Kaikki entiset voxilaiset osallistuivat nykyisten laulajien kanssa esitettyyn Over the Rainbow -kappaleeseen, jonka johti omana kuoroaikanani kuoroa johtanut Kari Ala-Pöllänen. Oli jotenkin surrealistista olla 27 vuoden jälkeen taas lavalla hänen johdettavanaan. (Alla oleva kuva on kappaleen harjoituksesta ennen konserttia.)

Vielä konsertin jälkeen kaikkia entisiä voxilaisia pyydettiin liittymään Paviljongin parvella Pekka Kostiaisen säveltämän Lorulailee-kappaleen esitykseen. Kappale on ollut mukana ohjelmistossa liki 40 vuotta, joten suurimmalle osalle Voxissa joskus laulaneista kappale on tuttu ja hyvin olennainen osa kuorolaisuutta.

Kuorolaisuus jätti itseeni todella vahvan jäljen ja muistelen kuoroaikoja edelleen hyvin usein. Tätä on vaikea selittää, jos ei ole itse ollut osana Voxia tai jotain vastaavalla tasolla olevaa ja hyvin intohimoisesti ja kunnianhimoisesti johdettua kuoroa.

Kuoro oli niin iso, olennainen ja aikaa vievä osa elämää kuorolaisille, että kuorolaisuus oli monille niinä vuosina merkittävin asia, joka määritteli kaiken muun tekemisen. Harjoituksia oli kahdesti viikossa, ja niiden lisäksi oli viikonloppuleirejä ja tietysti esiintymiset ja esiintymismatkat päälle. Jos oli kuorossa, aikaa muuhun ei juuri ollut.

Kappaleet hiottiin niin perusteellisesti ja niitä esitettiin niin paljon, että monet lauluista tulevat edelleen selkärangasta sanoineen, stemmoineen ja fraseerauksineen juuri niin kuin ne opeteltiin silloin 30 vuotta sitten.

Vaikka kuorolaisuus otti paljon, se myös antoi paljon. En tarkoita vain sitä, että kuoron kautta pääsi esiintymään uskomattomiin pakkoihin kuten New Yorkin kuuluisaan Carnegie Halliin. Monista kuorolaisista tuli parhaita kavereita, sillä heidän kanssaan vietettiin niin paljon aikaa.

Vaativa johtaminen ja äänenmuodostuksen ohjaus harjaannuttivat myös omaa nuottikorvaa ja stemmalaulua ja loivat todella vahvan pohjan kaikelle sille, mitä olen musiikin puolella sen jälkeen tehnyt. Kuoro oli lisäksi hyvää esiintymiskokemusta, ja siihen aikaan elämässä ainoaa esiintymiskokemusta, jota ylipäänsä oli kertynyt.

Jätin kuoron ala-asteen kuudennella luokalla äänenmurroksen myötä. Sittemmin en ole liittynyt muihin kuoroihin, mutta saamani kokemuksen arvo on mittaamaton.

Oli hauskaa havaita, että Vox Aurea on yhä hyvässä kunnossa ja yksi tärkeimmistä asioita, laulun puhtaus, on säilynyt.

Nykyisin yhä useammalla jyväskyläläislapsella on mahdollisuus osallistua kuorotoimintaan, sillä kuoro ei ole enää tarkoitettu vain musiikkiluokkalaisille. Se onkin ymmärrettävää, sillä musikkiluokkien kulta-ajoista 1980- ja 1990-luvuilta itse musiikkiluokkatoiminta on supistunut merkittävästi.

Silloin musiikkiluokkia oli vielä kolmessa ala-asteen ja yläasteen koulussa, nyt vain yhdessä. Muutama vuosi sitten olin hyvin yllättynyt, kun kuulin, että musiikkiluokalle ei ollut tulijoita niin paljoa, että uutta luokkaa olisi voitu perustaa aiempien vuosikymmenten tapaan ala-asteen kolmannelle. Nyt musiikkipainotteinen opetus alkaa alakoulun neljänneltä luokalta.

Juttelin erään kuorokaverini kanssa, että kiinnostus musiikkiharrastuksia kohtaan on muutenkin hiipunut kaupungissa, mikä on todella yllättävää. Sen lisäksi, että Jyväskylän musikkiluokille on vähemmän tulijoita, myös musiikkiopistoon on niin vähän pyrkijöitä, että edes pääsykokeita ei yhtä poikkeusta lukuun ottamatta järjestetä ja käytännössä kaikki halukkaat pääsevät sisään. Ilmeisesti muissakin kaupungeissa on tapahtunut vastaavaa, ja musiikkiluokkatoiminta on osasta kaupungeista loppunut kokonaan.

Voiko kyse sitten olla siitä, että nykyvanhemmat - siis juurikin oma ikäpolveni - ei halua sitoutua itse eikä sitouttaa lapsiaan näin paljon aikaa vievään harrastustoimintaan? Onko yksilökeskeisyys hävittänyt mielenkiinnon yhdessä musisointia kohtaan? Mielenkiintoiselta kuulostaa, että se aine, johon Jyväskylässä järjestetään edelleen pääsykokeet, on pop-jazz-laulu.

Omat lapseni tulevat käymään koulunsa Helsingissä, joten Jyväskylän musiikkiluokkien toimintaan en tule enää osallistumaan muuten kuin tulevien juhlakonserttien muodossa. Toivottavasti niitä kuullaan myös jatkossa ja Jyväskylän musiikkiluokat saavat uutta nostetta. Nähtäväksi jää päätyvätkö omat lapseni musiikkipainotteiseen opetukseen, tanssiluokalle vai johonkin aivan muualle.

Tiedän kuitenkin, mitä sisäinen jukeboxini soittaa seuraavat päivät.

 

Neljä vuotta sitten kirjoitin Jyväskylän musiikkiluokista näin: Mutta mitä tapahtuu Jyväskylän musiikkiluokille?

Pages