Ladataan...
Isyyspakkaus

Kansallisbaletin talven suurteos Kalevalanmaa sai ensi-iltansa viime viikolla. Pian Kansallisbaletin jättävä johtaja Kenneth Greve on luonut oopperatalon lavalle sellaisen ylistystanssin Suomelle ja suomalaisille, että sen vertaista saa hakea.

Aino (Terhi Talo) / © Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Baletin päähenkilöt ovat kalevalaiset hahmot Aino, VäinämöinenIlmarinen ja Lemminkäinen sekä Pohjan akka, Louhi.

Lavalla ei kuitenkaan kerrata Kalevalan tapahtumia vaan hahmot johdattavat katsojat tutustumaan siihen kansaan, joka Kalevalanmaassa asuu. 

Väinämöinen (Michal Krčmář) ja Sisu (Arne Estlander) / © Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Esitys ei käsittele sen vähempää kuin koko Suomen historian aina jääkauden päättymisestä nykypäivään saakka ja onnistuu erinomaisesti kiteyttämään monia olennaisia tapahtumia maamme käännekohdista: suomalaisuuden nousun, sodat, maaltamuuton ja jopa viime vuosikymmenten menestystarinat urheilun, viihteen ja teknologian saralla.

Yksi päähenkilöistä on myös suomalainen sisu. Tarkemmin sanottuna pieni piikkitukkainen Sisu-poika, joka tsemppaa suomalaiset jaksamaan, kun muut jo luovuttaisivat.

Enpä olisi uskonut, että näkisin Kansallisbaletin lavalla yhtä aikaa Angry Birdsin Redin, Tom of Finlandin nahkahousuhomon, Katri Helenan ja Jorma Uotisen, mutta siellä he kaikki olivat hevareiden, jääkiekkoilijoiden ja vapun juhlijoiden seurassa hytkymässä Daruden Sandstormin tahtiin.

© Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Baletissa on kaksoismiehitys, ja näkemässämme esityksessä pääosissa nähtiin Terhi Talo (Aino), Michal Krčmář (Väinämöinen), Hanako Matsune (Pohjan akka), Sergei Popov (Ilmarinen) ja Thibault Monnier (Lemminkäinen). Väliajan jälkeen Sergei Popovin ilmoitettiin loukkaantuneen, ja Ilmarisen roolissa jatkoi toisen miehityksen tanssija Frans Valkama.

Erityisesti Hanako Matsune pääsi loistamaan Suomi-neitoa alati varjostavana Pohjan akkana Tuonelan joutsenparvineen.

Hanako Matsune, Terhi Talo / © Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Baletin tarinaa on suomalaisena helppo seurata, vaikkei olisi etukäteen tutustunut siihen, mitä lavalla tapahtuu. Jääkauden väistyttyä Suomen asuttaa kalevalainen kansa, joka kulkee vähitellen kohti itsenäisyyttä. Mukana on sekä historiallisia tapahtumia ja merkkihenkilöitä kuten Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja Minna Canth että kalevalaista mytologiaa.

Tansseissa viitataan myös tuttuihin maalauksiin. Lemminkäisen äiti näyttää juuri niin kärsivältä poikansa ruumiin vierellä kuin Gallen-Kallelan maalauksessa, ja sisällissodan taustalla kannetaan haavoittunutta Suomi-neitoa kuin enkeliä Hugo Simbergin taulussa.

Sisällissotakohtaus oli muutenkin yksi liikuttavimmista: punainen ja valkoinen sotilas taistelevat kuin pakotettuina olemaan eri puolilla vasten tahtoaan, ja kuoron laulama Suojelusenkeli ("Maan korvessa kulkevi lapsosen tie") nostaa väkisin pala kurkkuun.

Pidin hienona oivalluksena myös toista sota-aikaan liittyvää pientä asiaa, joka monilta saattoi jäädä huomaamatta. Sodan alkaessa orkesterimonttuun laskettiin tikkaat, ja rumpaleita kutsuttiin lavalle joukkoihin kuin muistutuksena siitä, miten sota kosketti kaikkia riippumatta asemasta tai ammatista.

Atte Kilpinen, Ilja Bolotov / © Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Baletin musiikki yhdistää säveltäjä Tuomas Kantelisen tuotantoa kalevalaisiin kansansävelmiin ja suomalaisille merkityksellisiin sävellyksiin. Kaikkein ilmeisimpiä kappaleita kuten Sibeliuksen Finlandiaa tai Paciuksen säveltämää Maamme-laulua ei lavalla kuulla, mutta Maamme-laulu on mukana mielenkiintoisella tavalla J. L. Runebergin säveltämänä ja vähemmän tunnettuna versiona. Se myös lauletaan alkuperäiskielellä, ruotsiksi. Kansallishenkeä nostattaa myös Paciuksen säveltämä Suomen laulu.

Kalevalanmaassa todella lauletaan paljon, joten aivan pelkkänä balettina teosta ei voi pitää. Se on myös tässä teoksessa erinomainen ratkaisu. Oopperan kuoron lisäksi lavalla esiintyy kansanmusiikkiyhtye Värttinä.

Eikä suomalaisuudesta voi kertoa ilman tangoa ja yhteislaulua ja jopa näitä molempia yhdessä. Koko yleisö saakin laulaa mukana, kun lavalla esitetään Unto Monosen Satumaa.

Susan Aho, Mari Kaasinen, Karoliina Kantelinen / © Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Mikki Kuntun mahtipontinen lavastus, valaistus ja projisoinnit viimeistelevät kokonaisuuden niin, että kaikki vaikuttaa viimeistä yksityiskohtaa myöten harkitulta. 

© Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

Kalevalanmaa on hauska ja liikuttava, kepeä ja mahtipontinen. Verkkaisen alun jälkeen erityisesti toinen puoliaika on varsinaista tykitystä, ja aineksia olisi selvästi ollut pidempäänkin spektaakkeliin.

Kansallisbaletin Kalevalanmaa yhdistelee ennakkoluulottomasti klassista ja populaaria, kansantaidetta ja korkeakulttuuria, laulua ja tanssia. Se on helposti lähestyttävä teos kaikille meille, joille baletti on vieraampi taidemuoto, mutta uskon sen osuvan myös baletin suurkuluttajiin. Se saa katsojat nauramaan, kyynelehtimään ja viihtymään, ja uskon teoksen olevan suuri hitti Kansallisbaletille. Onnittelut tekijöille tästä täysosumasta!

© Suomen Kansallisbaletti, Mirka Kleemola

 

Lippu esitykseen saatu Suomen Kansallisbaletilta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Satuin kuuntelemaan peräkkäin kolme kiinnostavaa ja hyvin erilaista kirjaa, jotka ovat kuitenkin omalla tavallaan sukua toisilleen.

Jokainen teos käsittelee omasta näkökulmastaan sitä mielenkiintoista tilannetta, kun joku muuttaa vieraaseen maahan ja näkee paikallisen yhteiskunnan ja kulttuurin ulkopuolisen silmin. Kahden kulttuurin törmäys on aina yhtä hauskaa luettavaa ja "mitä ne ajattelee meistä?" aina yhtä mielenkiintoinen kysymys ainakin meille suomalaisille.

Satu Rämön Islantilainen voittaa aina kertoo meille Islannista, Anu Partasen The Nordic Theory of Everything (suom. Pohjoinen teoria kaikesta) Yhdysvalloista ja Tim Walkerin Lost in Suomi meistä suomalaisista.

* * *

Satu Rämö on islantilais-suomalaisen perheensä kanssa Reykjavikissä asuva monialayrittäjä, ekonomi ja toimittaja, joka kirjoittaa myös Salamatkustaja-blogia.

Islantilainen voittaa aina on mukaansatempaava kertomus siitä, miksi islantilaiset ovat omasta mielestään parhaita kaikessa ja myös onnistuvat siinä ja miltä elämä tässä pienessä eriskummallisessa maassa näyttää suomalaisesta. 

En voi kuin ihailla Satun sujuvaa kerrontaa ja taitoa rakentaa faktapitoinen ja analyyttinen mutta silti hauska ja henkilökohtainen tarina siitä, miten hän päätyi Islantiin, miltä Islanti on näyttänyt suomalaisin silmin ja miten hänestä tuli Suomen puolivirallinen Islannin-kirjeenvaihtaja.

Satu käsittelee myös yhteiskunnallisia asioita ja Islannin taloutta. Mitä ihmettä Islannin rahoitusmarkkinoilla tapahtui ennen ja jälkeen vuoden 2008 pankkikriisin ja mitä Eyjafjallajökullin purkaus tarkoitti maalle ja sen asukkaille.

Kirja antaa jopa vastauksen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen: onko Satu tavannut Björkin?

Varoitus: Kirjan kuvaus Islannista, sen karusta luonnosta, kuumista lähteistä ja sen maahisiin uskovasta kansasta on niin kiehtova, että se aiheuttaa akuutin Islanti-matkakuumeen, vaikkei matkaopas olekaan.

* * *

Anu Partasen The Nordic Theory of Everything on otteeltaan yhteiskunnallisempi.

Anu on Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen journalisti, joka asuu amerikkalaisen puolisonsa kanssa New Yorkissa. Hän on asunut Yhdysvalloissa jo vuosia ja saanut myös Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Vaikka Anu kertoo kirjassaan myös siitä, miten hän päätyi naimisiin amerikkalaisen miehen kanssa, kirjan pääpaino on amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja sen ongelmissa. Anu kertoo ihailevansa monia asioita Amerikassa ja amerikkalaisissa, mutta moni asia voisi olla paremminkin.

Kirja kuvaa hyvin karusti, mikä amerikkalaisessa sosiaaliturvassa, terveydenhuollossa ja koulujärjestelmässä on pielessä, ja miten monet asiat on ratkaistu täällä Pohjoismaissa - tai lähes kaikissa muissa länsimaissa - järkevämmin. Hyväosaisen on hyvä olla Yhdysvalloissa, mutta yhä suuremmalla osalla väestöstä ei ole sairausvakuutuksia tai mahdollisuutta kouluttaa lapsiaan.

Edes työnantajan kustantama sairausvakuutus ei takaa ilmaista tai kohtuuhintaista terveydenhuoltoa. Vakuutusyhtiöt saattavat muuttaa vakuutuksen ehtoja yksipuolisesti niin, että muutokset tulevat ilmi vasta, kun tuhansien tai kymmenien tuhansien dollareiden korvaushakemus ei menekään läpi. Myös työpaikan vaihtaminen saattaa olla hankalaa, sillä riskinä voi olla työnantajan tarjoaman sairausvakuutuksen menetys.

Kirjassa todetaan, että amerikkalaiset päätyvät nykyisellä systeemillä maksamaan palveluistaan enemmän kuin jos ne kustannettaisiin verovaroin, sillä toimintoja pyörittävät yksityiset yritykset, joita siis vaikkapa sairaalatkin ovat, ja ne tuppaavat nostamaan kuluja. Järjestelmä aiheuttaa myös sen, että työssäkäyvien aikuisten on usein huolehdittava omien lastensa lisäksi myös iäkkäistä vanhemmistaan sekä käytännössä että taloudellisesti.

Äärimmäisen mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja faktapitoinen teos, joka saa ihmettelemään, miten yksi maailman vauraimmista ja vaikutusvaltaisimmista maista voikin olla monin tavoin niin takapajuinen, ja miten kaikki puheet sosiaaliturvan uudistuksista eurooppalaisempaan suuntaan tukahdutetaan sosialismikortilla. Hyvin lämpimät suositukset!

Varoitus: Jos haaveilet Yhdysvaltoihin muuttoa, tämä kirja saattaa saada sinut epäröimään asiaa.

* * *

Tim Walker on puolestaan Atlantin toiselta puolelta Suomeen muuttanut opettaja. Hän menetti sydämensä Suomelle ja nykyiselle suomalaiselle vaimolleen jo teini-iässä ja päätti myöhemmin muuttaa tämän kanssa Suomeen.

Lost in Suomi on näistä kolmesta kirjasta kepein. Se on humoristinen kuvaus kahden kulttuurin törmäyksestä ja suomalaisista erikoisuuksista amerikkalaisin silmin.

Esimerkiksi siitä, miten Tim pamahti ensimmäisenä Suomen-kesänään alastomana juhannussaunaan, jossa hänen tuleva appiukkonsa ja tämän kaveri odottivat uimahousuissaan, sillä he halusivat olla kohteliaita alastomuuteen tottumattoman amerikkalaispojan seurassa.

Tim on sekä työskennellyt opettajana Helsingissä että viettänyt aikaa koti-isänä Kuopiossa. Kuopiossa Tim päätyi ihmettelemään tyhjässä leikkipuistossa, missä kaikki muut koti-isät ovat, ja Helsingissä hän hämmästeli suomalaista työpaikkaetikettiä. Esimerkiksi kollegaa saa tervehtiä työpäivän aikana käytävällä vain kerran. Tietysti, sillä sittenhän on jo tervehditty.

Teos on nopeasti luettu hyvän mielen kirja. Siinä kuvatut suomalaiset outoudet lienevät jo tuttuja juttuja meille suomalaisille, mutta hauskahan niistä on kuulla aina uudelleen, varsinkin kun niistä kerrotaan rakkaudella ja hyväntahtoisesti.

Varoitus: Kirjan luettuasi haluat ehkä löytää amerikkalaisen puolison, joka rakastuisi Suomeen yhtä palavasti.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Luin vain pari päivää sitten Hesarista jutun, joka käsitteli lastenteatteria. Jutun alussa lainattiin teatteriteoreetiiko Konstantin Stanislavskia, jonka kerrotaan sanoneen: "Aikuisille ja lapsille suunnatun teatterin välillä on yksi ero. Lastenteatterin täytyy olla parempaa."

Lastenteatterilla menee nyt lujaa, ja Helsingin kaupunginteatterikin palautti ohjelmistoonsa Peppi Pitkätossun, joka sai ensi-iltansa jo kaksi vuotta sitten. Kävimme katsomassa esityksen tiistaina - vain kolme päivää edellisen teatteriretkemme jälkeen. Olin varannut liput jo ennen kuin lauantain Cats-retkemme ajankohta varmistui, joten pääsimme nyt teatteriin näin lyhyellä aikavälillä kahdesti. Mikäpäs siinä, emme me tästä mitenkään kärsineet!

Jos palataan vielä postauksen alun sitaattiin, niin täytyy sanoa, että siinä on kyllä perää. Vaikka itsekin olen melko kriittinen teatterin katsoja, lapset ovat suorastaan armottomia. Jos esitys ei kiinnosta, palaute tulee aika välittömästi ja kiertelemättä: "Koska tämä loppuu?" Aikuiset todennäköisesti istuvat huononkin esityksen loppuun saakka ja saattavat vielä senkin jälkeen kehua näytöstä hyväksi: "Parani loppua kohti."

Pepin kanssa tällaisia lauseita ei tarvittu. Lapsiyleisö uppoutui nauruista päätellen erinomaisesti Pepin kohellukseen, tahallisiin väärinymmärryksiin ja aikuisia hermostuttavaan näsäviisauteen. Seurasin omaakin tytärtäni vaivihkaa sivusilmällä, ja kyllä hän katsoi näytelmää leveä hymy kasvoillaan. Kun Peppi heitti pieru-kakka-räkä-vitsejään, tyttö katsahti minuun päin kuin tarkastaakseen, voiko näille asioille nauraa. Siitä vaan, anna mennä!

Peppi oli esityksenä hyvin odotusten mukainen. Tarina on niin tuttu ja nähty erilaisina tv-, näytelmä- ja nukketeatteriversioina niin monta kertaa, että tällaisen vanhan jäärän on vaikea yllättyä juuri mistään. Peppi (Anna-Riikka Rajanen/Maija Lang), Tommi (Petrus Kähkönen) ja Annika (Raili Raitala) viihdyttävät onnistuneesti lapsia, mutta aikuiskatsojat löytänevät toisen tason näytelmän sivuhahmoista.

Esimerkiksi steppaavat poliisit Jeppe ja Juppe (Risto Kaskilahti ja Tuukka Leppänen) tuovat näytelmään omaa huumoriansa, ja paikoitellen vaikutti siltä kuin näyttelijät improvisoisivat osan repliikeistä yrittäen pudottaa toisensa lavalla. Sitä oli hauska seurata.

Mainio hahmo oli myös sosiaaliviraston rouva Ryppynaama... siis Ryöppyvaara (Ursula Salo/Helena Haaranen).

Aikamoista kohellusta esitys on, ja Peppi juuri niin ihanan ärsyttävän energinen kuin pitääkin. Poistuimme teatterista hymyssä suin ja olimme yksimielisiä siitä, että kyllä kannatti katsoa. Oli hauskaa näyttää tytölle myös teatteritaloa, jossa hän ei ollut käynyt aikaisemmin rakennuksen remontin vuoksi.

Mutta mikäpäs oli vastaus siihen suureen kysymykseen, jonka halusin tietää: Kumpi oli parempi Tampereen Cats vai Helsingin Peppi? 

"Cats", vastasi tyttö.

Okei, okei, onhan kyse aivan erilaisista teoksista, joten onhan se kuin vertaisi omenoita ja appelsiineja, kuten sanotaan. Onneksi nämä eivät ole kuitenkaan toisiaan pois sulkevia asioita: voi nauttia sekä appelsiineista että omenista, lastennäytelmistä että musikaaleista!

 

 

Näyttämökuvat: Mirka Kleemola, HKT.

hkt.fi/esitykset/peppi-pitkatossu/

Liput esitykseen saatu HKT:lta.

* * *

Kävimme Rouvan kanssa katsomassa hiljattain myös HKT:n Myrskyluodon Maijan. Arvio täällä.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Ovela juoneni kasvattaa tyttärestäni itselleni musiikkiteatteriseuraa otti jälleen ison harppauksen eteenpäin. Teimme lauantaina aivan kahdestaan retken Tampereelle katsomaan Tampereen teatterin Cats-musikaalia, joka sai ensi-iltansa vain kaksi viikkoa sitten.

Cats on moderni musikaaliklassikko, jonka jokainen varmasti tunnistaa vähintään nimeltä. Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan Old Possum's Book of Practical Cats. Se sai ensi-iltansa 1982 ja pyöri sekä Lontoossa että New Yorkissa kaksi vuosikymmentä, ja oli silloin pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty musikaali Broadwaylla.

Teos esittelee useita erilaisia ja hyvin inhimillisiä kissoja, joilla jokaisella on omat luonteenpiirteensä ja erikoisuutensa. Jokainen kissa esittäytyy vuorollaan, jotta kissojen johtaja, Vanha Deuteronomi, voi päättää, kuka kissoista pääsee nousemaan jonkinlaiseen kissojen taivaaseen ja saa palata sieltä elämään uutena kissana.

Minulle Catsin suuri suosio on ollut suoraan sanoen suuri mysteeri. Teos ei ole helpoimmasta päästä, ja siinä on monta tekijää, joiden luulisi ajavan pois ainakin kaikkein kyynisimmät katsojat. Musikaalissa ei ole oikeastaan mitään juonta, esitys on läpilaulettu eikä siinä ole yhtään repliikkiä, laulut ovat monin paikoin höpsöjä kielellä leikitteleviä loruja ja koko casti on todella pukeutunut erivärisiksi kissoiksi. Tampereen versiossa mukana on myös yksi rotta.

Kävi katsomassa musikaalin Broadwaylla vuonna 1990 mutta taisin olla silloin hieman liian väsynyt ja pieni. Kun en oikein ymmärtänyt laulujen sanoista tarpeeksi, nukahdin kesken esityksen. Musikaalista jäi siis mielikuva että se oli vähän tylsä ja outo eikä siinä tapahtunut mitään.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt, miten tyttö ottaisi esityksen vastaan. Esityskieli oli toki suomi eikä takana ollut kymmenen tunnin lentoa jetlageineen, joten onnistumisen mahdollisuudet olivat suuremmat.  Kerroin tytölle etukäteen, mitä olisi odotettavissa ja soitin varmuuden vuoksi vielä joitain kertoja musikaalin tunnetuinta kappaletta Memory. Kylläpä olinkin tyytyväinen kun tyttö alkoi spontaanisti hyräillä kyseistä kappaletta silloin tällöin ennen esitystä. 

Ohjaaja Georg Malvius on saanut Tampereella paljon vapauksia tehdessään versionsa musikaalista.

Lavastuksessa ei nähdä alkuperäisen kaltaisia kaatopaikan tavararöykkiöitä, vaan kissat kujeilevat rakennusten takapihoilla.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Esitykseen on myös lisätty hahmo, jota ei ole aiemmin nähty: rotta, joka haaveilee olevansa kissa. Kissojen kohtaaminen tapahtuu tämän rotan unessa. Rotta ei itse laula tai ole esityksen keskiössä mutta hiippailee kissojen taustalla ja on mukana monissa kohtauksissa tehden mitä milloinkin. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jo musikaalin avausnumero lupailee hyvää. Vaikka Jellikkilauluja jellikkikissoille on sanoituksiltaan lähes siansaksaa, esitys tempaa mukaansa. Lavalla tapahtuu jatkuvasti, ja esiintyjäkaartissa on niin huikeita laulajia, tanssijoita ja akrobaatteja, etten voi edes käsittää, miten tällainen porukka on saatu kasaan. Vauhdikkaat numerot seuraavat toinen toistaan, ja tanssia ja laulua ihaillessani unohdan kokonaan katselevani kissoiksi pukeutuneita ihmisiä, jotka laulavat lastenloruja.

Teoksen suomennus ei ole varmasti ollut helppo tehtävä. Tampereen teatteri käyttää alun perin vuodelta 1986 peräisin olevaa suomennosta, jonka on tehnyt Jukka Virtanen. Työn laatua voi arvioida esityksen aikana, sillä näyttämön päällä juoksevat laulujen tekstitykset sekä suomeksi että englanniksi.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jos Amerikassa puhutaan musikaalinäyttelijöistä termillä triple threat, jolla tarkoitetaan sitä että musikaaliesiintyjän pitää osaa sekä laulaa, tanssia että näytellä, tässä esityksessä osa esiintyjistä pääse esittämään myös neljännen uhan, sirkusakrobatian.

Sekä roolitus että Adrienne Åbjörnin koreografia on hyvin onnistunut, sillä esiintyjäkaarti vaikuttaa hyvin tasaiselta. Kun esitystä katsoo, ei ole lainkaan silmiinpistävää, kuka esiintyjistä on ensisijaisesti laulaja, kuka tanssija ja kuka näyttelijä.

Toki joitain suorituksia nousee ylitse muiden esimerkiksi Murr-Roopea ja kahta muuta kissaa esittänyt Tero Harjunniemi paljastui oopperatenoriksi, joka on laulanut muun muassa Kansallisoopperassa.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Toinen kissa taas oli poikkeuksellisen näyttävä tanssija, ja maskin takaa paljastuikin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta tutuksi tullut tanssinopettaja Aleksi Seppänen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Ja sitten on sellaisia esiintyjä kuten Katra Solopuro, jonka Demeter-kissa loistaa sekä laulajana, tanssijana että sirkustemppuilijana.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Show'n näyttävimmästä numerosta vastasi taikurikissa Mister Mistofeli eli Aleksi Seppänen, joka pääsi esittämään hämärässä teatterissa illan upeimman valoshown. Hän ja toinen tanssija pyörittelivät ilmassa led-valoilla varustettuja keppejä ja hulavanteita jotka muodostivat ilmaan pyörivän led-näytön, jossa näkyi värikkäitä ja musiikin mukaan vaihtuvia kuvioita. (Tämä on vaikea selittää pelkin sanoin, joten kurkkaa tämä video niin ymmärrät, mistä on kyse. Video ei liity Catsiin mitenkään.)

Ja onhan se hienoa kuulla livenä Grizabella-kissan hittikappale Memory eli suomennettuna Muisto. Roolissa vuorottelevat Irina Milan ja Ritva Jalonen. Siinä on jälleen taattu korvamato useaksi päiväksi esityksen jälkeen. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia kuluu niin vauhdilla, että huomaan esityksen päättyessä ajattelevani: "Joko nyt?" Olisin siis voinut hyvin jatkaa katselemista vielä pidempäänkin, mutta seuralaiselleni esitys taisi olla juuri sopivan mittainen.

Kaikki oli kohdallaan: esiintyjät, lavasteet, upeat puvut, yksityiskohtaiset maskit, soitto, laulu, tunnelma... Huikeaa!

Tyttönen seurasi esitystä silmät suurina ja kuiski sen aikana korvaani ihastellen tanssijoita, valoja ja akrobaattien heittämiä voltteja. Pari kertaa hän kyseli minulta kovasti, itkenkö minä, mutta mitään en myöntänyt.

Kun kysyin sitten esityksen jälkeen, mitä hän piti, hän sanoi tykänneensä siitä kovasti. Kun kysyin vielä, kumpi oli parempi: Tampereen Cats vai Aladdin Broadwaylla, hän piti Catsia ehdottomasti parempana. Oho, se on nimittäin paljon se! Parasta oli kuulemma Mister Mistofelin valoshow, mutta olen varma, että tanssinumerot olivat lopulta se, joka piti tämän pienen tanssijattaren mielenkiinnon yllä.

Nyt hän haluaisi nähdä esityksen heti uudestaan.

Teatteriretki oli siis erittäin onnistunut, ja olen hyvin onnellinen, että se oli näin suuri elämys pienelle tytölle. Vaikka halusin nähdän esityksen itsekin, hänelle minä halusin tämän shown' näyttää. Olen myös äärettömän iloinen siitä, että hän todella nauttii musiikkiteatterista, laulusta ja tanssista ja lähtee mielellään katsomaan teatteria kanssani.

Nyt voimme sitten leijua yhdessä muutamia päiviä jossain musikaalisfääreissä, jotka vain me kaksi ymmärrämme.

 

Liput esitykseen saatu Tampereen Teatterilta.

* * *

Kävimme tytön kanssa katsomassa viime vuonna myös Shrek-musikaalin HKT:ssa ja Aladdininin Broadywaylla tammikuussa.

Muutama viikko sitten näimme Rouvan kanssa HKT:n Myrskyluodon Maijan.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Pikavinkki: Helsinki Design Weekin lasten viikonloppu on taas täällä! Tapahtuma järjestetään 16. - 17.9.2017 klo 10 - 16, ja kerta on jo viides. Paikkana on jälleen Suvilahden Kattilahalli, jossa luvassa on askartelua, rakentelua, arkkitehtuuria ja design-brändejä.

Nämä kuvat ovat viime vuoden tapahtumasta, jolloin meillä oli niin hauskaa, että nyt menemme ehdottomasti uudelleen!

Nähdäänkö siellä?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suurmusikaali, Myrskyluodon Maija, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Musikaali perustuu Anni Blomqvistin alkuperäiseen kirjasarjaan mutta vähintään yhtä paljon se on rakennettu Lasse Mårtensonin hienon musiikin ympärille. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola.

Musikaalin myötä Helsingin kaupunginteatteri palaa takaisin teatteritaloon, joka oli kaksi vuotta remontissa. Oli hienoa päästä katsomaan esitystä jälleen suurelle näyttämölle, joka olikin isompi kuin muistinkaan.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tunnistaisi Lasse Mårtensonin säveltämää Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikkia. Yksi maan kaikkien aikojen kauneimmista melodioista tuo tunteet pintaan, vaikka ei edes tietäisi, mikä tarina musiikin takana on.

Kun siihen lisää päälle vielä koskettavan saaristolaiselämää kuvaavan kertomuksen, Maija Vilkkumaan sanoitukset, ja Laura Alajääsken pakahduttavan kauniin ja voimakkaan lauluäänen, kurkkuun nousee sellainen pala, että sitä saa nieleskellä alas liki kolme tuntia. Jos joskus olen arvostellut jotain musikaalia siitä, että se ei ole oikein herättänyt mitään tunteita, nyt mennään toiseen ääripäähän.

Myrskyluodon Maija on alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kertomus perheestä, joka elää 1800-luvun Ahvenanmaalla. Vanhempiensa naittamat Maija ja Janne muuttavat syrjäiseen Myrskyluotoon Ahvenanmaan ulkosaaristossa, saavat lapsia ja elävät melko eristyksissä muusta maailmasta. Meri ympäröi Myrskyluotoa ja ottaa vähintään yhtä paljon kuin antaa, joten kuolema on läsnä jatkuvasti.

Musikaalin kappaleiden takana on Lasse Mårtenson. Hän on ollut mukana myös musikaalin tuotannon alkuvaiheessa, mutta hänen terveytensä heikennyttyä hänen poikansa on jatkanut produktion konsultointia. Säveltäjä valitettavasti kuoli viime vuonna, joten hän ei päässyt näkemään HKT:n työn tuloksia.

Mårtensonin musiikin on näyttämölle sovittanut Arttu Takalo ja tarinan on dramatisoinut Seppo Parkkinen

Sanoitukset uuteen musikaaliin on tehnyt Maija Vilkkumaa, ja hienoa työtä hän on tehnytkin. Jos pelkkä Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikki ilman sanoja saa silmät kosteiksi, Vilkkumaan sanoituksilla tarvitaan jo nenäliinoja. 

Ja todella, tässä tarinassa mennään niin syvissä vesissä, että on oltava aika tunteeton puupökkelö, jos ei missään tunnu. Olin ehkä itse erityisen vastaanottavaisella mielellä, mutta pyyhin kyyneliä pitkin esitystä ja tein kaikkeni pidätelläkseni äänekkäät nyyhkytykset sisälläni. Musikaali oli ehdottomasti vaikuttavin esitys, jonka olen nähnyt Suomessa, enkä muista liikuttuneeni yhdestäkään teatterikappaleesta aiemmin yhtä paljon.

Pääosaa esittävä Laura Alajääski tekee hienon roolin Maijana ja laulaa upeasti musikaalin parhaat ja koskettavimmat laulut. Tätäkin ääntä olisin voinut kuunnella koko illan, vaikka muuta lavalla ei olisi tapahtunutkaan. Hienoja kappaleita oli myös Aaro Wichmannin esittämällä Jannella.

Lavastus on pelkistetty, mutta kulissit vaihtuvat tiuhaan. Meri luodaan lähinnä sinisellä värillä ja valoilla. Ratkaisu toimii oikein hyvin, eikä massiivisempia lavasterakennelmia edes kaipaa.

Yhteen asiaan sovituksessa en ihastunut aivan varauksettomasti. Ryhmä sinisiin vaatteisiin ja vaaleisiin peruukkeihin pukeutuneita "luonnon henkiä" liihotteli useissa kohtauksissa jossain taustalla ja esitti milloin lokkeja, milloin sikoja, milloin merta ja milloin... jotain muuta, mitä? Joissain kohtauksissa heitä ei olisi tarvittu lainkaan ja joissain yleisöltä vaadittiin jo aika lailla mielikuvitusta ymmärtämään, mistä heidän liikeissään onkaan kyse.

Antti Timosen suutarihahmo jakoi mielipiteemme. Seuralaiseni piti hahmon esittämiä koomisia välinumeroita tarpeettomina. Itse pidin siitä, miten hahmo toi hieman kepeyttä ja huumoria muuten kovin vakavaan tarinaan, ja Timosen äänelle olisin suonut suuremmankin roolin esityksessä.

Myös lapsinäyttelijät tekivät erinomaista työtä ja lauloivat ihastuttavasti.

Jos yhden asian voisin muuttaa, olisi halunnut kuulla Maijan tunnusmelodian vielä yhden kerran laulettuna esityksen lopussa. Ehkä ratkaisu olisi ollut liian ilmeinen, joten nyt pitää vain toivoa, että HKT tuottaisi kappaleesta version Spotify- tai YouTube-jakeluun, jotta sitä voisi kuunnella kotona riittävän monta kertaa peräkkäin.

Yhteenvetona: Pidin aivan järjettömän paljon ja voisin katsoa esityksen saman tien uudelleen. Mene sinäkin katsomaan.


hkt.fi/esitykset/myrskyluodon-maija/

Liput esitykseen saatu HKT:lta

Näyttämökuvat: © Tapio Vanhatalo / HKT

Share

Pages