Ladataan...
Isyyspakkaus

Kyllä, minä olen juurikin yksi niistä nörteistä, joiden piti päästä juuri tänään matkustamaan ensimmäistä kertaa aiemmin aamulla avautuneessa Länsimetrossa.

Voisin sanoa, että olin metrosta jopa lapsellisen innoissani, mutta mukanani raahaamani lapsi ei ollut kyydistä lainkaan yhtään vaikuttunut. "Siis tämähän on aivan sama asema, jolle menemme aina." Niin niin, mutta nyt mennään katsomaan uusia asemia Espoossa.

Emme olleet kyydissä sentään aivan ensimmäisten joukossa aamuviiden jälkeen, ja ehdimme käytännössä retkellemme vasta myöhään iltapäivällä. Metro oli silti tupaten täynnä, ja varsinkin Tapiolan ja Matinkylän asemilla oli melkoinen kuhina.

Kokemus oli kyllä hauska. Liikkeellä oli monta muutakin metroturistia: siis ihmisiä, jotka eivät olleet varsinaisesti menossa mihinkään ja vain hengailivat asemilla kameroidensa ja osa myös skumppalasiensa ja serpentiiniensä kanssa.

Ja sitten oli niitä - lähinnä teini-ikäisiä - jotka pyörittelivät silmiään ja ihmettelivät kovaan ääneen, että mitä ihmeellistä tässä muka on. Kahdeksan uutta asemaa ja mitä sitten?

Ne jotka ovat seuranneet saagaa pidempäänkin, tietävät, että kyse on enemmästäkin kuin vain kahdeksasta uudesta asemasta: metron toteutuminen avaa täysin uuden aikakauden sekä pääkaupunkiseudulla että varsinkin eteläisessä Espoossa. Lisää asemiakin on tulossa ensi vuosikymmenen puolella.

Länsimetron avautumisesta on puhuttu ja väännetty vitsiä niin paljon, että keneltäkään ei voi olla mennyt ohi se, miten metron piti avautua jo vuosi sitten kesällä mutta avajaiset peruttiin, kun niiden mainoskampanja oli jo käynnissä. Se oli suuri pettymys myös itselleni.

Olen yksi niistä, jotka ovat tässä projektissa voittajia. Vaikka mediassa paljon puhutaan siitä, miten monille espoolaisille Länsimetro merkitsee "suorien bussiyhteyksien" päättymistä, meitä on myös monia, joille Länsimetro merkitsee suoran metroyhteyden syntymistä. Tuskin kaikki Espooseen kulkevat asuvat Kampissa tai Espoosta Helsinkiin tulevat työskentelevät siellä.

Itsekin pääsen jatkossa suoraan kotoa työpaikalleni metrolla, ja matka-aika parhaimmillaan jopa puolittuu. Hyvällä tuurilla ja vähäisillä ruuhkilla olen onnistunut toisinaan kulkemaan töihin jopa puoleen tuntiin, mutta sitten on ollut niitäkin päiviä, kun käyttämäni bussit 102 ja 103 ovat olleet myöhässä, tulleet pysäkille täysinä ja ohittaneet sen tai vaihtoyhteys ei ole osunut juuri kohdalle, ja matka on vienyt jopa 50 minuuttia.

Jos olisin ollut matkassa yksin, olisin käynyt tarkastamassa kaikki asemat. Nyt poikkesimme matkalla vain Keilaniemessä ja Tapiolassa. Keilaniemessä halusin tutustua tulevaan työmatkaani eli etsiytyä Keilarannan puoleiselle G-sisäänkäynnille.

Tapiolassa oli pakollinen junanvaihto ja tytöllä kova jano, joten jalkaduimme myös Tapiolan keskuksen kävelykannelle ja Ainoa-kauppakeskukseen saakka.

Näillä asemilla yllätti, miten syvällä laiturit olivatkaan ja miten pitkät liukuportaat maan pinnalle oli. Jostain varmaan löytyisi asiasta faktatkin, mutta ensimmäinen fiilis oli, että laiturit sijaitsevat syvemmällä kuin vanhoilla asemilla.

Määränpäämme oli tietysti Matinkylä, ja saatoin ehkä houkutella tytön koko retkelle lupaamalla jäätelöt Isossa Omenassa.

En ollut suoraan sanoen koskaan aiemmin käynyt niin Matinkylässä kuin Isossa Omenassakaan, mutta epäilin "pienestä kaupungista" löytyvän jäätelöä. Siellä me sitten menimme kuin turistit silmät suurina ja ihmettelimme, että ooh, täällähän näyttää hienolta ja että onpas täällä paljon kauppoja ja että tämähän on kuin olisi jossain isommassakin paikassa.

Sitä naureskelivat myös useat muut metrovieraat. Kuulin ruuhkaisessa metrossa useammankin kerran vertauksen New Yorkin metroon. Ruuhkaan tosin vaikutti myös se, että teknisestä viasta johtuen metron vuoroväli oli illalla epäsäännöllinen ja mekin jouduimme odottamaan paluujunaa parikymmentä minuuttia. Vika ei "tiettävästi" johtunut Länsimetron käyttöönotosta.

Vuosien odotuksen jälkeen en nyt pääse käyttämään Länsimetroa työmatkoihin vielä reiluun neljään kuukauteen, mutta tarkoitukseni on käydä tutustumassa uusiin asemiin lähiaikoina paremmin. Että osaan sitten tarvittaessa käyttää niitä.

Ja koska olen juuri niin nörtti.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tartun vihdoin aiheeseen, josta olen halunnut kirjoittaa jo useamman kuukauden ajan: unelmaduuni.

Viittaan tässä tietysti Satu Rämön ja Hanne Valtarin keväällä ilmestyneeseen kirjaan Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät (WSOY) ja samasta aiheesta poikineeseen podcast-sarjaan Unelmaduunarit, josta on ilmestynyt jo seitsemän jaksoa.

Sekä kirja että podcast ovat lämpimien suositusten arvoiset kaikille, jotka miettivät, mitä haluaisivat tehdä isona.

* * *

Kirjan viimeistelin jo kauan sitten kesällä, mutta jäin hautomaan asiaa mielessäni, sillä en oikein osannut tarttua blogssani tähän teemaan mistään näkökulmasta. Uusi podcast-sarja antoi lisää ajateltavaa, ja nyt päätin yrittää jäsennellä ajatuksiani omista unelmahommistani.

Alkuun on korostettava, että kirjassa ei todellakaan ole kyse vain siitä, miten blogin pitämisestä voi tehdä itselleen ammatin. Kirjassa käsitellään toki sitäkin teemaa, ja blogiyrittäjyydestä kiinnostuneet saavat varmasti kirjasta paljon irti. Aihetta käsitellään kuitenkin myös laajemmin: sekä kirjassa että podcast-sarjassa haastatellaan useiden alojen edustajia, jotka kertovat, miten he ovat tehneet juuri omasta intohimon kohteestaan itselleen työn. 

Hannelle se oli täysipäiväinen blogiyrittäjyys. Satu taas on monialayrittäjä, joka tekee töitä myös toimittajana ja matkailuyrittäjänä ja pitää Reykjavikissa designliikettä. Podcast laajentaa aihetta vielä enemmän työssä viihtymiseen ja työn ja vapaa-ajan tasapainoon, ja se on todella mielenkiintoista ja laadukkaasti toteutettua kuunneltavaa.

Miksi tähän teemaan oli siis niin vaikea tarttua? Siksi, että jumiuduin ajattelemaan liiaksi juurikin kaikkia yrittäjyyteen ja itse itsensä työllistämiseen liittyviä asioita, ja mietin vain, että yrittäjyys ei ole minun unelmani. En edes usko siihen, että voisin elättää itseni sillä suurimmalla intohimollani.

Se ei ole blogin pitäminen.

1. Blogi

Aivan ensimmäisenä on todettava, että vaikka kirjoitankin blogia aktiivisesti ja saan siitä nykyisin jopa jonkin verran tuloja, en todellakaan haaveile täysipäiväisestä blogin pitämisestä tai blogiyrittäjyydestä.

Tavallaan olen ammattibloggaaja ja blogiyrittäjä jo nyt, mutta omasta näkökulmastani se on edelleen harrastus ja yrittäjänäkin pidän itseäni valeyrittäjänä.

Toimeentuloni ei ole kiinni blogiyritykseni menestyksestä eikä toiminnassani ole taloudellista riskiä. Voin lopettaa blogin pitämisen milloin vain, jos siltä tuntuu ja keskittyä sen sijaan päivätyöhöni, eikä talouteni siihen kaadu. Blogituloni eivät tietenkään ole edes sellaisella tasolla, että heittäytyminen täysipäiväiseksi yrittäjäksi olisi niiden perusteella mahdollista.

Kyse ei ole siitä, että pelkäisin yrittäjyyttä, vaan että en yksinkertaisesti halua sitä. En jaksaisi myydä itseäni mainostajille ja muille kumppaneille vuodesta toiseen enkä myöskään pitäisi siitä epävarmuudesta, mikä koko alaan liittyy.

Eniten mietin kuitenkin sitä, mitä tapahtuu, kun blogini jonain päivänä väistämättä tulee tiensä päähän.

Blogit vetävät nyt hyvin, mutta jos joku kertoisi tänään harkitsevansa täysin uuden blogin perustamista ansaintamielessä, kehottaisin varautumaan siihen, että tuloja ei ole odotettavissa pitkään aikaan, ja hankkimaan pääasialliset tulot jostain aivan muualta. Monet nykyisin täysipäiväisistä bloggaajista ovat pitäneet blogejaan jo vuosikaudet ja aloittaneet silloin, kun blogeja oli ylipäänsä vähemmän. Tyhjästä blogin aloittavan pitää tehdä sisältöä melko pitkään ennen kuin kaupallisuudesta voi edes haaveilla.

Vaikka välillä kadehdinkin sitä, miten Hanne ja muut täysipäiväiset bloggaajat pystyvät paneutumaan blogiinsa ja postaustensa aiheisiin niin paljon syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin itselläni on resursseja, olen tyytyväinen kun tiedän, että minun ei ole myöskään pakko kirjoittaa, jos en halua. Jos on huono päivä. Jos väsyttää. Jos ei ole mitään sanottavaa. Jos vaan on paljon muuta tekemistä. Nykyinen postaustahtini on itseni määrittelemä, ja voisin tehdä vaikka kaksi postausta kuukaudessa, jos siltä tuntuisi.

Pidän toki kirjoittamisesta ja blogin pitämisestä, enhän sitä muuten tekisi, mutta jos jonain päivänä tuntuu siltä, että elämässäni on liikaa asioita, blogi on se, josta tulen tinkimään ensimmäisenä.

2. Intohimo

Mitä sitten tekisin, jos minun ei tarvitsisi miettiä lainkaan taloudellisia tai muitakaan realiteetteja?

Laulaisin. Laulaminen on ollut aina suurin intohimoni ja se, mihin olen käyttänyt eniten vapaa-aikaani viimeiset kolmekymmentä vuotta.

En silti ole koskaan pitänyt sitä varsinaisesti realistisena tulonlähteenä, ja ura esiintyvänä taiteilijana ei ole myöskään asia, joka toteutuu vain siksi, että sitä itse haluaa.

On muistettava myös, että se että itse haluaa tehdä jotain, ei tarkoita, että joku toinen haluaa maksaa siitä jotain. Tästä muistutetaan myös kirjassa, ja kannustetaan tekemään suunnitelmia ja laskelmia siitä, voiko unelmatyöllään myös elää.

Tietenkään kaikkia munia ei ole pakko laittaa samaan koriin ja tuloja voi kerätä useista lähteistä. Jos se suurin intohimo tuottaa vain vähän, lisätuloja voi tehdä siihen liittyvällä asialla tai aivan jollain muulla tavalla kuten Satu kuvailee kirjassa.

Ehkä olen liiankin realistinen ja turvallisuushakuinen, mutta en oikeastaan edes haluaisi yrittää tehdä omasta intohimostani työtä. Ja entä jos siinä onnistuisinkin? Jos siitä tulisi työtä, olisiko se sitten kuitenkaan sitä, mistä tässä oli kyse: unelmaduunia?

Ehkäpä onkin hyvä pitää intohimo ja varsinainen työ toisistaan erossa? Se voi silti olla jotain josta pitää.

3. Unelmaduuni

Vasta kun aloin kirjoittaa tätä postausta, havahduin siihen, että minähän olen nimenomaan tehnyt itselleni työn siitä, mistä pidän. Se vain sattuu olemaan yrittäjyyden sijaan palkkatyötä toisen palveluksessa. Kyseessä ei ole suurin intohimoni, laulaminen, mutta se on silti asia, joka on alkanut vapaa-ajan harrastuksesta ja muuttunut työksi määrätietoisen työn tuloksena.

Innokkaasta mobiilipelaajasta ja Angry Birds -fanista tuli siis pelituottaja Roviolla.

Ensimmäiset kolmetoista (!) vuotta työurallani kipuilin väärillä toimialoilla. Pidin kyllä monista asioista työssäni, mutta vähintään yhtä moni asia tuntui pidemmän päälle väärältä. Olin kuitenkin jo niin syvällä väärällä uralla, että kurssin oikaiseminen tuntui hankalalta. Tiesin, että alaa vaihtamalla joutuisin ottamaan myös uramielessä askeleen alaspäin ja tinkimään palkastani, joten aivan tuosta noin vain en sitä ollut valmis tekemään. En myöskään tuntunut keksivän, mikä työ kiinnostaisi sen enempää. Turhauduin ja ahdistuin.

Kävin työnantajani tarjoamassa uraneuvonnassa, ja pohdimme yhdessä, mitkä ovat ne asiat työssäni, joista pidän ja mitkä ne, joista en pidä.

Ongelmani ei ollut työnantaja, sillä pidin työpaikastani ja kollegoistani. Ongelma ei ollut myöskään IT-hommissa vaan siinä, mitä työni varsinainen sisältö ja sen lopputuotteet olivat. Erityisesti konsulttina en nähnyt oikeastaan koskaan mitään konkreettista, sillä omat tuotokseni olivat lähinnä dokumentteja ja abstrakteja suunnitelmia.

Halusin työhön lisää hauskuutta. Halusin toimialalle, josta olen aidosti kiinnostunut. Halusin työhön, jossa tehdään asioita alusta loppuun. Halusin työhön, jossa tehdään tuotteita tai palveluita kuluttajille. Halusin myös ensimmäistä kertaa ikinä niin sanotusti pöydän toiselle puolelle - siis tekemään asiakastyön sijaan projekteja omalle organisaatiolleni. Lisäksi toivoin, että työni vaatisi edes jonkinlaista luovuutta. Tietysti toivoin, että voisin rakentaa uutta uraa sen kaiken tietämyksen päälle, jota minulla jo oli tietojärjestelmistä, teknologiasta, analytiikasta ja niihin liittyvien projektien hallinnasta.

Nyt jälkikäteen ajateltuna ratkaisu oli naurettavan yksinkertainen: pelituotanto sisältää kaiken sen, mitä edellä kuvasin.

Ainoa ongelma oli vaan se, että minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta pelialalta enkä halunnut aivan harjoittelijanakaan aloittaa. Olin hakenut kerran aiemmin töitä eräästä pelifirmasta, mutta silloin en päässyt edes haastatteluun. Aloin siis seurata säännöllisesti alan työpaikkoja selvittääkseni, millaisia tehtäviä ylipäänsä on tarjolla ja katsellakseni, olisiko avoinna jotain, johon voisin hakea.

Viisi vuotta sitten päätin, että seuraava työpaikkani on Rovio. Pidin kovasti Angry Birdsesista, ja haaveilin, että voisin itsekin päästä tekemään änkkäreitä tai edes jotain järjestelmiä pelien taustalla. Kaupallis-tekninen taustani ja ymmärrykseni IT-projekteista oli tietysti hyvä lähtökohta, ja ajattelin sopivan tehtävän löytymisen olevan vain ajan kysymys. 

Se tehtävä löytyi, kun olin tytön kanssa hoitovapaalla vuonna 2013, ja myöhemmin samana vuonna aloitin teknisenä projektipäällikkönä Rovion pilvipalveluyksikössä. Tehtävä oli teknisempi kuin mistä olin varsinaisesti kiinnostunut, mutta se oli hyvä paikka aloittaa ja tutustua sekä firmaan että toimialaan.

Pelituottajan tehtävät tuntuivat vielä silloinkin hyvin kaukaisilta, mutta pääsin seuraavan vuoden aikana vetämään useamman pelin lanseerauksia ja tutustumaan sitä kautta pelien tuotantoon. Näissä hommissa minusta tuli puolivahingossa myös uuden Angry Birds -pelin tuottaja, ja myöhemmin minua pyydettiin siirtymään virallisesti tuottajan tehtäviin kyseisestä tuotannosta vastuussa olevaan studioon.

Sittemmin olen työskennellyt kolmen vanhemman Angry Birds -pelin jatkokehityksen parissa ja nyt olen sopinut alustavasti aloittavani jonkin uuden pelin tuottajana, kun palaan hoitovapaaltani huhtikuussa.

Jos nyt silmäilen uudelleen listaa asioista, joita toivoin työltäni silloin, kun vanhat työt ahdistivat, voin iloisesti todeta pelituottajan pestin täyttävän kaikki toiveeni. Tuottajana pääsen vielä olemaan tekemisissä joka ikisen pelituotantoon liittyvän osa-alueen kanssa ja pystyn hyödyntämään työssäni kaikkea sitä, mitä olen opiskellut ja tehnyt aiemmissa työpaikoissani.

Olenko siis unelmaduunissani? Taidan olla. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta kuka tietää, missä olen kymmenen tai viidentoista vuoden päästä.

* * *

Vaikka Satun ja Hannen kirjan lähtökohta olikin palkkatyön jättäminen ja yrittäjäksi ryhtyminen, omasta harrastuksesta voi todistettavasti tehdä työn myös jonkun toisen palveluksessa. Sekin vaatii rohkeutta, pitkäjänteisyyttä ja jonkin verran hyvää tuuria. 

Ja vaikka oma uratarinani on hieman toisenlainen kuin Satun ja Hannen kirjassaan kuvailemat, minun on helppo yhtyä tähän kehotukseen:

"Tee itsellesi työ siitä mistä pidät." 

On paljon hauskempi tehdä töitä, kun töihin on kiva lähteä ja kun omista töistä voi kertoa muille ylpeydellä.

 

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Viitaten viime päivinä somessa ja lehdissä velloneeseen keskusteluun bisnespukeutumisesta jaan uudelleen tämän aiheeseen liittyvän kuvan vuoden takaa. 

Tässä viitataan siis Jani Niipolan ja Minna Kiistalan kirjaan suomalaisesta bisnespukeutumisesta ja Helsingin Sanomien haastatteluun, jossa he kertoivat hyvin kärjistetysti ja kärkevästi, mikä suomalaisessa työpaikkapukeutumisessa on pielessä ja miten sitä pitäisi muuttaa.

Nyt kun olen lukenut useamman vastineen ja kommentin alkuperäiseen juttuun, en oikeastaan enää tiedä, mikä on ongelma ja missä suomalaisten pukeutuminen on niin pahasti pielessä. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että pukeutuminen on muuttunut rennommaksi koska työtehtävät ovat muuttuneet ja asiantuntijatyö lisääntynyt ja että tietyillä aloilla ja tietyissä paikoissa odotetaan edelleen muodollisempaa pukeutumista.

Oma suhtautumiseni vaatteisiin on kaksijakoinen. Toisaalta haluaisin pukeutua paremmin mutta käytännössä en jaksa. En jaksa käydä vaateostoksilla enkä käyttää viittä sekuntia pidempää vaatteiden valintaan aamulla. Suoraan sanoen jopa inhoan vaatteiden etsimistä ja ostamista, ja siksikään tässä blogissa ei asukuvia nähdä.

Vaikka tyttäreni silmissä käytänkin siis aina samoja vaatteita, käytännössä ne ovat usein vain samankaltaisia: siniset farkut ja kauluksellinen pikeepaita. Viileämmällä ilmalla neule, college tai pitkähihainen puuvillapaita. Lisäksi työpisteelläni odottaa kolme työhupparia, joista valita. 

Toisaalta voisin hyvin käyttää samoja vaatteita joka päivä, jos niitä ei tarvitsisi välillä pestä.

Nykyinen työpaikkani ja koko pelitoimiala on tietysti ääriesimerkki rennosta pukeutumisesta. Monet kulkevat päivästä toiseen huppareissa ja verkkareissa, mutta kyllä kollegoissani on niitäkin, jotka napittavat joka päivä kauluspaidan päälleen.

Kun on kerran valinnut jonkin tyylin, sitä on vaikea muuttaa. Nyt kun itse olen jo profiloitunut farkut + pikeepaita -tyypiksi, olisi hyvin outoa ilmestyä töihin jonain päivänä pukeutuneena suoriin housuihin, kauluspaitaan ja slipoveriin. Huppari on myös oikeastaan koko toimialan tunnusmerkki, ja jopa työpaikkamme vartijoilla on viranomaisen hyväksymät Vartija-merkillä varustetut hupparinsa.

Koska työpukeutuminen on yrityskulttuuriin liittyvä asia, sen muotouduttua tietynlaiseksi sitä on vielä vaikeampi muuttaa kuin henkilökohtaista tyyliä. Asianajajan tai pankkiirin ei ehkä oleteta edelleenkään saapuvan töihin farkuissa, mutta epämuodollisempaa pukeutumiskoodia noudattavilla työpaikoilla katsottaisiin aivan yhtä pitkään, jos joku tulisikin töihin pikkutakissa tai kynähameessa. Tai itse asiassa siitä vitsailtaisiin: "Oletko käynyt työhaastattelussa?" Aika kaukaiselta tuntuisi myös ajatus, että työnantaja antaisi koko firmalle ohjeen korjata vaatetusta. Olen kyllä kuullut joskus näinkin tapahtuneen.

Olen kuullut myös urbaanin legendan rahoitusalalta. Kun työntekijä saapui eräänä päivänä töihin mustan puvun sijaan sinisessä puvussa, häneltä kyseltiin: "Onko tänään joku Linnanmäki-päivä?"

Työvaatetusta voi pitää univormuna, joka helpottaa pukeutumista. Kun pukukoodi on tiukka, ei ole epäselvää, miten pitää pukeutua. Pahinta ja vaikeinta on mielestäni "business casual", eli pitäisi olla rento muttei liian rento. Tämä oli useimmiten pukukoodi myös edellisessä työpaikassani liikeenjohdon konsulttina.

Silloin pidin periaatteena, että uusille asiakkaille ja ensimmäisiin tapaamisiin mentiin puvussa (musta rahoitusalalle, harmaa/ruskea muualle) ja tämän jälkeen vaatetusta sovitettiin toimeksiannon ja asiakkaan mukaan. Jos asiakkaan tiloissa työskenneltiin pitkiä aikoja ja täysipäiväisesti, mentiin rennompaan suuntaan, ja joissain toimeksiannoissa oli OK olla jopa farkuissa. Kauluspaita oli kuitenkin aina oltava, toisaalta kravatti olisi ollut useimmiten liioittelua. Ei sitä kukaan niin sanonut, mutta silti sitä noudatin. Kauluspaidan päällä saattoi sitten olla neule. Omalla toimistolla pukua ei oletettu käytettävän.

Jätin nämä hommat neljä vuotta sitten, ja viime vuonna päätin heittää ison kasan kauluspaitoja, toisen läjän kravatteja ja pari pukua kierrätykseen. En jäänyt kaipaamaan niitä.

Mitä taas tulee nykyiseen pukeutumiseeni: voisin kyllä skarpata sen suhteen vähän, kun taas palaan töihin. Mutta tiedän onneksi myös, että voin edelleen kulkea farkuissa ja hupparissa kuten tähänkin asti ja keskittyä omien töideni tekemiseen tietäen, että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta, millaisissa vaatteissa liikun sen enempää kuin minua heidän vaatetuksensa.

Se on aika mukavaa ja vapauttavaa.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tein tällä viikolla toistaiseksi viimeisen työmatkani Englantiin.

Olen viimeiset puolitoista vuotta tehnyt projektia yhdessä brittiläisen pelifirman kanssa, mutta se pesti vetelee nyt viimeisiään. Peli, siis Angry Birds Transformers, jatkaa kyllä vielä eloaan, mutta jään kahden viikon päästä hoitovapaalleni, ja kun palaan töihin, en palaa enää samoihin tehtäviin ja projekteihin.

Tämä on kerrottu nyt avoimesti myös yhteistyökumppaneilleni, ja yksi tämän reissun päätavoitteista olikin käydä läpi projektin resursointia, rooleja ja vastuita tästä eteenpäin.

Määränpääni, Royal Leamington Spa, on kaupunki, johon sinulla ei luultavasti ole koskaan asiaa ellet satu olemaan tekemisissä siellä toimivien pelifirmojen tai autoteollisuuden kanssa. Kylpylääkään ei kaupungissa enää ole, sillä entinen kuuluisa kuninkaallinen kylpylä, Royal Pump Rooms, on muutettu taidemuseoksi. Menneistä kulta-ajoista muistuttaa vielä paikallinen erikoisuus, Leam-joen varrella oleva Elephant Wash, siis elefanttien pesupaikka, jota kaupungissa vierailevat sirkukset tarvitsivat käyttöönsä.

* * *

Olisi ollut kiva ottaa matkalta joku kiva kuva jostain kivasta englantilaisesta ruoasta, mutta juuri tämän parempaan en pystynyt. 

Se on Aubrey Allez -nimisestä paikasta noudettu paahtopaistisämpylä, jossa on piparjuuri- ja sinappikastiketta. Todella hyvää - mutta ei erityisen kuvauksellista. Kumppanimme olivat heikkona saman paikan possusämpylään, joka tarjoillaan omenasoseen kanssa. Söin sen viimeksi, ja pidin ehkä tästä paahtopaistista kuitenkin enemmän.

Kuvauksellisuudellaan samaa luokkaa on Fish & Chips, tämä The Old Library-pubin tarjoamana. Annos on upgradeattu niin, että kalan kuorrutuksessa on mukana olutta (beer-battered cod) ja annos tarjottiin kastikkeiden ja leivän kanssa. Yllättävä lisä oli taikinakuoressa uppopaistettu makkara. Nyt ei tarvitsekaan vähään aikaan syödä uppopaistettuja asioita. Hämmentävintä oli kuitenkin se, että ruoka ja iso olut maksoivat suurin piirtein saman verran kuin pelkkä olut Suomessa.

Koska mukanani oli kaksi kollegaa, ja Leamingtonin-reissu oli heille ensimmäinen, halusin näyttää heille edellisiltä matkoilta tutun The Drawing Board -pubin, jossa kävimme illallisella.

Sarjakuvateemalla sisustettu pubi tarjoaa peruspubiruokaa fiinimpää sapuskaa, mutta ote on silti mukavan ronski. Tässä possunkylkeä, "black pudding bon bon" ja omenaa.

Jälkiruoaksi valisin lämmintä malibu-ananas-riisivanukasta ja kookos-jogurttisorbettia. Hyväähän se oli, kuin riisipuuroa edellä mainituin lisämaustein.

Aamiaisella ei sen sijaan uskalla leikkiä, vaan menin varmimman kautta. Bill'sin Eggs Benedict ja Baked Beans ja jälkiruoaksi vielä mustikka-banaani pannukakut.

Ruokapöytien ulkopuolella saimme sovittua, mitkä ovat tavoitteet ja prioriteetit pelin kehityksessä ensi vuodelle, ja matka oli hyvin onnistunut ja tuottoisa.

Nyt alkaa olla melkeinpä työt tehtynä tältä erää. Kaksi viikkoa on periaatteessa jäljellä, mutta projektien suhteen ei ehtine tulla juurikaan uusia asioita eteen ennen kuin aloitan vapaani. Vähän haikea olo.

 

Havaintoja edelliseltä Englannin-matkaltani täällä.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tänä viikonloppuna ei ole paljoa muuta ollut mielessä kuin firman bileet ja niistä toipuminen. Kyseessä eivät olleet mitkä tahansa bileet vaan niin käsittämätön spektaakkeli, että näitä juhlia muistellaan vielä pitkään.

Kyseiset juhlat olivat Rovion Back to Shcool party (kirjoitusvirhe tarkoituksellinen), joka kulki myös nimellä Burning Nest.

Henkilöstölle ei kerrottu tapahtumasta etukäteen yhtään mitään. Paitsi, että paikalle mennään bussilla ja että mukaan on otettava yö- ja saunakamat. Paikka paljastui Porvoon Merisavuksi, johon tapahtuman järjestäjä Tapaus Oy oli loihtinut festarialueen meren rannalle.

Porukka majoittui puolijoukkuetelttoihin ja suuntasi saman tien päätapahtumapaikalle, johon oli pystytetty suurempi teltta.

Esiinnyimme alkuillasta firman bändin kanssa, ja tunnelma oli aktiviteettien, ruoan ja juoman ansiosta jo jyrkässä nousussa, mutta kukaan ei osannut arvata, miten ilta jatkuisi.

Viimeisen kappaleen jälkeen valot sammuivat ja teltan takaosaan avautui oviaukko.

Se johdatti juhlijat värivaloin valaistulle metsäpolulle, jossa soi eeppinen musiikki.

Muutaman sadan metrin metsävaelluksen jälkeen saavuimme toiselle teltalle, jossa käynnistyivät kunnon metsäreivit.

DJ Orkidea.

Pandora.

Mikael Gabriel.

Puolelta öin, kun melulupa päättyi, juhlat jatkuivat ensimmäisellä teltalla Michael Monroen akustisella keikalla.

Michael soitti lähes kaksi tuntia.

Aivan liian vähäisten unien jälkeen aamulla oli vielä mahdollisuus saunoa ja lojua paljussa. Ja joogata, mutta se jäi todellakin väliin.

Huh huh. Kiitos vielä kerran Tapaukselle, Brightille ja tietysti firman puolesta järjestelyistä vastanneelle Annelle! Aika meni taas liian nopeasti ja tunnelmasta ja seurasta olisi voinut nauttia vielä pidempäänkin.

Nyt on vaan rima asetettu aika korkealle tulevia bileitä ajatellen!

 

Kaikki postauksen kuvat: Aki Rask / Akifoto.

Psst, haluatko päästä mukaan seuraaviin juhliin? rovio.com/careers :)

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Suljin valkoisen MacBookini kannen viimeistä kertaa. Nyt sen paikka on SER-jätteen joukossa.

Ai että mitä sitten?

Tämä oli minulle rakas kone, ensimmäinen MacBookini, ja kiinnyin siihen enemmän kuin mihinkään muuhun elektroniseen laitteeseen. Vietin sen kanssa myös enemmän aikaa kuin minkään muun kanssa. Voisin sanoa jopa "kenenkään", heh. Kone oli vierelläni sohvan käsinojalla niin usein, että se oli kuin yksi perheenjäsen.

Tällä koneella tein kaikki hommani kotitoimistolla vuosien 2008 ja 2013 välillä. Pidin sillä blogia myös ensimmäiset vuodet, ja Rouva kirjoitti sillä ensimmäisen kirjansakin vielä vuonna 2014.

Vanha kone, vuoden 2007 mallia, alkoi kuitenkin olla jo liian vanha ja hidas, ja soveltui tekstinkäsittelyynkin enää juuri ja juuri. Ei se oikein enää jaksanut pyörittää uusia ohjelmia, sen lämmönsäätelypiiri oli simahtanut, kone kuumeni pohjasta ja sen akkukin oli siinä kunnossa, että konetta pystyi käyttämään enää vain kytkettynä verkkovirtaan.

Ostin valkoisen MacBookin oltuani PC-mies vuosikausia. Vielä lukioaikoina kotikoneeni oli Apple Macintosh, pöytämallia, mutta opiskelujen aikaan ja pitkään niiden jälkeenkin käytin vain Windows-koneita. Kymmenisen vuotta sitten mielessäni alkoi kuitenkin itää ajatus, että Macci voisi toimia Windows-konetta paremmin. Ja niinhän se toimikin.

PC:issä ja Windowsissa oli aina vaikka minkälaisia ihmeongelmia, mutta MacBook yksinkertaisesti toimi. Se oli rakkautta ensikosketuksesta. Pitkään käytin edelleen PC:tä töissä ja Maccia kotona, mutta muutama vuosi sitten päätin siirtyä myös töissä Mac-mieheksi. Sittemmin en ole Windows-koneita käyttänyt enkä ikävöinyt.

Kun Rouva alkoi kirjoittaa Gastronaatti 2:ta reilu vuosi sitten, päätin, että sitä ei tällä koneella kirjoiteta, ja Rouvankin on aika saada uusi läppäri. Vielä hän yritti kysellä, olisiko mahdollista löytää valkoista konetta, mutta eipä niitä enää tämän mallin jälkeen ole tehty. Nyt Rouvakin on jo tottunut tähtiharmaaseen MacBookinsa.

Viime viikonloppuna uskalsin vihdoin tyhjentää vanhan koneen kovalevyn ja ylikirjoittaa tyhjän tilan päälle.

Sitten nykäisin johdon irti seinästä ja suljin kannen.

Good-night, sweet prince - and flights of angels sing thee to thy rest.

Share

Pages