Ladataan...
Isyyspakkaus

Pikavinkki: Helsinki Design Weekin lasten viikonloppu on taas täällä! Tapahtuma järjestetään 16. - 17.9.2017 klo 10 - 16, ja kerta on jo viides. Paikkana on jälleen Suvilahden Kattilahalli, jossa luvassa on askartelua, rakentelua, arkkitehtuuria ja design-brändejä.

Nämä kuvat ovat viime vuoden tapahtumasta, jolloin meillä oli niin hauskaa, että nyt menemme ehdottomasti uudelleen!

Nähdäänkö siellä?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

En paljoa jaa tai kysele neuvoja lasten kasvatukseen. Olen todennut, että en osaa tätä hommaa sen kummemmin kuin muutkaan enkä oikeastaan ole myöskään kiinnostunut muiden neuvoista. Mutta nyt kiinnostaisi kyllä pieni vertaistuki.

Vertaistuen aihe on 'kerta kiellon päälle'. Tai oikeammin 'KYMMENEN kertaa kiellon päälle'!

Viisivuotiaan kanssa elämä on jo monin tavoin niin paljon leppoisampaa kuin 3- tai 4-vuotiaan, esimerkiksi aiemmat ruokanirsoilut ovat nykyisin muisto vain.

Mutta nyt eteen on tullut jotain, joka ajoittain kiristää pinnaa vielä nirsoiluakin enemmmän: sietämätön viivyttely asiassa kuin asiassa. Siis, että oli kyseessä mikä tahansa siirtymä paikasta toiseen, kesken olevaa leikkiä tai muuta puuhaa on toisinaan mahdoton lopettaa ja että aina voi aloittaa myös uuden leikin vaikka piti jo olla menossa johonkin.

Kun vaikkapa lapsi on heitellyt kärrynpyöriä jo muutenkin aivan liian pitkään ja alkaa olla jo kiire, hän ei ota kuuleviin korviinsa käskyjä lopettaa ja vaikkapa pukea ulkovaatteita päälle. Vähitellen tilanne alkaa kärjistyä ja isin leukaperät kiristyä.

"Odota mä vielä..." Ei käy, laita kengät jalkaan. "Mä vielä yhden kerran.." Et tee, nyt laitat ne kengät. "Enää yksi kerta." EI! (Tekee sen kuitenkin) ON SE KUMMA JUTTU, ETTÄ EI VOI USKOA KUN KYMMENEN KERTAA SANOO, ETTÄ EI ENÄÄ!!!

Olen ymmärtänyt, että tämä on hyvin yleinen asia. Kaverin tytär kuulemma aamuisin jopa maalaa kortteja ennen päiväkotiin lähtöä kielloista huolimatta. (Ai kamala, miten pelkkä ajatuskin nostaa verenpainettani.) Itse olin kuulemma halunnut aina koota vielä yhden palapelin ennen päiväkotiin lähtöä. (Pahoittelut äidilleni, tiedän nyt, miltä se tuntuu.)

Että mitäs keinoja te muut siis käytätte, jotta saatte jälkikasvunne lopettamaan jonkin asian tekemisen ja tekemään sitä, mitä pyydetään? Kun ei tunnu toisinaan toimivan kaunis pyytäminen, ei napakka komentaminen eikä kunnon suuttuminenkaan.

Vai onko tämä vain tuulimyllyjä vastaan taistelemista, ja kannattaisi vaan ruuvata omaa päätä kiristävää vannetta löysemmälle, kunnes tilanne korjaantuu itsekseen ajan myötä?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Onko se.. onko se..? Kyllä! Se on viulu!

Entäpä ne viulutunnit, joiden suhteen olin sormi suussa vielä pari kuukautta sitten?

Nekin alkoivat eilen, ja tässä kerrataan kotona ensimmäisen viulutunnin oppeja: "Karhukieli, isäkieli, äitikieli, lintukieli..."

Sain edelliseen viulutuntipostaukseeni paljon kommentteja ja yksityisviestejä, ja vaikka parhaasta metodologiasta oltiin montaa mieltä, useissa kommenteissa korostettiin, että suurin merkitys on opettajalla. Opettajia ei tietenkään voi helposti kilpailuttaa, joten jonkinlaista arpapeliä se olisi joka tapauksessa.

Kun selailin eri musiikkiopistojen tarjontaa, ja ehkä ihan vähän myös kauhistelin yksityisten musiikkiopistojen ja yksityistuntien hintoja, keksin, että soitonopettajia kouluttavat laitokset ottavat opettajaopiskelijoille harjoitus- eli pedioppilaita.

Opettaja olisi pitkällä opinnoissaan oleva viulisti, ja hänen lisäkseen opetusta valvoo vastuuopettaja. Pediopetus sai kommenteissa jonkin verran kritiikkiä, mutta positiivisiakin kokemuksia oli useampia. 

Olimme monien musiikkopistojen oppilasvalintojen suhteen vähän liian myöhässä, mutta pedioppilashaku oli edelleen käynnissä. Laitoinkin lopulta pedioppilashakemukset sekä Sibelius-akatemiaan että Metropoliaan, joka toimii Helsingin konservatorion yhteydessä.

Viime viikolla Metropolian opettaja soitti ja ilmoitti, että tytöllä olisi nyt pedioppilaspaikka odottamassa ja tunnit voitaisiin aloittaa jo seuraavalla viikolla. Saisimme myös hänen kaverinsa 1/10-viulun lainaan, joten tarvetta viulun ostamiseen ei olisi näin alkuun. Opettaja kuulosti puhelimessa superkivalta, tuntien sopiminen joustavalta ja opetuspaikkakin hyvin helposti saavutettavalta. Odottelin vielä hetkisen Sibelius-akatemian oppilasvalintoja, mutta niiden viivästyttyä päätin lopettaa jahkailun, luottaa intuitiooni ja ottaa Metropolian paikan vastaan.

Ensimmäinen tunti oli siis eilen. Opettaja kävi jo aiemmin tällä viikolla tutustumassa meihin ja tuomassa viulun kotiimme. Eilen paikalla oli varsinaisen opettajan lisäksi myös vastuuopettaja, joka osallistuu joillekin viulutunneille ja siis vastaa opetuksen laadusta. Se onkin tärkeää juuri tässä alussa, kun lapsi opettelee oikeaa soittoasentoa.

Viulunsoiton opettelu alkaa viulun käsittelystä: sen nostamisesta laukusta, kädessä pitämisestä ja asettamisesta olkapäälle. Tyttö löysi oikean asennon hyvin helposti ja pääsi pian näppäilemään myös kieliä. Jousta ei käytetä vielä hetkeen.

Opettaja käyttää muuten Colourstrings-metodia, joka tällaiselle vanhalle pianistille on tietysti täyttä hepreaa, mutta monet tuntuivat pitävän sitä suosikkinaan.

Kun nyt katson, miten lapsi nostaa instrumentin hellästi olkapäälleen, jotain läikähtää rinnassani. En voi uskoa, että tämä pieni ihminen pitelee käsissään aivan oikeaa soitinta, jonka hän on itse valinnut, ja palaa halusta oppia soittamaan sitä.

Hän on odottanut soitinta ja soittotuntien aloittamista malttamattomana siitä asti, kun joskus lupasin "katsella asiaa". Itse jahkailin asian kanssa pidempään, mutta hän oli hyvin päättäväinen ja halusi soittaa ehdottomasti juuri viulua, "koska siinä on niin kaunis sointi".

Vaikka viulu ei ehkä olisi ollutkaan itselleni ensimmäinen vaihtoehto lapsen instrumentiksi - ja ollaan ihan rehellisiä: kyllähän se hirveältä tulee kuulostamaan vielä pitkään - ovat tämä miniatyyrisoitin ja sen miniatyyrisoittaja kyllä aika söpö yhdistelmä.

Siitä se sitten alkaa ja kestää toivottavasti pitkään. Ainakin niin pitkään kuin se tuottaa iloa soittajalleen. Tiedän kokemuksesta, että eteen tulee myös vaikeita hetkiä, joten ensimmäiseen motivaationpuutteeseen soittoa ei voi antaa lopettaa. Vanhemman tärkein tehtävä on kannustaa ja tsempata.

Alussa edetään pienen askelin: kerrataan kielten nimiä, harjoitellaan oikeaa tapaa nostaa soitin laukusta ja näppäillään soitinta muutaman minuutin verran päivässä. Ja tehdään myös muita läksyjä: harjoitellaan viulun ja g-avaimen piirtämistä, taputetaan rytmissä ja kuunnellaan YouTubesta jokin viuluteos.

Kiitos kaikille teille, jotka jaoitte neuvojanne aiemmin! Ne auttoivat selkeyttämään omia ajatuksiani ja pääsemään tähän pisteeseen. Tytöllä on nyt pedioppilaspaikka täksi lukuvuodeksi, ja ensi keväänä voidaan sitten katsoa uudelleen, miten ja missä tunnit jatkuvat.

Tästä eteenpäin asia on enimmäkseen pienen viulistimme ja hänen opettajansa hyppysissä. Alku ainakin vaikuttaa erittäin lupaavalta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Myimme hiljattain kirpputorilla pois isot kassilliset tarpeettomiksi tai pieniksi käyneitä lastenvaatteita ja muita tavaroita, ja mukana oli myös tyttösen leluja. Saimme neuvoteltua hänen kanssaan, että jos hän laittaa myyntiin omia tavaroitaan, hän saa ostaa niiden myyntituotoilla itselleen jotain kivaa lelukaupasta. Ihan mitä vain.

Tarkat myyntitulot per tavara eivät olleet tiedossani, mutta päätimme, että 20 euroa on sopiva summa.

Lähdin hänen kanssaan siis kaupungille jännittäen, mitä hän lelukaupasta löytäisikään. 

Tein tietysti selväksi, että rahaa on sen 20 euroa, ja sen pitää riittää. Sillä voi ostaa yhden tai useamman asian, mutta ne eivät saa maksaa yli 20:ta euroa.

Valinta osoittautukin yllättävän vaikeaksi. Ei hän todellakaan kahminut hyllyistä kaikkea, mitä näki, vaan harkitsi ja punnitsi asioita ja katseli hintoja. Sitten mietittiin riittävätkö rahat ja mitä jotkin tuotteet maksaisivat yhdessä.

Kerran hän jo sanoi, että haluaisi pinkit pom pomit, 11,99 €, mutta taisin näyttää niin hölmistyneeltä, että kysyttyäni vielä "Mitä ihmettä sä niillä oikein teet? Haluatko sä ihan oikeasti tuollaiset? Mitä varten?" hän totesi itsekin, että voisi hän katsella vielä jotain muutakin.

Sitten hän huomasi toisessa hyllyssä Tuhkimon peruukin, alennuksessa 7 €, ja se todettiin hyväksi löydöksi, kun Tuhkimon asukin oli jo kotona olemassa. Vaan mitä tehdä lopuilla rahoilla?

Samassa hyllyssä peruukin kanssa oli Frozen-koruja, ja hän tarrautui johonkin susirumaan rihkamapakkaukseen, 11,99 €. Silloin minun oli kuitenkin jo hieman peräännyttävä tästä "osta mitä vain"-ajatuksesta.

Selitin parhaani mukaan, että tätä täsmälleen samanlaista krääsää tulee joka kuukausi Prinsessa-lehden mukana, ja nämä kyseiset korut ovat aivan suhteettoman kalliit. Kerroin myös, että ei ole mikään pakko ostaa mitään, vaan rahat voi myös säästää. Ja että jos säästää pidempään ja laittaa säästöön useamminkin, voi joskus ostaakin jotain isompaa ja kalliimpaa, johon tämä alkuperäinen 20 euroa ei olisi riittänyt.

Ja kuinka ollakaan.

Poistuimme kaupasta peruukin ja 13 euron vaihtorahojen kanssa.

Loistopäätös!

Onko se nyt ihana?

Voi miten voikin tyttö olla niin kaunis ja viisas!

Katsellaan toiste sitten jotain muuta, kun on säästetty rahaa vähän enemmän.

Share

Pages