Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suurmusikaali, Myrskyluodon Maija, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Musikaali perustuu Anni Blomqvistin alkuperäiseen kirjasarjaan mutta vähintään yhtä paljon se on rakennettu Lasse Mårtensonin hienon musiikin ympärille. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola.

Musikaalin myötä Helsingin kaupunginteatteri palaa takaisin teatteritaloon, joka oli kaksi vuotta remontissa. Oli hienoa päästä katsomaan esitystä jälleen suurelle näyttämölle, joka olikin isompi kuin muistinkaan.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tunnistaisi Lasse Mårtensonin säveltämää Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikkia. Yksi maan kaikkien aikojen kauneimmista melodioista tuo tunteet pintaan, vaikka ei edes tietäisi, mikä tarina musiikin takana on.

Kun siihen lisää päälle vielä koskettavan saaristolaiselämää kuvaavan kertomuksen, Maija Vilkkumaan sanoitukset, ja Laura Alajääsken pakahduttavan kauniin ja voimakkaan lauluäänen, kurkkuun nousee sellainen pala, että sitä saa nieleskellä alas liki kolme tuntia. Jos joskus olen arvostellut jotain musikaalia siitä, että se ei ole oikein herättänyt mitään tunteita, nyt mennään toiseen ääripäähän.

Myrskyluodon Maija on alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kertomus perheestä, joka elää 1800-luvun Ahvenanmaalla. Vanhempiensa naittamat Maija ja Janne muuttavat syrjäiseen Myrskyluotoon Ahvenanmaan ulkosaaristossa, saavat lapsia ja elävät melko eristyksissä muusta maailmasta. Meri ympäröi Myrskyluotoa ja ottaa vähintään yhtä paljon kuin antaa, joten kuolema on läsnä jatkuvasti.

Musikaalin kappaleiden takana on Lasse Mårtenson. Hän on ollut mukana myös musikaalin tuotannon alkuvaiheessa, mutta hänen terveytensä heikennyttyä hänen poikansa on jatkanut produktion konsultointia. Säveltäjä valitettavasti kuoli viime vuonna, joten hän ei päässyt näkemään HKT:n työn tuloksia.

Mårtensonin musiikin on näyttämölle sovittanut Arttu Takalo ja tarinan on dramatisoinut Seppo Parkkinen

Sanoitukset uuteen musikaaliin on tehnyt Maija Vilkkumaa, ja hienoa työtä hän on tehnytkin. Jos pelkkä Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikki ilman sanoja saa silmät kosteiksi, Vilkkumaan sanoituksilla tarvitaan jo nenäliinoja. 

Ja todella, tässä tarinassa mennään niin syvissä vesissä, että on oltava aika tunteeton puupökkelö, jos ei missään tunnu. Olin ehkä itse erityisen vastaanottavaisella mielellä, mutta pyyhin kyyneliä pitkin esitystä ja tein kaikkeni pidätelläkseni äänekkäät nyyhkytykset sisälläni. Musikaali oli ehdottomasti vaikuttavin esitys, jonka olen nähnyt Suomessa, enkä muista liikuttuneeni yhdestäkään teatterikappaleesta aiemmin yhtä paljon.

Pääosaa esittävä Laura Alajääski tekee hienon roolin Maijana ja laulaa upeasti musikaalin parhaat ja koskettavimmat laulut. Tätäkin ääntä olisin voinut kuunnella koko illan, vaikka muuta lavalla ei olisi tapahtunutkaan. Hienoja kappaleita oli myös Aaro Wichmannin esittämällä Jannella.

Lavastus on pelkistetty, mutta kulissit vaihtuvat tiuhaan. Meri luodaan lähinnä sinisellä värillä ja valoilla. Ratkaisu toimii oikein hyvin, eikä massiivisempia lavasterakennelmia edes kaipaa.

Yhteen asiaan sovituksessa en ihastunut aivan varauksettomasti. Ryhmä sinisiin vaatteisiin ja vaaleisiin peruukkeihin pukeutuneita "luonnon henkiä" liihotteli useissa kohtauksissa jossain taustalla ja esitti milloin lokkeja, milloin sikoja, milloin merta ja milloin... jotain muuta, mitä? Joissain kohtauksissa heitä ei olisi tarvittu lainkaan ja joissain yleisöltä vaadittiin jo aika lailla mielikuvitusta ymmärtämään, mistä heidän liikeissään onkaan kyse.

Antti Timosen suutarihahmo jakoi mielipiteemme. Seuralaiseni piti hahmon esittämiä koomisia välinumeroita tarpeettomina. Itse pidin siitä, miten hahmo toi hieman kepeyttä ja huumoria muuten kovin vakavaan tarinaan, ja Timosen äänelle olisin suonut suuremmankin roolin esityksessä.

Myös lapsinäyttelijät tekivät erinomaista työtä ja lauloivat ihastuttavasti.

Jos yhden asian voisin muuttaa, olisi halunnut kuulla Maijan tunnusmelodian vielä yhden kerran laulettuna esityksen lopussa. Ehkä ratkaisu olisi ollut liian ilmeinen, joten nyt pitää vain toivoa, että HKT tuottaisi kappaleesta version Spotify- tai YouTube-jakeluun, jotta sitä voisi kuunnella kotona riittävän monta kertaa peräkkäin.

Yhteenvetona: Pidin aivan järjettömän paljon ja voisin katsoa esityksen saman tien uudelleen. Mene sinäkin katsomaan.


hkt.fi/esitykset/myrskyluodon-maija/

Liput esitykseen saatu HKT:lta

Näyttämökuvat: © Tapio Vanhatalo / HKT

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin uusin suurmusikaali, tai oikeammin jättimusikaaliShrek, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Suurena musikaalifanina päätin jo keväällä, että tämän haluan nähdä ja otan myös tytön mukaani katsomaan esitystä!

Musikaali pohjautuu vuoden 2001 hittianimaatioon (onko siitä todella niin pitkä aika?), ja hahmo on varmasti tuttu niillekin, jotka eivät ole elokuvaa tai sen jatko-osia nähneet. Teos on pyörinyt Broadwaylla vuoden 2008 lopusta vuoden 2010 alkuun, ja sen suomenkielinen kantaesitys oli Jyväskylän kaupunginteatterissa jo vuonna 2013. 

Musikaalin päähahmoja ovat sympaattinen jätti Shrek (Jon-Jon Geitel / Petrus Kähkönen), kaunis prinsessa Fiona (Laura Alajääski / Anna-Maija Tuokko), suulas Aasi (Matti Leino) sekä suuruudenhullu mutta kääpiön kokoinen Lordi Farquaad (Kari Arffman / Antti Timonen).

Tarina irvailee klassisten satujen kliseille ja tuo lavalle myös monia tuttuja satuhahmoja kuten Pinokkion, suden ja kolme pientä porsasta sekä Peter Panin. Farquaad on häätänyt kaikki nämä "friikit" kodeistaan, ja ne päättävät majoittua samalla suolle, jossa Shrek asustelee. Shrek taas kaipaa vain omaa rauhaa, ja hän lähtee selvittelemään tilannetta Farquaadin kanssa. Hän tapaa matkallaan puhuvan aasin, ja päätyy pelastamaan tämän kanssa prinsessa Fionaa, joka on lukittu lohikäärmeen vartioimaan torniin. Farquaad haluaisi naida Fionan noustakseen kuninkaaksi, mutta Fionalla onkin suuri salaisuus.

Musikaalin pääteemoja ovat erilaisuuden ja oman ainutlaatuisuuden hyväksyminen ja se, miten ulkoinen kauneus on lopulta merkityksetöntä. Melko ajattomia teemoja, vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin aihe, josta on helppoa löytää yhtymäkohtia myös tähän päivään.

Shrek-musikaalin toteutus HKT:ssa on yksinkertaisesti erinomainen. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin, ja voi hyvät hyssykät, millaisia laulajia castissa on! Tässä näytöksessä pääosia esittäneet Petrus Kähkönen (Shrek) ja Anna-Maija Tuokko (Fiona) osoittivat olevansa täysin kansainvälisen tason musikaalitähtiä, ja lohikäärmeen taustalla laulaneen Raili Raitalan ääni on häikäisevä. Raitalaa ja Kähköstä ihastelin jo Vampyyrien tanssissa, ja Tuokon muista hyvin myös HKT:n Wicked-tuotannosta vuodelta 2011. Kaukana ovat ne ajat, kun näyttelijöiden laulutaidon puolesta piti hieman jännittää.

Anna-Maija Tuokon Fiona onkin hahmo, joka ansaitsee erityismaininnan. Huikean laulun ja loistavan tanssitaidon lisäksi Tuokko on erinomainen komedienne, ja Fiona on hahmona niin valloittava, että huomasin odottavani kaikkein eniten sitä, että juuri hän palaisi takaisin lavalle. Shrek on hahmona vakavampi jöröttäjä, mutta Fiona tuo tarinaan eloa ja huumoria jopa enemmän kuin Matti Leinon höpöttelevä aasi, jonka vitsit ovat ilmeisempiä.

Esityksen huumori upposi sekä isään että tyttäreen. Suomennos on varsin onnistunut, ja vitsejä on lokalisoitu sopivassa määrin. Pieruhuumori oli mukana jo leffassa, ja kyllähän se nauratti tässäkin versiossa. Muutaman hieman kaksimielisen vitsin kohdalla nostelin kulmiani, mutta aika harmittomia juttuja ne olivat.

Orkesterin sointi oli niin hyvä ja kirkas, että se olisi voinut tulla levyltä. Jouduin sen sijaan höristelemään korviani useasti, enkä paikoin saanut selvää kaikista laulun sanoista, mikä johtunee lähinnä Peacockin äänentoistosta.

Puvustus ja lavastus tukivat tarinaa hienosti, ja varsinkin Lordi Farquaadin kääpiömäinen olemus oli toteutettu hauskasti laittamalla näyttelijä polvilleen. Myös nukketeatteritekniikalla toteutettu lohikäärme oli näyttävä ilmestys, ja sen suusta purkautuva höyry sai oman 4-vuotiaani nostamaan kädet kauhistuksesta poskilleen. Olimme kyllä katsoneet Shrek-elokuvan kotona, joten tiesimme varautua lohikäärmeeseen, mutta tyttö katseli kohtauksen varmuuden vuoksi isin sylissä.

Esitys sopi kyllä oikein hyvin omalle lapselleni, joka jaksaa jo hienosti istua ja keskittyä seuraamaan esitystä. Olimme puhuneet hänen kanssaan tulevasta teatteriretkestä jo pitkään, ja hän on keväästä asti bongaillut Shrek-mainoksia ympäri kaupunkia.

Täyspitkässä teatteriesityksessä olemme käyneet aiemmin vain yhden kerran, joten tämä oli kovin erityislaatuinen retki muutenkin.

Kysyin tytöltä tietysti, mitä hän piti esityksestä, ja kovasti kuulemma hän siitä tykkäsi. Parasta oli Fiona ja se, kun Fiona lauloi niin kauniisti. Ja se oli myös parasta, kun Fiona ja Shrek rakastuivat. Lohikäärme oli pelottava ja Farquaad taas niin ikävä hahmo, että tytön piti vielä teatterisalista poistuessa huutaa tämän perään tuohtuneena: "Sinä et ole mikään kiva prinssi!"

Kotimatkalla tyttö kyseli kovasti, onko meillä mitään Shrek-leluja, ja voisiko hän saada Fiona-mekon leikkeihinsä. Esitys oli siis ilmeisen vaikuttava.

Eikä ihmekään! Suosittelen Shrekiä lämpimästi kaikille, niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja tästähän tämä ilo meillä vasta alkaakin, kun minulla on nyt oma pieni seuralainen, joka on varmasti aina valmis uudelle teatteriretkelle!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi -musikaalista, joka sai ensi-iltansa Peacockissa helmikuun alussa.

Varovaisuus ei johdu siitä, että en pitäisi musikaaleista, vaan siitä, että pidän niistä todella paljon, olen nähnyt niitä todella paljon - ja olen superkriittinen. Vampyyriteemainen musikaali kuulosti vähän epäilyttävältä, eikä teos ollut entuudestaan minulle tuttu.

Musikaalin arviot ovat olleet kuitenkin ylistäviä, ja kun HS:n Miska Rantanenkin kirjoitti viime viikolla siitä, miten hän vihaa musikaaleja ja vampyyriteemaa ja siitä huolimatta piti esityksestä, päätin uskaltautua katsomaan show'ta.

Esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa, sillä kaupunginteatterin varsinainen rakennus on remontin alla.

Jo aivan alusta asti oli selvää, että toteutus on erittäin laadukas. Lavastus oli näyttävää ja kekseliästä, puvustus komeaa ja yksityiskohtaista, Eeva Konnun johtama orkesteri soitti kuin musiikki olisi tullut levyltä, tanssijat olivat taitavia ja laulajat yksinkertaisesti loistavia.

Pääosien Mikko Vihman (Von Krolock), Raili Raitalan (Sarah) ja Petrus Kähkösen (Alfred) laulut soivat niin puhtaasti ja kuulaasti, että se oli kuin hunajaa korville.

Erityisesti Vihman syvä ja voimakas baritoni oli upeaa kuultavaa, ja valkoisine silmineen ja näyttävine asuineen hänen kreivi Von Krolockinsa oli suorastaan hypnoottinen ilmestys.

Valtavan peilin edessä esitetyt kohtaukset, jossa peilistä heijastuivat vain elävät ihmiset eikä lainkaan vampyyrejä, nostivat hymyn huulille.

Musikaali perustuu Roman Polanskin 1960-luvun kauhukomediaan Vampyyrintappajat, ja musikaalisovitus siitä on saanut ensi-iltansa Wienissä vuonna 1997. Musiikin on säveltänyt Jim Steinman, jonka tunnetuin sävellys on Bonnie Tylerin hitti Total Eclipse of the Heart. Tämä kappale oli myös valittu musikaalin pääteemaksi, ja sitä varioidaan usean kerran teoksessa.

Juonessa ei ole paljoa kerrottavaa: Vampyyritutkija Professori Abronsius (Antti Timonen) saapuu apurinsa Alfredin kanssa kylään, jossa on jotain vinossa. Käy ilmi, että kylän lähellä on vampyyrikreivi Von Krolockin linna ja tämä on iskenyt silmänsä herra Chagalin (Risto Kaskilahti) kauniseen Sarah-tyttäreen. Tytär katoaa vampyyrin matkaan, ja Abronsius lähtee Alfredin kanssa pelastamaan tyttöä. Mukana on kaikki elementit, joita voi kuvitella klassisessa vampyyrintappotarinassa olevan.

Kaupunginteatterin hienosta toteutuksesta huolimatta en ollut varauksettoman ihastunut itse teokseen. Kun kuulin Total Eclipse of the Heartin ensimmäisen kerran, olin lähinnä hämmentynyt. Luin vasta myöhemmin, että kyseessä on musikaalin säveltäjän vanha hitti, ja esityksessä oli mukana ilmeisesti myös muita hänen vanhoja sävellyksiään. Kappaleet soivat kyllä hienosti, ja ensihämmennyksen jälkeen myös Tocal Eclipse of the Heartin sävelellä laulettu Kun yöstä tulee ikuisuus oli komeaa kuultavaa. Silti arvostan enemmän musikaaleja varta vasten sävellettyjä alkuperäisiä kappaleita.

Kun tyylilaji ja tarina ovat jo näin kepeitä, vähemmätkin puujalkavitsit riittäisivät, ja varsinkin Kaskilahden ja Timosen hahmojen heittämät pienet kaksimielisyydet saivat ainakin itseni lähinnä kiemurtelemaan penkissäni.

Kokonaisuus menee kuitenkin reilusti plussan puolelle, ja voisin hyvin istua koko illan Peacockissa kuuntelemassa vain Mikko Vihmaa ja Raili Raitalaa laulamassa duettoja.

En silti usko, että tämä musikaali tulee olemaan sellainen, jonka haluan nähdä uudelleen ja uudelleen, mutta laulut voisin kuunnella jostain palvelusta.

Suosittelenko? No juu. Kun menee katsomaan vähän varauksella, voi olla positiivisesti yllättynyt.

Vampyyrien tanssin esitykset jatkuvat huhtikuun loppuun saakka.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Isäni tarjoama lapsenhoitoapu maanantai-iltana innosti meidät Rouvan kanssa keksimään jotain tavallisuudesta poikkeavaa tekemistä. Vaihtoehdot kartoitettuamme päätimme mennä katsomaan Helsingin kaupunginteatterin Vielä ehtii -komediaa.

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri

Jo nimekäs näyttelijäkaarti lupaili hyvää. Vai miltä kuulostaa yhdistelmä Leena Uotila, Ulla Tapaninen, Riitta Havukainen, Vesa Vierikko, Jukka Rasila ja Kaisa Torkkel?

Näytelmä on sympaattinen komedia iäkkäistä ystävättäristä, joista yksi (Leena Uotila) on leskirouva, jonka muisti on alkanut pätkiä, toinen (Riitta Havukainen) on taiteilijaluonne, joka on jäänyt tahtomattaan ikuiseksi sinkuksi, ja kolmas (Ulla Tapaninen) taas hapantuu onnettomassa avioliitossaan. Alkuasetelmassa käy ilmi, että ystävykset pelaavat maanantaisin bridgeä, mutta korttiporukan neljäs jäsen on hiljattain siirtynyt ajasta ikuisuteen.

Ystävyksillä on takanaan pitkä historia, mutta heidän arkeensa tulee uutta säpinää, kun eräänä maanantaina bridge-lounaalle ilmestyy Ulla Tapanisen hahmon serkku (Vesa Vierikko), ja myöhemmin tarinaan liittyy myös palanutta lamppua vaihtamaan tilattu kotiapu (Jukka Rasila).

Näytelmässä vitsaillaan paljon vanhenemiseen liittyvillä ilmiöillä ja vaivoilla. Keski-iältään melko iäkäs teatteriyleisö hymähteli tyytyväisen kuuloisesti, kun pääosa unohteli asioita ja kertoi samoja juttu useaan kertaan. Ja sehän on aina (omalla vähän kiusalliselta tavallaan) hauskaa, kun vanha nainen laukoo hieman riettaita juttuja.

Vaikka tyylilaji on komedia ja vanhuuteen liittyviin hassuihin asioihin suhtaudutaan huumorilla, taustalla on myös paljon haikeutta ja kipeitä kysymyksiä. Voiko muistisairas vanhus asua yksin, onko hänellä varaa maksaa vuokria, pitääkö hänen jättää oma kotinsa tai tarvitseeko hän jonkinlaista kotiapua? Entä onko liian myöhäistä muuttaa asioita, jos tuntee ylipäänsä elämänsä onnettomaksi?

Viesti on tietysti, että vielä ehtii, mutta kaikki tietävät elämän olevan silti jo ehtoopuolella ja parasta ennen -päivän menneen ohi jo kauan sitten.

Esitys viihdytti ja herätti ajatuksia, ja näyttelijät olivat Suomen parhaimmistoa. Eikös se ole aika hyvä saldo?

 

Vielä ehtii HKT:n sivuilla: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=viel

Share