Ladataan...
Isyyspakkaus

Luin vain pari päivää sitten Hesarista jutun, joka käsitteli lastenteatteria. Jutun alussa lainattiin teatteriteoreetiiko Konstantin Stanislavskia, jonka kerrotaan sanoneen: "Aikuisille ja lapsille suunnatun teatterin välillä on yksi ero. Lastenteatterin täytyy olla parempaa."

Lastenteatterilla menee nyt lujaa, ja Helsingin kaupunginteatterikin palautti ohjelmistoonsa Peppi Pitkätossun, joka sai ensi-iltansa jo kaksi vuotta sitten. Kävimme katsomassa esityksen tiistaina - vain kolme päivää edellisen teatteriretkemme jälkeen. Olin varannut liput jo ennen kuin lauantain Cats-retkemme ajankohta varmistui, joten pääsimme nyt teatteriin näin lyhyellä aikavälillä kahdesti. Mikäpäs siinä, emme me tästä mitenkään kärsineet!

Jos palataan vielä postauksen alun sitaattiin, niin täytyy sanoa, että siinä on kyllä perää. Vaikka itsekin olen melko kriittinen teatterin katsoja, lapset ovat suorastaan armottomia. Jos esitys ei kiinnosta, palaute tulee aika välittömästi ja kiertelemättä: "Koska tämä loppuu?" Aikuiset todennäköisesti istuvat huononkin esityksen loppuun saakka ja saattavat vielä senkin jälkeen kehua näytöstä hyväksi: "Parani loppua kohti."

Pepin kanssa tällaisia lauseita ei tarvittu. Lapsiyleisö uppoutui nauruista päätellen erinomaisesti Pepin kohellukseen, tahallisiin väärinymmärryksiin ja aikuisia hermostuttavaan näsäviisauteen. Seurasin omaakin tytärtäni vaivihkaa sivusilmällä, ja kyllä hän katsoi näytelmää leveä hymy kasvoillaan. Kun Peppi heitti pieru-kakka-räkä-vitsejään, tyttö katsahti minuun päin kuin tarkastaakseen, voiko näille asioille nauraa. Siitä vaan, anna mennä!

Peppi oli esityksenä hyvin odotusten mukainen. Tarina on niin tuttu ja nähty erilaisina tv-, näytelmä- ja nukketeatteriversioina niin monta kertaa, että tällaisen vanhan jäärän on vaikea yllättyä juuri mistään. Peppi (Anna-Riikka Rajanen/Maija Lang), Tommi (Petrus Kähkönen) ja Annika (Raili Raitala) viihdyttävät onnistuneesti lapsia, mutta aikuiskatsojat löytänevät toisen tason näytelmän sivuhahmoista.

Esimerkiksi steppaavat poliisit Jeppe ja Juppe (Risto Kaskilahti ja Tuukka Leppänen) tuovat näytelmään omaa huumoriansa, ja paikoitellen vaikutti siltä kuin näyttelijät improvisoisivat osan repliikeistä yrittäen pudottaa toisensa lavalla. Sitä oli hauska seurata.

Mainio hahmo oli myös sosiaaliviraston rouva Ryppynaama... siis Ryöppyvaara (Ursula Salo/Helena Haaranen).

Aikamoista kohellusta esitys on, ja Peppi juuri niin ihanan ärsyttävän energinen kuin pitääkin. Poistuimme teatterista hymyssä suin ja olimme yksimielisiä siitä, että kyllä kannatti katsoa. Oli hauskaa näyttää tytölle myös teatteritaloa, jossa hän ei ollut käynyt aikaisemmin rakennuksen remontin vuoksi.

Mutta mikäpäs oli vastaus siihen suureen kysymykseen, jonka halusin tietää: Kumpi oli parempi Tampereen Cats vai Helsingin Peppi? 

"Cats", vastasi tyttö.

Okei, okei, onhan kyse aivan erilaisista teoksista, joten onhan se kuin vertaisi omenoita ja appelsiineja, kuten sanotaan. Onneksi nämä eivät ole kuitenkaan toisiaan pois sulkevia asioita: voi nauttia sekä appelsiineista että omenista, lastennäytelmistä että musikaaleista!

 

 

Näyttämökuvat: Mirka Kleemola, HKT.

hkt.fi/esitykset/peppi-pitkatossu/

Liput esitykseen saatu HKT:lta.

* * *

Kävimme Rouvan kanssa katsomassa hiljattain myös HKT:n Myrskyluodon Maijan. Arvio täällä.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Ovela juoneni kasvattaa tyttärestäni itselleni musiikkiteatteriseuraa otti jälleen ison harppauksen eteenpäin. Teimme lauantaina aivan kahdestaan retken Tampereelle katsomaan Tampereen teatterin Cats-musikaalia, joka sai ensi-iltansa vain kaksi viikkoa sitten.

Cats on moderni musikaaliklassikko, jonka jokainen varmasti tunnistaa vähintään nimeltä. Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan Old Possum's Book of Practical Cats. Se sai ensi-iltansa 1982 ja pyöri sekä Lontoossa että New Yorkissa kaksi vuosikymmentä, ja oli silloin pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty musikaali Broadwaylla.

Teos esittelee useita erilaisia ja hyvin inhimillisiä kissoja, joilla jokaisella on omat luonteenpiirteensä ja erikoisuutensa. Jokainen kissa esittäytyy vuorollaan, jotta kissojen johtaja, Vanha Deuteronomi, voi päättää, kuka kissoista pääsee nousemaan jonkinlaiseen kissojen taivaaseen ja saa palata sieltä elämään uutena kissana.

Minulle Catsin suuri suosio on ollut suoraan sanoen suuri mysteeri. Teos ei ole helpoimmasta päästä, ja siinä on monta tekijää, joiden luulisi ajavan pois ainakin kaikkein kyynisimmät katsojat. Musikaalissa ei ole oikeastaan mitään juonta, esitys on läpilaulettu eikä siinä ole yhtään repliikkiä, laulut ovat monin paikoin höpsöjä kielellä leikitteleviä loruja ja koko casti on todella pukeutunut erivärisiksi kissoiksi. Tampereen versiossa mukana on myös yksi rotta.

Kävi katsomassa musikaalin Broadwaylla vuonna 1990 mutta taisin olla silloin hieman liian väsynyt ja pieni. Kun en oikein ymmärtänyt laulujen sanoista tarpeeksi, nukahdin kesken esityksen. Musikaalista jäi siis mielikuva että se oli vähän tylsä ja outo eikä siinä tapahtunut mitään.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt, miten tyttö ottaisi esityksen vastaan. Esityskieli oli toki suomi eikä takana ollut kymmenen tunnin lentoa jetlageineen, joten onnistumisen mahdollisuudet olivat suuremmat.  Kerroin tytölle etukäteen, mitä olisi odotettavissa ja soitin varmuuden vuoksi vielä joitain kertoja musikaalin tunnetuinta kappaletta Memory. Kylläpä olinkin tyytyväinen kun tyttö alkoi spontaanisti hyräillä kyseistä kappaletta silloin tällöin ennen esitystä. 

Ohjaaja Georg Malvius on saanut Tampereella paljon vapauksia tehdessään versionsa musikaalista.

Lavastuksessa ei nähdä alkuperäisen kaltaisia kaatopaikan tavararöykkiöitä, vaan kissat kujeilevat rakennusten takapihoilla.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Esitykseen on myös lisätty hahmo, jota ei ole aiemmin nähty: rotta, joka haaveilee olevansa kissa. Kissojen kohtaaminen tapahtuu tämän rotan unessa. Rotta ei itse laula tai ole esityksen keskiössä mutta hiippailee kissojen taustalla ja on mukana monissa kohtauksissa tehden mitä milloinkin. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jo musikaalin avausnumero lupailee hyvää. Vaikka Jellikkilauluja jellikkikissoille on sanoituksiltaan lähes siansaksaa, esitys tempaa mukaansa. Lavalla tapahtuu jatkuvasti, ja esiintyjäkaartissa on niin huikeita laulajia, tanssijoita ja akrobaatteja, etten voi edes käsittää, miten tällainen porukka on saatu kasaan. Vauhdikkaat numerot seuraavat toinen toistaan, ja tanssia ja laulua ihaillessani unohdan kokonaan katselevani kissoiksi pukeutuneita ihmisiä, jotka laulavat lastenloruja.

Teoksen suomennus ei ole varmasti ollut helppo tehtävä. Tampereen teatteri käyttää alun perin vuodelta 1986 peräisin olevaa suomennosta, jonka on tehnyt Jukka Virtanen. Työn laatua voi arvioida esityksen aikana, sillä näyttämön päällä juoksevat laulujen tekstitykset sekä suomeksi että englanniksi.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jos Amerikassa puhutaan musikaalinäyttelijöistä termillä triple threat, jolla tarkoitetaan sitä että musikaaliesiintyjän pitää osaa sekä laulaa, tanssia että näytellä, tässä esityksessä osa esiintyjistä pääse esittämään myös neljännen uhan, sirkusakrobatian.

Sekä roolitus että Adrienne Åbjörnin koreografia on hyvin onnistunut, sillä esiintyjäkaarti vaikuttaa hyvin tasaiselta. Kun esitystä katsoo, ei ole lainkaan silmiinpistävää, kuka esiintyjistä on ensisijaisesti laulaja, kuka tanssija ja kuka näyttelijä.

Toki joitain suorituksia nousee ylitse muiden esimerkiksi Murr-Roopea ja kahta muuta kissaa esittänyt Tero Harjunniemi paljastui oopperatenoriksi, joka on laulanut muun muassa Kansallisoopperassa.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Toinen kissa taas oli poikkeuksellisen näyttävä tanssija, ja maskin takaa paljastuikin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta tutuksi tullut tanssinopettaja Aleksi Seppänen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Ja sitten on sellaisia esiintyjä kuten Katra Solopuro, jonka Demeter-kissa loistaa sekä laulajana, tanssijana että sirkustemppuilijana.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Show'n näyttävimmästä numerosta vastasi taikurikissa Mister Mistofeli eli Aleksi Seppänen, joka pääsi esittämään hämärässä teatterissa illan upeimman valoshown. Hän ja toinen tanssija pyörittelivät ilmassa led-valoilla varustettuja keppejä ja hulavanteita jotka muodostivat ilmaan pyörivän led-näytön, jossa näkyi värikkäitä ja musiikin mukaan vaihtuvia kuvioita. (Tämä on vaikea selittää pelkin sanoin, joten kurkkaa tämä video niin ymmärrät, mistä on kyse. Video ei liity Catsiin mitenkään.)

Ja onhan se hienoa kuulla livenä Grizabella-kissan hittikappale Memory eli suomennettuna Muisto. Roolissa vuorottelevat Irina Milan ja Ritva Jalonen. Siinä on jälleen taattu korvamato useaksi päiväksi esityksen jälkeen. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia kuluu niin vauhdilla, että huomaan esityksen päättyessä ajattelevani: "Joko nyt?" Olisin siis voinut hyvin jatkaa katselemista vielä pidempäänkin, mutta seuralaiselleni esitys taisi olla juuri sopivan mittainen.

Kaikki oli kohdallaan: esiintyjät, lavasteet, upeat puvut, yksityiskohtaiset maskit, soitto, laulu, tunnelma... Huikeaa!

Tyttönen seurasi esitystä silmät suurina ja kuiski sen aikana korvaani ihastellen tanssijoita, valoja ja akrobaattien heittämiä voltteja. Pari kertaa hän kyseli minulta kovasti, itkenkö minä, mutta mitään en myöntänyt.

Kun kysyin sitten esityksen jälkeen, mitä hän piti, hän sanoi tykänneensä siitä kovasti. Kun kysyin vielä, kumpi oli parempi: Tampereen Cats vai Aladdin Broadwaylla, hän piti Catsia ehdottomasti parempana. Oho, se on nimittäin paljon se! Parasta oli kuulemma Mister Mistofelin valoshow, mutta olen varma, että tanssinumerot olivat lopulta se, joka piti tämän pienen tanssijattaren mielenkiinnon yllä.

Nyt hän haluaisi nähdä esityksen heti uudestaan.

Teatteriretki oli siis erittäin onnistunut, ja olen hyvin onnellinen, että se oli näin suuri elämys pienelle tytölle. Vaikka halusin nähdän esityksen itsekin, hänelle minä halusin tämän shown' näyttää. Olen myös äärettömän iloinen siitä, että hän todella nauttii musiikkiteatterista, laulusta ja tanssista ja lähtee mielellään katsomaan teatteria kanssani.

Nyt voimme sitten leijua yhdessä muutamia päiviä jossain musikaalisfääreissä, jotka vain me kaksi ymmärrämme.

 

Liput esitykseen saatu Tampereen Teatterilta.

* * *

Kävimme tytön kanssa katsomassa viime vuonna myös Shrek-musikaalin HKT:ssa ja Aladdininin Broadywaylla tammikuussa.

Muutama viikko sitten näimme Rouvan kanssa HKT:n Myrskyluodon Maijan.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin uusin suurmusikaali, tai oikeammin jättimusikaaliShrek, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Suurena musikaalifanina päätin jo keväällä, että tämän haluan nähdä ja otan myös tytön mukaani katsomaan esitystä!

Musikaali pohjautuu vuoden 2001 hittianimaatioon (onko siitä todella niin pitkä aika?), ja hahmo on varmasti tuttu niillekin, jotka eivät ole elokuvaa tai sen jatko-osia nähneet. Teos on pyörinyt Broadwaylla vuoden 2008 lopusta vuoden 2010 alkuun, ja sen suomenkielinen kantaesitys oli Jyväskylän kaupunginteatterissa jo vuonna 2013. 

Musikaalin päähahmoja ovat sympaattinen jätti Shrek (Jon-Jon Geitel / Petrus Kähkönen), kaunis prinsessa Fiona (Laura Alajääski / Anna-Maija Tuokko), suulas Aasi (Matti Leino) sekä suuruudenhullu mutta kääpiön kokoinen Lordi Farquaad (Kari Arffman / Antti Timonen).

Tarina irvailee klassisten satujen kliseille ja tuo lavalle myös monia tuttuja satuhahmoja kuten Pinokkion, suden ja kolme pientä porsasta sekä Peter Panin. Farquaad on häätänyt kaikki nämä "friikit" kodeistaan, ja ne päättävät majoittua samalla suolle, jossa Shrek asustelee. Shrek taas kaipaa vain omaa rauhaa, ja hän lähtee selvittelemään tilannetta Farquaadin kanssa. Hän tapaa matkallaan puhuvan aasin, ja päätyy pelastamaan tämän kanssa prinsessa Fionaa, joka on lukittu lohikäärmeen vartioimaan torniin. Farquaad haluaisi naida Fionan noustakseen kuninkaaksi, mutta Fionalla onkin suuri salaisuus.

Musikaalin pääteemoja ovat erilaisuuden ja oman ainutlaatuisuuden hyväksyminen ja se, miten ulkoinen kauneus on lopulta merkityksetöntä. Melko ajattomia teemoja, vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin aihe, josta on helppoa löytää yhtymäkohtia myös tähän päivään.

Shrek-musikaalin toteutus HKT:ssa on yksinkertaisesti erinomainen. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin, ja voi hyvät hyssykät, millaisia laulajia castissa on! Tässä näytöksessä pääosia esittäneet Petrus Kähkönen (Shrek) ja Anna-Maija Tuokko (Fiona) osoittivat olevansa täysin kansainvälisen tason musikaalitähtiä, ja lohikäärmeen taustalla laulaneen Raili Raitalan ääni on häikäisevä. Raitalaa ja Kähköstä ihastelin jo Vampyyrien tanssissa, ja Tuokon muista hyvin myös HKT:n Wicked-tuotannosta vuodelta 2011. Kaukana ovat ne ajat, kun näyttelijöiden laulutaidon puolesta piti hieman jännittää.

Anna-Maija Tuokon Fiona onkin hahmo, joka ansaitsee erityismaininnan. Huikean laulun ja loistavan tanssitaidon lisäksi Tuokko on erinomainen komedienne, ja Fiona on hahmona niin valloittava, että huomasin odottavani kaikkein eniten sitä, että juuri hän palaisi takaisin lavalle. Shrek on hahmona vakavampi jöröttäjä, mutta Fiona tuo tarinaan eloa ja huumoria jopa enemmän kuin Matti Leinon höpöttelevä aasi, jonka vitsit ovat ilmeisempiä.

Esityksen huumori upposi sekä isään että tyttäreen. Suomennos on varsin onnistunut, ja vitsejä on lokalisoitu sopivassa määrin. Pieruhuumori oli mukana jo leffassa, ja kyllähän se nauratti tässäkin versiossa. Muutaman hieman kaksimielisen vitsin kohdalla nostelin kulmiani, mutta aika harmittomia juttuja ne olivat.

Orkesterin sointi oli niin hyvä ja kirkas, että se olisi voinut tulla levyltä. Jouduin sen sijaan höristelemään korviani useasti, enkä paikoin saanut selvää kaikista laulun sanoista, mikä johtunee lähinnä Peacockin äänentoistosta.

Puvustus ja lavastus tukivat tarinaa hienosti, ja varsinkin Lordi Farquaadin kääpiömäinen olemus oli toteutettu hauskasti laittamalla näyttelijä polvilleen. Myös nukketeatteritekniikalla toteutettu lohikäärme oli näyttävä ilmestys, ja sen suusta purkautuva höyry sai oman 4-vuotiaani nostamaan kädet kauhistuksesta poskilleen. Olimme kyllä katsoneet Shrek-elokuvan kotona, joten tiesimme varautua lohikäärmeeseen, mutta tyttö katseli kohtauksen varmuuden vuoksi isin sylissä.

Esitys sopi kyllä oikein hyvin omalle lapselleni, joka jaksaa jo hienosti istua ja keskittyä seuraamaan esitystä. Olimme puhuneet hänen kanssaan tulevasta teatteriretkestä jo pitkään, ja hän on keväästä asti bongaillut Shrek-mainoksia ympäri kaupunkia.

Täyspitkässä teatteriesityksessä olemme käyneet aiemmin vain yhden kerran, joten tämä oli kovin erityislaatuinen retki muutenkin.

Kysyin tytöltä tietysti, mitä hän piti esityksestä, ja kovasti kuulemma hän siitä tykkäsi. Parasta oli Fiona ja se, kun Fiona lauloi niin kauniisti. Ja se oli myös parasta, kun Fiona ja Shrek rakastuivat. Lohikäärme oli pelottava ja Farquaad taas niin ikävä hahmo, että tytön piti vielä teatterisalista poistuessa huutaa tämän perään tuohtuneena: "Sinä et ole mikään kiva prinssi!"

Kotimatkalla tyttö kyseli kovasti, onko meillä mitään Shrek-leluja, ja voisiko hän saada Fiona-mekon leikkeihinsä. Esitys oli siis ilmeisen vaikuttava.

Eikä ihmekään! Suosittelen Shrekiä lämpimästi kaikille, niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja tästähän tämä ilo meillä vasta alkaakin, kun minulla on nyt oma pieni seuralainen, joka on varmasti aina valmis uudelle teatteriretkelle!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi -musikaalista, joka sai ensi-iltansa Peacockissa helmikuun alussa.

Varovaisuus ei johdu siitä, että en pitäisi musikaaleista, vaan siitä, että pidän niistä todella paljon, olen nähnyt niitä todella paljon - ja olen superkriittinen. Vampyyriteemainen musikaali kuulosti vähän epäilyttävältä, eikä teos ollut entuudestaan minulle tuttu.

Musikaalin arviot ovat olleet kuitenkin ylistäviä, ja kun HS:n Miska Rantanenkin kirjoitti viime viikolla siitä, miten hän vihaa musikaaleja ja vampyyriteemaa ja siitä huolimatta piti esityksestä, päätin uskaltautua katsomaan show'ta.

Esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa, sillä kaupunginteatterin varsinainen rakennus on remontin alla.

Jo aivan alusta asti oli selvää, että toteutus on erittäin laadukas. Lavastus oli näyttävää ja kekseliästä, puvustus komeaa ja yksityiskohtaista, Eeva Konnun johtama orkesteri soitti kuin musiikki olisi tullut levyltä, tanssijat olivat taitavia ja laulajat yksinkertaisesti loistavia.

Pääosien Mikko Vihman (Von Krolock), Raili Raitalan (Sarah) ja Petrus Kähkösen (Alfred) laulut soivat niin puhtaasti ja kuulaasti, että se oli kuin hunajaa korville.

Erityisesti Vihman syvä ja voimakas baritoni oli upeaa kuultavaa, ja valkoisine silmineen ja näyttävine asuineen hänen kreivi Von Krolockinsa oli suorastaan hypnoottinen ilmestys.

Valtavan peilin edessä esitetyt kohtaukset, jossa peilistä heijastuivat vain elävät ihmiset eikä lainkaan vampyyrejä, nostivat hymyn huulille.

Musikaali perustuu Roman Polanskin 1960-luvun kauhukomediaan Vampyyrintappajat, ja musikaalisovitus siitä on saanut ensi-iltansa Wienissä vuonna 1997. Musiikin on säveltänyt Jim Steinman, jonka tunnetuin sävellys on Bonnie Tylerin hitti Total Eclipse of the Heart. Tämä kappale oli myös valittu musikaalin pääteemaksi, ja sitä varioidaan usean kerran teoksessa.

Juonessa ei ole paljoa kerrottavaa: Vampyyritutkija Professori Abronsius (Antti Timonen) saapuu apurinsa Alfredin kanssa kylään, jossa on jotain vinossa. Käy ilmi, että kylän lähellä on vampyyrikreivi Von Krolockin linna ja tämä on iskenyt silmänsä herra Chagalin (Risto Kaskilahti) kauniseen Sarah-tyttäreen. Tytär katoaa vampyyrin matkaan, ja Abronsius lähtee Alfredin kanssa pelastamaan tyttöä. Mukana on kaikki elementit, joita voi kuvitella klassisessa vampyyrintappotarinassa olevan.

Kaupunginteatterin hienosta toteutuksesta huolimatta en ollut varauksettoman ihastunut itse teokseen. Kun kuulin Total Eclipse of the Heartin ensimmäisen kerran, olin lähinnä hämmentynyt. Luin vasta myöhemmin, että kyseessä on musikaalin säveltäjän vanha hitti, ja esityksessä oli mukana ilmeisesti myös muita hänen vanhoja sävellyksiään. Kappaleet soivat kyllä hienosti, ja ensihämmennyksen jälkeen myös Tocal Eclipse of the Heartin sävelellä laulettu Kun yöstä tulee ikuisuus oli komeaa kuultavaa. Silti arvostan enemmän musikaaleja varta vasten sävellettyjä alkuperäisiä kappaleita.

Kun tyylilaji ja tarina ovat jo näin kepeitä, vähemmätkin puujalkavitsit riittäisivät, ja varsinkin Kaskilahden ja Timosen hahmojen heittämät pienet kaksimielisyydet saivat ainakin itseni lähinnä kiemurtelemaan penkissäni.

Kokonaisuus menee kuitenkin reilusti plussan puolelle, ja voisin hyvin istua koko illan Peacockissa kuuntelemassa vain Mikko Vihmaa ja Raili Raitalaa laulamassa duettoja.

En silti usko, että tämä musikaali tulee olemaan sellainen, jonka haluan nähdä uudelleen ja uudelleen, mutta laulut voisin kuunnella jostain palvelusta.

Suosittelenko? No juu. Kun menee katsomaan vähän varauksella, voi olla positiivisesti yllättynyt.

Vampyyrien tanssin esitykset jatkuvat huhtikuun loppuun saakka.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Töttölöö! Tänään voin ilokseni ilmoittaa, että olemme läpäisseet testin, jossa selvitettiin, jaksaako kolmevuotias seurata oikeassa teatterissa oikeaa, väliajallista näytelmää. Tarkemmin sanottuna Kansallisteatterin näytelmää Puluboin ja Ponin teatteri.

Ja kyllä, lapsi jaksoi seurata näytelmän alusta loppuun, vaikka se kesti väliaikoineen tunnin ja 50 minuuttia ja se esitettiin oikeastaan päiväuniaikaan.

Teatteriretki tehtiin hyvin spontaanisti vain parin tunnin harkinta-ajalla. Rouvan ja lapsen piti oikeastaan mennä maalle viikonlopuksi, mutta suunnitelma peruuntuikin yllättäen.

Rouva muisti aamusella Puluboi-näytelmän, jota on kehuttu, ja sen katsominen on ollut mielessä aiemminkin. Suuri kysymysmerkki on ollut kuitenkin se, onko lapsi vielä liian pieni teatterin katsomoon. Tähän mennessä näkemämme show't ja nukketeatteriesitykset ovat kestäneet vain noin kolme varttia, ja silloin se on tuntunut hyvin sopivalta ajalta olla paikoillaan. "Mutta siinähän se selviää, kun kokeilee!" ajattelin.

Oli muuten erittäin mieluisa yllätys huomata, että Kansallisteatteri myy lippuja saman päivän esityksiin 50 %:n alennuksella! Puluboi-liput maksoivat siis meille kolmelle vain 33 euroa. Tätähän pitää hyödyntää useamminkin Rouvan kanssa, jos vaan saa lapselle hoitajan.

Puluboin ja Ponin teatteri perustuu Veera Salmen kirjaan Puluboin ja Ponin kirja, ja se kertoo hassusta ärrävikaisesta pulusta, Puluboista, ja pienestä Mai-tytöstä, joka leikkii olevansa poni. Main isä maalaa tauluja ja äiti on jatkuvasti stressaantunut ja kireä. Puluboi ja Mai perustavat teatterin, jossa he esittävät "taiteellisia näytelmiä", kuten Hannusta ja Kertusta sovitetun tarinan, jossa isä ja tytär päättävät eksyttää vihaisen "äitiäisen" metsään.

Näytelmä sijoittuu Helsinkiin Hakaniemen torin tuntumaan. Puluboi on kotoisin Hakaniemen hallin katolta, ja tarinassa vilahtelee tuttuja helsinkiläisiä paikkoja. Ovatpa Hakaniemen torin Kahvisiskotkin päässeet mukaan näytelmään ja saavat yhdessä lauluista paljon pulunkakkaa päähänsä.

Esitys oli erittäin viihdyttävä ja huumori upposi niin lapsiin kuin heidän vanhempiinsakin. Musiikkia oli paljon, ja tyttökin jaksoi katsoa koko näytelmän kysymättä kertaakaan: "Milloin mennään?" tai sanomatta: "En halua katsoa enempää."

Tästä innostuneena mielessä on heti kolme asiaa:

  • Tämähän avaa nyt aivan uuden aikakauden. Sellaisen, jossa lapsen kanssa voi käydä teatterissa!
  • Täytyy hyödyntää puolen hinnan lippuja toistekin
  • Täytyypä hankkia tuo Puluboi-kirja omaan hyllyyn luettavaksi lapsen kanssa!

Mitäs muita lastennäytelmiä nyt olisikaan tarjolla?

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Oi mahtavaa! Liput Ryhmäteatterin Valheet ja viettelijät -esitykseen Suomenlinnan kesäteatterissa hankittu, lapselle tilattu hoitaja ja vielä aurinkoista ilmaa luvassa. Mikä voi mennä vikaan?

"Voi ei, mä unohdin ihan kokonaan!" Rouva parahtaa. "Mulla on menoa, joka on sovittu jo kuukausi sitten."

Niin. Ostin juuri ne liput, eikä niitä voi palauttaa.

"Olen tosi tosi pahoillani! Ei mulla koskaan ole mitään menoa, niin en tajunnut edes katsoa kalenterista!"

Jep jep. Pitää siis etsiä toinen teatterideitti.

* * *

"Tää on ehkä vähän hassua, mutta pääsisitkö lähtemään mun kanssa teatteriin huomenna?" viestittelen Facebookissa.

"Jees, tuun tosi mielelläni!" saan vastaukseksi tulevalta teatterideitiltäni.

Vein siis teatteriin Rouvan sijaan Oi mutsi mutsi -Elsan!

Edellisestä kesäteatteriretkestäni olikin jo tovi. Sain joskus yliannostuksen Keski-Suomen kesäteatterien tukkilaisromantiikkaa ja muuta maaseutunostalgiaa ja en käynyt vuosiin missään kesäteatterissa.

Joskus viime vuosikymmenen puolella kävimme kyllä katsomassa Suomenlinnassa Saatana saapuu Moskovaan, ja pidin siitä kovasti. Mutta jotenkin senkään jälkeen en ole saanut aikaiseksi hommata lippuja yhteenkään näytökseen. Syytetään vaikka sitä, että olemme yleensä heinäkuut pitkälti muualla kuin Helsingissä.

No nyt jälleen mietin, että pitäisi käydä kesäteatterissa useammin, sillä tämä esitys oli nimittäin yksinkertaisesti kaikin puolin todella hyvä.

1700-luvulle sijoittuvassa tarinassa varakreivi Valmont (Antti Virmavirta) ja markiisitar de Merteuil (Minna Suuronen) leikkivät julmaa peliä toisten ihmisten tunteilla ja särkevät sydämiä vain todistaakseen toisilleen kykenevänsä siihen.

Samasta tarinasta on tehty vuonna 1988 myös leffa Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons), jossa pääosissa ovat John Malkovich ja Glenn Close. (En ole nähnyt, mutta menee listalle.)

Näytelmä on mukaansatempaava ja nopeatempoinen, ja kekseliäs lavastus ja salamannopeat lavasteiden vaihdot tukevat tarinankerrontaa erinomaisesti. On oikeasti helppo unohtaa seuraavansa "vain" kesäteatteria, jossa on käytettävissä rajallinen määrä näyttämötekniikkaa.

Näyttelijät ovat erinomaisia, ja erityisesti Minna Suurosessa on jotain hypnoottista.

Pidin rokokoopuvuista, pidin Apocalyptican musiikista, pidin historiallisesta miljööstä. Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnake on hieno tila teatterille, ja edes Suomen vaihtelevaa kesää ei tarvitse jännittää, sillä tila on katettu ja istuimille on jaettu valmiiksi viltit.

Nyt viltille ei ollut tarvetta, sillä keskiviikkoilta oli yksi kesän lämpimimmistä tähän asti.

Edes paluumatkalla Suomenlinnan lautan kannella ei ollut kylmä.

Olipa hauska ja virkistävä kulttuuri-ilta! Kiitos vielä Elsalle hauskasta seurasta!

Share

Pages