Ladataan...
Isyyspakkaus

Ympäri maailmaa liki 20 vuotta kiertänyt musikaalihitti Mamma Mia! pyörii parhaillaan Helsingin Messukeskuksen Amfi-teatterissa, ja se kuullaan ensimmäistä kertaa suomenkielisin sanoituksin. Jos esityksen haluaa nähdä - mitä ehdottomasti suosittelen - kannattaa pitää kiirettä: esityksiä on jäljellä enää tusinan verran seuraavien kahden viikon aikana.

Näimme show'n viime viikonloppuna lauantain iltapäivänäytöksessä, ja mukanani olivat sekä Rouva että tyttö. Saimme Starsquadilta VIP-lippupaketin, johon kuului hyvien paikkojen lisäksi ruokailu ennen esitystä, väliaikatarjoilut sekä käsiohjelma. Buffet-ruokailu koostui kreikkalaisesta salaattipöydästä ja moussakasta.

Lounas oli oikein maukas, ja oli hauska ajatus syödä tapahtumapaikalla, jolloin sinne tuli lähdettyä hyvissä ajoin eikä vain kiirehdittyä viime tipassa ennen esityksen alkua.

Olen nähnyt musikaalin kahdesti Lontoossa (itse asiassa ensimmäisen kerran ennakkonäytöksessä ennen koko musikaalin maailmanensi-iltaa) ja kerran elokuvana, mutta edellisestä kerrasta oli sen verran pitkä aika, että olin unohtanut riittävän monet vitseistä ja juonenkäänteistä. Se siis nauratti aivan aidosti.

Jos nyt joku ei vielä tiedä, mistä musikaalissa on kyse, kerrottakoon juonesta lyhyesti.

Kreikkalaisella saarella asuva Sofia (Petra Pääkkönen) on menossa naimisiin Kain (Jukka Nylund) kanssa. Sofia asuu saarella kahdestaan äitinsä, Donnan (Laura Voutilainen), kanssa, eikä hänen äitinsä ole koskaan kertonut, kuka hänen isänsä on.

Sofia on kuitenkin saanut selville, että vaihtoehtoja on kolme ja hän päätyy kutsumaan äitinsä nimissä kaikki isäehdokkaat häihinsä aikomuksenaan ratkaista mysteeri. Sami (Veeti Kallio), Ville (Arne Nylander) ja Harri (Vallu Lukka) saapuvatkin saarelle, kohtaavat toisensa ja alkavat pohtia, millainen yhteensattuma onkaan, että jokainen heistä on ollut saarella viimeksi juuri 21 vuotta aiemmin.

Tarinaa viedään eteenpäin ABBA:n musiikin tahdissa, ja tutut hitit saavat aivan uudenlaiset merkitykset musikaalin kontekstissa. Englanninkielisestä versiosta muistan, että sanoituksia on muutettu vain vähän, ja kappaleet sopivat esitykseen hämmentävän hyvin - aivan kuin ne olisi alun perin sävelletty juuri Mamma Miaa! varten.

Myös laulujen sanoitukset on tässä esityksessä käännetty suomeksi, joten niihin tulee kiinnitettyä vielä enemmän huomiota. Ja on sanottava, että sanoituksista vastannut Paula Vesala on tehnyt erinomaista työtä! Sanoitukset tuntuvat luontevilta ja sopivat erinomaisesti kappaleiden rytmiin, ja vaikka kaikkea ei olekaan voitu kääntää sanasta sanaan, laulujen henki ja sanoma välittyvät alkuperäisten kaltaisina. "Olethan Dancing Queen, seitsemäntoista, kaunis niin..."

Etukäteen on kerrottu, että lauluja ei tulla levyttämään suomeksi eikä kappaleita voi kuulla suomeksi muuallakaan kuin juuri tässä esityksessä. Minä kysyn: "Miksi?" Luulisin, että kiinnostusta Vesalan sanoituksia kohtaa olisi vielä tämän kesäkuunkin jälkeen.

Esiintyjävalinnat ovat loistavat. Laura Voutilainen on suorastaan häikäisevä Donnana, ja hänen entisten tyttöbändikaveriensa Tanjan (Johanna Kokko) ja Roosan (Nina Tapio) muodostama kolmikko on show'n parasta antia. Vitsit ja laulut lentävät, ja aikuisten naisten itseironia kukkii ja kimaltaa.

Voutilaisen tulkitsema Winner Takes It All oli yksinkertaisesti upea, riipaiseva ja pysäyttävä, ja se nosti ihon kananlihalle.

Ehdin ensimmäisellä puoliajalla pohtia, tulevatko taustamusiikit nauhalta, ja suorastaan hätkähdin, kun väliajalle poistuessamme huomasin orkesterin lavan oikealla puolella. Siis aivan livenä tuli!

Sellaisen jännän asia olen huomannut, että kun nykyisin katson aiemmin näkemiäni musikaaleja lapsen kanssa, olen jotenkin hyvin liikuttunut koko ajan. On hienoa nähdä hänen fiilistelevän samoja kappaleita, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen joskus kauan sitten, ja hän on myös huomannut sen.

Aina jonkin tunteellisemman kappaleen alkaessa tyttö katsahtaa vaivihkaa minuun ja Rouvaan päin selvästi tarkastaakseen kuinka kostein silmin me esitystä katselemme. Ja täytyy myöntää, että esimerkiksi Laura Voutilaisen esittämä Kunpa voisin ajan pysäyttää (Slipping through My Fingers) kävi tunteisiin niin, että ihan yllätti.

Oli kyllä kiva kuulla, miten hän spontaanisti ihasteli esiintyjiä ja esitystä show'n aikana. Kun katselin myöhemmin kotona jotain kuvia musikaalia koskevasta lehtijutusta, hän osoitteli Laura Voutilaisen kuvaa ja sanoi tämän olleen paras esiintyjä ikinä missään.

Mamma Mia! oli kaikin puolin erittäin hyvin tehty ja hauska esitys, jota oli ilo katsoa. Ensimmäinen fiilis siitä, että "apua biisien sanat on suomennettu" vaihtui helpotukseksi siitä, miten hyvin ne toimivat suomeksi. Jossain arviossa annettiin kritiikkiä äänentoistosta, mutta meidän paikoiltamme kuunneltuna siinä ei ollut ongelmia. Alkuintro tuli hivenen kovalla volyymillä, ja Rouva ainakin hätkähti äänenvoimakkuutta. Onneksi se oli myöhemmin esityksessä maltillisemmalla tasolla.

Kuten sanoin, omat paikkamme olivat hyvät, mutta hieman epäilen, miten hyvin yli 4000 katsojan katsomossa näki lavalle kaukaisimmilta reunapaikoilta ja takariveistä. Kannattaa siis harkita, maksaisiko mieluummin sen parikymppiä enemmän, jotta pääsisi lähemmäs esiintymislavaa. Itselleni se tuo lisäarvoa.

Viikko esityksen näkemisen jälkeen olemme edelleen Mamma Mia -tunnelmissa ja hyräilemme vuorotellen ABBA:n kappaleita. Minä One of Usia, tyttö Mamma Miaa. On niissä melodioissa vaan jotain ajatonta. Vaan olisipa kiva saada laulujen suomenkieliset sanat jostain!

 

mamma-mia.fi

starsquad.fi/tapahtumat/mammamiamusikaali

Näyttämökuvat: Brinkhoff / Mögenburg

Ladataan...
Isyyspakkaus

Mörkö se lähti piiriin, tinttan tanttan tallallei! Kaa kaa karhulassa karhun lapset laulaa. Kop kop kopukopu kop, kuka siellä portilla kolkuttaa? Mörkö se tahtoi lumiukon laittaa parkkipaikan päälle juu! Huiskis haiskis haukku, möröltä pääsi paukku eduskuntatalossa, kristallilamppujen valossa!

Jo on kumma juttu, jos yksikään edellisistä fraaseista ei kuulosta tutulta. Ne ovat peräisin Marjatta Pokelan vuoden 1980 lastenmusikaalista Mörköooppera, joka on palannut nyt lähes 40 vuotta myöhemmin päivitettynä Helsingin kaupunginteatteriin. Monet musikaalin kappaleista ovat jääneet elämään lastenlauluina, ja oma tyttärenikin tunnistaa sen suurimman hitin, Mörkö se lähti piiriin.

Mörköoopperalla on nostalgia-arvoa meille kolme-nelikymppiselle vanhemmille, ja itsellänikin on muistaakseni Mörköoopperan vinyylilevy jossain vanhemmillani. Laulut ovat jääneet mieliin niin vahvasti, että muistan edelleen monet laulujen sanoista ulkoa.

Toisaalta juuri kyseinen levy on syy sille, miksi lähdin katsomaan HKT:n uutuutta hieman varautuneesti. Ollaan nyt ihan rehellisiä: kyllähän monet lauluista ovat aika sietämättömiä ralleja ja levyllä laulava lapsikuoro epävireinen.

Siksi olin helpottunut, kun kävi ilmi, että HKT:n uusi sovitus Kimmo Virtasen ohjauksessa on jotain aivan muuta. 

Esityksessä on kaksi kantavaa ja yli muiden loistavaa voimaa: mörköä esittävä ihastuttava Sanna Majuri sekä musiikin sovituksesta ja säestyksestä vastaava multi-instrumentalisti, Musiikkimato Lauri Schreck.

Lavalla soitetaan mm. sähkökitaraa, luuppikonetta ja kannelta, ja laulajat myös tanssivat ja räppäävät. Mörkö se lähti piiriin taipuu esityksessä rockiksi, ja Majuri esittää kappaleen rocktähden elkein. Kuullaanpa esityksen loppupuolella myös Yön kuningattaren aariaa Taikahuilusta.

Schreckin käsittelyssä laulut ovat päivittyneet hauskasti tälle vuosituhannelle mutta niissä käytetyt syntikkasoundit kuulostavat silti kuin ne olisivat peräisin 1980-luvulta. Sovitukset yllättävät ja yhden kappaleen päättyminen saa odottamaan seuraavan alkamista. Välillä jopa unohtaa kuuntelevansa samoja ralleja kuin aikoinaan levyltä.

Jopa lapseni oli niin vaikuttunut hänen soitostaan, että hän halusi käydä kiittämässä muusikkoa esityksen jälkeen!

Vauhdikkaasta koreografiasta vastaa Jyrki Karttunen, ja lavastuksen ja pukujen takana on Alisha Davidow.

Mörköoopperassa ei puhuta lainkaan vaan tarinaa viedään laulujen välissä eteenpäin sanattomasti. Kertojan ääni kyllä kertoo, että mörkö päättää lähteä kotimetsästään, Mökkyrästä, Helsinkiin tutustumaan mölliäisten eli ihmisten maailmaan. Helsingissä mörkö päätyy muun muassa kouluun, presidentinlinnaan, kauppatorille ja raitiovaunuun ja tapaa paljon ihmisiä. Mörkö tuntee olonsa kuitenkin ulkopuoliseksi ja kaipaa takaisin kotiinsa.

Esitys sopii melko pienillekin katsojille. Sen pituus väliaikoineen on 1,5 tuntia, lavalla tapahtuu paljon ja lavasteet ja puvut ovat värikkäitä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Pienellä näyttämöllä näyttelijät ovat hyvin lähellä, ja katsojat näkevät heidän ilmeensäkin paremmin kuin suurella näyttämöllä. Tyttäreni ihastelikin, miten hienot maskit näyttelijöiden kasvoihin oli maalattu.

Lapseen Mörköooppera upposi loistavasti, ja esitys oli viihdyttävä ja hienosti tehty myös isän mielestä. Kotiin lähdettiin hymyssä suin ja hyräillen Koputusleikkiä. Ja Majurin esittämä mörkö oli niin söpö, että hänet olisi tehnyt mieli ottaa taskuun ja viedä kotiin lemmikiksi.

 

Kuvat: Tom Röllich, HKT

Liput esitykseen saatu HKT:lta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tunnistatko tämän laulun? "Minä olen Peter Pan, satuun teidät johdatan. Olen aivan pikkuinen ja koskaan tästä kasva en."

Kyseinen kappale on Jukka Linkolan säveltämästä ja Jukka Virtasen sanoittamasta musikaalista Peter Pan, joka oli itselleni hyvin merkittävä teos lapsuudessani. Näin sen tosin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla vasta viime viikolla Jyväskylän kaupunginteatterissa.

Lapsuuden ystäväni Jyväskylästä oli käynyt katsomassa Peter Pan -lastenmusikaalin Helsingin kaupunginteatterissa joskus 1980-luvun puolivälissä ja oli siitä kovin vaikuttunut. Hän sai innostuksen tarttumaan myös minuun, ja kuuntelimme musikaalin kappaleita yhdessä LP-levyltä (Peter Pan - Poika joka ei halunnut kasvaa suureksi).

Pääosaa esitti silloin Susanna Haavisto, johon olin myös armottoman ihastunut. En tosin muista enää, alkoiko ihastus juuri tästä levystä, Soitinmenot-tv-sarjasta vai jostain muusta, mutta punatukkainen laulava näyttelijätär oli ihaninta, mitä tiesin.

Suunnittelimme kaverin kanssa omaa Peter Pan -produktiotamme. Muistan jopa, miten teimme omaan versioomme uuden laulun, joka esitteli Helinä-keijun: "Minä Helinä-keiju ilmassa leijun. Hoitelen tehtäviä keijun. Mä Peterin oon ystävä. Tule mukaan seikkailuun sä."

Vaikka olimme suunnitelmissa kovin tosissamme, casting jo mietitty ja kaverin kodin läheisestä metsiköstä etsitty juuri sopiva rinteen alaosa katsomolle ja näyttämölle, näytelmämme ei koskaan toteutunut. En myöskään päässyt itse katsomaan musikaalia Helsinkiin, vaikka olisin sitä kovasti halunnut, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna hassulta. Mutta ei siihen aikaan lähdetty matkustamaan Jyväskylästä Helsinkiin vain teatterin vuoksi. Laulut jäivät kuitenkin elämään mielessäni.

Kun huomasin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän omaa Peter Pan -produktiotaan ohjaaja Hanna Kirjavaisen johdolla, ajattelin sulkea tämän ympyrän ja viedä oman tyttäreni Helsingistä Jyväskylään katsomaan musikaalia ja nähdä sen myös itse ensimmäistä kertaa.

Musiikin puolesta esitys oli varsinainen nostalgiatrippi. Huomasin muistavani yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin vielä osan lauluista jopa sanoiltaan. "Kadonneet pojat kun maailmalla mansikkamehua juo." "Niin kaunis on kauniin kuoleman maa."

Nostalgista oli tietysti myös se, että olin itsekin laulamassa Jyväskylän kaupunginteatterissa neljässä musikaalissa vuosien 1994 ja 2000 välillä. Teatteritalo on siis minulle hyvin tuttu sekä katsomosta että lavan takaa. Henkilökunta on tietysti ehtinyt vaihtua 18 vuodessa, mutta oli esityksen käsiohjelmassa monta tuttua kasvoa omilta teatteriajoiltani.

Peter Panin tarina on varmasti monille tuttu, ja musikaali noudatti alkuperäistä kertomusta ainakin niiltä osin, kun sen itse muistan. Peter Pan asuu ystäviensä, kadonneiden poikien ja Helinä-keijun kanssa Mikä-Mikä-Maassa, ja houkuttelee mukaansa sinne myös Kultasen perheen lapset: Leenan, Jukan ja Mikon.

Mikä-Mikä-Maassa elää myös joukko merirosvoja, joita johtaa Kapteeni Koukku, toisen kätensä krokotiilille menettänyt merirosvopäällikkö, sekä intiaaniheimo, johon kuuluu myös intiaanipäällikön tytär, Tiikerililja. Kapteeni Koukku haluaisi ottaa Peterin hengiltä mutta pelkää itse kuollakseen krokotiiliä, jolle hän menetti kätensä.

Iätön klassikkotarina käsittelee aikuistumista ja vaikeutta luopua lapsuudesta, mutta se on myös kolmiodraama, jonka osapuolia ovat Peter, Leena ja Helinä-keiju. Mustasukkaisuus onkin vähällä viedä kaikkien hengen.

Jyväskylän kaupunginteatterin produktiossa paras osuus olivat koskettavat laulut ja pääosien esittäjät. Peteriä esittänyt Saara Jokiaho oli laulajana aivan omaa luokkaansa, ja kuulin hänen ääneessään samaa syvyttää ja voimaa kuin Susanna Haavistolla. Myös Leenan roolissa esiintynyt Roosa Karhunen oli ilo korvalle.

Parhaan roolisuorituksen teki Kapteeni Koukkua esittänyt karismaattinen Henri Halkola, jonka herkullinen roolihahmo antoi myös eniten mahdollisuuksia loistaa näyttelijäntyössä.

Muut hahmot esityksessä olivat melko ohuita karikatyyrejä, ja vaikka lastennäytelmästä onkin kyse, omaan makuuni vaikkapa Rouva Kultasen (Anne-Mari Alaspää) ja koko kadonneiden poikien kuusikon hahmot olivat pikemminkin ärsyttäviä kuin hauskoja. Vähempikin sähläys olisi riittänyt.

Koreografiapuolella parasta antia oli Kapteeni Koukun laulu, jossa hän liikutteli Leenaa kuin marionettia - ilman oikeita lankoja siis. Taistelukohtaukset oli toteutettu hidastettuina ja Peterin ja Koukun kaksintaistelu varjokuvina. Varjokuva toimi hauskasti, mutta muut taistelukohtaukset eivät näyttäneet kovin uskottavilta.

Lavastus ja valaistus toimivat hienosti ja loivat satumaisen tunnelman, ja lentäminen oli toteutettu kekseliäästi peilien avulla. Toteutus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä hieno kuin idea, sillä yhden ison heijastavan pinnan sijaan näyttämön katossa oli monta pientä peiliä. Illuusio ei siis toiminut aivan niin hyvin kuin olisi voinut, ja istumapaikkamme katsomon reunassa ei ollut myöskään sen kannalta aivan optimaalinen.

Samaisen peilin kautta katsottiin myös lopulta Kapteeni Koukun nielaisevan krokotiilin kitaan. Toteutuksen ymmärtäminen vaati hieman mielikuvitusta, ja minun piti varmistaa tyttäreltäni, huomasiko hän krokotiilin kidan peilissä.

Muutamat kohtaukset tuntuivat kovin pitkiltä, kuten alkupuolella ollut koirien ja lasten tanssi, joka oli todella kovin pitkä ja hyvin vähäeleinen.

Kohtaus, jossa merirosvot käyvät yksitellen katsomassa, kuka on piilossa Kapteeni Koukun laivassa, ja palaavat takaisin tehden kuolemaa oli silkkaa kesäteatteria. Mitä ihmettä tapahtui sillekin rosmolle, joka tuli takaisin takapuoltaan pidätellen, päästi puolen minuutin mittaisen pierun ja kaatui maahan?

Pieruhuumoria vastaan en varsinaisesti ole, jos se jotenkin liittyy johonkin. Sen sijaan yksi asia, jota en lastennäytöksissä hyväksy missään muodossa, on kaksimielisyyksien heittely. Siksi yhden kadonneen pojan heittämä "tappituntumalla" ja yhden merirosvon letkauttama "minulla on kaikkein pisin ja paksuin... (ehe ehe) miekka" saisivat jäädä minun puolestani sanomatta lavalla. Ehkä nämä ovat työryhmän omia lisäyksiä eivätkä ohjaajan valintoja.

Myös muutama muu asia toteutuksessa jäi kuitenkin mietyttämään: 

Aivan alussa näyttelijät olivat lavalla poissa rooleistaan ja jakoivat asuja ja peruukkeja toisilleen. Joku marisi: "Miksi minun pitää aina esittää tätä..." Kesken näytelmää kohtauksesta toiseen siirryttäessä muistaakseni Peter lausui jotain sen tyylistä kuin: "Esitetään seuraavaksi se kohtaus..." Tätä ei kuitenkaan viety pidemmälle niin, että rooleista olisi astuttu ulos sen useammin - edes näytelmän lopussa. Siksipä nämä kaksi kohtaa jäivät oudon irrallisiksi eivätkä liittyneet sen enempää mihinkään. Mitä tällä siis haluttiin kertoa?

Mitä puvustaja oli puolestaan halunnut sanoa lasten asujen ja peruukkien värityksellä? Intiaanit ja merenneidot olivat saaneet ylleen värikkäät asut, mutta lasten vaatteet olivat valkoiset ja kadonneiden poikien vaalean harmaat. Päässään heillä kaikilla - Peter mukaan lukien - oli vaaleat tai valkoiset peruukit. Varsinkin kadonneissa pojissa oli paljon yhdennäköisyyttä Jukolan poikiin.

Entä mihin viittasi drag-merenneito? Oliko parrakkaalle naiselle tarkoitus nauraa vai oliko se kannanotto?

Näistä kysymyksistä ja kritiikistäni huolimatta Peter Pan on hyvin tehty ja näkemisen ja kuulemisen arvoinen musikaali.

Olen hyvin iloinen, että lapsillekin tehdään musiikkiteatteria näin isosti ja laadukkaasti. Lapset katsovat esityksiä vielä niin toisin silmin kuin jo hieman liian monta musikaalia nähneet vanhempansa, ja heille pelkkä teatterisali ja suuri näyttämö voivat olla suuri elämys.

Ja kun lapsia vie teatteriin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

 

Kuvat: Jiri Halttunen, Jyväskylän kaupunginteatteri

Ladataan...
Isyyspakkaus

Luin vain pari päivää sitten Hesarista jutun, joka käsitteli lastenteatteria. Jutun alussa lainattiin teatteriteoreetiiko Konstantin Stanislavskia, jonka kerrotaan sanoneen: "Aikuisille ja lapsille suunnatun teatterin välillä on yksi ero. Lastenteatterin täytyy olla parempaa."

Lastenteatterilla menee nyt lujaa, ja Helsingin kaupunginteatterikin palautti ohjelmistoonsa Peppi Pitkätossun, joka sai ensi-iltansa jo kaksi vuotta sitten. Kävimme katsomassa esityksen tiistaina - vain kolme päivää edellisen teatteriretkemme jälkeen. Olin varannut liput jo ennen kuin lauantain Cats-retkemme ajankohta varmistui, joten pääsimme nyt teatteriin näin lyhyellä aikavälillä kahdesti. Mikäpäs siinä, emme me tästä mitenkään kärsineet!

Jos palataan vielä postauksen alun sitaattiin, niin täytyy sanoa, että siinä on kyllä perää. Vaikka itsekin olen melko kriittinen teatterin katsoja, lapset ovat suorastaan armottomia. Jos esitys ei kiinnosta, palaute tulee aika välittömästi ja kiertelemättä: "Koska tämä loppuu?" Aikuiset todennäköisesti istuvat huononkin esityksen loppuun saakka ja saattavat vielä senkin jälkeen kehua näytöstä hyväksi: "Parani loppua kohti."

Pepin kanssa tällaisia lauseita ei tarvittu. Lapsiyleisö uppoutui nauruista päätellen erinomaisesti Pepin kohellukseen, tahallisiin väärinymmärryksiin ja aikuisia hermostuttavaan näsäviisauteen. Seurasin omaakin tytärtäni vaivihkaa sivusilmällä, ja kyllä hän katsoi näytelmää leveä hymy kasvoillaan. Kun Peppi heitti pieru-kakka-räkä-vitsejään, tyttö katsahti minuun päin kuin tarkastaakseen, voiko näille asioille nauraa. Siitä vaan, anna mennä!

Peppi oli esityksenä hyvin odotusten mukainen. Tarina on niin tuttu ja nähty erilaisina tv-, näytelmä- ja nukketeatteriversioina niin monta kertaa, että tällaisen vanhan jäärän on vaikea yllättyä juuri mistään. Peppi (Anna-Riikka Rajanen/Maija Lang), Tommi (Petrus Kähkönen) ja Annika (Raili Raitala) viihdyttävät onnistuneesti lapsia, mutta aikuiskatsojat löytänevät toisen tason näytelmän sivuhahmoista.

Esimerkiksi steppaavat poliisit Jeppe ja Juppe (Risto Kaskilahti ja Tuukka Leppänen) tuovat näytelmään omaa huumoriansa, ja paikoitellen vaikutti siltä kuin näyttelijät improvisoisivat osan repliikeistä yrittäen pudottaa toisensa lavalla. Sitä oli hauska seurata.

Mainio hahmo oli myös sosiaaliviraston rouva Ryppynaama... siis Ryöppyvaara (Ursula Salo/Helena Haaranen).

Aikamoista kohellusta esitys on, ja Peppi juuri niin ihanan ärsyttävän energinen kuin pitääkin. Poistuimme teatterista hymyssä suin ja olimme yksimielisiä siitä, että kyllä kannatti katsoa. Oli hauskaa näyttää tytölle myös teatteritaloa, jossa hän ei ollut käynyt aikaisemmin rakennuksen remontin vuoksi.

Mutta mikäpäs oli vastaus siihen suureen kysymykseen, jonka halusin tietää: Kumpi oli parempi Tampereen Cats vai Helsingin Peppi? 

"Cats", vastasi tyttö.

Okei, okei, onhan kyse aivan erilaisista teoksista, joten onhan se kuin vertaisi omenoita ja appelsiineja, kuten sanotaan. Onneksi nämä eivät ole kuitenkaan toisiaan pois sulkevia asioita: voi nauttia sekä appelsiineista että omenista, lastennäytelmistä että musikaaleista!

 

 

Näyttämökuvat: Mirka Kleemola, HKT.

hkt.fi/esitykset/peppi-pitkatossu/

Liput esitykseen saatu HKT:lta.

* * *

Kävimme Rouvan kanssa katsomassa hiljattain myös HKT:n Myrskyluodon Maijan. Arvio täällä.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Ovela juoneni kasvattaa tyttärestäni itselleni musiikkiteatteriseuraa otti jälleen ison harppauksen eteenpäin. Teimme lauantaina aivan kahdestaan retken Tampereelle katsomaan Tampereen teatterin Cats-musikaalia, joka sai ensi-iltansa vain kaksi viikkoa sitten.

Cats on moderni musikaaliklassikko, jonka jokainen varmasti tunnistaa vähintään nimeltä. Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan Old Possum's Book of Practical Cats. Se sai ensi-iltansa 1982 ja pyöri sekä Lontoossa että New Yorkissa kaksi vuosikymmentä, ja oli silloin pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty musikaali Broadwaylla.

Teos esittelee useita erilaisia ja hyvin inhimillisiä kissoja, joilla jokaisella on omat luonteenpiirteensä ja erikoisuutensa. Jokainen kissa esittäytyy vuorollaan, jotta kissojen johtaja, Vanha Deuteronomi, voi päättää, kuka kissoista pääsee nousemaan jonkinlaiseen kissojen taivaaseen ja saa palata sieltä elämään uutena kissana.

Minulle Catsin suuri suosio on ollut suoraan sanoen suuri mysteeri. Teos ei ole helpoimmasta päästä, ja siinä on monta tekijää, joiden luulisi ajavan pois ainakin kaikkein kyynisimmät katsojat. Musikaalissa ei ole oikeastaan mitään juonta, esitys on läpilaulettu eikä siinä ole yhtään repliikkiä, laulut ovat monin paikoin höpsöjä kielellä leikitteleviä loruja ja koko casti on todella pukeutunut erivärisiksi kissoiksi. Tampereen versiossa mukana on myös yksi rotta.

Kävi katsomassa musikaalin Broadwaylla vuonna 1990 mutta taisin olla silloin hieman liian väsynyt ja pieni. Kun en oikein ymmärtänyt laulujen sanoista tarpeeksi, nukahdin kesken esityksen. Musikaalista jäi siis mielikuva että se oli vähän tylsä ja outo eikä siinä tapahtunut mitään.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt, miten tyttö ottaisi esityksen vastaan. Esityskieli oli toki suomi eikä takana ollut kymmenen tunnin lentoa jetlageineen, joten onnistumisen mahdollisuudet olivat suuremmat.  Kerroin tytölle etukäteen, mitä olisi odotettavissa ja soitin varmuuden vuoksi vielä joitain kertoja musikaalin tunnetuinta kappaletta Memory. Kylläpä olinkin tyytyväinen kun tyttö alkoi spontaanisti hyräillä kyseistä kappaletta silloin tällöin ennen esitystä. 

Ohjaaja Georg Malvius on saanut Tampereella paljon vapauksia tehdessään versionsa musikaalista.

Lavastuksessa ei nähdä alkuperäisen kaltaisia kaatopaikan tavararöykkiöitä, vaan kissat kujeilevat rakennusten takapihoilla.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Esitykseen on myös lisätty hahmo, jota ei ole aiemmin nähty: rotta, joka haaveilee olevansa kissa. Kissojen kohtaaminen tapahtuu tämän rotan unessa. Rotta ei itse laula tai ole esityksen keskiössä mutta hiippailee kissojen taustalla ja on mukana monissa kohtauksissa tehden mitä milloinkin. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jo musikaalin avausnumero lupailee hyvää. Vaikka Jellikkilauluja jellikkikissoille on sanoituksiltaan lähes siansaksaa, esitys tempaa mukaansa. Lavalla tapahtuu jatkuvasti, ja esiintyjäkaartissa on niin huikeita laulajia, tanssijoita ja akrobaatteja, etten voi edes käsittää, miten tällainen porukka on saatu kasaan. Vauhdikkaat numerot seuraavat toinen toistaan, ja tanssia ja laulua ihaillessani unohdan kokonaan katselevani kissoiksi pukeutuneita ihmisiä, jotka laulavat lastenloruja.

Teoksen suomennus ei ole varmasti ollut helppo tehtävä. Tampereen teatteri käyttää alun perin vuodelta 1986 peräisin olevaa suomennosta, jonka on tehnyt Jukka Virtanen. Työn laatua voi arvioida esityksen aikana, sillä näyttämön päällä juoksevat laulujen tekstitykset sekä suomeksi että englanniksi.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jos Amerikassa puhutaan musikaalinäyttelijöistä termillä triple threat, jolla tarkoitetaan sitä että musikaaliesiintyjän pitää osaa sekä laulaa, tanssia että näytellä, tässä esityksessä osa esiintyjistä pääse esittämään myös neljännen uhan, sirkusakrobatian.

Sekä roolitus että Adrienne Åbjörnin koreografia on hyvin onnistunut, sillä esiintyjäkaarti vaikuttaa hyvin tasaiselta. Kun esitystä katsoo, ei ole lainkaan silmiinpistävää, kuka esiintyjistä on ensisijaisesti laulaja, kuka tanssija ja kuka näyttelijä.

Toki joitain suorituksia nousee ylitse muiden esimerkiksi Murr-Roopea ja kahta muuta kissaa esittänyt Tero Harjunniemi paljastui oopperatenoriksi, joka on laulanut muun muassa Kansallisoopperassa.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Toinen kissa taas oli poikkeuksellisen näyttävä tanssija, ja maskin takaa paljastuikin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta tutuksi tullut tanssinopettaja Aleksi Seppänen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Ja sitten on sellaisia esiintyjä kuten Katra Solopuro, jonka Demeter-kissa loistaa sekä laulajana, tanssijana että sirkustemppuilijana.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Show'n näyttävimmästä numerosta vastasi taikurikissa Mister Mistofeli eli Aleksi Seppänen, joka pääsi esittämään hämärässä teatterissa illan upeimman valoshown. Hän ja toinen tanssija pyörittelivät ilmassa led-valoilla varustettuja keppejä ja hulavanteita jotka muodostivat ilmaan pyörivän led-näytön, jossa näkyi värikkäitä ja musiikin mukaan vaihtuvia kuvioita. (Tämä on vaikea selittää pelkin sanoin, joten kurkkaa tämä video niin ymmärrät, mistä on kyse. Video ei liity Catsiin mitenkään.)

Ja onhan se hienoa kuulla livenä Grizabella-kissan hittikappale Memory eli suomennettuna Muisto. Roolissa vuorottelevat Irina Milan ja Ritva Jalonen. Siinä on jälleen taattu korvamato useaksi päiväksi esityksen jälkeen. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia kuluu niin vauhdilla, että huomaan esityksen päättyessä ajattelevani: "Joko nyt?" Olisin siis voinut hyvin jatkaa katselemista vielä pidempäänkin, mutta seuralaiselleni esitys taisi olla juuri sopivan mittainen.

Kaikki oli kohdallaan: esiintyjät, lavasteet, upeat puvut, yksityiskohtaiset maskit, soitto, laulu, tunnelma... Huikeaa!

Tyttönen seurasi esitystä silmät suurina ja kuiski sen aikana korvaani ihastellen tanssijoita, valoja ja akrobaattien heittämiä voltteja. Pari kertaa hän kyseli minulta kovasti, itkenkö minä, mutta mitään en myöntänyt.

Kun kysyin sitten esityksen jälkeen, mitä hän piti, hän sanoi tykänneensä siitä kovasti. Kun kysyin vielä, kumpi oli parempi: Tampereen Cats vai Aladdin Broadwaylla, hän piti Catsia ehdottomasti parempana. Oho, se on nimittäin paljon se! Parasta oli kuulemma Mister Mistofelin valoshow, mutta olen varma, että tanssinumerot olivat lopulta se, joka piti tämän pienen tanssijattaren mielenkiinnon yllä.

Nyt hän haluaisi nähdä esityksen heti uudestaan.

Teatteriretki oli siis erittäin onnistunut, ja olen hyvin onnellinen, että se oli näin suuri elämys pienelle tytölle. Vaikka halusin nähdän esityksen itsekin, hänelle minä halusin tämän shown' näyttää. Olen myös äärettömän iloinen siitä, että hän todella nauttii musiikkiteatterista, laulusta ja tanssista ja lähtee mielellään katsomaan teatteria kanssani.

Nyt voimme sitten leijua yhdessä muutamia päiviä jossain musikaalisfääreissä, jotka vain me kaksi ymmärrämme.

 

Liput esitykseen saatu Tampereen Teatterilta.

* * *

Kävimme tytön kanssa katsomassa viime vuonna myös Shrek-musikaalin HKT:ssa ja Aladdininin Broadywaylla tammikuussa.

Muutama viikko sitten näimme Rouvan kanssa HKT:n Myrskyluodon Maijan.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin uusin suurmusikaali, tai oikeammin jättimusikaaliShrek, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Suurena musikaalifanina päätin jo keväällä, että tämän haluan nähdä ja otan myös tytön mukaani katsomaan esitystä!

Musikaali pohjautuu vuoden 2001 hittianimaatioon (onko siitä todella niin pitkä aika?), ja hahmo on varmasti tuttu niillekin, jotka eivät ole elokuvaa tai sen jatko-osia nähneet. Teos on pyörinyt Broadwaylla vuoden 2008 lopusta vuoden 2010 alkuun, ja sen suomenkielinen kantaesitys oli Jyväskylän kaupunginteatterissa jo vuonna 2013. 

Musikaalin päähahmoja ovat sympaattinen jätti Shrek (Jon-Jon Geitel / Petrus Kähkönen), kaunis prinsessa Fiona (Laura Alajääski / Anna-Maija Tuokko), suulas Aasi (Matti Leino) sekä suuruudenhullu mutta kääpiön kokoinen Lordi Farquaad (Kari Arffman / Antti Timonen).

Tarina irvailee klassisten satujen kliseille ja tuo lavalle myös monia tuttuja satuhahmoja kuten Pinokkion, suden ja kolme pientä porsasta sekä Peter Panin. Farquaad on häätänyt kaikki nämä "friikit" kodeistaan, ja ne päättävät majoittua samalla suolle, jossa Shrek asustelee. Shrek taas kaipaa vain omaa rauhaa, ja hän lähtee selvittelemään tilannetta Farquaadin kanssa. Hän tapaa matkallaan puhuvan aasin, ja päätyy pelastamaan tämän kanssa prinsessa Fionaa, joka on lukittu lohikäärmeen vartioimaan torniin. Farquaad haluaisi naida Fionan noustakseen kuninkaaksi, mutta Fionalla onkin suuri salaisuus.

Musikaalin pääteemoja ovat erilaisuuden ja oman ainutlaatuisuuden hyväksyminen ja se, miten ulkoinen kauneus on lopulta merkityksetöntä. Melko ajattomia teemoja, vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin aihe, josta on helppoa löytää yhtymäkohtia myös tähän päivään.

Shrek-musikaalin toteutus HKT:ssa on yksinkertaisesti erinomainen. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin, ja voi hyvät hyssykät, millaisia laulajia castissa on! Tässä näytöksessä pääosia esittäneet Petrus Kähkönen (Shrek) ja Anna-Maija Tuokko (Fiona) osoittivat olevansa täysin kansainvälisen tason musikaalitähtiä, ja lohikäärmeen taustalla laulaneen Raili Raitalan ääni on häikäisevä. Raitalaa ja Kähköstä ihastelin jo Vampyyrien tanssissa, ja Tuokon muista hyvin myös HKT:n Wicked-tuotannosta vuodelta 2011. Kaukana ovat ne ajat, kun näyttelijöiden laulutaidon puolesta piti hieman jännittää.

Anna-Maija Tuokon Fiona onkin hahmo, joka ansaitsee erityismaininnan. Huikean laulun ja loistavan tanssitaidon lisäksi Tuokko on erinomainen komedienne, ja Fiona on hahmona niin valloittava, että huomasin odottavani kaikkein eniten sitä, että juuri hän palaisi takaisin lavalle. Shrek on hahmona vakavampi jöröttäjä, mutta Fiona tuo tarinaan eloa ja huumoria jopa enemmän kuin Matti Leinon höpöttelevä aasi, jonka vitsit ovat ilmeisempiä.

Esityksen huumori upposi sekä isään että tyttäreen. Suomennos on varsin onnistunut, ja vitsejä on lokalisoitu sopivassa määrin. Pieruhuumori oli mukana jo leffassa, ja kyllähän se nauratti tässäkin versiossa. Muutaman hieman kaksimielisen vitsin kohdalla nostelin kulmiani, mutta aika harmittomia juttuja ne olivat.

Orkesterin sointi oli niin hyvä ja kirkas, että se olisi voinut tulla levyltä. Jouduin sen sijaan höristelemään korviani useasti, enkä paikoin saanut selvää kaikista laulun sanoista, mikä johtunee lähinnä Peacockin äänentoistosta.

Puvustus ja lavastus tukivat tarinaa hienosti, ja varsinkin Lordi Farquaadin kääpiömäinen olemus oli toteutettu hauskasti laittamalla näyttelijä polvilleen. Myös nukketeatteritekniikalla toteutettu lohikäärme oli näyttävä ilmestys, ja sen suusta purkautuva höyry sai oman 4-vuotiaani nostamaan kädet kauhistuksesta poskilleen. Olimme kyllä katsoneet Shrek-elokuvan kotona, joten tiesimme varautua lohikäärmeeseen, mutta tyttö katseli kohtauksen varmuuden vuoksi isin sylissä.

Esitys sopi kyllä oikein hyvin omalle lapselleni, joka jaksaa jo hienosti istua ja keskittyä seuraamaan esitystä. Olimme puhuneet hänen kanssaan tulevasta teatteriretkestä jo pitkään, ja hän on keväästä asti bongaillut Shrek-mainoksia ympäri kaupunkia.

Täyspitkässä teatteriesityksessä olemme käyneet aiemmin vain yhden kerran, joten tämä oli kovin erityislaatuinen retki muutenkin.

Kysyin tytöltä tietysti, mitä hän piti esityksestä, ja kovasti kuulemma hän siitä tykkäsi. Parasta oli Fiona ja se, kun Fiona lauloi niin kauniisti. Ja se oli myös parasta, kun Fiona ja Shrek rakastuivat. Lohikäärme oli pelottava ja Farquaad taas niin ikävä hahmo, että tytön piti vielä teatterisalista poistuessa huutaa tämän perään tuohtuneena: "Sinä et ole mikään kiva prinssi!"

Kotimatkalla tyttö kyseli kovasti, onko meillä mitään Shrek-leluja, ja voisiko hän saada Fiona-mekon leikkeihinsä. Esitys oli siis ilmeisen vaikuttava.

Eikä ihmekään! Suosittelen Shrekiä lämpimästi kaikille, niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja tästähän tämä ilo meillä vasta alkaakin, kun minulla on nyt oma pieni seuralainen, joka on varmasti aina valmis uudelle teatteriretkelle!

Pages