Ladataan...
Isyyspakkaus

Kansallisteatterin uusi lastenmusikaali, Tippukivitapaus sai ensi-iltansa eilen teatterin suurella näyttämöllä. Musikaali perustuu Laura Ruohosen samannimiseen lastenrunokirjaan, ja Ruohonen on myös käsikirjoittanut ja ohjannut musikaalin. Musiikit on säveltänyt tälläkin kertaa Anna-Mari Kähärä.

"Tälläkin kertaa" viittaa siihen, että Tippukivitapaus on jo toinen lastenmusikaali samoilta tekijöiltä. Ruohosen ja Kähärän luoma Yökyöpelit pyöri Helsingin kaupunginteatterissa joitain vuosia sitten, ja samasta teoksesta poiki myös Pikku Kakkosen mainio Yökyöpelit-sarja, joka on ollut perheemme suuri suosikki. Sen musiikkia kuunnellaan - ja laulellaan - edelleen säännöllisesti.

Muun muassa "Nuku nuku", ”Herra Käki” ja tietysti "Päätäi Väätäisen päiväkoti" ovat sekä sanoituksiltaan että sävellystyöltään suurin piirtein parasta lastenmusiikkia, jota olen koskaan kuullut.

Ostimme Ruohosen kirjoittaman ja Erika Kallasmaan kuvittaman Tippukivitapaus-runokirjan kirjamessuilta, ja ehdimme lukea kaikki sen runot läpi ennen eilistä esitystä. Kirja osoittautui runoiltaan yhtä huikeaksi sanailoitteluksi kuin edeltäjänsä, Allaka Pullakka ja Yökyöpelit, ja oli jännää päästä teatteriin kuulemaan, mitkä runoista ovat päässeet musikaaliin ja miltä ne kuulostavat sävellettyinä.

Musikaalin tarina on hykerryttävän surrealistinen: Seija Soija -niminen papu (Vuokko Hovatta) ja ujo Hujoppi (Jani Karvinen) lennähtävät papupurkin pihalta karkumatkalle ja tapaavat retkellään monia outoja ja vinksahtaneita hahmoja. 

On hiiriä, mummoja, toukkia ja hirviöitä.

Maailman vanhin pizza (Markku Haussila) laulaa laku-laguunista ja levittää limaista juustoaan ympäriinsä.

Rämeämmä (Markku Maalismaa) ähkii, äyskii, röhkii ja räyhää.

Dikaattori Diktaatta (Sari Puumalainen) on itsevaltias, jolle kuuluu kaikki valta. Raakalainen Karmu Gurmee (niin ikään Markku Haussila) suunnittelee syövänsä tippukiviluolan toukat yksitellen.

Lapsi nauraa vieressä, ja minä ihmettelen, miten jollain aikuisella voikin olla näin rikas mielikuvitus, josta kaikki tämä kumpuaa.

Retki kulkee papupurkista viemärin kautta tippukiviluolaan, tulivuorelle, Hiippailuhotelliin ja merelle.

Karkulaisten mukana liihottelee Tukaani (Katja Kortström), joka onkin varsinainen ilma-akrobaatti.

Tarinassa on mukana myös Yökyöpeleistä tuttu Mahtimummeli Päätäi Väätäinen (Seela Sella), joka ryhtyy agenttinero Narun (Martti Suosalo) apuagentiksi ja etsii karkulaisia villapipon näköisen ajoneuvonsa kyydissä. Suosalo ei itse ole mukana lavalla, vaan hänet nähdään esityksessä videoprojisoinnin kautta.

Musiikki on esityksessä tietysti merkittävässä osassa, ja Sara Puljulan johtama orkesteri onkin mukana lavalla läpi esityksen.

Erika Kallasmaa on tuonut kirjaan piirtämänsä hahmot myös lavalle ja suunnitellut musikaalin puvut. Runsaasta ja värikkäästä lavastuksesta on vastannut Antti Mattila.

Jälleen kerran iloitsen siitä, miten myös lapsille tehdään näin kunnianhimoista, älykästä ja laadukasta teatteria.

Kähärän musiikki on Yökyöpeleiden tavoin kekseliästä, monitasoista ja vaativampaakin musiikinkuluttajaa ilahduttavaa. Vaikka se on lastenmusiikkia, sitä on aikuisenkin ilo kuunnella.

Tippukivitapaus on varsinainen teatteritapaus. Se on paitsi vuoden parasta lastenteatteria myös parasta lasten musiikkiteatteria, jota olen teatterin lavalla nähnyt. Hyvin lämpimät suositukset kaikille lapsiperheille!

Entäpä pieni seuralaiseni? Tykkäsi kovasti. Yritin saada selville, mikä oli parasta, mutta vastaus oli yksinkertaisesti "kaikki". Siis osui ja upposi.

Paluumatkalla hän ihasteli ääneen, miten kivaa onkaan käydä yhdessä teatterissa. No niin on, aivan samaa mieltä! Mihinkäs mentäisiin seuraavaksi?

 

Näyttämökuvat: Tanja Ahola, Suomen Kansallisteatteri.

Liput saatu Kansallisteatterilta.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Ovela juoneni kasvattaa tyttärestäni itselleni musiikkiteatteriseuraa otti jälleen ison harppauksen eteenpäin. Teimme lauantaina aivan kahdestaan retken Tampereelle katsomaan Tampereen teatterin Cats-musikaalia, joka sai ensi-iltansa vain kaksi viikkoa sitten.

Cats on moderni musikaaliklassikko, jonka jokainen varmasti tunnistaa vähintään nimeltä. Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan Old Possum's Book of Practical Cats. Se sai ensi-iltansa 1982 ja pyöri sekä Lontoossa että New Yorkissa kaksi vuosikymmentä, ja oli silloin pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty musikaali Broadwaylla.

Teos esittelee useita erilaisia ja hyvin inhimillisiä kissoja, joilla jokaisella on omat luonteenpiirteensä ja erikoisuutensa. Jokainen kissa esittäytyy vuorollaan, jotta kissojen johtaja, Vanha Deuteronomi, voi päättää, kuka kissoista pääsee nousemaan jonkinlaiseen kissojen taivaaseen ja saa palata sieltä elämään uutena kissana.

Minulle Catsin suuri suosio on ollut suoraan sanoen suuri mysteeri. Teos ei ole helpoimmasta päästä, ja siinä on monta tekijää, joiden luulisi ajavan pois ainakin kaikkein kyynisimmät katsojat. Musikaalissa ei ole oikeastaan mitään juonta, esitys on läpilaulettu eikä siinä ole yhtään repliikkiä, laulut ovat monin paikoin höpsöjä kielellä leikitteleviä loruja ja koko casti on todella pukeutunut erivärisiksi kissoiksi. Tampereen versiossa mukana on myös yksi rotta.

Kävi katsomassa musikaalin Broadwaylla vuonna 1990 mutta taisin olla silloin hieman liian väsynyt ja pieni. Kun en oikein ymmärtänyt laulujen sanoista tarpeeksi, nukahdin kesken esityksen. Musikaalista jäi siis mielikuva että se oli vähän tylsä ja outo eikä siinä tapahtunut mitään.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt, miten tyttö ottaisi esityksen vastaan. Esityskieli oli toki suomi eikä takana ollut kymmenen tunnin lentoa jetlageineen, joten onnistumisen mahdollisuudet olivat suuremmat.  Kerroin tytölle etukäteen, mitä olisi odotettavissa ja soitin varmuuden vuoksi vielä joitain kertoja musikaalin tunnetuinta kappaletta Memory. Kylläpä olinkin tyytyväinen kun tyttö alkoi spontaanisti hyräillä kyseistä kappaletta silloin tällöin ennen esitystä. 

Ohjaaja Georg Malvius on saanut Tampereella paljon vapauksia tehdessään versionsa musikaalista.

Lavastuksessa ei nähdä alkuperäisen kaltaisia kaatopaikan tavararöykkiöitä, vaan kissat kujeilevat rakennusten takapihoilla.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Esitykseen on myös lisätty hahmo, jota ei ole aiemmin nähty: rotta, joka haaveilee olevansa kissa. Kissojen kohtaaminen tapahtuu tämän rotan unessa. Rotta ei itse laula tai ole esityksen keskiössä mutta hiippailee kissojen taustalla ja on mukana monissa kohtauksissa tehden mitä milloinkin. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jo musikaalin avausnumero lupailee hyvää. Vaikka Jellikkilauluja jellikkikissoille on sanoituksiltaan lähes siansaksaa, esitys tempaa mukaansa. Lavalla tapahtuu jatkuvasti, ja esiintyjäkaartissa on niin huikeita laulajia, tanssijoita ja akrobaatteja, etten voi edes käsittää, miten tällainen porukka on saatu kasaan. Vauhdikkaat numerot seuraavat toinen toistaan, ja tanssia ja laulua ihaillessani unohdan kokonaan katselevani kissoiksi pukeutuneita ihmisiä, jotka laulavat lastenloruja.

Teoksen suomennus ei ole varmasti ollut helppo tehtävä. Tampereen teatteri käyttää alun perin vuodelta 1986 peräisin olevaa suomennosta, jonka on tehnyt Jukka Virtanen. Työn laatua voi arvioida esityksen aikana, sillä näyttämön päällä juoksevat laulujen tekstitykset sekä suomeksi että englanniksi.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jos Amerikassa puhutaan musikaalinäyttelijöistä termillä triple threat, jolla tarkoitetaan sitä että musikaaliesiintyjän pitää osaa sekä laulaa, tanssia että näytellä, tässä esityksessä osa esiintyjistä pääse esittämään myös neljännen uhan, sirkusakrobatian.

Sekä roolitus että Adrienne Åbjörnin koreografia on hyvin onnistunut, sillä esiintyjäkaarti vaikuttaa hyvin tasaiselta. Kun esitystä katsoo, ei ole lainkaan silmiinpistävää, kuka esiintyjistä on ensisijaisesti laulaja, kuka tanssija ja kuka näyttelijä.

Toki joitain suorituksia nousee ylitse muiden esimerkiksi Murr-Roopea ja kahta muuta kissaa esittänyt Tero Harjunniemi paljastui oopperatenoriksi, joka on laulanut muun muassa Kansallisoopperassa.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Toinen kissa taas oli poikkeuksellisen näyttävä tanssija, ja maskin takaa paljastuikin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta tutuksi tullut tanssinopettaja Aleksi Seppänen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Ja sitten on sellaisia esiintyjä kuten Katra Solopuro, jonka Demeter-kissa loistaa sekä laulajana, tanssijana että sirkustemppuilijana.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Show'n näyttävimmästä numerosta vastasi taikurikissa Mister Mistofeli eli Aleksi Seppänen, joka pääsi esittämään hämärässä teatterissa illan upeimman valoshown. Hän ja toinen tanssija pyörittelivät ilmassa led-valoilla varustettuja keppejä ja hulavanteita jotka muodostivat ilmaan pyörivän led-näytön, jossa näkyi värikkäitä ja musiikin mukaan vaihtuvia kuvioita. (Tämä on vaikea selittää pelkin sanoin, joten kurkkaa tämä video niin ymmärrät, mistä on kyse. Video ei liity Catsiin mitenkään.)

Ja onhan se hienoa kuulla livenä Grizabella-kissan hittikappale Memory eli suomennettuna Muisto. Roolissa vuorottelevat Irina Milan ja Ritva Jalonen. Siinä on jälleen taattu korvamato useaksi päiväksi esityksen jälkeen. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia kuluu niin vauhdilla, että huomaan esityksen päättyessä ajattelevani: "Joko nyt?" Olisin siis voinut hyvin jatkaa katselemista vielä pidempäänkin, mutta seuralaiselleni esitys taisi olla juuri sopivan mittainen.

Kaikki oli kohdallaan: esiintyjät, lavasteet, upeat puvut, yksityiskohtaiset maskit, soitto, laulu, tunnelma... Huikeaa!

Tyttönen seurasi esitystä silmät suurina ja kuiski sen aikana korvaani ihastellen tanssijoita, valoja ja akrobaattien heittämiä voltteja. Pari kertaa hän kyseli minulta kovasti, itkenkö minä, mutta mitään en myöntänyt.

Kun kysyin sitten esityksen jälkeen, mitä hän piti, hän sanoi tykänneensä siitä kovasti. Kun kysyin vielä, kumpi oli parempi: Tampereen Cats vai Aladdin Broadwaylla, hän piti Catsia ehdottomasti parempana. Oho, se on nimittäin paljon se! Parasta oli kuulemma Mister Mistofelin valoshow, mutta olen varma, että tanssinumerot olivat lopulta se, joka piti tämän pienen tanssijattaren mielenkiinnon yllä.

Nyt hän haluaisi nähdä esityksen heti uudestaan.

Teatteriretki oli siis erittäin onnistunut, ja olen hyvin onnellinen, että se oli näin suuri elämys pienelle tytölle. Vaikka halusin nähdän esityksen itsekin, hänelle minä halusin tämän shown' näyttää. Olen myös äärettömän iloinen siitä, että hän todella nauttii musiikkiteatterista, laulusta ja tanssista ja lähtee mielellään katsomaan teatteria kanssani.

Nyt voimme sitten leijua yhdessä muutamia päiviä jossain musikaalisfääreissä, jotka vain me kaksi ymmärrämme.

 

Liput esitykseen saatu Tampereen Teatterilta.

* * *

Kävimme tytön kanssa katsomassa viime vuonna myös Shrek-musikaalin HKT:ssa ja Aladdininin Broadywaylla tammikuussa.

Muutama viikko sitten näimme Rouvan kanssa HKT:n Myrskyluodon Maijan.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suurmusikaali, Myrskyluodon Maija, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Musikaali perustuu Anni Blomqvistin alkuperäiseen kirjasarjaan mutta vähintään yhtä paljon se on rakennettu Lasse Mårtensonin hienon musiikin ympärille. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola.

Musikaalin myötä Helsingin kaupunginteatteri palaa takaisin teatteritaloon, joka oli kaksi vuotta remontissa. Oli hienoa päästä katsomaan esitystä jälleen suurelle näyttämölle, joka olikin isompi kuin muistinkaan.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tunnistaisi Lasse Mårtensonin säveltämää Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikkia. Yksi maan kaikkien aikojen kauneimmista melodioista tuo tunteet pintaan, vaikka ei edes tietäisi, mikä tarina musiikin takana on.

Kun siihen lisää päälle vielä koskettavan saaristolaiselämää kuvaavan kertomuksen, Maija Vilkkumaan sanoitukset, ja Laura Alajääsken pakahduttavan kauniin ja voimakkaan lauluäänen, kurkkuun nousee sellainen pala, että sitä saa nieleskellä alas liki kolme tuntia. Jos joskus olen arvostellut jotain musikaalia siitä, että se ei ole oikein herättänyt mitään tunteita, nyt mennään toiseen ääripäähän.

Myrskyluodon Maija on alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kertomus perheestä, joka elää 1800-luvun Ahvenanmaalla. Vanhempiensa naittamat Maija ja Janne muuttavat syrjäiseen Myrskyluotoon Ahvenanmaan ulkosaaristossa, saavat lapsia ja elävät melko eristyksissä muusta maailmasta. Meri ympäröi Myrskyluotoa ja ottaa vähintään yhtä paljon kuin antaa, joten kuolema on läsnä jatkuvasti.

Musikaalin kappaleiden takana on Lasse Mårtenson. Hän on ollut mukana myös musikaalin tuotannon alkuvaiheessa, mutta hänen terveytensä heikennyttyä hänen poikansa on jatkanut produktion konsultointia. Säveltäjä valitettavasti kuoli viime vuonna, joten hän ei päässyt näkemään HKT:n työn tuloksia.

Mårtensonin musiikin on näyttämölle sovittanut Arttu Takalo ja tarinan on dramatisoinut Seppo Parkkinen

Sanoitukset uuteen musikaaliin on tehnyt Maija Vilkkumaa, ja hienoa työtä hän on tehnytkin. Jos pelkkä Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikki ilman sanoja saa silmät kosteiksi, Vilkkumaan sanoituksilla tarvitaan jo nenäliinoja. 

Ja todella, tässä tarinassa mennään niin syvissä vesissä, että on oltava aika tunteeton puupökkelö, jos ei missään tunnu. Olin ehkä itse erityisen vastaanottavaisella mielellä, mutta pyyhin kyyneliä pitkin esitystä ja tein kaikkeni pidätelläkseni äänekkäät nyyhkytykset sisälläni. Musikaali oli ehdottomasti vaikuttavin esitys, jonka olen nähnyt Suomessa, enkä muista liikuttuneeni yhdestäkään teatterikappaleesta aiemmin yhtä paljon.

Pääosaa esittävä Laura Alajääski tekee hienon roolin Maijana ja laulaa upeasti musikaalin parhaat ja koskettavimmat laulut. Tätäkin ääntä olisin voinut kuunnella koko illan, vaikka muuta lavalla ei olisi tapahtunutkaan. Hienoja kappaleita oli myös Aaro Wichmannin esittämällä Jannella.

Lavastus on pelkistetty, mutta kulissit vaihtuvat tiuhaan. Meri luodaan lähinnä sinisellä värillä ja valoilla. Ratkaisu toimii oikein hyvin, eikä massiivisempia lavasterakennelmia edes kaipaa.

Yhteen asiaan sovituksessa en ihastunut aivan varauksettomasti. Ryhmä sinisiin vaatteisiin ja vaaleisiin peruukkeihin pukeutuneita "luonnon henkiä" liihotteli useissa kohtauksissa jossain taustalla ja esitti milloin lokkeja, milloin sikoja, milloin merta ja milloin... jotain muuta, mitä? Joissain kohtauksissa heitä ei olisi tarvittu lainkaan ja joissain yleisöltä vaadittiin jo aika lailla mielikuvitusta ymmärtämään, mistä heidän liikeissään onkaan kyse.

Antti Timosen suutarihahmo jakoi mielipiteemme. Seuralaiseni piti hahmon esittämiä koomisia välinumeroita tarpeettomina. Itse pidin siitä, miten hahmo toi hieman kepeyttä ja huumoria muuten kovin vakavaan tarinaan, ja Timosen äänelle olisin suonut suuremmankin roolin esityksessä.

Myös lapsinäyttelijät tekivät erinomaista työtä ja lauloivat ihastuttavasti.

Jos yhden asian voisin muuttaa, olisi halunnut kuulla Maijan tunnusmelodian vielä yhden kerran laulettuna esityksen lopussa. Ehkä ratkaisu olisi ollut liian ilmeinen, joten nyt pitää vain toivoa, että HKT tuottaisi kappaleesta version Spotify- tai YouTube-jakeluun, jotta sitä voisi kuunnella kotona riittävän monta kertaa peräkkäin.

Yhteenvetona: Pidin aivan järjettömän paljon ja voisin katsoa esityksen saman tien uudelleen. Mene sinäkin katsomaan.


hkt.fi/esitykset/myrskyluodon-maija/

Liput esitykseen saatu HKT:lta

Näyttämökuvat: © Tapio Vanhatalo / HKT

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Käytimme lauantaina lastenhoitotilaisuuden hyväksi ja karkasimme Rouvan kanssa elokuviin Jyväskylän Fantasiaan. Edellisen kerran taisimmekin käydä yhdessä elokuvissa kolmisen vuotta sitten, ellei viime kevään Angry Birds -elokuvaa lasketa. Nyt halusimme nähdä kehutun La La Land -musikaalielokuvan.

Elokuva on ohjaaja Damien Chazellen kunnianosoitus hollywoodin kulta-ajan musikaalielokuville. Se on Los Angelesiin sijoittuva aikuisten satu, jossa jazz-pianisti Sebastian (Ryan Gosling) ja näyttelijä Mia (Emma Stone) kipuilevat omien urahaaveidensa kanssa. Sebastian haluaisi avata perinteisen jazz-klubin mutta tyytyy soittamaan joululauluja Samba & Tapas -baarissa, ja Mia kiertää koe-esiintymisissä ja tienaa elantonsa tarjoilijana kahvilassa.

Elokuvan juoni ei suuria yllätyksiä tarjoa, joten käydään suoraan käsiksi musikaalin olennaisimpaan asiaan: musiikkiin. Ja sanon aivan heti, että elokuva jätti sen suhteen ristiriitaiset fiilikset.

Musiikkia elokuvassa oli paljon mutta laulunumeroita yllättävän vähän. Koska menin katsomaan elokuvaa juuri musikaalina, olin odottanut enemmän laulua, ja olisin myös toivonut että Gosling ja Stone olisivat yllättäneet musikaalitähtinä positiivisesti samoin kuin vaikkapa Ewan McCregor ja Nicole Kidman Moulin Rougessa. Karismaattisia näyttelijöitä molemmat kyllä olivat, ja tanssijoina varsin uskottavia, mutta laulajina kovin keskinkertaisia. 

Laulujen sijaan elokuvassa oli paljon jazz-musiikkia, joka svengasi hyvin, ja musiikki ylipäänsä oli hienoa. Gosling esitti jazz-pianistia myös erittäin hienosti, ja hänen olisi voinut jopa uskoa soittavan itse pianoaan. 

Elokuvan huippukohtia olivat (hivenen korni) alkunumero, jossa lauletaan ja tanssitaan moottoritien rampilla, Sebastianin ja Mian duetto Hollywoodin kukkuloilla steppausnumeroineen (ks. elokuvan juliste) sekä aivan elokuvan lopussa ollut epilogi, jossa Mia käy mielessään läpi aiempia tapahtumia. Olisin kuitenkin toivonut näkeväni jotain yhtä pakahduttavaa kuin Moulin Rouge tai järisyttävää kuin Les Miserables, jonka jälkeen en voinut lähestulkoon puhua liikutukseltani.

Pohdin elokuvateatterista lähtiessäni, että ei tämä sellainen elokuva ollut, jota haluaisin katsella uudelleen ja uudelleen. Kuuntelimme soundtrackin siitä huolimatta Spotifysta, ja huomasin, että musiikki toimi yllättävän hyvin myös elokuvasta irrotettuna ja että pidin parista kappaleesta toisella kuuntelulla enemmän kuin leffassa. Esimerkiksi Mian koelaulu (Audition / The Fools Who Dream) jäi madoksi korvaan, ja hyräilen välillä myös City of Starsia. Molemmat kappaleet ovat myös Oscar-ehdokkaita.

Mielenkiintoista on, että kappaleiden sanoitukset on tehnyt sama parivaljakko Pasek & Paul, jotka olivat Broadwaylla juuri katsomani Dear Evan Hansen -musikaalin musiikin takana. Kyseisen musikaalin musiikki on yksi parhaista kuulemistani, ja olen kuunnellut sitä viime päivinä Spotifystä useita kertoja, sillä levytys julkaistiin vain muutama päivä sitten.

Elokuva oli kaunis, värikäs, hauska, sympaattinen ja viihdyttävä, mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä odotukset oli asetettu liian korkealle. Ehkä otin termin 'musikaali', liian kirjaimellisesti ja elokuva olisi pitänyt katsoa täysin tuorein silmin ja musikaaleihin tottumattomin korvin eikä odottaakaan laulajilta Broadway-tason belttausta. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen näkemäni musikaalielokuva, olisin saattanutkin ihastua lajityyliin.

Ehkä pitää kuitenkin katsoa elokuva joskus toisen kerran uudelleen kotioloissa.

Ja eiköhän tämä leffa ne Oscarinsa joka tapauksessa voita.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jos jotain on tällä matkalla odotettu, niin tytön ensimmäistä käyntiä Broadwaylla! En tosin ole varma, kumpi sitä odotti enemmän: tyttö vai Broadway-musikaaleihin hurahtanut isä.

Olin päättänyt jo etukäteen, että vien tytön katsomaan Disneyn Aladdin-musikaalia, sillä tarina on tuttu tytölle, ja tuttuja lauluja ja paljon näyttäviä tansseja sisältävä show on helppoa katsottavaa myös lapselle, joka ei osaa englantia. Ostin lipun lopulta keskiviikolle.

Kävin katsomassa show'n itse ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten, ja silloin pohdin, että sovitus ei aivan yltänyt Leijonakuninkaan ja Kaunottaren ja hirviön tasolle, mutta nyt katsoin esitystä aivan toisin silmin: entäpä jos en olisikaan nähnyt koskaan ensimmäistäkään Broadway-musikaalia?

Onhan Aladdin silloin aika huikea kokemus, ja 4-vuotiaani oli niin innoissaan kaikesta, että liikutuin pelkästään jo siitä, miten hän katsoi silmät suurena upeita tansseja ja säihkyviä pukuja ja ihmetteli, miten henki ilmestyikään lavalle lattiasta. Hän haukkoi henkeään, kun Jafar teki taikojaan, ja halusi ottaa kädestä kiinni, kun Aladdin jäi vangiksi ihmeiden onkaloon.

Esityksen seuraamisessa ei ollut mitään ongelmia, vaikka tyttö ei englantia osannutkaan. Olimme katsoneet elokuvan toistamiseen aivan hiljattain, joten tarina oli pääpiirteissään hyvässä muistissa. Olimme myös kuunnelleet lauluja etukäteen, myös Broadway-versiona, ja olin jo briiffannut häntä siitä, mikä laulujen pääsanoma oli. Sitten vielä tulkkasin silloin tällöin hänelle korvaa kuiskaten, mistä henkilöt puhuvat, ja mitä olennaisimmat juonenkäänteet olivat.

Hassua, miten tyttö kiinnitti huomiota samoihin asioihin kuin itsekin kolme vuotta sitten: Missä ovat Abu ja Rajah, miksi Jago on ihminen eikä lintu ja miksi Jafar ei muuttunukaan käärmeeksi tarinan lopussa?

Ja mikä olennaisinta: MITEN IHMEESSÄ SE LENTÄVÄ MATTO LENTÄÄ? Ei hyvä ihme. Istuimme nyt niin lähellä lavan reunaa, että olisin kyllä nähnyt mitkä tahansa ohuet vaijerit, mutta niitä ei näkynyt. Yritin katsella netistä, olisiko jossain paljastettu lentävän maton taika, mutta missään sitä ei ole taidettu kertoa. 

Itse olen edelleen samaa mieltä kuin liki kolme vuotta sitten: vaikka show onkin näyttävä ja henkeä esittävä James Monroe Iglehart aivan huikea roolissaan, jotain on kadonnut alkuperäisen tarinan lumosta, ja lentävää mattoa lukuun ottamatta elokuvan kohokohta, A Whole New World -kappale, on musikaalissa varsinainen antikliimaksi.

Mutta 4-vuotiaalle kaikki toimi kuin se vaaleanpunainen tikkari, jonka ostimme väliajalla, ja olin niin iloinen siitä, miten innoissaan hän oli kaikesta ja miten hienosti hän jaksoi seurata koko esityksen, vaikka se oli vieraalla kielelläkin. Oli muuten hauskaa havaita, että pääosia esittivät samat näyttelijät kuin vuonna 2014. 

Voitte kuvitella, mikä on nyt ollut meidän viikon teemamme.

Aladdinin musiikkia kuunnellaan Spotifysta, ja tyttö piirtelee Aladdinin hahmoja katsoen mallia matkamuistokirjasta.

Esittipä tyttö jo ensimmäisen urahaaveensakin: "Isona minä haluan näytellä Aladdinissa." No niin, tätä minä vähän pelkäsinkin. Tämä homma vie pahasti mukanaan.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Matkan toinen musikaalini oli Kinky Boots, jota minulle on suositeltu useamman kerran jo edellisellä NYC:in-reissulla. Olihan show voittanut parhaan musikaalin palkinnonkin vuonna 2013.

Musikaali kertoo siitä, miten Northamptonissa, Englanissa, sijaitseva kenkätehdas kärsii taloudellisista vaikeuksista ja sukupolven vaihdoksen jälkeen tehtaan uusi johtaja, Charlie (Killian Donnelly) on vaikeiden päätösten edessä. Hänen on joko irtisanottava tehtaan henkilökuntaa tai keksittävä, miten tehdas voisi uudistua pärjätäkseen kovassa kilpailussa halpatuotantoa vastaan.

Ratkaisun Charlie keksii tavattuaan Lontoossa esiintyvän drag queen Lolan (Todrick Hall), joka valittelee katkennutta kengän korkoaan. Charlie päättää, että kenkätehdas alkaa valmistaa kinkyjä saappaita miehille, jotka pukeutuvat naisiksi, ja pyytää Lolaa kenkien suunnittelijaksi. Samalla Charlien parisuhde Lontooseen muuttaneen tyttöystävän kanssa rakoilee, ja tehtaassa työskentelevä Lauren (Haven Burton) on puolestaan iskenyt silmänsä Charlieen.

Saako Charlie tehtaan muun henkilökunnan ideansa taakse ja miten englantilaisen pikkukaupungin duunarit ottavat Lolan ja tämän värikään ja paljetein koristellun entouragen vastaan? 

Show oli aika lailla juuri sellainen kuin odotinkin. Sehän on aina hauskaa, kun mies pukeutuu naiseksi, ja hyvin nämä drag queenit työnsä tekivät. Puvut ja peruukit olivat yhtä näyttäviä kuin tanssitkin, ja Cyndi Lauperin käsialaa oleva musiikki svengasi hyvin.

Drag on kuitenkin itselleni sen verran vieras teema, että kovin paljoa samaistumispintaa tarina ei tarjonnut ja jäi ehkä siksi hieman etäiseksi. Ei pidä ymmärtää väärin, show oli silti mielestäni aivan erinomainen ja kaikin puolin huippulaatua.

Pääosaa esittävä Todrick Hall oli räiskyvänä ja kaiken räikeästi yli tekevänä Lolana huikea hahmo, ja roolisuoritus lauluineen ja tansseineen oli niin häikäisevä, että voisi kuvitella Hallin tehneen drag-artistin töitä enemmänkin. Kaikki muut esiintyjät tuntuivatkin Hallin rinnalla kovin tavallisilta ja harmailta.

Haven Burtonin Lauren oli toinen lempihahmoni, sillä hänen ihastuksensa Charlieen esitettiin rempseän ronskisti, ja näyttelijä pääsi esittelemään koomikon taitojaan.

Show'n tärkein viesti oli arvattavasti se, miten tärkeää on päästää irti omista ennakkoluuloistaan ja hyväksyä toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Samalla muistutetaan, miten jokaisen tulisi tehdä sitä, mitä kohtaan tuntee intohimoa.

Olen tyytyväinen, että kävin vihdoin katsomassa tämän musikaalin, ja olisin itse asiassa voinut seurata esitystä pidempäänkin ja saada selville, miten Charlien tehtaalle lopulta kävi.

Seuraavaksi ostan kuitenkin lipun johonkin, jossa on vähän vähemmän glitteriä.

Share

Pages