Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suurmusikaali, Myrskyluodon Maija, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Musikaali perustuu Anni Blomqvistin alkuperäiseen kirjasarjaan mutta vähintään yhtä paljon se on rakennettu Lasse Mårtensonin hienon musiikin ympärille. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola.

Musikaalin myötä Helsingin kaupunginteatteri palaa takaisin teatteritaloon, joka oli kaksi vuotta remontissa. Oli hienoa päästä katsomaan esitystä jälleen suurelle näyttämölle, joka olikin isompi kuin muistinkaan.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tunnistaisi Lasse Mårtensonin säveltämää Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikkia. Yksi maan kaikkien aikojen kauneimmista melodioista tuo tunteet pintaan, vaikka ei edes tietäisi, mikä tarina musiikin takana on.

Kun siihen lisää päälle vielä koskettavan saaristolaiselämää kuvaavan kertomuksen, Maija Vilkkumaan sanoitukset, ja Laura Alajääsken pakahduttavan kauniin ja voimakkaan lauluäänen, kurkkuun nousee sellainen pala, että sitä saa nieleskellä alas liki kolme tuntia. Jos joskus olen arvostellut jotain musikaalia siitä, että se ei ole oikein herättänyt mitään tunteita, nyt mennään toiseen ääripäähän.

Myrskyluodon Maija on alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kertomus perheestä, joka elää 1800-luvun Ahvenanmaalla. Vanhempiensa naittamat Maija ja Janne muuttavat syrjäiseen Myrskyluotoon Ahvenanmaan ulkosaaristossa, saavat lapsia ja elävät melko eristyksissä muusta maailmasta. Meri ympäröi Myrskyluotoa ja ottaa vähintään yhtä paljon kuin antaa, joten kuolema on läsnä jatkuvasti.

Musikaalin kappaleiden takana on Lasse Mårtenson. Hän on ollut mukana myös musikaalin tuotannon alkuvaiheessa, mutta hänen terveytensä heikennyttyä hänen poikansa on jatkanut produktion konsultointia. Säveltäjä valitettavasti kuoli viime vuonna, joten hän ei päässyt näkemään HKT:n työn tuloksia.

Mårtensonin musiikin on näyttämölle sovittanut Arttu Takalo ja tarinan on dramatisoinut Seppo Parkkinen

Sanoitukset uuteen musikaaliin on tehnyt Maija Vilkkumaa, ja hienoa työtä hän on tehnytkin. Jos pelkkä Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikki ilman sanoja saa silmät kosteiksi, Vilkkumaan sanoituksilla tarvitaan jo nenäliinoja. 

Ja todella, tässä tarinassa mennään niin syvissä vesissä, että on oltava aika tunteeton puupökkelö, jos ei missään tunnu. Olin ehkä itse erityisen vastaanottavaisella mielellä, mutta pyyhin kyyneliä pitkin esitystä ja tein kaikkeni pidätelläkseni äänekkäät nyyhkytykset sisälläni. Musikaali oli ehdottomasti vaikuttavin esitys, jonka olen nähnyt Suomessa, enkä muista liikuttuneeni yhdestäkään teatterikappaleesta aiemmin yhtä paljon.

Pääosaa esittävä Laura Alajääski tekee hienon roolin Maijana ja laulaa upeasti musikaalin parhaat ja koskettavimmat laulut. Tätäkin ääntä olisin voinut kuunnella koko illan, vaikka muuta lavalla ei olisi tapahtunutkaan. Hienoja kappaleita oli myös Aaro Wichmannin esittämällä Jannella.

Lavastus on pelkistetty, mutta kulissit vaihtuvat tiuhaan. Meri luodaan lähinnä sinisellä värillä ja valoilla. Ratkaisu toimii oikein hyvin, eikä massiivisempia lavasterakennelmia edes kaipaa.

Yhteen asiaan sovituksessa en ihastunut aivan varauksettomasti. Ryhmä sinisiin vaatteisiin ja vaaleisiin peruukkeihin pukeutuneita "luonnon henkiä" liihotteli useissa kohtauksissa jossain taustalla ja esitti milloin lokkeja, milloin sikoja, milloin merta ja milloin... jotain muuta, mitä? Joissain kohtauksissa heitä ei olisi tarvittu lainkaan ja joissain yleisöltä vaadittiin jo aika lailla mielikuvitusta ymmärtämään, mistä heidän liikeissään onkaan kyse.

Antti Timosen suutarihahmo jakoi mielipiteemme. Seuralaiseni piti hahmon esittämiä koomisia välinumeroita tarpeettomina. Itse pidin siitä, miten hahmo toi hieman kepeyttä ja huumoria muuten kovin vakavaan tarinaan, ja Timosen äänelle olisin suonut suuremmankin roolin esityksessä.

Myös lapsinäyttelijät tekivät erinomaista työtä ja lauloivat ihastuttavasti.

Jos yhden asian voisin muuttaa, olisi halunnut kuulla Maijan tunnusmelodian vielä yhden kerran laulettuna esityksen lopussa. Ehkä ratkaisu olisi ollut liian ilmeinen, joten nyt pitää vain toivoa, että HKT tuottaisi kappaleesta version Spotify- tai YouTube-jakeluun, jotta sitä voisi kuunnella kotona riittävän monta kertaa peräkkäin.

Yhteenvetona: Pidin aivan järjettömän paljon ja voisin katsoa esityksen saman tien uudelleen. Mene sinäkin katsomaan.


hkt.fi/esitykset/myrskyluodon-maija/

Liput esitykseen saatu HKT:lta

Näyttämökuvat: © Tapio Vanhatalo / HKT

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Käytimme lauantaina lastenhoitotilaisuuden hyväksi ja karkasimme Rouvan kanssa elokuviin Jyväskylän Fantasiaan. Edellisen kerran taisimmekin käydä yhdessä elokuvissa kolmisen vuotta sitten, ellei viime kevään Angry Birds -elokuvaa lasketa. Nyt halusimme nähdä kehutun La La Land -musikaalielokuvan.

Elokuva on ohjaaja Damien Chazellen kunnianosoitus hollywoodin kulta-ajan musikaalielokuville. Se on Los Angelesiin sijoittuva aikuisten satu, jossa jazz-pianisti Sebastian (Ryan Gosling) ja näyttelijä Mia (Emma Stone) kipuilevat omien urahaaveidensa kanssa. Sebastian haluaisi avata perinteisen jazz-klubin mutta tyytyy soittamaan joululauluja Samba & Tapas -baarissa, ja Mia kiertää koe-esiintymisissä ja tienaa elantonsa tarjoilijana kahvilassa.

Elokuvan juoni ei suuria yllätyksiä tarjoa, joten käydään suoraan käsiksi musikaalin olennaisimpaan asiaan: musiikkiin. Ja sanon aivan heti, että elokuva jätti sen suhteen ristiriitaiset fiilikset.

Musiikkia elokuvassa oli paljon mutta laulunumeroita yllättävän vähän. Koska menin katsomaan elokuvaa juuri musikaalina, olin odottanut enemmän laulua, ja olisin myös toivonut että Gosling ja Stone olisivat yllättäneet musikaalitähtinä positiivisesti samoin kuin vaikkapa Ewan McCregor ja Nicole Kidman Moulin Rougessa. Karismaattisia näyttelijöitä molemmat kyllä olivat, ja tanssijoina varsin uskottavia, mutta laulajina kovin keskinkertaisia. 

Laulujen sijaan elokuvassa oli paljon jazz-musiikkia, joka svengasi hyvin, ja musiikki ylipäänsä oli hienoa. Gosling esitti jazz-pianistia myös erittäin hienosti, ja hänen olisi voinut jopa uskoa soittavan itse pianoaan. 

Elokuvan huippukohtia olivat (hivenen korni) alkunumero, jossa lauletaan ja tanssitaan moottoritien rampilla, Sebastianin ja Mian duetto Hollywoodin kukkuloilla steppausnumeroineen (ks. elokuvan juliste) sekä aivan elokuvan lopussa ollut epilogi, jossa Mia käy mielessään läpi aiempia tapahtumia. Olisin kuitenkin toivonut näkeväni jotain yhtä pakahduttavaa kuin Moulin Rouge tai järisyttävää kuin Les Miserables, jonka jälkeen en voinut lähestulkoon puhua liikutukseltani.

Pohdin elokuvateatterista lähtiessäni, että ei tämä sellainen elokuva ollut, jota haluaisin katsella uudelleen ja uudelleen. Kuuntelimme soundtrackin siitä huolimatta Spotifysta, ja huomasin, että musiikki toimi yllättävän hyvin myös elokuvasta irrotettuna ja että pidin parista kappaleesta toisella kuuntelulla enemmän kuin leffassa. Esimerkiksi Mian koelaulu (Audition / The Fools Who Dream) jäi madoksi korvaan, ja hyräilen välillä myös City of Starsia. Molemmat kappaleet ovat myös Oscar-ehdokkaita.

Mielenkiintoista on, että kappaleiden sanoitukset on tehnyt sama parivaljakko Pasek & Paul, jotka olivat Broadwaylla juuri katsomani Dear Evan Hansen -musikaalin musiikin takana. Kyseisen musikaalin musiikki on yksi parhaista kuulemistani, ja olen kuunnellut sitä viime päivinä Spotifystä useita kertoja, sillä levytys julkaistiin vain muutama päivä sitten.

Elokuva oli kaunis, värikäs, hauska, sympaattinen ja viihdyttävä, mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä odotukset oli asetettu liian korkealle. Ehkä otin termin 'musikaali', liian kirjaimellisesti ja elokuva olisi pitänyt katsoa täysin tuorein silmin ja musikaaleihin tottumattomin korvin eikä odottaakaan laulajilta Broadway-tason belttausta. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen näkemäni musikaalielokuva, olisin saattanutkin ihastua lajityyliin.

Ehkä pitää kuitenkin katsoa elokuva joskus toisen kerran uudelleen kotioloissa.

Ja eiköhän tämä leffa ne Oscarinsa joka tapauksessa voita.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jos jotain on tällä matkalla odotettu, niin tytön ensimmäistä käyntiä Broadwaylla! En tosin ole varma, kumpi sitä odotti enemmän: tyttö vai Broadway-musikaaleihin hurahtanut isä.

Olin päättänyt jo etukäteen, että vien tytön katsomaan Disneyn Aladdin-musikaalia, sillä tarina on tuttu tytölle, ja tuttuja lauluja ja paljon näyttäviä tansseja sisältävä show on helppoa katsottavaa myös lapselle, joka ei osaa englantia. Ostin lipun lopulta keskiviikolle.

Kävin katsomassa show'n itse ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten, ja silloin pohdin, että sovitus ei aivan yltänyt Leijonakuninkaan ja Kaunottaren ja hirviön tasolle, mutta nyt katsoin esitystä aivan toisin silmin: entäpä jos en olisikaan nähnyt koskaan ensimmäistäkään Broadway-musikaalia?

Onhan Aladdin silloin aika huikea kokemus, ja 4-vuotiaani oli niin innoissaan kaikesta, että liikutuin pelkästään jo siitä, miten hän katsoi silmät suurena upeita tansseja ja säihkyviä pukuja ja ihmetteli, miten henki ilmestyikään lavalle lattiasta. Hän haukkoi henkeään, kun Jafar teki taikojaan, ja halusi ottaa kädestä kiinni, kun Aladdin jäi vangiksi ihmeiden onkaloon.

Esityksen seuraamisessa ei ollut mitään ongelmia, vaikka tyttö ei englantia osannutkaan. Olimme katsoneet elokuvan toistamiseen aivan hiljattain, joten tarina oli pääpiirteissään hyvässä muistissa. Olimme myös kuunnelleet lauluja etukäteen, myös Broadway-versiona, ja olin jo briiffannut häntä siitä, mikä laulujen pääsanoma oli. Sitten vielä tulkkasin silloin tällöin hänelle korvaa kuiskaten, mistä henkilöt puhuvat, ja mitä olennaisimmat juonenkäänteet olivat.

Hassua, miten tyttö kiinnitti huomiota samoihin asioihin kuin itsekin kolme vuotta sitten: Missä ovat Abu ja Rajah, miksi Jago on ihminen eikä lintu ja miksi Jafar ei muuttunukaan käärmeeksi tarinan lopussa?

Ja mikä olennaisinta: MITEN IHMEESSÄ SE LENTÄVÄ MATTO LENTÄÄ? Ei hyvä ihme. Istuimme nyt niin lähellä lavan reunaa, että olisin kyllä nähnyt mitkä tahansa ohuet vaijerit, mutta niitä ei näkynyt. Yritin katsella netistä, olisiko jossain paljastettu lentävän maton taika, mutta missään sitä ei ole taidettu kertoa. 

Itse olen edelleen samaa mieltä kuin liki kolme vuotta sitten: vaikka show onkin näyttävä ja henkeä esittävä James Monroe Iglehart aivan huikea roolissaan, jotain on kadonnut alkuperäisen tarinan lumosta, ja lentävää mattoa lukuun ottamatta elokuvan kohokohta, A Whole New World -kappale, on musikaalissa varsinainen antikliimaksi.

Mutta 4-vuotiaalle kaikki toimi kuin se vaaleanpunainen tikkari, jonka ostimme väliajalla, ja olin niin iloinen siitä, miten innoissaan hän oli kaikesta ja miten hienosti hän jaksoi seurata koko esityksen, vaikka se oli vieraalla kielelläkin. Oli muuten hauskaa havaita, että pääosia esittivät samat näyttelijät kuin vuonna 2014. 

Voitte kuvitella, mikä on nyt ollut meidän viikon teemamme.

Aladdinin musiikkia kuunnellaan Spotifysta, ja tyttö piirtelee Aladdinin hahmoja katsoen mallia matkamuistokirjasta.

Esittipä tyttö jo ensimmäisen urahaaveensakin: "Isona minä haluan näytellä Aladdinissa." No niin, tätä minä vähän pelkäsinkin. Tämä homma vie pahasti mukanaan.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Matkan toinen musikaalini oli Kinky Boots, jota minulle on suositeltu useamman kerran jo edellisellä NYC:in-reissulla. Olihan show voittanut parhaan musikaalin palkinnonkin vuonna 2013.

Musikaali kertoo siitä, miten Northamptonissa, Englanissa, sijaitseva kenkätehdas kärsii taloudellisista vaikeuksista ja sukupolven vaihdoksen jälkeen tehtaan uusi johtaja, Charlie (Killian Donnelly) on vaikeiden päätösten edessä. Hänen on joko irtisanottava tehtaan henkilökuntaa tai keksittävä, miten tehdas voisi uudistua pärjätäkseen kovassa kilpailussa halpatuotantoa vastaan.

Ratkaisun Charlie keksii tavattuaan Lontoossa esiintyvän drag queen Lolan (Todrick Hall), joka valittelee katkennutta kengän korkoaan. Charlie päättää, että kenkätehdas alkaa valmistaa kinkyjä saappaita miehille, jotka pukeutuvat naisiksi, ja pyytää Lolaa kenkien suunnittelijaksi. Samalla Charlien parisuhde Lontooseen muuttaneen tyttöystävän kanssa rakoilee, ja tehtaassa työskentelevä Lauren (Haven Burton) on puolestaan iskenyt silmänsä Charlieen.

Saako Charlie tehtaan muun henkilökunnan ideansa taakse ja miten englantilaisen pikkukaupungin duunarit ottavat Lolan ja tämän värikään ja paljetein koristellun entouragen vastaan? 

Show oli aika lailla juuri sellainen kuin odotinkin. Sehän on aina hauskaa, kun mies pukeutuu naiseksi, ja hyvin nämä drag queenit työnsä tekivät. Puvut ja peruukit olivat yhtä näyttäviä kuin tanssitkin, ja Cyndi Lauperin käsialaa oleva musiikki svengasi hyvin.

Drag on kuitenkin itselleni sen verran vieras teema, että kovin paljoa samaistumispintaa tarina ei tarjonnut ja jäi ehkä siksi hieman etäiseksi. Ei pidä ymmärtää väärin, show oli silti mielestäni aivan erinomainen ja kaikin puolin huippulaatua.

Pääosaa esittävä Todrick Hall oli räiskyvänä ja kaiken räikeästi yli tekevänä Lolana huikea hahmo, ja roolisuoritus lauluineen ja tansseineen oli niin häikäisevä, että voisi kuvitella Hallin tehneen drag-artistin töitä enemmänkin. Kaikki muut esiintyjät tuntuivatkin Hallin rinnalla kovin tavallisilta ja harmailta.

Haven Burtonin Lauren oli toinen lempihahmoni, sillä hänen ihastuksensa Charlieen esitettiin rempseän ronskisti, ja näyttelijä pääsi esittelemään koomikon taitojaan.

Show'n tärkein viesti oli arvattavasti se, miten tärkeää on päästää irti omista ennakkoluuloistaan ja hyväksyä toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Samalla muistutetaan, miten jokaisen tulisi tehdä sitä, mitä kohtaan tuntee intohimoa.

Olen tyytyväinen, että kävin vihdoin katsomassa tämän musikaalin, ja olisin itse asiassa voinut seurata esitystä pidempäänkin ja saada selville, miten Charlien tehtaalle lopulta kävi.

Seuraavaksi ostan kuitenkin lipun johonkin, jossa on vähän vähemmän glitteriä.

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin uusin suurmusikaali, tai oikeammin jättimusikaaliShrek, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Suurena musikaalifanina päätin jo keväällä, että tämän haluan nähdä ja otan myös tytön mukaani katsomaan esitystä!

Musikaali pohjautuu vuoden 2001 hittianimaatioon (onko siitä todella niin pitkä aika?), ja hahmo on varmasti tuttu niillekin, jotka eivät ole elokuvaa tai sen jatko-osia nähneet. Teos on pyörinyt Broadwaylla vuoden 2008 lopusta vuoden 2010 alkuun, ja sen suomenkielinen kantaesitys oli Jyväskylän kaupunginteatterissa jo vuonna 2013. 

Musikaalin päähahmoja ovat sympaattinen jätti Shrek (Jon-Jon Geitel / Petrus Kähkönen), kaunis prinsessa Fiona (Laura Alajääski / Anna-Maija Tuokko), suulas Aasi (Matti Leino) sekä suuruudenhullu mutta kääpiön kokoinen Lordi Farquaad (Kari Arffman / Antti Timonen).

Tarina irvailee klassisten satujen kliseille ja tuo lavalle myös monia tuttuja satuhahmoja kuten Pinokkion, suden ja kolme pientä porsasta sekä Peter Panin. Farquaad on häätänyt kaikki nämä "friikit" kodeistaan, ja ne päättävät majoittua samalla suolle, jossa Shrek asustelee. Shrek taas kaipaa vain omaa rauhaa, ja hän lähtee selvittelemään tilannetta Farquaadin kanssa. Hän tapaa matkallaan puhuvan aasin, ja päätyy pelastamaan tämän kanssa prinsessa Fionaa, joka on lukittu lohikäärmeen vartioimaan torniin. Farquaad haluaisi naida Fionan noustakseen kuninkaaksi, mutta Fionalla onkin suuri salaisuus.

Musikaalin pääteemoja ovat erilaisuuden ja oman ainutlaatuisuuden hyväksyminen ja se, miten ulkoinen kauneus on lopulta merkityksetöntä. Melko ajattomia teemoja, vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin aihe, josta on helppoa löytää yhtymäkohtia myös tähän päivään.

Shrek-musikaalin toteutus HKT:ssa on yksinkertaisesti erinomainen. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin, ja voi hyvät hyssykät, millaisia laulajia castissa on! Tässä näytöksessä pääosia esittäneet Petrus Kähkönen (Shrek) ja Anna-Maija Tuokko (Fiona) osoittivat olevansa täysin kansainvälisen tason musikaalitähtiä, ja lohikäärmeen taustalla laulaneen Raili Raitalan ääni on häikäisevä. Raitalaa ja Kähköstä ihastelin jo Vampyyrien tanssissa, ja Tuokon muista hyvin myös HKT:n Wicked-tuotannosta vuodelta 2011. Kaukana ovat ne ajat, kun näyttelijöiden laulutaidon puolesta piti hieman jännittää.

Anna-Maija Tuokon Fiona onkin hahmo, joka ansaitsee erityismaininnan. Huikean laulun ja loistavan tanssitaidon lisäksi Tuokko on erinomainen komedienne, ja Fiona on hahmona niin valloittava, että huomasin odottavani kaikkein eniten sitä, että juuri hän palaisi takaisin lavalle. Shrek on hahmona vakavampi jöröttäjä, mutta Fiona tuo tarinaan eloa ja huumoria jopa enemmän kuin Matti Leinon höpöttelevä aasi, jonka vitsit ovat ilmeisempiä.

Esityksen huumori upposi sekä isään että tyttäreen. Suomennos on varsin onnistunut, ja vitsejä on lokalisoitu sopivassa määrin. Pieruhuumori oli mukana jo leffassa, ja kyllähän se nauratti tässäkin versiossa. Muutaman hieman kaksimielisen vitsin kohdalla nostelin kulmiani, mutta aika harmittomia juttuja ne olivat.

Orkesterin sointi oli niin hyvä ja kirkas, että se olisi voinut tulla levyltä. Jouduin sen sijaan höristelemään korviani useasti, enkä paikoin saanut selvää kaikista laulun sanoista, mikä johtunee lähinnä Peacockin äänentoistosta.

Puvustus ja lavastus tukivat tarinaa hienosti, ja varsinkin Lordi Farquaadin kääpiömäinen olemus oli toteutettu hauskasti laittamalla näyttelijä polvilleen. Myös nukketeatteritekniikalla toteutettu lohikäärme oli näyttävä ilmestys, ja sen suusta purkautuva höyry sai oman 4-vuotiaani nostamaan kädet kauhistuksesta poskilleen. Olimme kyllä katsoneet Shrek-elokuvan kotona, joten tiesimme varautua lohikäärmeeseen, mutta tyttö katseli kohtauksen varmuuden vuoksi isin sylissä.

Esitys sopi kyllä oikein hyvin omalle lapselleni, joka jaksaa jo hienosti istua ja keskittyä seuraamaan esitystä. Olimme puhuneet hänen kanssaan tulevasta teatteriretkestä jo pitkään, ja hän on keväästä asti bongaillut Shrek-mainoksia ympäri kaupunkia.

Täyspitkässä teatteriesityksessä olemme käyneet aiemmin vain yhden kerran, joten tämä oli kovin erityislaatuinen retki muutenkin.

Kysyin tytöltä tietysti, mitä hän piti esityksestä, ja kovasti kuulemma hän siitä tykkäsi. Parasta oli Fiona ja se, kun Fiona lauloi niin kauniisti. Ja se oli myös parasta, kun Fiona ja Shrek rakastuivat. Lohikäärme oli pelottava ja Farquaad taas niin ikävä hahmo, että tytön piti vielä teatterisalista poistuessa huutaa tämän perään tuohtuneena: "Sinä et ole mikään kiva prinssi!"

Kotimatkalla tyttö kyseli kovasti, onko meillä mitään Shrek-leluja, ja voisiko hän saada Fiona-mekon leikkeihinsä. Esitys oli siis ilmeisen vaikuttava.

Eikä ihmekään! Suosittelen Shrekiä lämpimästi kaikille, niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja tästähän tämä ilo meillä vasta alkaakin, kun minulla on nyt oma pieni seuralainen, joka on varmasti aina valmis uudelle teatteriretkelle!

Share

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi -musikaalista, joka sai ensi-iltansa Peacockissa helmikuun alussa.

Varovaisuus ei johdu siitä, että en pitäisi musikaaleista, vaan siitä, että pidän niistä todella paljon, olen nähnyt niitä todella paljon - ja olen superkriittinen. Vampyyriteemainen musikaali kuulosti vähän epäilyttävältä, eikä teos ollut entuudestaan minulle tuttu.

Musikaalin arviot ovat olleet kuitenkin ylistäviä, ja kun HS:n Miska Rantanenkin kirjoitti viime viikolla siitä, miten hän vihaa musikaaleja ja vampyyriteemaa ja siitä huolimatta piti esityksestä, päätin uskaltautua katsomaan show'ta.

Esitys oli Linnanmäen Peacock-teatterissa, sillä kaupunginteatterin varsinainen rakennus on remontin alla.

Jo aivan alusta asti oli selvää, että toteutus on erittäin laadukas. Lavastus oli näyttävää ja kekseliästä, puvustus komeaa ja yksityiskohtaista, Eeva Konnun johtama orkesteri soitti kuin musiikki olisi tullut levyltä, tanssijat olivat taitavia ja laulajat yksinkertaisesti loistavia.

Pääosien Mikko Vihman (Von Krolock), Raili Raitalan (Sarah) ja Petrus Kähkösen (Alfred) laulut soivat niin puhtaasti ja kuulaasti, että se oli kuin hunajaa korville.

Erityisesti Vihman syvä ja voimakas baritoni oli upeaa kuultavaa, ja valkoisine silmineen ja näyttävine asuineen hänen kreivi Von Krolockinsa oli suorastaan hypnoottinen ilmestys.

Valtavan peilin edessä esitetyt kohtaukset, jossa peilistä heijastuivat vain elävät ihmiset eikä lainkaan vampyyrejä, nostivat hymyn huulille.

Musikaali perustuu Roman Polanskin 1960-luvun kauhukomediaan Vampyyrintappajat, ja musikaalisovitus siitä on saanut ensi-iltansa Wienissä vuonna 1997. Musiikin on säveltänyt Jim Steinman, jonka tunnetuin sävellys on Bonnie Tylerin hitti Total Eclipse of the Heart. Tämä kappale oli myös valittu musikaalin pääteemaksi, ja sitä varioidaan usean kerran teoksessa.

Juonessa ei ole paljoa kerrottavaa: Vampyyritutkija Professori Abronsius (Antti Timonen) saapuu apurinsa Alfredin kanssa kylään, jossa on jotain vinossa. Käy ilmi, että kylän lähellä on vampyyrikreivi Von Krolockin linna ja tämä on iskenyt silmänsä herra Chagalin (Risto Kaskilahti) kauniseen Sarah-tyttäreen. Tytär katoaa vampyyrin matkaan, ja Abronsius lähtee Alfredin kanssa pelastamaan tyttöä. Mukana on kaikki elementit, joita voi kuvitella klassisessa vampyyrintappotarinassa olevan.

Kaupunginteatterin hienosta toteutuksesta huolimatta en ollut varauksettoman ihastunut itse teokseen. Kun kuulin Total Eclipse of the Heartin ensimmäisen kerran, olin lähinnä hämmentynyt. Luin vasta myöhemmin, että kyseessä on musikaalin säveltäjän vanha hitti, ja esityksessä oli mukana ilmeisesti myös muita hänen vanhoja sävellyksiään. Kappaleet soivat kyllä hienosti, ja ensihämmennyksen jälkeen myös Tocal Eclipse of the Heartin sävelellä laulettu Kun yöstä tulee ikuisuus oli komeaa kuultavaa. Silti arvostan enemmän musikaaleja varta vasten sävellettyjä alkuperäisiä kappaleita.

Kun tyylilaji ja tarina ovat jo näin kepeitä, vähemmätkin puujalkavitsit riittäisivät, ja varsinkin Kaskilahden ja Timosen hahmojen heittämät pienet kaksimielisyydet saivat ainakin itseni lähinnä kiemurtelemaan penkissäni.

Kokonaisuus menee kuitenkin reilusti plussan puolelle, ja voisin hyvin istua koko illan Peacockissa kuuntelemassa vain Mikko Vihmaa ja Raili Raitalaa laulamassa duettoja.

En silti usko, että tämä musikaali tulee olemaan sellainen, jonka haluan nähdä uudelleen ja uudelleen, mutta laulut voisin kuunnella jostain palvelusta.

Suosittelenko? No juu. Kun menee katsomaan vähän varauksella, voi olla positiivisesti yllättynyt.

Vampyyrien tanssin esitykset jatkuvat huhtikuun loppuun saakka.

Share

Pages