Ladataan...
Isyyspakkaus

Ympäri maailmaa liki 20 vuotta kiertänyt musikaalihitti Mamma Mia! pyörii parhaillaan Helsingin Messukeskuksen Amfi-teatterissa, ja se kuullaan ensimmäistä kertaa suomenkielisin sanoituksin. Jos esityksen haluaa nähdä - mitä ehdottomasti suosittelen - kannattaa pitää kiirettä: esityksiä on jäljellä enää tusinan verran seuraavien kahden viikon aikana.

Näimme show'n viime viikonloppuna lauantain iltapäivänäytöksessä, ja mukanani olivat sekä Rouva että tyttö. Saimme Starsquadilta VIP-lippupaketin, johon kuului hyvien paikkojen lisäksi ruokailu ennen esitystä, väliaikatarjoilut sekä käsiohjelma. Buffet-ruokailu koostui kreikkalaisesta salaattipöydästä ja moussakasta.

Lounas oli oikein maukas, ja oli hauska ajatus syödä tapahtumapaikalla, jolloin sinne tuli lähdettyä hyvissä ajoin eikä vain kiirehdittyä viime tipassa ennen esityksen alkua.

Olen nähnyt musikaalin kahdesti Lontoossa (itse asiassa ensimmäisen kerran ennakkonäytöksessä ennen koko musikaalin maailmanensi-iltaa) ja kerran elokuvana, mutta edellisestä kerrasta oli sen verran pitkä aika, että olin unohtanut riittävän monet vitseistä ja juonenkäänteistä. Se siis nauratti aivan aidosti.

Jos nyt joku ei vielä tiedä, mistä musikaalissa on kyse, kerrottakoon juonesta lyhyesti.

Kreikkalaisella saarella asuva Sofia (Petra Pääkkönen) on menossa naimisiin Kain (Jukka Nylund) kanssa. Sofia asuu saarella kahdestaan äitinsä, Donnan (Laura Voutilainen), kanssa, eikä hänen äitinsä ole koskaan kertonut, kuka hänen isänsä on.

Sofia on kuitenkin saanut selville, että vaihtoehtoja on kolme ja hän päätyy kutsumaan äitinsä nimissä kaikki isäehdokkaat häihinsä aikomuksenaan ratkaista mysteeri. Sami (Veeti Kallio), Ville (Arne Nylander) ja Harri (Vallu Lukka) saapuvatkin saarelle, kohtaavat toisensa ja alkavat pohtia, millainen yhteensattuma onkaan, että jokainen heistä on ollut saarella viimeksi juuri 21 vuotta aiemmin.

Tarinaa viedään eteenpäin ABBA:n musiikin tahdissa, ja tutut hitit saavat aivan uudenlaiset merkitykset musikaalin kontekstissa. Englanninkielisestä versiosta muistan, että sanoituksia on muutettu vain vähän, ja kappaleet sopivat esitykseen hämmentävän hyvin - aivan kuin ne olisi alun perin sävelletty juuri Mamma Miaa! varten.

Myös laulujen sanoitukset on tässä esityksessä käännetty suomeksi, joten niihin tulee kiinnitettyä vielä enemmän huomiota. Ja on sanottava, että sanoituksista vastannut Paula Vesala on tehnyt erinomaista työtä! Sanoitukset tuntuvat luontevilta ja sopivat erinomaisesti kappaleiden rytmiin, ja vaikka kaikkea ei olekaan voitu kääntää sanasta sanaan, laulujen henki ja sanoma välittyvät alkuperäisten kaltaisina. "Olethan Dancing Queen, seitsemäntoista, kaunis niin..."

Etukäteen on kerrottu, että lauluja ei tulla levyttämään suomeksi eikä kappaleita voi kuulla suomeksi muuallakaan kuin juuri tässä esityksessä. Minä kysyn: "Miksi?" Luulisin, että kiinnostusta Vesalan sanoituksia kohtaa olisi vielä tämän kesäkuunkin jälkeen.

Esiintyjävalinnat ovat loistavat. Laura Voutilainen on suorastaan häikäisevä Donnana, ja hänen entisten tyttöbändikaveriensa Tanjan (Johanna Kokko) ja Roosan (Nina Tapio) muodostama kolmikko on show'n parasta antia. Vitsit ja laulut lentävät, ja aikuisten naisten itseironia kukkii ja kimaltaa.

Voutilaisen tulkitsema Winner Takes It All oli yksinkertaisesti upea, riipaiseva ja pysäyttävä, ja se nosti ihon kananlihalle.

Ehdin ensimmäisellä puoliajalla pohtia, tulevatko taustamusiikit nauhalta, ja suorastaan hätkähdin, kun väliajalle poistuessamme huomasin orkesterin lavan oikealla puolella. Siis aivan livenä tuli!

Sellaisen jännän asia olen huomannut, että kun nykyisin katson aiemmin näkemiäni musikaaleja lapsen kanssa, olen jotenkin hyvin liikuttunut koko ajan. On hienoa nähdä hänen fiilistelevän samoja kappaleita, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen joskus kauan sitten, ja hän on myös huomannut sen.

Aina jonkin tunteellisemman kappaleen alkaessa tyttö katsahtaa vaivihkaa minuun ja Rouvaan päin selvästi tarkastaakseen kuinka kostein silmin me esitystä katselemme. Ja täytyy myöntää, että esimerkiksi Laura Voutilaisen esittämä Kunpa voisin ajan pysäyttää (Slipping through My Fingers) kävi tunteisiin niin, että ihan yllätti.

Oli kyllä kiva kuulla, miten hän spontaanisti ihasteli esiintyjiä ja esitystä show'n aikana. Kun katselin myöhemmin kotona jotain kuvia musikaalia koskevasta lehtijutusta, hän osoitteli Laura Voutilaisen kuvaa ja sanoi tämän olleen paras esiintyjä ikinä missään.

Mamma Mia! oli kaikin puolin erittäin hyvin tehty ja hauska esitys, jota oli ilo katsoa. Ensimmäinen fiilis siitä, että "apua biisien sanat on suomennettu" vaihtui helpotukseksi siitä, miten hyvin ne toimivat suomeksi. Jossain arviossa annettiin kritiikkiä äänentoistosta, mutta meidän paikoiltamme kuunneltuna siinä ei ollut ongelmia. Alkuintro tuli hivenen kovalla volyymillä, ja Rouva ainakin hätkähti äänenvoimakkuutta. Onneksi se oli myöhemmin esityksessä maltillisemmalla tasolla.

Kuten sanoin, omat paikkamme olivat hyvät, mutta hieman epäilen, miten hyvin yli 4000 katsojan katsomossa näki lavalle kaukaisimmilta reunapaikoilta ja takariveistä. Kannattaa siis harkita, maksaisiko mieluummin sen parikymppiä enemmän, jotta pääsisi lähemmäs esiintymislavaa. Itselleni se tuo lisäarvoa.

Viikko esityksen näkemisen jälkeen olemme edelleen Mamma Mia -tunnelmissa ja hyräilemme vuorotellen ABBA:n kappaleita. Minä One of Usia, tyttö Mamma Miaa. On niissä melodioissa vaan jotain ajatonta. Vaan olisipa kiva saada laulujen suomenkieliset sanat jostain!

 

mamma-mia.fi

starsquad.fi/tapahtumat/mammamiamusikaali

Näyttämökuvat: Brinkhoff / Mögenburg

Ladataan...
Isyyspakkaus

Tunnistatko tämän laulun? "Minä olen Peter Pan, satuun teidät johdatan. Olen aivan pikkuinen ja koskaan tästä kasva en."

Kyseinen kappale on Jukka Linkolan säveltämästä ja Jukka Virtasen sanoittamasta musikaalista Peter Pan, joka oli itselleni hyvin merkittävä teos lapsuudessani. Näin sen tosin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla vasta viime viikolla Jyväskylän kaupunginteatterissa.

Lapsuuden ystäväni Jyväskylästä oli käynyt katsomassa Peter Pan -lastenmusikaalin Helsingin kaupunginteatterissa joskus 1980-luvun puolivälissä ja oli siitä kovin vaikuttunut. Hän sai innostuksen tarttumaan myös minuun, ja kuuntelimme musikaalin kappaleita yhdessä LP-levyltä (Peter Pan - Poika joka ei halunnut kasvaa suureksi).

Pääosaa esitti silloin Susanna Haavisto, johon olin myös armottoman ihastunut. En tosin muista enää, alkoiko ihastus juuri tästä levystä, Soitinmenot-tv-sarjasta vai jostain muusta, mutta punatukkainen laulava näyttelijätär oli ihaninta, mitä tiesin.

Suunnittelimme kaverin kanssa omaa Peter Pan -produktiotamme. Muistan jopa, miten teimme omaan versioomme uuden laulun, joka esitteli Helinä-keijun: "Minä Helinä-keiju ilmassa leijun. Hoitelen tehtäviä keijun. Mä Peterin oon ystävä. Tule mukaan seikkailuun sä."

Vaikka olimme suunnitelmissa kovin tosissamme, casting jo mietitty ja kaverin kodin läheisestä metsiköstä etsitty juuri sopiva rinteen alaosa katsomolle ja näyttämölle, näytelmämme ei koskaan toteutunut. En myöskään päässyt itse katsomaan musikaalia Helsinkiin, vaikka olisin sitä kovasti halunnut, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna hassulta. Mutta ei siihen aikaan lähdetty matkustamaan Jyväskylästä Helsinkiin vain teatterin vuoksi. Laulut jäivät kuitenkin elämään mielessäni.

Kun huomasin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän omaa Peter Pan -produktiotaan ohjaaja Hanna Kirjavaisen johdolla, ajattelin sulkea tämän ympyrän ja viedä oman tyttäreni Helsingistä Jyväskylään katsomaan musikaalia ja nähdä sen myös itse ensimmäistä kertaa.

Musiikin puolesta esitys oli varsinainen nostalgiatrippi. Huomasin muistavani yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin vielä osan lauluista jopa sanoiltaan. "Kadonneet pojat kun maailmalla mansikkamehua juo." "Niin kaunis on kauniin kuoleman maa."

Nostalgista oli tietysti myös se, että olin itsekin laulamassa Jyväskylän kaupunginteatterissa neljässä musikaalissa vuosien 1994 ja 2000 välillä. Teatteritalo on siis minulle hyvin tuttu sekä katsomosta että lavan takaa. Henkilökunta on tietysti ehtinyt vaihtua 18 vuodessa, mutta oli esityksen käsiohjelmassa monta tuttua kasvoa omilta teatteriajoiltani.

Peter Panin tarina on varmasti monille tuttu, ja musikaali noudatti alkuperäistä kertomusta ainakin niiltä osin, kun sen itse muistan. Peter Pan asuu ystäviensä, kadonneiden poikien ja Helinä-keijun kanssa Mikä-Mikä-Maassa, ja houkuttelee mukaansa sinne myös Kultasen perheen lapset: Leenan, Jukan ja Mikon.

Mikä-Mikä-Maassa elää myös joukko merirosvoja, joita johtaa Kapteeni Koukku, toisen kätensä krokotiilille menettänyt merirosvopäällikkö, sekä intiaaniheimo, johon kuuluu myös intiaanipäällikön tytär, Tiikerililja. Kapteeni Koukku haluaisi ottaa Peterin hengiltä mutta pelkää itse kuollakseen krokotiiliä, jolle hän menetti kätensä.

Iätön klassikkotarina käsittelee aikuistumista ja vaikeutta luopua lapsuudesta, mutta se on myös kolmiodraama, jonka osapuolia ovat Peter, Leena ja Helinä-keiju. Mustasukkaisuus onkin vähällä viedä kaikkien hengen.

Jyväskylän kaupunginteatterin produktiossa paras osuus olivat koskettavat laulut ja pääosien esittäjät. Peteriä esittänyt Saara Jokiaho oli laulajana aivan omaa luokkaansa, ja kuulin hänen ääneessään samaa syvyttää ja voimaa kuin Susanna Haavistolla. Myös Leenan roolissa esiintynyt Roosa Karhunen oli ilo korvalle.

Parhaan roolisuorituksen teki Kapteeni Koukkua esittänyt karismaattinen Henri Halkola, jonka herkullinen roolihahmo antoi myös eniten mahdollisuuksia loistaa näyttelijäntyössä.

Muut hahmot esityksessä olivat melko ohuita karikatyyrejä, ja vaikka lastennäytelmästä onkin kyse, omaan makuuni vaikkapa Rouva Kultasen (Anne-Mari Alaspää) ja koko kadonneiden poikien kuusikon hahmot olivat pikemminkin ärsyttäviä kuin hauskoja. Vähempikin sähläys olisi riittänyt.

Koreografiapuolella parasta antia oli Kapteeni Koukun laulu, jossa hän liikutteli Leenaa kuin marionettia - ilman oikeita lankoja siis. Taistelukohtaukset oli toteutettu hidastettuina ja Peterin ja Koukun kaksintaistelu varjokuvina. Varjokuva toimi hauskasti, mutta muut taistelukohtaukset eivät näyttäneet kovin uskottavilta.

Lavastus ja valaistus toimivat hienosti ja loivat satumaisen tunnelman, ja lentäminen oli toteutettu kekseliäästi peilien avulla. Toteutus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä hieno kuin idea, sillä yhden ison heijastavan pinnan sijaan näyttämön katossa oli monta pientä peiliä. Illuusio ei siis toiminut aivan niin hyvin kuin olisi voinut, ja istumapaikkamme katsomon reunassa ei ollut myöskään sen kannalta aivan optimaalinen.

Samaisen peilin kautta katsottiin myös lopulta Kapteeni Koukun nielaisevan krokotiilin kitaan. Toteutuksen ymmärtäminen vaati hieman mielikuvitusta, ja minun piti varmistaa tyttäreltäni, huomasiko hän krokotiilin kidan peilissä.

Muutamat kohtaukset tuntuivat kovin pitkiltä, kuten alkupuolella ollut koirien ja lasten tanssi, joka oli todella kovin pitkä ja hyvin vähäeleinen.

Kohtaus, jossa merirosvot käyvät yksitellen katsomassa, kuka on piilossa Kapteeni Koukun laivassa, ja palaavat takaisin tehden kuolemaa oli silkkaa kesäteatteria. Mitä ihmettä tapahtui sillekin rosmolle, joka tuli takaisin takapuoltaan pidätellen, päästi puolen minuutin mittaisen pierun ja kaatui maahan?

Pieruhuumoria vastaan en varsinaisesti ole, jos se jotenkin liittyy johonkin. Sen sijaan yksi asia, jota en lastennäytöksissä hyväksy missään muodossa, on kaksimielisyyksien heittely. Siksi yhden kadonneen pojan heittämä "tappituntumalla" ja yhden merirosvon letkauttama "minulla on kaikkein pisin ja paksuin... (ehe ehe) miekka" saisivat jäädä minun puolestani sanomatta lavalla. Ehkä nämä ovat työryhmän omia lisäyksiä eivätkä ohjaajan valintoja.

Myös muutama muu asia toteutuksessa jäi kuitenkin mietyttämään: 

Aivan alussa näyttelijät olivat lavalla poissa rooleistaan ja jakoivat asuja ja peruukkeja toisilleen. Joku marisi: "Miksi minun pitää aina esittää tätä..." Kesken näytelmää kohtauksesta toiseen siirryttäessä muistaakseni Peter lausui jotain sen tyylistä kuin: "Esitetään seuraavaksi se kohtaus..." Tätä ei kuitenkaan viety pidemmälle niin, että rooleista olisi astuttu ulos sen useammin - edes näytelmän lopussa. Siksipä nämä kaksi kohtaa jäivät oudon irrallisiksi eivätkä liittyneet sen enempää mihinkään. Mitä tällä siis haluttiin kertoa?

Mitä puvustaja oli puolestaan halunnut sanoa lasten asujen ja peruukkien värityksellä? Intiaanit ja merenneidot olivat saaneet ylleen värikkäät asut, mutta lasten vaatteet olivat valkoiset ja kadonneiden poikien vaalean harmaat. Päässään heillä kaikilla - Peter mukaan lukien - oli vaaleat tai valkoiset peruukit. Varsinkin kadonneissa pojissa oli paljon yhdennäköisyyttä Jukolan poikiin.

Entä mihin viittasi drag-merenneito? Oliko parrakkaalle naiselle tarkoitus nauraa vai oliko se kannanotto?

Näistä kysymyksistä ja kritiikistäni huolimatta Peter Pan on hyvin tehty ja näkemisen ja kuulemisen arvoinen musikaali.

Olen hyvin iloinen, että lapsillekin tehdään musiikkiteatteria näin isosti ja laadukkaasti. Lapset katsovat esityksiä vielä niin toisin silmin kuin jo hieman liian monta musikaalia nähneet vanhempansa, ja heille pelkkä teatterisali ja suuri näyttämö voivat olla suuri elämys.

Ja kun lapsia vie teatteriin, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

 

Kuvat: Jiri Halttunen, Jyväskylän kaupunginteatteri

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olet ehkä jo huomannutkin, että ABBA-musikaali Mamma Mia! palaa Suomeen toukokuussa, ja tällä kertaa sitä esitetään Paula Vesalan suomentamin sanoin. Tämähän pitää siis nähdä!

Olen ensinnäkin kova ABBA-fani, ja myös tästä musikaalista minulla on lämpimät muistot. Kävimme Rouvan kanssa Lontoossa keväällä 1999, ja huomasimme, että kaupunkiin oli tulossa ABBA:n musiikkiin perustuva uutuusshow juuri seuraavalla viikolla.

Olimme hankkineet etukäteen liput jo toiseen musikaaliin (joka oli muuten Disneyn Kaunotar ja Hirviö), mutta ajattelimme, että kävisimme kysymässä olisiko Mamma Mian teatterissa jotain yleisölle avoimia ennakkonäytöksiä. Kuinka ollakaan, ennakkonäytöksiä oli, ja saimme liput samalla illalle ja vielä aivan pilkkahintaan. Näin ollen pääsimme näkemään musikaalin vieläpä aivan ensimmäisten joukossa koko maailmassa!

Tiesin jo silloin, että musikaali on varma hitti, mutta aivan näin valtavaa sukseeta ei varmasti kukaan osannut ajatella. Mamma Mia on pyörinyt nyt ympäri maailman jo pian 20 vuotta, siitä on tehty elokuva ja sekin on jo saamassa ensi kesänä jatko-osan. Kävin katsomassa show'n toistamiseen Lontoossa kymmenen vuotta sitten isäni kanssa, mutta muita näyttämöversiota, edes muutaman vuoden takaista Svenskanin produktiota, en ole nähnyt.

Nyt mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun kuulin sekä suomennetuista kappaleista, että pääosien esittäjistä. Lavalla nähdään muun muassa Laura Voutilainen, Veeti Kallio ja Nina Tapio. Esitykset nähdään Helsingin Messukeskuksen Amfi-teatterissa.

Musikaalielämyksen kanssa on mahdollista nauttia myös esityksen teeman mukainen ateria Messukeskuksen ravintoloissa, ja sain Starsquadilta arvottavaksi kaksi VIP-pakettia, jotka sisältävät musikaalilipun voittajan valitsemaan esitykseen, väliaikatarjoilut sekä buffet-ruokailun. Valittavana on kaksi VIP-pakettivaihtoehtoa: VIP Super Trouper (arvo 175 €) sisältää buffet-ruokailun ravintola Cornerissa ja VIP SOS Greek Buffet (arvo 162 €) kreikkalaisen salaattibuffet'n ravintola Eat & Meetissä. Ruokalistat löydät Starsquadin sivuilta.

Arvontaan voit osallistua Instagram-tililläni, vastausaikaa on la 3.2.2018 klo 18 saakka ja muut ohjeet löydät arvonnan yhteydestä. Arvonnan toimeenpanija on Starsquad.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kansallisteatterin uusi lastenmusikaali, Tippukivitapaus sai ensi-iltansa eilen teatterin suurella näyttämöllä. Musikaali perustuu Laura Ruohosen samannimiseen lastenrunokirjaan, ja Ruohonen on myös käsikirjoittanut ja ohjannut musikaalin. Musiikit on säveltänyt tälläkin kertaa Anna-Mari Kähärä.

"Tälläkin kertaa" viittaa siihen, että Tippukivitapaus on jo toinen lastenmusikaali samoilta tekijöiltä. Ruohosen ja Kähärän luoma Yökyöpelit pyöri Helsingin kaupunginteatterissa joitain vuosia sitten, ja samasta teoksesta poiki myös Pikku Kakkosen mainio Yökyöpelit-sarja, joka on ollut perheemme suuri suosikki. Sen musiikkia kuunnellaan - ja laulellaan - edelleen säännöllisesti.

Muun muassa "Nuku nuku", ”Herra Käki” ja tietysti "Päätäi Väätäisen päiväkoti" ovat sekä sanoituksiltaan että sävellystyöltään suurin piirtein parasta lastenmusiikkia, jota olen koskaan kuullut.

Ostimme Ruohosen kirjoittaman ja Erika Kallasmaan kuvittaman Tippukivitapaus-runokirjan kirjamessuilta, ja ehdimme lukea kaikki sen runot läpi ennen eilistä esitystä. Kirja osoittautui runoiltaan yhtä huikeaksi sanailoitteluksi kuin edeltäjänsä, Allaka Pullakka ja Yökyöpelit, ja oli jännää päästä teatteriin kuulemaan, mitkä runoista ovat päässeet musikaaliin ja miltä ne kuulostavat sävellettyinä.

Musikaalin tarina on hykerryttävän surrealistinen: Seija Soija -niminen papu (Vuokko Hovatta) ja ujo Hujoppi (Jani Karvinen) lennähtävät papupurkin pihalta karkumatkalle ja tapaavat retkellään monia outoja ja vinksahtaneita hahmoja. 

On hiiriä, mummoja, toukkia ja hirviöitä.

Maailman vanhin pizza (Markku Haussila) laulaa laku-laguunista ja levittää limaista juustoaan ympäriinsä.

Rämeämmä (Markku Maalismaa) ähkii, äyskii, röhkii ja räyhää.

Dikaattori Diktaatta (Sari Puumalainen) on itsevaltias, jolle kuuluu kaikki valta. Raakalainen Karmu Gurmee (niin ikään Markku Haussila) suunnittelee syövänsä tippukiviluolan toukat yksitellen.

Lapsi nauraa vieressä, ja minä ihmettelen, miten jollain aikuisella voikin olla näin rikas mielikuvitus, josta kaikki tämä kumpuaa.

Retki kulkee papupurkista viemärin kautta tippukiviluolaan, tulivuorelle, Hiippailuhotelliin ja merelle.

Karkulaisten mukana liihottelee Tukaani (Katja Kortström), joka onkin varsinainen ilma-akrobaatti.

Tarinassa on mukana myös Yökyöpeleistä tuttu Mahtimummeli Päätäi Väätäinen (Seela Sella), joka ryhtyy agenttinero Narun (Martti Suosalo) apuagentiksi ja etsii karkulaisia villapipon näköisen ajoneuvonsa kyydissä. Suosalo ei itse ole mukana lavalla, vaan hänet nähdään esityksessä videoprojisoinnin kautta.

Musiikki on esityksessä tietysti merkittävässä osassa, ja Sara Puljulan johtama orkesteri onkin mukana lavalla läpi esityksen.

Erika Kallasmaa on tuonut kirjaan piirtämänsä hahmot myös lavalle ja suunnitellut musikaalin puvut. Runsaasta ja värikkäästä lavastuksesta on vastannut Antti Mattila.

Jälleen kerran iloitsen siitä, miten myös lapsille tehdään näin kunnianhimoista, älykästä ja laadukasta teatteria.

Kähärän musiikki on Yökyöpeleiden tavoin kekseliästä, monitasoista ja vaativampaakin musiikinkuluttajaa ilahduttavaa. Vaikka se on lastenmusiikkia, sitä on aikuisenkin ilo kuunnella.

Tippukivitapaus on varsinainen teatteritapaus. Se on paitsi vuoden parasta lastenteatteria myös parasta lasten musiikkiteatteria, jota olen teatterin lavalla nähnyt. Hyvin lämpimät suositukset kaikille lapsiperheille!

Entäpä pieni seuralaiseni? Tykkäsi kovasti. Yritin saada selville, mikä oli parasta, mutta vastaus oli yksinkertaisesti "kaikki". Siis osui ja upposi.

Paluumatkalla hän ihasteli ääneen, miten kivaa onkaan käydä yhdessä teatterissa. No niin on, aivan samaa mieltä! Mihinkäs mentäisiin seuraavaksi?

 

Näyttämökuvat: Tanja Ahola, Suomen Kansallisteatteri.

Liput saatu Kansallisteatterilta.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Ovela juoneni kasvattaa tyttärestäni itselleni musiikkiteatteriseuraa otti jälleen ison harppauksen eteenpäin. Teimme lauantaina aivan kahdestaan retken Tampereelle katsomaan Tampereen teatterin Cats-musikaalia, joka sai ensi-iltansa vain kaksi viikkoa sitten.

Cats on moderni musikaaliklassikko, jonka jokainen varmasti tunnistaa vähintään nimeltä. Andrew Lloyd Webberin säveltämä musikaali perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan Old Possum's Book of Practical Cats. Se sai ensi-iltansa 1982 ja pyöri sekä Lontoossa että New Yorkissa kaksi vuosikymmentä, ja oli silloin pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty musikaali Broadwaylla.

Teos esittelee useita erilaisia ja hyvin inhimillisiä kissoja, joilla jokaisella on omat luonteenpiirteensä ja erikoisuutensa. Jokainen kissa esittäytyy vuorollaan, jotta kissojen johtaja, Vanha Deuteronomi, voi päättää, kuka kissoista pääsee nousemaan jonkinlaiseen kissojen taivaaseen ja saa palata sieltä elämään uutena kissana.

Minulle Catsin suuri suosio on ollut suoraan sanoen suuri mysteeri. Teos ei ole helpoimmasta päästä, ja siinä on monta tekijää, joiden luulisi ajavan pois ainakin kaikkein kyynisimmät katsojat. Musikaalissa ei ole oikeastaan mitään juonta, esitys on läpilaulettu eikä siinä ole yhtään repliikkiä, laulut ovat monin paikoin höpsöjä kielellä leikitteleviä loruja ja koko casti on todella pukeutunut erivärisiksi kissoiksi. Tampereen versiossa mukana on myös yksi rotta.

Kävi katsomassa musikaalin Broadwaylla vuonna 1990 mutta taisin olla silloin hieman liian väsynyt ja pieni. Kun en oikein ymmärtänyt laulujen sanoista tarpeeksi, nukahdin kesken esityksen. Musikaalista jäi siis mielikuva että se oli vähän tylsä ja outo eikä siinä tapahtunut mitään.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt, miten tyttö ottaisi esityksen vastaan. Esityskieli oli toki suomi eikä takana ollut kymmenen tunnin lentoa jetlageineen, joten onnistumisen mahdollisuudet olivat suuremmat.  Kerroin tytölle etukäteen, mitä olisi odotettavissa ja soitin varmuuden vuoksi vielä joitain kertoja musikaalin tunnetuinta kappaletta Memory. Kylläpä olinkin tyytyväinen kun tyttö alkoi spontaanisti hyräillä kyseistä kappaletta silloin tällöin ennen esitystä. 

Ohjaaja Georg Malvius on saanut Tampereella paljon vapauksia tehdessään versionsa musikaalista.

Lavastuksessa ei nähdä alkuperäisen kaltaisia kaatopaikan tavararöykkiöitä, vaan kissat kujeilevat rakennusten takapihoilla.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Esitykseen on myös lisätty hahmo, jota ei ole aiemmin nähty: rotta, joka haaveilee olevansa kissa. Kissojen kohtaaminen tapahtuu tämän rotan unessa. Rotta ei itse laula tai ole esityksen keskiössä mutta hiippailee kissojen taustalla ja on mukana monissa kohtauksissa tehden mitä milloinkin. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jo musikaalin avausnumero lupailee hyvää. Vaikka Jellikkilauluja jellikkikissoille on sanoituksiltaan lähes siansaksaa, esitys tempaa mukaansa. Lavalla tapahtuu jatkuvasti, ja esiintyjäkaartissa on niin huikeita laulajia, tanssijoita ja akrobaatteja, etten voi edes käsittää, miten tällainen porukka on saatu kasaan. Vauhdikkaat numerot seuraavat toinen toistaan, ja tanssia ja laulua ihaillessani unohdan kokonaan katselevani kissoiksi pukeutuneita ihmisiä, jotka laulavat lastenloruja.

Teoksen suomennus ei ole varmasti ollut helppo tehtävä. Tampereen teatteri käyttää alun perin vuodelta 1986 peräisin olevaa suomennosta, jonka on tehnyt Jukka Virtanen. Työn laatua voi arvioida esityksen aikana, sillä näyttämön päällä juoksevat laulujen tekstitykset sekä suomeksi että englanniksi.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Jos Amerikassa puhutaan musikaalinäyttelijöistä termillä triple threat, jolla tarkoitetaan sitä että musikaaliesiintyjän pitää osaa sekä laulaa, tanssia että näytellä, tässä esityksessä osa esiintyjistä pääse esittämään myös neljännen uhan, sirkusakrobatian.

Sekä roolitus että Adrienne Åbjörnin koreografia on hyvin onnistunut, sillä esiintyjäkaarti vaikuttaa hyvin tasaiselta. Kun esitystä katsoo, ei ole lainkaan silmiinpistävää, kuka esiintyjistä on ensisijaisesti laulaja, kuka tanssija ja kuka näyttelijä.

Toki joitain suorituksia nousee ylitse muiden esimerkiksi Murr-Roopea ja kahta muuta kissaa esittänyt Tero Harjunniemi paljastui oopperatenoriksi, joka on laulanut muun muassa Kansallisoopperassa.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Toinen kissa taas oli poikkeuksellisen näyttävä tanssija, ja maskin takaa paljastuikin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta tutuksi tullut tanssinopettaja Aleksi Seppänen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Ja sitten on sellaisia esiintyjä kuten Katra Solopuro, jonka Demeter-kissa loistaa sekä laulajana, tanssijana että sirkustemppuilijana.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Show'n näyttävimmästä numerosta vastasi taikurikissa Mister Mistofeli eli Aleksi Seppänen, joka pääsi esittämään hämärässä teatterissa illan upeimman valoshown. Hän ja toinen tanssija pyörittelivät ilmassa led-valoilla varustettuja keppejä ja hulavanteita jotka muodostivat ilmaan pyörivän led-näytön, jossa näkyi värikkäitä ja musiikin mukaan vaihtuvia kuvioita. (Tämä on vaikea selittää pelkin sanoin, joten kurkkaa tämä video niin ymmärrät, mistä on kyse. Video ei liity Catsiin mitenkään.)

Ja onhan se hienoa kuulla livenä Grizabella-kissan hittikappale Memory eli suomennettuna Muisto. Roolissa vuorottelevat Irina Milan ja Ritva Jalonen. Siinä on jälleen taattu korvamato useaksi päiväksi esityksen jälkeen. 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia kuluu niin vauhdilla, että huomaan esityksen päättyessä ajattelevani: "Joko nyt?" Olisin siis voinut hyvin jatkaa katselemista vielä pidempäänkin, mutta seuralaiselleni esitys taisi olla juuri sopivan mittainen.

Kaikki oli kohdallaan: esiintyjät, lavasteet, upeat puvut, yksityiskohtaiset maskit, soitto, laulu, tunnelma... Huikeaa!

Tyttönen seurasi esitystä silmät suurina ja kuiski sen aikana korvaani ihastellen tanssijoita, valoja ja akrobaattien heittämiä voltteja. Pari kertaa hän kyseli minulta kovasti, itkenkö minä, mutta mitään en myöntänyt.

Kun kysyin sitten esityksen jälkeen, mitä hän piti, hän sanoi tykänneensä siitä kovasti. Kun kysyin vielä, kumpi oli parempi: Tampereen Cats vai Aladdin Broadwaylla, hän piti Catsia ehdottomasti parempana. Oho, se on nimittäin paljon se! Parasta oli kuulemma Mister Mistofelin valoshow, mutta olen varma, että tanssinumerot olivat lopulta se, joka piti tämän pienen tanssijattaren mielenkiinnon yllä.

Nyt hän haluaisi nähdä esityksen heti uudestaan.

Teatteriretki oli siis erittäin onnistunut, ja olen hyvin onnellinen, että se oli näin suuri elämys pienelle tytölle. Vaikka halusin nähdän esityksen itsekin, hänelle minä halusin tämän shown' näyttää. Olen myös äärettömän iloinen siitä, että hän todella nauttii musiikkiteatterista, laulusta ja tanssista ja lähtee mielellään katsomaan teatteria kanssani.

Nyt voimme sitten leijua yhdessä muutamia päiviä jossain musikaalisfääreissä, jotka vain me kaksi ymmärrämme.

 

Liput esitykseen saatu Tampereen Teatterilta.

* * *

Kävimme tytön kanssa katsomassa viime vuonna myös Shrek-musikaalin HKT:ssa ja Aladdininin Broadywaylla tammikuussa.

Muutama viikko sitten näimme Rouvan kanssa HKT:n Myrskyluodon Maijan.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suurmusikaali, Myrskyluodon Maija, sai ensi-iltansa tällä viikolla. Musikaali perustuu Anni Blomqvistin alkuperäiseen kirjasarjaan mutta vähintään yhtä paljon se on rakennettu Lasse Mårtensonin hienon musiikin ympärille. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola.

Musikaalin myötä Helsingin kaupunginteatteri palaa takaisin teatteritaloon, joka oli kaksi vuotta remontissa. Oli hienoa päästä katsomaan esitystä jälleen suurelle näyttämölle, joka olikin isompi kuin muistinkaan.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tunnistaisi Lasse Mårtensonin säveltämää Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikkia. Yksi maan kaikkien aikojen kauneimmista melodioista tuo tunteet pintaan, vaikka ei edes tietäisi, mikä tarina musiikin takana on.

Kun siihen lisää päälle vielä koskettavan saaristolaiselämää kuvaavan kertomuksen, Maija Vilkkumaan sanoitukset, ja Laura Alajääsken pakahduttavan kauniin ja voimakkaan lauluäänen, kurkkuun nousee sellainen pala, että sitä saa nieleskellä alas liki kolme tuntia. Jos joskus olen arvostellut jotain musikaalia siitä, että se ei ole oikein herättänyt mitään tunteita, nyt mennään toiseen ääripäähän.

Myrskyluodon Maija on alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kertomus perheestä, joka elää 1800-luvun Ahvenanmaalla. Vanhempiensa naittamat Maija ja Janne muuttavat syrjäiseen Myrskyluotoon Ahvenanmaan ulkosaaristossa, saavat lapsia ja elävät melko eristyksissä muusta maailmasta. Meri ympäröi Myrskyluotoa ja ottaa vähintään yhtä paljon kuin antaa, joten kuolema on läsnä jatkuvasti.

Musikaalin kappaleiden takana on Lasse Mårtenson. Hän on ollut mukana myös musikaalin tuotannon alkuvaiheessa, mutta hänen terveytensä heikennyttyä hänen poikansa on jatkanut produktion konsultointia. Säveltäjä valitettavasti kuoli viime vuonna, joten hän ei päässyt näkemään HKT:n työn tuloksia.

Mårtensonin musiikin on näyttämölle sovittanut Arttu Takalo ja tarinan on dramatisoinut Seppo Parkkinen

Sanoitukset uuteen musikaaliin on tehnyt Maija Vilkkumaa, ja hienoa työtä hän on tehnytkin. Jos pelkkä Myrskyluodon Maijan tunnusmusiikki ilman sanoja saa silmät kosteiksi, Vilkkumaan sanoituksilla tarvitaan jo nenäliinoja. 

Ja todella, tässä tarinassa mennään niin syvissä vesissä, että on oltava aika tunteeton puupökkelö, jos ei missään tunnu. Olin ehkä itse erityisen vastaanottavaisella mielellä, mutta pyyhin kyyneliä pitkin esitystä ja tein kaikkeni pidätelläkseni äänekkäät nyyhkytykset sisälläni. Musikaali oli ehdottomasti vaikuttavin esitys, jonka olen nähnyt Suomessa, enkä muista liikuttuneeni yhdestäkään teatterikappaleesta aiemmin yhtä paljon.

Pääosaa esittävä Laura Alajääski tekee hienon roolin Maijana ja laulaa upeasti musikaalin parhaat ja koskettavimmat laulut. Tätäkin ääntä olisin voinut kuunnella koko illan, vaikka muuta lavalla ei olisi tapahtunutkaan. Hienoja kappaleita oli myös Aaro Wichmannin esittämällä Jannella.

Lavastus on pelkistetty, mutta kulissit vaihtuvat tiuhaan. Meri luodaan lähinnä sinisellä värillä ja valoilla. Ratkaisu toimii oikein hyvin, eikä massiivisempia lavasterakennelmia edes kaipaa.

Yhteen asiaan sovituksessa en ihastunut aivan varauksettomasti. Ryhmä sinisiin vaatteisiin ja vaaleisiin peruukkeihin pukeutuneita "luonnon henkiä" liihotteli useissa kohtauksissa jossain taustalla ja esitti milloin lokkeja, milloin sikoja, milloin merta ja milloin... jotain muuta, mitä? Joissain kohtauksissa heitä ei olisi tarvittu lainkaan ja joissain yleisöltä vaadittiin jo aika lailla mielikuvitusta ymmärtämään, mistä heidän liikeissään onkaan kyse.

Antti Timosen suutarihahmo jakoi mielipiteemme. Seuralaiseni piti hahmon esittämiä koomisia välinumeroita tarpeettomina. Itse pidin siitä, miten hahmo toi hieman kepeyttä ja huumoria muuten kovin vakavaan tarinaan, ja Timosen äänelle olisin suonut suuremmankin roolin esityksessä.

Myös lapsinäyttelijät tekivät erinomaista työtä ja lauloivat ihastuttavasti.

Jos yhden asian voisin muuttaa, olisi halunnut kuulla Maijan tunnusmelodian vielä yhden kerran laulettuna esityksen lopussa. Ehkä ratkaisu olisi ollut liian ilmeinen, joten nyt pitää vain toivoa, että HKT tuottaisi kappaleesta version Spotify- tai YouTube-jakeluun, jotta sitä voisi kuunnella kotona riittävän monta kertaa peräkkäin.

Yhteenvetona: Pidin aivan järjettömän paljon ja voisin katsoa esityksen saman tien uudelleen. Mene sinäkin katsomaan.


hkt.fi/esitykset/myrskyluodon-maija/

Liput esitykseen saatu HKT:lta

Näyttämökuvat: © Tapio Vanhatalo / HKT

Pages