Hyvänmielenblogihypoteesi

ite puin

Nyt on ilmeisesti hyvän mielen viikko täällä Lilyssä. Se tarkoittaa ilmaisen kaman jakamisen lisäksi sitä, että blogeissa jaetaan hyvää tarkoittavia neuvoja onnellisuuden edistämiseen. Kuten että ajattelepa kuule kivoja asioita ja tee juttuja, joista tykkäät. Mikä on sinänsä tosi kiva, koska yleensähän ajattelen ydinsotaa ja keskitysleirejä samalla kun raavin silmämuniani ruostuneilla teräsnauloilla.



Jostain syystä jäin pohtimaan yleistä hyvänmielenedistysliikettä, blogeissa, naistenlehdissä, yleensä nyt missä vaan, paitsi henkilötasolla. Hyväähän se tarkoittaa, tietenkin, mutta tuntuukohan se kenestäkään muusta ...noh... vähän ilmeiseltä? Tai siis, kuka teistä tunnustaa, että elämässänne on niin kurjaa, että tarvitsette ihan täysin vierailta ihmisiltä vinkkejä iloisuuteen ja onneen? Tokihan satunnaisia kriisejä ja pahoja paikkoja sattuu, mutta eihän se ole vallitseva tila. Ja sitten jos onkin, ei kai siihen kuurankukkaset ja sateenkaaret auta? Ei minulle ainakaan.  



 

Ehkä ihmettelyni johtuu siitä, että minä en juurikaan tunne ihmisiä, jotka eivät pyri tekemään elämässään asioita, joista pitävät, noin suurinpiirtein ja pääosin. Aina ei voi, eikä pysty, ja senkin tuo sama suurin osa tajuaa vaipumatta keskivahvaan masennukseen. Toisaalta, jos joku lohduttomasti, ilman sarkasmin pilkettäkään, itkee menneisyydessä kohtaamiaan vääryyksiä tai muita asioita, jotka ovat oman vaikutuskentän ulkopuolella, taidan yleensä ennemmin sanoa "Lopeta se turha kitinä, saatana." kuin "Katso, miten kauniisti vessapaperi laskeutuu pönttöön. Siinä sulle arjen ihanuutta.". Toivoisin, että näin tehtäisiin minunkin kohdallani. Vähän tyyliin "Ymmärrän, että tarkoitat hyvää noilla lumitähtiaskarteluvinkeilläsi, mutta kun meillä on tässä tämä ebola-pandemia, niin en nyt oikein kerkeäisi. Ja sitäpaitsi tarvitsemme kaiken irtopaperin verimöykkyisten pisaratartuntayskösten torjunaan ja lopuilla pitää eristää tämän asuttamamme hökkelikylän ikkunat."



Sen lisäksi vähän vähemmän mielenkiintoisesti jäin pohtimaan omaa blogiani ja teitä enemmän tai vähemmän satunnaisia lukijoita. Ajatteleeko joku, että minua järjettömästi ottaa päästä vaikka se, että ulkona on lunta tai kaupassa ruuhkaa? Tai onko olemassa sellaisia ihmisiä, joita tuollainen oikeasti ja merkitsevästi häiritsee, ja ovatko siis juuri he hyvänmielenblogien kohderyhmä? On varmaan olemassa, ja ehkä tosiaan juuri heille siihen auttavat vitriinin päälle esteettisesti asetellut leikkokukkaset. Se heille sallittakoon, toki, mutta olen silti tyytyväinen siihenkin, että he ovat yleensä varsin kaukana minusta.



Tavallaan oma asenteeni johtuu varmasti geeneissä perimästäni pahimmanlaatuisesta varsinaissuomalaisesta nöyristelymentaliteetista. Rumat ne vaatteilla koreilee, ja masentuneet lukuisilla ilonaiheillaan. Kellä onni on se onnen kätkeköön, muut pitäköön siitä blogia. Noin niinkuin esimerkiksi. Suomalaiskörtille hooray for everything -mentaliteetti on vieras ja päälleliimatun oloinen. Ei onnellisuudessa ole ilmoitusvelvollisuutta, eikä se lisäänny jos huudan kovempaa.

Toisaalta, musta itsestä tuntuisi tosi kummalta päivästä toiseen neuvoa vieraille ihmisille, että miten heidän elämästään minun nähdäkseni tulisi kokolailla onnellisempaa. Vaikka mun oma elämä on mun omasta mielestä hyvä ja hetkittäin ihan tosi ässä, ei se tarkoita, että se kenenkään muun mielestä olisi sitä.



Itsehän hahmotan asian näin: mulla on helppo elämä ja perusonnellinen luonne. En masennu, en lannistu, enkä muutenkaan synkeile. Pienet vittumaiset asiat yleensä vain naurattavat entistä enemmän. Minulla on ihan hirmuinen etuoikeus debiilisti hihittää myös vastoinkäymisille ja pienille tyhmille asioille, koska tiedän, ettei niillä loppujen lopuksi ole merkitystä eikä elämästä jaeta tyylipisteitä. Sen lisäksi siis, että voin tahtoessani hakea sitä arjen kauneutta ja ihanuutta vaikka vessanpöntöstä ja coriolis-ilmiöstä.

Share

Kommentit

marix
Mari style - oho

Hyvä mieli tarttuu. Useimmiten. Tai niin me hyvän mielen ihmiset halutaan ajatella. Ja jos se onnistuu, niin siitä tulee vielä enemmän hyvä mieli itselle. Sellanen kierre. Niinku viinapullossa.

Tiina007 (Ei varmistettu) http://harmiton.blogspot.fi/

Juuri näin! :D

Jotenkin tuli mieleen Anna Perhon kirjoittama kirja Superarkea! (huutomerkki kuuluu nimeen), josta juuri luin vinkeitä ohjeita tulla onnellisemmaksi:
http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288538197252.html

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä en nyt ehkä täysin ymmärtänyt tän jutun pointtia. Siis koska sä olet perusonnellinen ihminen, niin sua ärsyttää se, että blogeissa jaetaan hyvän mielen juttuja?

Tiedän itse tosi monia ihmisiä jotka nimenomaan käyttää paljon aikaa valittamiseen ja sellaisten asioiden tekemiseen, joista he eivät oikeastaan edes tykkää. On niin kiire ja työ on ikävää ja plääplää. Olen itse asiassa itsekin vähän sellainen. Meidänlaisille tyypeille on oikeasti hyödyllistä että joku muistuttaa tai toimii esimerkkinä siitä että niitä pieniä iloja kannattaa silloin tällöin pysähtyä fiilistelemään ja että on esim ihan ok käyttää vähän rahaa siihen periaatteessa "turhaan" kukkakimppuun jos siitä tulee hyvä mieli. Mikä tässä nyt rassaa niin kauheesti?

tiiti
ite puin

Hmm... missä mä sanoin, että ne ärsyttää, ei se etten minä jotain asiaa täysin ymmärrä tee siitä huonoa tai ärsyttävää :D Kerroin omasta suhtautumisestani niihin, ja ihmettelin vain, kenelle nuo blogit on suunnattu, ja tulin käsittääkseni aika lailla jopa samaan tulokseen kuten sinä, eli ihmiset, kuten sinä Vierailija klo 11:09 siinä yllä.

sanumaria

Ei se hyvä mieli kyllä tartu. Joskus voi tulla itse hyvälle tuulelle kun kaverille on tapahtunut jotain extrakivaa, mutta jos toisella on hyvä päivä niin ei se mun päivään vaikuta :D 

Oon myöskin kyllä varsu (varsinaissuomalainen), ja allekirjoitan ihan täysin tuon että onnea ei tarvi jatkuvasti olla hehkuttamassa todistaakseen että on onnellinen. 

tiiti
ite puin

Selvennän nyt vielä, että tämän oli tarkoitus olla pohdinta mun omasta suhtautumisesta onnellisuusohjeistuksiin, ja siihen, miksen minä saa niistä mitään irti. Ei se tarkoita, ettei kukaan muukaan saisi saada niistä iloa elämäänsä. Joku tykkää postimerkkeilystä, joku toinen ei.

Melkoinen elämisen prosessimalli tuo Superarkeahuutomerkki. Ehkä mulla on vaan vakava auktoriteettiongelma, ja siksi en halua muilta vinkkejä elämiseen :D Et sää mua määrää, Anna Perho.

Mää arvasin, että sanu (ja ehkä irkkikanavallinen muita ihmisiä) ymmärtää :D Mulla ei oikein ole edes halua hihkua onnellisuutta. En vain ole hihkuja ja koen silti eläväni ihan täyttä elämää. Samalla lailla kun en ole vaikka poskisuutelija. Ja koen välillä jotenkin jopa painetta siitä, että aina sanotaan, että ihmiset jotenkin kärsisivät siitä, että Suomessa ei onnellisuutta toitoteta. Että olenkohan mää nyt sittenkään oikeasti onnellinen, kun mun ei ihan oikeasti tee mieli hihkua :D Mulle se oma rakas sisäänpäinkääntynyt körttiläisyys vaan on luonteenpiirre tai ominaisuus, josta en edes koe tarvetta opetella pois.

Micci
Liituraitahuppari

Juu, Sanun (ja Tiitin) kanssa täysin samoilla linjoilla. :P

Hakranah (Ei varmistettu) http://hakranah.tumblr.com

Mulle tää sun blogi toimii parhaana hyvänmielenblogina. Mitä kuivempia juttuja ja turhempaa valitusta niin sitä parempi! Jatka samaan malliin, vaikka lähipiirini ei arvostakkaan _meidän_ huumorintajua. Ne kattoo muaki oudosti sun takia ku oon menny näyttään jotain juttuja täältä, mutta kestän sen vielä. Hähähää.

Ville-setä (Ei varmistettu)

Kaikista paras ratkaisu on aina filosofiaan vetoaminen. Käytännön esimerkki: -Ville-setä: "Luen Tiitin blogeja."
-Satunnainen ihmettelijä: "Miksi?!"
-Ville-setä: "Miksi en lukis?"
-Satunnainen ihmettelijä: "No niin no...."

Kirsikkapuiston Kirsikka (Ei varmistettu) http://kirsikkapuistonblogi.blogspot.fi/

Yritin lukea tuon Anna Perho -jutun, mutta oksennus tuli jo siinä äitiydenylistysvaiheessa. Muutenkin kaikki tuollaiset elämänmuutosopastukset on niin syvältä; filosofisesti muotoiltuja lauseita, joista ei ymmärrä hevon kakkaa.

Mutta onnellisuus. Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Omasta onnellisuudestaan on ehkä kiva kertoa, mutta aika usein muiden onnellisuudesta on veemäistä lukea. Etenkin jos se on muotoiltu sellaiseen kukkienasettelu-hanipuppeli-höpönassukka-leppoistelu -muotoon.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Mun näkökulma tähän onnellisuus-juttuun on taas vähän poikkeava. Mun elämä on ollut joskus ihan tosi kurjaa (viitaten mm. tähän). Sen takia se onnellisuus ei ole ollut mulle itsestäänselvyys. Oikeastaan se, kun tajusi että voi itse päättää onko onnellinen vai ei ja että on oikeus tehdä asioita, jotka tekee onnelliseksi, oli mulle tosi mullistava juttu, vaikka se on monelle ihan perussettiä. Siksi mä varmaan tykkään lukea ihmisten iloisista asioista ja vaikka hyvän mielen vinkeistä ja kirjoittelen niitä itsekin. Ja puhun nyt nimenomaan sellaisista jutuista, joissa ihminen oivaltaa arjen kauneuden ja onnen pikkuasioissa.

tiiti
ite puin

Hakranah, haha rasittavan huonot läpät kyllä ilahduttaa muakin. Ja kuvat pienistä kissanpennuista. Ja videot, joissa toiset ihmiset kompastuu.

Ville, no mutta jos mä sanoisin sen noin tulisi vielä nykyistäkin enemmän itseääntoistava blogi.

Kirsikkapuiston Kirsikka, Anna Perhon ohjeet oli kyllä omaa luokkaansa, pitäisköhän oikein ostaa se kirja :D Mä en itse jotenkin tykkää kuulutella omaa onneani (tai suruakaan) oikeastaan juuri missään, tykkään miettiä juttuja itsekseni, niitä hyviä ja huonoja. Kyllähän kivoja asioita on kiva lukea, mutta mulle ehkä tökkii se, että niistä omista henkilökohtaisista pienestä onnenhetkestä lähdetäänkin sen oman ilonhihkunnan sijaan jatkuvasti ohjeistamaan muita. Siitä tulee helposti melkoista paasausta, vaikka tietty ymmärrän, että tarkoitus on hyvä. Paljon on toki kiinni myös kirjoitustyylistä, niinkuin kaikessa.

Anne, en tiedä hiffasinko sun kommentin jotenkin väärin, mutta eikö tuo nyt ole just se asia, mitä tässä sanoin. Ns. hyvänmielenohjeistustekstit on tarkoitettu ihmisille, jotka hahmottavat elämänsä hyvinkin toisin kuin minä. Eikä mussa siis ole mitään vikaa, kun en niistä mitään irti saa, olen vaan auttamattomasti kohderyhmänulkopuolinen ihminen :D

Sinänsä kivoista asioista kirjoittelussahan ei ole mitään vikaa, tykkään lukea niistä sillain omakohtaisen innon ja hihkunan kautta (en tiedä saako tästä mitään selkoa, mitä yritän sanoa). Sitten taas jos tyylinä on sellaista jatkuvaa paasaavaa ohjeistusta (jossain naistenlehdessä  oli ikisuosikkini parempaan elämään: "panosta kodin kattaukseen, vaihda illallispöytään yhteensopivat servetit ja kynttilämansetit!", mulla ei ole illallispöytää, kynttilänjalkoja tai kynttilöitä, ja servettinä on hyvänä päivänä oikein iso rullallinen talouspaperia), mua alkaa nyppiä, varmaan osittain myös koska olen luonteeltani semmoista minäittesaatana-tyyppiä.

Jos noin niinkuin jatkopohdintana mietin... Ehkä internetissä vielä jotenkin korostuu ihmisten ihan kamalan kova halu neuvoa (meinasin sanoa, että auttaa, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että se on kuitenkin halu neuvoa), ja sitä omaa loputonta viisautta halutaan jakaa (tää on aika selkeää esim. blogimaailmassa muoti-, meikki-, treeni-, kokki- ja tiessunmissä blogeissa), vaikka se ei välttämättä sitten loppujen lopuksi ihan kauhean ainutlaatuista tiedonjyvää olisikaan. Harvemmin tosielämässä itku silmässä eteenpäin elämässä möngertävälle sanotaan, että "Noh, jospa kuule käyt vaikka kukkakaupassa, niin kyllä se siitä". Mulle itselle tulee tuollaisesta usein välitön et-sää-mua-määrää-vastareaktio, joku toinen taas ajattelee, että "kiitti, kun mietit tän mulle valmiiksi, otanpa käyttöön."

Jos mua itseä joku korpeaa, se on yleensä arkisissa ja tosi konkreettisissa asioissa, vaikka että tiskit on kolmatta viikkoa tiskaamatta (en tosiaan jaksa vittuuntua tästä kovin usein) tai vaikka jos duunissa olisi jotenkin paska päivä. Ei mua siinä lohduttaisi yhtään mitkään leikkokukat ja uudet verhot. Mua lohduttaa, että nostan perseeni tuolilta ja  tiskaan sen vartin. Ehkä jos on tyyppi, jota sillain päämäärättömästi "alakuloistaa" toisinaan (en keksi tähän parempaakaan ilmaisua), tuollainen saattaa auttaa? Mää itse taas en tavallaan tarvitse vitutukseen satunnaista, abstraktia piristystä, vaan tarvitsen ratkaisuja ja korkeintaan määrätietoista perseellepotkintaa omalta itseltäni tyyliin "nyt se pää pois sieltä itsesäälisuosta.". Sellaisesta tulisi aika tyly blogi.

Se taas miksi tämän jutun kirjoitin, noh, musta on helkkarin kiva tietää, että en ole maailmassa lähellekään ainut, jonka elämää nuo ei tuntemattomien ihmisten onnellisuusohjeet eivät kosketa :D

(Ja korostan edelleen, että se, että joku toinen toimii/ajattelee erilailla kuin minä ei ole huonompi tai parempi. Se on vaan on.)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Niin siis, halusin vain sanoa, että miksi mä saan niistä jutuista jotain :D Mutta ymmärrän kyllä senkin, että osalle ne on ihan se ja sama. Ja niin, se on ihan ok :)

Kaista (Ei varmistettu)

Luultavasti ärsyyntyisin, jos lukisin vain onnellisuus-on-tässä-ja-kuvaan-sitä-maitokahvikupilla-ja-hortensialla-blogeja, tai jos lukisin vain viistosti hymyileviä käninäblogeja. Vierailen mielelläni molemmissa, mutta sitten niiden pitää olla aika hyvin tehtyjä.

Hieman koen joskus epäluuloakin niiden auringonsäde-smoothiella-blogien edessä: eikö se rennon aamuhetken rentous oikeasti YHTÄÄN kärsi siitä, ettei siinä vain lillu omaksi ilokseen vaan kaivaa järkkärin esiin, rajailee ja valottaa ja purkaa ja käsittelee liudan kuvia, vain blogatakseen ilmoille taas yhden rennon aamuhetken?

Tai no, jos mää en viittis, ei se tarkoita ettei sata lifestyle-bloggaria viittis (ehkä heidän jopa kannattaa tehdä se, että saa ostettua hedelmiä seuraavaankin smoothieen).

Ja aaaargh toi Anna Perho. On boheemejakin äitejä, eikä ne ole yhtään vähemmän äitejä. Minusta äitiyden mukanaan tuoman perinpohjaisen järjestelmällisyyden korostaminen on jonkinlainen ansa, jolla saadaan naiset sortumaan taas uudeksi polveksi kyllä-äiti-hoitaa-koneita. Ei pikkuisen rennompi asenne tarkoita heti lastensuojelutarvetta ja elämänhallinnan puutetta.

tiiti
ite puin

Anne, joo kyllä mää niinkun luullakseni ymmärsin, ja yritin niinko sillain samaamieltäolevana ja siitä lisäajatuksia miettineenä vastata :D Musta tuntuu, että aina kun yritän jotenkin "järkevästi ja johdonmukaisesti" keskustella intternetissä, mää loppujen lopuksi muistan, että en voikaan vaan vastata vaan sille kommentoijalle, vaan pitää vastata kaikille lukijoille ja sitten päädyn editoimaan ja muokkaamaan ja säätämään sitä helkkarin vastausta niin, ettei se vastaa enää mihinkään. Onpahan vaan ihan pirusti tekstiä.

Kaista, musta noissa Anna Perhon teeseissä on aika selkeästi jotenkin nähtävissä se, että yleistetään se oma kokemus suoraan koskemaan kaikkia. Että jos itselle ei toiminut se boheemiäidin elämä (ehkä Anna Perho esim. poltti crackiä), niin automaattisesti päätellään, että ei se voi toimia kenellekään muullekaan, (koska luullaan, että muillekin boheemius tarkoittaa crackin polttoa), mikä ei tietenkään pidä yhtään mitenkään paikkansa. Sillain joku hanki leikkokukkia -ohjehan nyt on ihan harmiton, mutta tosiaan tommoinen tiettyyn olemisen ja elämisen muottiin painostaminen on sitten jo ihan eri luokan veemäisyyttä.

 

 

 

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Niin justiinsa. Pitäis lopettaa tämmönen internetti kokonaan, *kele.

tiiti
ite puin

Tai jättää tämä vain alkuperäiseen käyttötarkoitukseena, eli kissanpentukuvien jakoon ja pornoon.

Pieni elämä

Mä oon kanssa joskus miettinyt, että lukeeko noita blogeja kukaan, mutta ilmeisesti lukee :D Ja jos mietin noita kukkia niin mulle ne tois kyllä onnellisuuden sijaan vaan lisää ketutusta: ensin pitää miettiä, että mihin vaasiin ne nyt sopii ja sitten että mihin sen vaasin lykkää ettei se heti kaadu ja sitten ne kukkaset varisee joka paikkaan ja kun ne kuolee ne ei mahdu roskikseen. Mutta ehkä mä olen vaan jotenkin kieroutunut tai jotain...

Mia-Elina

Toisaalta, jos joku lohduttomasti, ilman sarkasmin pilkettäkään, itkee menneisyydessä kohtaamiaan vääryyksiä tai muita asioita, jotka ovat oman vaikutuskentän ulkopuolella, taidan yleensä ennemmin sanoa "Lopeta se turha kitinä, saatana." kuin "Katso, miten kauniisti vessapaperi laskeutuu pönttöön. Siinä sulle arjen ihanuutta.". Toivoisin, että näin tehtäisiin minunkin kohdallani. Vähän tyyliin "Ymmärrän, että tarkoitat hyvää noilla lumitähtiaskarteluvinkeilläsi, mutta kun meillä on tässä tämä ebola-pandemia, niin en nyt oikein kerkeäisi. Ja sitäpaitsi tarvitsemme kaiken irtopaperin verimöykkyisten pisaratartuntayskösten torjunaan ja lopuilla pitää eristää tämän asuttamamme hökkelikylän ikkunat."

Mulla on tänään tuollaiset fiilikset. Hyvin monestikin itse asiassa. Olen vähän tehnyt paluuta blogien pariin myös lukijana, mutta usein heräänkin siihen ikävään takaraivossa naputtavaan ajatukseen, että olisi tässä nyt h*lvetin paljon tähdellisempämpää tekemistä kuin lukea kaikenlaisia hyväntuulenblogeja ja ne fitnessblogitkin on usein niin hömppää. Mitä niissä on mitä ei olisi jo jostain muualta lukenut tuhanteen kertaan? Ainakin pysyy ajan hermolla ja no, hyväntuulenblogeistakin voi saada inspistä laittaa sunnuntaiaamuna vaikka pannukakkuja kermavaahdolla ja hillolla? (Yritän pohdiskella asiaa täällä itsekseni, enkä ole vieläkään aivan vakuuttunut, että käytän aikani nyt oikeasti tähdellisellä tavalla. Hyvä sana muuten, tuo "tähdellinen".)

Kommentoi