Kypsän iän liikuntavuodatus.

ite puin

(Ajattelin aluksi laittaa tämän treeniblogin puolelle, mutta koska en ole pitkään aikaan kunnolla ja hartaasti kitissyt täällä, niin koen että tämän luonnollisempi paikka on täällä)



Olen liikunnan saralla täysin myöhäisherännäinen. En ole urheillut väkkäränä koko pientä ikääni tai voittanut palkintoja särmimmin näkyvistä vatsalihaksista yläasteella. Minä olin se pikkuinen linnunluinen kirjanörtti, joka aliarvosti kaikkea fyysistä, usein aika kärkevän äänekkäästi (kuinka epätyypillistä minulle). Hikikin tulee.



Koulussa liikunta oli rehellisesti sanottuna nihkeää ja kurjaa. Ainakin kun tuli perheestä, jossa liikuntaa ei harrastettu kuin piha- ja lumitöiden muodossa, eikä siis minulle olleet esimerkiksi pallopelien säännöt ollenkaan selviä, jonka taas koen hieman vaikeuttaneen osallistumista vaikka pesäpalloon. Eivätkä ne kyllä ole vieläkään, katson silti pärjänneeni elämässä kohtuullisesti. Sukupuolikaan ei auttanut pienen ala-astelaisen ensikosketusta urheiluun. Tytöt luistelivat muhkurajäällä varsinaisen kentän vieressä, sillä tokihan ala-asteikäisten maalaispoikien jääkiekkopeli oli tärkeämpi. Tytöt pelasivat kentällä, jonka keskellä oli kukkula, sillä toki ala-asteikäisten poikien pesäpallo oli tärkeämpää. Tytöt työnsivät kuulaa ruosteisella möykyllä, sillä tokihan uudemmat kuulat oli varattu niille pienille pojille. Pitää vielä tarkentaa, että kävin ala-astetta 80-luvulla, en 1800-luvulla.



Supermummo jaksaa.

Koko kouluiän "Liikunta" oli ahtaita, hikisiä pukuhuoneita ja epäkäteviä ylimääräisiä varustekasseja, joita piti raahata koko koulupäivä mukana. Hosumista ja kiirettä seuraavalle tunnille. Ja toki kaikin mahdollisin tavoin epäkannustava ja kuivakka opettaja, jonka mielestä liikunta vain nyt oli ihan kaikkien mielestä kivaa. Kuulitko: Kivaa! KIVAA. Asioita tehtiin, mitään ei perusteltu, selitetty tai mietitty. Koska kivaa.



Koulu nyt on koulu, mutta maalla ei vapaa-ajan harrasteitakaan ollut ihan liikoja, lähinnä yleisurheilu ja pesäpallo. Molempia valmensi omiin nuoruuden NHL-haaveisiinsa pettynyt kimeä-ääninen ja punakka perheenisä puoleensääreen asti suoraksipingotetuissa nilkkasukissa. "No mutta maallahan on mukava juoksuharrastaa ja ulkoilla", sanoo joku city-ihminen metsäisiltä hyvinvalaistuilta pururadoilta kävelyetäisyydellä. Niin, juoksepa itse kilometri tai toinenkin pelkän pellon ympäröimää maantietä. Ei niin nautinnollista kuin ehkä voisi luulla. Voit toki juosta myös siellä pellolla. Tai ojassa.



Liikunnan ottaminen luontevaksi osaksi arkielämää (jonka siis kuvittelen olevan koululiikunnan perimmäinen tarkoitus, ei rastien löytämisen kaatosateisesta kangasmetsästä) ei sitten minuun oikein ikinä juurtunutkaan. Lukion jälkeen ei suurta kaipuuta sitten urheiluhalleihin tai pihoille sitten ollutkaan, opiskelijaelämä viihdytti paljon paremmin ja kuka nyt darrassa treenaamista miettisi muutenkaan.



Ostin ensimmäiset verkkarini vasta 26-vuoden kypsässä iässä. En oikeastaan edes oikein tiedä miksi. En kärsinyt jenkkakahvoista, enkä ollut mitenkään toimistotyön rampauttamana niska-selkä-vaivainen. Jossain vain ilmeisesti naksahti. Suurin oikea syy lienee, että yksinkertaisesti kaipasin jotain uutta haastetta työelämään leppoisasti asettauduttuani.



Ihan varovasti ensin kävin kokeilemassa bodypumpia. Siellä ujosti nollapainolla todennäköisesti askelkyykkäsin todella väärin pop-musiikin tahtiin. Salin perimmäisessä nurkassa, totta kai. Ja kas, ohjaaja oli hauska, pukuhuoneissa ei haissut teini-ikä tai Date-tuoksut ja aikataulutkin sai määrätä itse. Ja se itse urheilukin oli oikein kivaa. Ja voi hitto, että olin siinä huono. Ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mahtavaa! Haastetta ainakin riitti, kun ensimmäistä kertaa oma kroppa piti saada tekemään niinkuin minä tahdon.



Tuon haparoivan alun jälkeen olenkin sitten kokeillut mm seuraavia: astangajooga, hathajooga, method putkisto, pilates, taiji, potkunyrkkeily, kuntonyrkkeily, kuntothai, defendo, baletti, reggaeton, showtanssi, streettanssi, juoksu,  vesijuoksu, uinti, vesijumppa. Ja tietenkin salitreeni ja jumppahyppelyt. Ainoa, mitä edelleenkin vältän kuin ruttoa, ovat joukkuelajit.

Se on vain minä ja minun treenit.

Share

Kommentit

Arsenikki (Ei varmistettu)

Täällä kanssa ilmoittautuu yksi kyyninen nörtti joka luuli vielä 30-vuotiaanakin että spinning-tunnilla se ohjaaja säätää sitä vastusta kaikille. Sittemmin osoittautui vääräksi.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Vähän sama tarina täällä. Koululiikunta jätti traumat, joista pääsin eroon vasta aikuisiällä. Tosin minä aloitin ekat todelliset salitreenit 18-vuotiaana jo. Sitenmiten tuli muutaman vuoden tauko, mutta nyt on taas painettu kohta seitsemän vuotta hullunkiilto silmissä, eikä loppua näy...

AnneVee (Ei varmistettu)

Tulit kuvanneeksi myös minun ala-asteen liikuntatuntini, joten ehkä ahdistavuus oli virallinen osa liikunnan opetussuunnitelmaa kultaisella 80-luvulla! Se oli myös ihanaa, kun ope pakotti suihkuun ja tarkkaili oppilaita suihkuhuoneeseen suunnatun valvontakoppinsa ikkunasta, ettei kukaan vain jättänyt mitään koloa vahingossa pesemättä.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Meidän ala-asteen suihkutilat oli kuin suoraa keskitysleiriltä. Siellä oli niin kylmä! Kukaan ei halunnut mennä sinne, koska siellä paleltui ja hanoistakin tuli vain kylmää tai haaleaa vettä. Silti pakotettiin. Ja siitä sitten tukka märkänä välitunnille pakkaseen, kun ei ollut hiustenkuivaajia. Eihän pikkutytöt sellaisia tarvitse.

tiiti
ite puin

Arsenikki, MÄÄ LUULIN NOIN KANS! Lisäksi luulin, että kun tulee tauko, niin noustaan pois pyörän päältä vähän lepäilemään :D

A. Sinivaara ja AnneVee, kyllä traumojapa hyvinkin. Ja tosiaan, kumma kyllä, mää en millään usko, että se mitenkään oli niiden tarkoitus olla ahdistavia. Ne vaan jotenkin aina oli. Tuo suihkuvouhotuskin (joka samoin oli meillä) ihan ihmeellistä, niin kuin jostain suunnistustunnin jälkeen suihkussakäymättömästä teini-ikäisestä edes olisi hirveästi haittaa tai häiriötä siellä kaiken muun teiniangstin ja hormonihäiriköiden joukossa :D

sanumaria

Mää oon tykännyt liikunnasta pennusta asti. Oon sillai vähän viallinen. Tosin, äiti oli tyytyväinen kun en riehunu kylillä kersana vaan olin aina jäähallilla. :D

Lottavee

Omilla liikuntatunneillani (alkaen juurikin sieltä 80-luvulta) onnistuttiin tekemään ilmeisesti jotain korjaamatonta vahinkoa, sillä vihaan vieläkin liikuntaa. Teen sitä koska on pakko. Mutta en nauti sekunnistakaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on samanlainen vika kuin sanumarialla. Tosin mä en hengannut jäähallilla vaan palloiluhallilla. Kyllä meilläkin koululiikunnassa yritettiin torpedoida liikuntaintoa monella tapaa, mutta valitettavasti mä olin monessa lajissa luokan paras, ja siksi ne olivatkin kivoja lajeja. Jopa cooperia on tullut juostua pari kertaa vapaaehtoisesti näin ailuisiällä. Luistelusta en kyllä edelleenkään tykkää.

Marjo
Saa olla

Minäkin inhosin koululiikuntaa, vaikka tykkäsin jo lapsena lenkkeillä, hiihtää ja pyöräillä vapaa-ajallani. Ohjattu liikunta ja joukkuelajit olivat aivan kamalia - sain pallon yleensä maalin sijaan päähäni ja opettaja huusi naama punaisena, jos pesäpallossa paloi tai luistellessa kaatui. Huutojaoista en edes aloita...

Mielestäni ainakin minun koulussani liikuntatuntien ongelmana oli yksipuolisuus ja kilpailuhenkisyys. Aloin varmaan vasta joskus lukion jälkeen tajuta, että joukkuelajien vihaajakin _voi_ olla liikunnallinen. Liikuntatraumoistani huolimatta treenaan nykyisin melko paljon.

Tuulee tuulee

Yksi komppaaja lisää, ei mun tartte edes sanoa mitään uutta kun tekstissä ja kommenteissa tuli jo jokseenkin kaikki: joukkuelajit, kilpailuhenkisyys, kivaa, pallot, koulun suihkutilat, kivaa, kivaa. Liikunnan riemu! Nyt vuosia viimeisenkin pakollisen (lukion!) liikuntatunnin jälkeen oon löytänyt vaikka mitä kivaa - yksilölajeista, todellakin.

Koululiikunnassa olis kyllä (ilmeisesti edelleen) aika helvetisti kehitettävää, jos sen tarkoituksena tosiaan on saada mahdollisimman monenlaiset lapset ja nuoret pitämään liikkumista ihan kivana juttuna.

ACK (Ei varmistettu)

No näimpä, minä myös komppaan edellisiä. Mulla oli lisäksi suuria ongelmia sen 60-70-lukulaisen hanan kanssa, jota en saanu auki enkä kiinni. Yläasteella valitsin ilmeisen masokistina kaikki mahdolliset liikunnat mitä pysty valitsemaan ja erin opettajan myötä sitten sain jo parempia kokemuksia. Tänä päivänä harrastan hyötyliikuntaa, eli pyöräilen ja lisäksi ulkoilutan koiraa, sekä satunnaisesti käyn salilla häpeämässä ja sulkista pelaamassa (ilman sääntöjä!). Ryhmäliikuntatunnit ei jotenki sovellu mun rytmitajulle...

Lotta Katariina
Pumpui

Koululiikunnassa kauheinta olivat cooperit. Meillä oli juoksucooperin lisäksi luistelu- ja uinticooper. Ne traumat!

tiiti
ite puin

Sanu, no siis lähinnähän se ero on siinä, että kun teillä oli jääHALLI, meillä oli murkulainen epämuotoinen tila. Teillä oli varmaan esim. seinät, katto, valaistus, pukuhuoneet, valmentaja sen lisäksi, että jäähallin jää ei automaattisesti loskakelillä sulanut taikka siihen ei satanut lunta, jonka sai itse kolata pois.

Lottavee, mää tosiaan koin suurinpiirtein uskoontulemisverrannollisen kokemuksen, ja musta tuli (onneksi vaan hetkeksi) se vatipää, joka luulee, että muita (usein darraisia) ihmisiä kiinnostaa kuinka kivaa on sunnuntaiaamuisin tehdä juoksulenkkiä. Johtunee siitä, että ne terveysvaikutukset ja endorfiinit tuli jotenkin mulle yllätyksenä.

Vierailija, meillä maalla ei ollut halleja, paitsi lehmille ja paaleille :D En usko, että vihasin liikuntaa siis sinänsä, koululiikunnan takia ensikosketukseni siihen oli vaan aika vastenmielinen ja oletin, että kaikki urheilu on samanlaista pakkopullaa. Parhaassa tapauksessahan ihmisethän osaisivat juuri noin kuin sinä (joko kotoa tai koulusta) löytää lemppariliikuntansa heti pienestä pitäen ja jatkaa sitä aikuiseksi asti.

Marjo, totta, joukkuelajeja painotettiin, en tiedä oliko taustalla sitten joku ryhmätyö-ideologia, että nekin voisivat kehittyä, jotka eivät urheilla osanneet. Sehän ei tietenkään toteutunut, vaan ne, jotka pelailivat vapaa-ajallakin tympääntyivät ja ne, jotka eivät pelanneet tympääntyivät myös. Kun edelleen, esim. sitä mailan osumista palloon pitäisi varmasti harjoitella ennen varsinaista pelaamista. Ei matikan tunnillakaan aleta suoraan derivoimaan, vaan opetellaan kirjoittamaan ne numerotkin nyt ensin.

Am, mä jotenkin kuvittelisin, että ainakin mun ajoista se liikunnanopetus olisi kehittynyt ja paljon. Toki nykyajan skidit saa varmasti oikeasti taidolla raastaa sieltä pleikkarien edestä pihalle tai treeneihin, etenkin jos ovat sellaisia, ettei kotona muuten liikuta.

ACK, haha, hanatrauma :D Meillä oli muistaakseni ala-asteella semmoisen kymmenen pienen tytön porukalle yksi suihku, ihmekös tuo, että tuli pikkuisen kiire. Onneksi sen sai muistaakseni helposti edes päälle, muuten olisi varmaan mennyt tupla-aika ala-asteen käymiseen.

Lotta Katariina, mittaaminen, kilpailuttaminen ja paremmuusjärjestys, sillä ne pienet lapset saadaan liikkumaan. Musta oudointa oli se, että kaikissa muussa aineessa (esim. kielet, matematiikka) tuollaista järjestämistä olisi pidetty epämotivoivana kiusaamisena. "Katsotaanpas lapset nyt täältä tilastoista, että ketkä ovat huonoja päässälaskussa, ketkä keskivertoja ja ketkä hyviä". Ja sitten kun tulokset olisivat selvillä, niitä ei käytettäisi edes mihinkään opetuksen räätälöintiin tai kehittämiseen, vaan kaikki opiskelisivat edelleen samalla lailla, kunnes seuraavana vuonna olisi taas uudet mittaukset :D

Nyt kun mietin, niin yksi iso asia mikä itseä nyt liikunnassa viehättää on se oma (hidas) kehittyminen ja eteneminen. Tuollaista ei koulussa oikeastaan ollut, ei harjoiteltu ja sitten mitattu. Mitattiin vaan.

 

 

 

 

 

 

 

sanumaria

Tiiti, juu oli meillä halli. Ja ulkojää. Siihen suli kyllä reikiä ja sitä joutu kolaan ihan itte :D Mutta se oli vaan alkulämpöö! 

No ei vaan, ei mulla ollut mitään muita harrastuksia kun se luistelu, ja kun se piti Tampereelle muuttaessa jättää, olin aika hukassa että mitäs nyt. Nyt olen sitten konseptijumppari ja ylpeä siitä :D

Rhia
Evil Dressmaker

Koululiikunnasta traumoja saaneena en ole siitä toipunut vieläkään. Vihaan liikuntaa enkä sitä juurikaan harrasta koska mielestäni olen siinä huono. Ainoat lajit joista oikeasti pidän ovat uinti, kevyt pyöräily ja tanssi joissa ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa vaan voi tehdä omaan tahtiin.

Koululiikunnassa olin ekasta luokasta lähtien huono, en jaksanut juosta enkä heittää palloa, luistelussa en koskaan oppinut jarrutusta ja joukkuelajeissa olin huutojaoissa aina viimeinen tai toiseksiviimeinen. Ja koska olin huono niin joukkuelajeissa mut pistettiin aina sellaiseen kohtaan missä ei tarvinnut tehdä mitään. Pesäpallossa olin siis takakentällä mihin pallo lensi joskus ja jouluna, jalkapallossa olin puolustaja koska sinnekään pallo ei kovin usein ehtinyt. Lentopallo taisi olla ainoa laji jossa pystyin tekemään edes jotain koska siinä ei tarvinnut hirveästi juosta eikä heittää palloa. Pääasiassa liikuntatunnit tuli siis seisottua ja juoruttua bestiksen kanssa. Opettaja ei opettanut tekniikoita, ei juuri teettänyt harjoituksia eikä kannustanut vaan automaattisesti oletti että kaikki osaa, jaksaa ja pystyy. Kaikki tunnit olivat lähinnä sitä kilpailemista ja joukkuelajeja joihin harvoin edes lämmiteltiin. Mitään kunnon kehittymistä ei siis päässyt edes tapahtumaan kun "liikunta" aloitettiin lähes kylmiltään.

Lapsena pidin hiihtämisestä ja hiihdinkin kotona aika usein metsässä mummun kanssa. Hiihtämisen lopetti tehokkaasti hiihtoleirin hiihtokilpailu jossa hiihdin vahingossa väärän, pidemmän lenkin kun en huomannut kääntymismerkkiä. Kaikki muut olivat tulleet maaliin luonnollisesti jo reilu tunti sitten ja opettaja oli lähtenyt minua etsimään. Arvaatte että pilkkaa siitäkin luokkakavereilta tuli. Lähdin hiihtoleiriltä kesken kotiin.

Jos olisi lapsena ollut mahdollista löytää laji josta oikeasti pitää olisi kokemus ehkä muodostunut toisenlaiseksi. Maalla tosin ei niitä vaihtoehtoja oikein ollut: koulun ulkopuolella mahdollisiksi harrastuksiksi jäivät talvella hiihto ja yksinluistelu rupuisella avojäällä tai vielä rupuisemmalla järven jäällä, kesällä lenkkeily ja pyöräily. Eipä ollut hurraamista vaihtoehdoissa. Pyöräilyä harrastin toki hyötyliikuntana koska kotimme oli kuuden kilometrin päässä kylän keskustasta jossa bestis asui.

Jos koululiikunnan tarkoitus on innostaa lapsia liikkumaan niin minusta näyttää sille että homma on aika lahjakkaasti epic fail.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Minä olin muuten meidän koulun kovin tyttö työntämään kuulaa. Siis kuulantyöntäjä! Olisi pitänyt lähteä johonkin koulujen välisiin yleisurheilukisoihinkin, mutten suostunut. Se oli silloin kamalan noloa, olla nyt kuulantyöntäjä. Nehän oli pullukoitakin, toisin kuin aitajuoksijatytöt... Voi huokaus minkälainen ajatusmaailma pikkutytöillä on.

Vierailija_juu (Ei varmistettu)

Pikkulapsena mä kävin mielelläni vanhempieni kanssa hiihtämässä, oli kaakaota termarissa ja voileipiä, hiihdettiin oikein pitkiäkin retkiä. Mutta sitten koululiikunnan kanssa meni kaikki pieleen. Hrr, puistattaa ajatellakin. Ja ne loputtomat pallopelit, missä mä en koskaan saanut mitään kiinni enkä osunut mihinkään (aikuisena selvisi, että minulla on silmissä hajataittoa, ja muut näkevät maailman paljon enemmän 3D:nä kuin mä).

Mutta, jotain kehitystä on tapahtunut. Poikani koulussa liikuntatunnilla on käyty tänä talvena jopa pulkkamäessä! Kuulostaa sekä oikeasti hauskalta että huipputehokkaalta liikunnalta!

Tuulee tuulee

Joo hei Vierailija_juu, ton unohdinkin mainita, sama hajataitto (+ erinäisiä muita näköongelmia) selvinnyt täälläkin aikuisena. Pesäpallo, joo ei. Aikuisena on ihanaa kun asioille on syyt ja niitä myös uskotaan: ei tartte luistella ympyrää siihen asti että jäätyneisiin varpaisiin sattuu niin paljon ettei voi kuin itkeä, voi vaan sanoa että mulla on huono ääreisverenkierto ja mä lähden nyt juomaan kuumaa kaakaota. Tuplakermavaahdolla.

Valtava Keskimääräinen Jänis (Ei varmistettu)

Voi miten mukavaa, että on muitakin ennakkoluuloisiksi opetettuja!

Kotona hiihdettiin ja luisteltiin ipanana, joten ne kyllä osasin, mutta pallopelit... Lisäksi liikunnanopettajat pitivät jostain syystä pelkkänä vittuiluna sitä, kun tivasin sääntöjä näihin lajeihin. Enpä sitten tiedä vieläkään, mitä jalkapallossa tai pesäpallossa saa tehdä.

Olen sikäli etuoikeutetussa asemassa, että lukiossa 2000-luvun puolella meidän maalaiskylässä oli jo se kuntosalikin ja niinpä sekin pilattiin koululiikuntatunneilla laitokseksi, johon en enää uskalla ikinä. Sama pätee ryhmäliikuntaan ja joukkuelajeihin. Uskon vakaasti, että näitä kaikkia on ihmiset viputtaneet sieltä yläasteelta saakka ja nauravat ryhmistään pihalle epäonnistuneet eliöt.

Vähemmän laihaläskin olomuodon saavuttaakseni harrastan kahvakuulalla huitomista (sitä ei ollut koulussa!) omassa olohuoneessa, jossa kukaan ei huomauta, kun rikon itseni tekemällä liikkeet väärin. Kukaan ei myöskään mittaa, eikä aseta sen perusteella suoritusprosentteihin ikätovereihini nähden.

Kommentoi