Ruokatraumat opettavat

ite puin

Kaikilla meillä varmasti on erilaisia ruokavammailuja ja -inhokkeja, syystä tai toisesta (useimmin tuosta jälkimmäisestä, jota keksitään kuvaamaan yllättävän runsassanaisia selityksiä). Jonkun kesäkeitot on pilannut ala-asteen keittäjä (terveisiä vaan), ja joihinkin on sitten hommannut vahvat henkiset vasta-aineet ihan uljaana itsenään (terveisiä vaan).

Asia ei ole kuitenkaan niin vakava, sillä kuten niin monessa muussakin tuskassa, tässäkin aika parantaa haavat. Toisinaan jopa entistä paremmaksi. Todistan muutamalla omakohtaisella kokemuksella, miten ruokavammat kääntyvät voitoksi lähes itsestään.



Puuroa-joka-helkkarin-aamu -päivähoitaja. Luulisi, ettei ihminen voisi kantaa varhaislapsuuden ruokayliannostuksia aikuisuuteen asti, mutta toisin kävi. Ajatuskin puurosta sai yökkäilemään pitkälti kaksikymppiseksi asti. Opin, että jos pystyn muistamaan kaurapuuron liimaisen tunteen kitalaessani vuosikymmennen, minun pitäisi myös pystyä muistamaan jokunen derivointikaava seuraavan päivän tenttiin. Tai ehkä ne kaavat olisikin pitänyt syödä. Toisena, ei sen vähäisempänä vinkkinä johdin kokemusteni perusteella, että pikkulapsille kannattanee siis syöttää puuron sijaan aamukarkkia ja -alkoholia, näin he ruuastaan itse päättäessään pysyvät näistä erossa ainakin varhaiskeski-ikään asti, mutta puuro maistuu kyllä.



Kouluruokatraumat. Noh, koska olen maalta(!), ei meidän ala-asteella ollut varaa juuri valita opettajia, saati sitten keittäjiä. Ammattitaidon perusteella ainakaan. Opin nielemään keitettyjä porkkanoita ja määrittelemättömiä eläimenosia kokonaisina (hyödyllistä, kun nielee esim. Buranaa). Minun kesti myös useita vuosia ymmärtää, että karjalanpaisti ei koostu jänteistä ja maksanpaloista suolaliemessä. Tästä opin, että aikuisten työelämä tai työpaikansaanti ylipäätään ei vaadi niinkään ammattitaitoa tai osaamista kuin oikean Lions-klubin jäsenyyden omaavan aviomiehen.



Nuoruuden miten-te-voitte-tehdä-sioille-noin-vegeikä. Voi sitä kirkasotsaista tunteen paloa! Yöllä suorastaan kuulin, kuinka lehmät itkivät naapurin navetassa, olinhan niin yhtä luonnon kanssa. Oikeasti se varmaan oli äitini, koska olin ruokapöydässä huutaen verrannut hänen tekemäänsä lihakeittoa kansanmurhaan. Lisäksi, olin nyt yläasteellani ainoana tietoinen lehmien erilaisesta älykkyydestä ja possujen tunneälystä, ja kun toin tämän esiin äänekkäästi joka ruokatunnilla, olin yhtä uniikki kuin lumihiutaleet, ja se tyttö, joka blondasi itse tukkansa kloriitilla. Yliopiston aloittaessani huomasin, että en erottunut juuri ollenkaan, pikemminkin päinvastoin, joten luovuin vaihvihkaa koko kasvissyönnistä. Toisin sanoen, opin, että takinkääntäminen ja mielipiteiden peruminen on helpompaa, jos muuttaa jonnekin, jossa kukaan ei tunne ja sanojen syöminenkin onnistuu, kun sivussa vetää juustohampurilaista.



Miten-te-voitte-tehdä-itsellenne-noin -karppausvaihe. Lyhyt, mutta sitäkin verevämpi vaihe, joka julistavuudessaan veti vertoja jopa vegevaiheelle. Kesti noin puolisen vuotta tajuta, kuinka oikeasti hankalaa on treenata kovaa aerobista ja salitreeniä ja syödä spagetin tilalla silvottua kaalia ja perunan tilalla ilmaa. Ihminen oppii näin arvostamaan riisiä ja muuta halpaa ja helppokäyttöistä energiaa ihan eri tavalla, miljardi kiinalaista ja ex-karppaaja eivät vain voi olla väärässä.

Mitä tästä opimme? No ainakin sen, että ruualla leikkiminen ei ainoastaan kannata, vaan on sijoitus omaan fyysiseen ja henkiseen pääomaan. Paitsi jos ruoka on jotain hyvää, kuten karkkia.

Share

Kommentit

LinaS
iivents

Virkistävää luettavaa, muillakin on vastaavia kokemuksia. Itse olin perhepäivähoitajalla alle kouluikäisenä. Täti napsutteli keittiösaksilla nakinpalasia pinaattikeittoon huivi takaraivolle sidottuna.. vieläkin muistan höyryävät kattilat ja saksien napsahtelun nakinpalasten lennellessä porisevaan pataan. Tuo vihreä limakeitto kelluvilla nakkeilla oli hyinen lapsuudenmuisto, jonka olen onnekseni saanut selätettyä. Samainen keitto oli nimittäin pelastukseni (ilman nakkeja), kun vatsani sanoi poks ja en saanut syödä kuin kylmiä nestemäisiä ruokia. Makeiden mehukeittojen jälkeen suolainen ruoka maistui taivaalliselta ja pinaattikeitto toimi pelastajanani. Nyt assosioin pinaattikeiton pelastajakseni ja syön sitä hyvällä ruokahalulla napani täyteen.

En kyllä voisi lisätä pinaattikeittoon kananmunaa kellumaan - tuo liikaa muistoja.

Saas nähdä pääsenkö koskaan siskonmakkarakeittotraumastani eroon.. siinä pitää kyllä tapahtua aikamoiset hokkuspokkusihmeet. Keiton valmistaminen (samainen hoitotäti) on ollut liikaa minulle skidinä. Makkaran puristelua suolesta ei kyllä voi unohtaa. Yh, vieläkin puistattaa. Kuka edes tietää mistä kyseinen tuote on tehty?!

Nina Enroth

Tiiti - asiaa taas kerran.

LinaS - siskonmakkarasoppa _on_ hyvää. Maistapa.

vilma.p
Vilma.P

Poikaystävä tuli äsken huoneeseen ja kysyi, mitä virnuilen. Sanoin lukevani yhtä hauskaa postausta... Hyviä vertauksia. Kuulosti jotenkin tutulta nämä oivallukset!

Marinen (Ei varmistettu)

Eikä, en kestä tätä naurun määrää. Sinä jos joku osaat ilmaista itseäs sanojen kautta ja oivaltaa juttuja, joita ei tule mieleen tai ainakaan niitä ei sanoiksi saisi näin hyvin millään. Loistavaa! Kiitos siitä että eksyit kommentoimaan mun blogiini, koska juuri tälläisiä sivustoja sitä kaipaa luettavaksi.

Oon mykistynyt, sun juttus kolahti niin hyvin, että oli pakko kahlata monta kuukautta läpi.. :D

Keep on going! =)

tiiti
ite puin

Hihi :) Noilla lapsuuden hoitajahenkilöillä on ehkä koulussaan opetettu, miten jättää mahdollisimman riipivät mieli-, muistikuvat ja traumat ruoka-asioissa. En varmasti muista edes leikkikaverieni nimiä tai lukumäärää, mutta se joka-aamuinen puuro, yhh...

Kommentoi