Ladataan...
ite puin

17.7.2010

Ostan itseni ulos yhteisvastuullisesta lainasta. Otan mukaani vain Oulusta tuomani tavarat ja vaatteet, enkä katso taakse. Pääsen omaan asuntoon. Henkäisen.

Ja seuraavina viikkoina itsellinen nainen ottaa muutaman shotin. Huolehtii vain omasta heräämisestään. Tekee ruokaa vain itselleen. Ja hymyilee.

Olen kolmikymppinen ja vielä yksin. Kamalaa. Olen kolmikymppinen ja taas yksin. Mahtavaa!

Lauantaina 17.7. olen asunut reilun kuukauden omillani. Käyn nettitreffeillä, lähinnä kai siksi, että saan tekosyyn valittaa, ettei hyviä miehiä ole missään. Deitti-ilmoitukseni sato ei varsinaisesti rynni kumoamaan tätä väittämääni, ja dokumentoin saamiani viestejä blogiini:

"hei neiti, ootko seuraa vailla *hymiö- ja välimerkkilegioona*" - no en toki, haen täältä motherfucking treffipalstalta vinkeitä visuaalisia elämyksiä ja käyn klikkailemassa mainosbannereita.

"hei, olen terve ja hyvintoimeentuleva mies porvoosta. kuvan saat pyytämällä. "henkilökohtaisemmankin" kuvan *wink*. olen oikeasti 41-vuotias, profiilissani on väärä ikä" - what-what-whaaat?

"hei olen 56-vuotias maanviljelijä varkaudesta. lähdekkö kanssani tallinnanristeilylle. ja kun minä pyydän, minä maksan." - ja minä kun luulin, että ritarillisuus on kuollut.

"hei, et sinä taida minusta kiinnostua, ja parempaa seuraa löytyy livenäkin. eihän täällä netissä ole kuin kummajaisia." - ah, viestin tarkoituksena oli siis ilmeisesti tarkistaa, että osaat vielä kirjoittaa. kummajaisuudestasi huolimatta. gg.

dramaattinen deittiviestitrilogia. ensimmäinen viesti:
"moi seksikäs, mita kuuluu?"
menee viisi minuuttia
"moi, saitko viestini. mitä kuuluu. olen ok näköinen terve mies."
menee viisi minuuttia
"leuhka lehmä, et vastannut. et sinä ikinä ketään löydä ja kaikki haaveesi ovat merkityksetöntä, epärealistista kuraa" - ota mut nyt.

vaihdetaan toisinaan lievästi sarkastisen veemäistä aivokudosta ilmapäähän ja isoihin tisseihin.


Tänään ei kuitenkaan ole vuorossa nettideittejä, tänään vietetään minimuotoista Tampere-Seinäjoki -blogimiittiä Sorsapuistossa.

"blogimiitit. ne on sellaisia, jossa yhteisen harrastuksen kautta tavataan uusia ihmisiä ja verkostoidutaan asiallisen henkevän kenkä- ja fäsönkeskustelun ohessa joskus kaukaakin saapuneiden ennaltatuntemattomien bloggaritoverien kanssa. niinkun näin."

Ja erityisesti sen jatkoja:
"tai sitten mennään vanhojen likaisten naisten superhoropossella järkkyhikiseen rokkiräkälään olemaan tosi ässiä ja puhumaan miesjutuista, hevistä, juustohampurilaisista ja muista elämän vaihtelevankokoisista hienouksista. ja seuraavina päivinä (jos nyt ei viikkoina) kyllästytetään kaikki ei-paikallaolleet omasta mielestä tosi legendaarisilla sisäpiirijutuilla miesjutuista, hevistä ja juustohampurilaisista."


Ja sitten, tasan viikkoa myöhemmin, tapaan parhausmiehen. Enkä päästä siitä irti.

 

Osa 1: Maailman keski-ikäisin parikymppinen

Osa 2: On mulla persoonallisuus, kato vaikka!

Osa 3: Onneksi olin tyylibloggaaja enkä ihmissuhdesellainen

Osa 4: Kaikki parisuhteet eivät vanhene kuin viini

Share
Ladataan...

Ladataan...
ite puin

18.9.2009

Ja toiset ovat etikkaa alunperinkin. Se on perjantai. Tulen töistä. Lähden baariin.

Kotiudun Tampereelle kokoajan enemmän, tapaan uusia ihmisiä. Juurrunkin jo vähäsen. Tykkään työstäni, tykkään harrastuksistani. Helkkari, minä tykkään elämästäni. Ja silti, mitä paremmin minä viihdyn elämässäni, sitä vähemmän viihdyn kotona, ja sitä vähemmän ymmärrän tuota toista joka asuu täällä. Tai tarvitsenkaan, tarkemmin ottaen.


Jossain vaiheessa parisuhteessa on hauskoja hetkiä aina vain vähemmän ja vähemmän ja niitä velvollisuuksia enemmän ja enemmän. Lopulta minusta tuntuu, että olen yksin vastuussa kahdesta aikuisesta ihmisestä, kolmesta kissasta, aamuheräämisistä, töistä, syömisistä ja ihan kaikesta. Ja jos minä hetkeksikään herpaannun suorittamasta ja huolehtimasta, jos minä hetken hengähdän tässä välissä, kukaan ei ole ottamassa minusta kiinni.

Yhdessäolo on ahdistavaa. Ei ole muuta sanottavaa kuin ilkeilyä.



Ja jostain, aina jostain, tulee väliin sen verran riittävän hyvää, että jaksaa.

Sitten alan huomata, että kaikki miehen tarinat eivät enää täsmääkään. Kummallisia, ihan merkityksettömiä asioita. Alkaen lapsuusmuistoista ja päättyen siihen, missä bensa-asemalla on tankattu eilen. Ja sitten niitä merkityksellisiä asioita; missä ja kenen kanssa on oltu ja mitä ostettu. Vaikka ruokarahat oli eilen loppu. Päädyn epäilemään vähän kaikkea. Ainakaan minua ei sitten huijattaisi. Enää.

Yritän lopettaa koko suhteen. Ei. Kyllä kaikki muuttuu, kunhan jaksaa taistella.

No jos ei hyvällä, niin yritetään sitten pahalla. Käyttäydyn huonosti, niin huonosti kuin ikinä osaan. Lakkaan puremasta kieltä ja kävelemästä varpaillaan.

Ei. Kyllä kaikki vielä korjaantuu, muuttuu ja paranee. Älä luovuta.

Mutta voisin kuulemma muuttaa vuokralle jonnekin, kunhan edelleen maksan oman osuuteni asuntolainasta, koska muuten miehellä ei ole asuntoa. Yhteisen asunnon voisi kuulemma myydä sitten, kun koko laina on maksettu, eli noin 20 vuoden päästä. Jos siis tahdoin luovuttaa. Mutta kyllä kaikki vielä muuttuu.

Olen umpikujassa ja minua alkaa väsyttää.

Päästä irti jo.

Share
Ladataan...

Ladataan...
ite puin

Maaliskuu 2009 

Olen muuttanut Tampereelle reilu pari vuotta sitten. Miehen perässä. Se mies on nettideitistä löytynyt pitkätukkarokkari, joka ensitreffeillä matkusti junalla Ouluun luokseni kahville. Ilmoittamatta ennakkoon, paukahti oven taakse nahkatakissaan ja viskeli tukkaansa. Kolmansilla treffeillä tyyppi kosi. Nauroin. Mutta niin minä sitten muutin. Vaikka minä olen aina "se järkevä". Tai ehkä juuri sitten siksi.

En tuntenut ketään muuta koko kaupungista, ja olen yrittänyt löytää uusia tuttavia, harrastuksia ja omaa paikkaani ylipäätään. Tampere tuntuu selkeästi isommalta kuin Oulu ja jännemmältä ja hauskemmalta! Ja nyt pikkuhiljaa, enemmän omaltakin.

Vuosi sitten aloitin semmoisen blogin pitämisen. Ja tykkään siitä hirmuisesti. Otan peilin kautta pokkarikameralla kuvia (myöhemmin opin, että siinä on myös itselaukaisin) ja laitan niitä nettiin. Siis samalla lailla kuin olen nähnyt muidenkin tekevän. Ja sitten kirjoittelen siihen ympärille jonkun näppäräsanaisen jutun siitä, mitä mulla on päällä. Yleensä jotain tosi tyttömäistä H&M:ltä tai kirppikseltä. Sama kaava toistuu aika monessa blogissa, mutta kaikki näyttävät olevan vain tosi tyytyväisiä päästessään juttelemaan vaatteistaan, kukaan ei tuotteista, profiloidu tai brändää. Blogiarvontakin on sellainen, jossa bloggari arpoo 7 kommentoijansa kesken itsekutomansa sukat ja MeNaiset -lehden välissä tulleen jalkarasvanäytepaketin. Kukaan ei juurikaan kommentoi, että ostatpa paljon, kun kukaan ei osta, ainakaan ihan hirveän paljon. Tämä on tämmöinen vaatteista tykkäävien tyttöjen höpöilymaailma, ajattelen, ja meitähän riittää.



Muu aika kuluukin aika pitkälti sen rokkarimiehen kanssa. Sanoinko jo, että se on ihan erilainen, eikä erityisesti yhtään diplomi-insinööri! Tai no, eihän se siis mikään rokkari ole, soittanut teini-ikäisenä jossain bändissä, joka sitten myöhemmin menestyi hiukan. Ja se kai jotenkin jäi sille päälle. Oikeasti se myy työkseen tietokoneita. Mutta se työ on kuulemma typerää, ja se on muiden syy. Se on epäpätevien pomojen syy, se on lukioikäisenä jättäneen tyttöystävän syy, se on asiakkaiden syy. Ehdotan, että vaihtaisi työpaikkaa. Tulee riita.

Välillä miehen käytös hämmentää. Tyyppi jättää puhelimensa nauhoittamaan kaveriensa keskusteluja baaripöytään käydessään itse muualla. Se tilaa pöydälliselle vierasta jengiä tarjottimellisen juomia, vaikka aamulla oli ruokarahat loppu. Se näyttää entisten tyttöystäviensä photoshopattuja kuvia ja kertoo laveasti kuinka ne haluavat hänet takaisin ja erityisesti mitä ovat valmiita tekemään sen eteen. Mutta se on ihan erilainen kuin kukaan muu. Tai minä. Mitä sitten, jos sillä on piirteitä, jotka jätän mainitsematta kenellekään. Tai joita peittelen muilta.

Esimerkiksi sitä, että se on vähän huono arkielämässä. Tai siis oikeastaan tosi huono. Mutta minäpä opetan! Ja neuvon. Ja ennen kaikkea huolehdin, huolehdin ja huolehdin. Teen eväitä töihin, että sillä on varaa syödä ja herätän sen aamulla, koska se ei itsekseen onnistu. Joskus tärkeinä päivinä soitan sille kesken työpäiväni, että onhan se herännyt. Mutta joskus mulla on palaveri tai kiireessä unohdan, ja tunnen syyllisyyttä. Minun vika, ettei se käy töissä. Kivahan se on huolehtia ja olla tarvittu. Mutta joskus hiljaa mietin, että jos näitä ei vielä kolmikymppisenä osaa, ei niitä ehkä ole kovin paljon ikinä yrittänyt oppiakaan.


Ei se sille miehellekään ole helppoa. Ei se sitä myönnä, mutta näin jälkikäteen arvaan. Olen ilmoittanut ennen muuttamista, että mä en asu tyypin kanssa, joka istuu joka ilta töiden jälkeen baarissa tai pitää sitä olohuoneenaan, kodissa kun on oma olohuone. Mies on sanonut, että sopii, ei hän siitä baarissaistumisesta niin välitäkään, kunhan kulutti aikaa kunnes löysi juuri minut. Luuli varmaan, että olen joustava. Luuli väärin. Nyt se sitten viettää iltansa nalkuttavan akan kanssa, joka ei edes ymmärrä, että maailma on sitä vastaan.

Matkaan toki mahtuu välillä paljon hauskaa ja iloista ja hyvää, totta kai. On kiirettä, töitä ja elämää ja kaikkea. Mutta arki on se, joka ei vaan ota sujuakseen. Ymmärrämme koko ajan toisemme väärin. Kummankaan tapa elää, puhua tai edes olla ja hengittää ei saa ymmärrystä toiselta, jompi kumpi hiippailee aina varpaisillaan tai puree kieltään. Eikä se johdu yrityksen puutteesta, se ei vain suju. Ei kai parisuhteen pitäisi olla jotain, jossa vain kestetään ja jaksetaan ja taistellaan jonkun satunnaisen ja lyhyen hyvän hetken takia. Vaikka se kuluneissa rokkiballadeissa siltä kuulostaakin. Sitku.

Mutta kun se on ihan eril... ja nyt tämä alkaa jo tuntua itsestänikin vanhalta.

Share
Ladataan...

Pages