Ladataan...
ite puin





Kyseessä on siis sukat. Mutta eivätpä vaan mitkä tahansa tavallisen ihmisen nollasukat, vaan keskimääräistä ässemmät mahtisukat, joissa on:

  • pingviini tai apina (en oikein edes tiedä, miten ne on mahdollista sekoittaa keskenään)
  • pupu
  • korvaton hiiri
  • lepardi
  • joko nokallinen käärme tai vihreänsuomuinen lintu (kumpikin käy)

Ja kaikkia on kaksi kappaletta, joten niitä voi nooanarkkimaisesti parittaa keskenään tai sitten hullutella ja pistää kaksi määrittelemätöntä sukkaeläinlajia ristiin!

Ajattelin tässä siis lisätä tuoreen sukkamaterianomistajan iloani leuhottamalla näin vanhaan kunnon katsokaas-mitä-minä-ostin-kaupasta-tyyliin. Toki tämä edellyttää sitä, että kukaan muu teistä ei ole sattunut Henkkikseltä noita samoja heräteostamaan (koska jaettu ilohan on jaettu, eli aikaisempaa pienempi). Noh, olen aika varma, että ainakaan kenelläkään kehitysmaissa ei ole tämmöisiä. Että HHÄHÄHÄÄ vaan sinne.

Share

Ladataan...
ite puin

Koska en vieläkään onnistu lisäämään kuvia Lilyyn (vaikka kuinka yritin korjata asiaa kiroilemalla äänekkäästi), en juuri nyt pystykään julkaisemaan sitä ihan itse ottamaani hupaisaa kuvaa kissastani (tulossa huomenna!!111!). Sen sijaan, otsikon mukaisesti kerron muutaman ilmeisen parannusehdotuksen Expendables 2 -elokuvaan, jota juuri kävin katsomassa:

  • Sen sijaan, että leffassa on joku nuori pimatsu, otetaan näyttelijäkaartiin yhtä museoikäiset action-naiset, eli ainakin Grace Jones, Brigitte Nielsen ja Linda Hamilton. Luultavasti pelkästään se seikka, että Brigitte Nielsen on muistaakseni vehdannut n. 75% tähtikaartista kanssa (ja vienyt yhtäsuuren prosenttiosuuden heidän omaisuuttaan vastaavissa avioeroissa) toisi aivan uudenlaista sävyä näyttelijäsuorituksiin.
  • Elokuvassa voisi olla enemmän poneja ja poniliitännäisiä juonikehitteitä. Sen sijaan, että pelastetaan joku musta laatikko, pelastetaan poni. Sen sijaan, että miehellä on tyttöystävä, miehellä on poni. You get the poni. Ehm... Point.



Ei muuta.

Share

Ladataan...
ite puin

Meidän naapurissa on semmoinen kehuttu lounasravintola. Semmoinen, josta saa hyvää kalaruokaa, kuulemma. Semmoista kotoista ja rentoa, niinkun lounaaksi kuuluukin, kuulemma. Semmoinen, joka on aina täynnä.

Kehujen lisäksi paikalla on vakuuttavan hassu nimi, josta saa tarpeen vaatiessa väännettyä varsin kaksimielisiäkin juttuja. Ei varmasti tarvitse erikseen mainita, että tämä on ehdoton plussa.

Koska uusi ruokapaikka ei ole kevyesti otettava elämänvalinta, eteni prosessi (ehkä yllätävänkin) pitkällisesti, kuten seuraa:



Heinäkuu 2010: -Hei, käydäänkö joskus tossa Veijon kokkitykissä? Sitä on kehuttu?

-Joo, mennään vaan.

Heinäkuu 2011: -Hei, käydäänkö joskus tossa Veijon kokkitykissä? Sitä on kehuttu?

-Joo, mennään vaan.

Heinäkuu 2012: -Hei, käydäänkö joskus tossa Veijon kokkitykissä? Sitä on kehuttu?

-Joo, mennään vaan.



Edellisistä vuosista poiketen, tällä kertaa oikeasti menimme. Onneksi se sentään kannatti, ja ruoka oli hyvää. Kuten se kiitettävän usein on.



Aluksi ryystettiin lohikeittoa. Tämä kuva vangitsee nälkäisen lounastajan ahneusfiilikset.

Otin kalalajitelman, koska ajattelin sen olevan sivistyneempi vaihtoehto kuin listalla oleva kalahampurilainen (ilmeisesti yritän saada kuvitellulta ja varsin näkymättömältä arvosteluraadilta tyylipisteitä elämästäni). Kalalajiltema oli hyvä ja etenkin lajitelmaisa, mutta ensi kerralla syön sen kalahampurilaisen.

Share

Pages