Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Ei näköjään palkintogaalaa ilman mielensäpahoitusta.

Eilen jaettiin Suomen Oscarit eli Jussi-palkinnot vuoden 2016 ansioituneimmille elokuville ja niiden tekijöille. En seurannut gaalaa suorana, mutta nostatin tänä aamuna verenpainettani lukemalla Helsingin Sanomien uutisointia aiheesta. 

Parhaan naisnäyttelijän Jussin pokkasi Linnea Skog nimiroolistaan elokuvassa Tyttö nimeltä Varpu. Ja näin sitä sitten Hesarissa analysoitiin:

Mitä 13-vuotiaan lapsen saama Jussi-palkinto merkitsee? Onko amatöörin ja vieläpä lapsen voittama palkinto märkä rätti kaikkien korkeakoulutettujen näyttelijöiden kasvoille. Niinkin se voi nähdä.

Toisaalta Skog on Selma Vilhusen ohjaamassa road moviessa paljon esillä eikä hänen olemuksensa merkitystä elokuvan lopputuloksessa voi mitenkään kiistää. 13-vuotias haaveilee näyttelijänurasta ja saa tästä toivottavasti potkua ja toivottavasti myös tukea urahaaveilleen.

Niinpä niin, amatööri ja vieläpä lapsi. Näin nätisti sitä voidaan mitätöidä toisen ihmisen upea saavutus.

Ja muista kuule tyttö vielä se, että voittosi oli kokonaan muiden ihmisten ansiota: 

Samalla pitää muistaa, että amatöörit voivat loistaa kameran edessä vain, jos heidän ympärillään on elokuvan ammattilaisia, jotka tekevät työllään amatööreistä hyviä. Pitää siis olla hyviä vastanäyttelijöitä, aloittelijaa tukevia ohjaajia ja kuvaajia, ja amatöörin rajat ymmärtäviä käsikirjoittajia. Jos elokuvanteko nimittäin onnistuisi harrastajilta tuosta vain, elokuviahan tekisivät kaikki.

Anteeksi kielenkäyttöni, mutta voi jumalauta että vituttaa lukea tällaista. Käsittääkseni elokuvanteko on aina ryhmätyötä, oli mukana amatöörejä tai ei. Silloin jokaisen panos vaikuttaa siihen, millainen lopputuloksesta tulee ja yhtä lailla huono ohjaus tai käsikirjoitus voi saada ammattinäyttelijänkin tekemään paskan suorituksen ja päinvastoin. 

Ja muistaako kukaan, herättikö alaikäisen ja tuolloin vielä korkeakouluttamattoman Elena Leeven parhaan naisnäyttelijän Jussi-palkinto vuonna 1999 vastaavaa reaktiota? Että ihan märkää rättiä kasvoille? 

Puuh. Linnealle suuresti onnea, älä välitä lyttääjistä.

Ja minut voisitte herättäkää joskus keväämmällä, kiitos. 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Julkisella rahoituksella on suomalaisessa vanhushoivassa edelleen merkittävä rooli. Kuitenkin kuluttajuuden korostaminen, markkinoiden roolin kasvu, vanhusten oman taloudellisen tilanteen merkitys sekä vastuu omien valintojen tekemisestä ovat tulleet osaksi vanhuuden hoivan järjestämistä. Markkinaistamisen muodot edistävät varmasti sellaisten vanhusten palvelujen ja hoivan saantia, jolla on huolehtivat, lähellä asuvat omaiset, riittävästi varallisuutta ja sekä kognitiivisia kykyjä tehdä harkittuja valintoja. Hyvin harvan apua tarvitsevan vanhuksen kohdalla nämä ehdot täyttyvät. Suomessa asuu paljon sellaisia yksinäisiä vanhuksia, joiden kohdalla yksikään näistä ehdoista ei täyty. Siksi on tärkeää pohtia, millainen vanhus – vaivaton vai vaivainen – meillä on mielessämme, kun poliittisia ratkaisuja linjataan. Siksi tahdomme palauttaa vaivaisuuden käsitteen poliittiseen kieleen. 

Luin jo jokin aika sitten seitsemän hoivatutkijan Viva-kollektiivin kirjan Hoivan arvoiset – vaiva yhteiskunnan ytimessä. Kirja oli niin timanttista tavaraa, että suosittelin sitä myös vanhustenhoiva-alalta eläkkeelle jääneelle äidilleni, joka allekirjoitti sen jokaisen sanan. Suosittelen teosta lämpimästi jokaiselle, joka aikoo elää vanhaksi ja myös heille, jotka eivät. 

Hoivan arvoiset pureutuu tärkeään kysymykseen: mistä oikein puhumme, kun puhumme vanhuksista ja vanhuudesta? 

Tai oikeammin: miksi vanhuudesta ja vaivaisuudesta ei puhuta niiden oikeilla nimillä? Sanaa vanhus kun ei juurikaan enää käytetä: on korrektimpaa puhua seniorikansalaisesta, ikäihmisestä, iäkkäästä tai ikääntyneestä. Sanat eivät kuitenkaan ole vain sanoja: ne luovat todellisuutta. Kun puhekielestä häivytetään pois vanhuuden ja vaivaisuuden käsitteet, pyyhitään samalla pois silmistä mielikuva sellaisesta elämän loppusuorasta, jossa ei enää kyetä itsenäiseen ja aktiiviseen elämään, vaan ollaan riippuvaisia toisten ihmisten tarjoamasta avusta ja hoivasta.

Sellainen sopii huonosti nykyihmisen kaikkivoipaiseen minäkuvaan. Siksi sitä onkin mukavampi olla ajattelematta.  

Hoivan tarve kuitenkin koskettaa meitä kaikkia jossakin muodossa: vaiva ja siitä aiheutuva hoivan tarve ovat väistämättömiä tosiasioita. Sitä ei muuta muuksi edes poliittinen puhe, jossa kotihoito on autuaaksi tekevä asia vaikka asiakas olisi kaikki päivät yksin sidottuna sänkyynsä ja jossa kaikki vanhukset tykätään pukea aktiivisiksi seniorikansalaisiksi, jotka somettavat iPadeillaan, ovat oman elämänsä airasamulineja ja tekevät sujuvasti suit sait sukkelaan elämäänsä koskevia valintoja.

Silloin päädytään tilanteeseen, jossa vaivaiselta vanhukselta jää ruokakassi saamatta, koska hän ei tiedä mikä on WhatsApp. Uutinen Helsingin kaupungin kotihoidon asiakkaista, jotka palveluntarjoajan sössimisen takia ovat jääneet ilman ruokaostoksiaan, on pöyristyttävä. (Kiitokset myös Lilyn toimitukselle aiheeseen tarttumisesta.) Tapaus on karmea esimerkki siitä, kuinka kilpailutus on pahimmillaan kirosana silloin kun halpa hinta menee palvelun toimivuuden edelle: kärsijöinä ovat lopulta aina palvelun käyttäjät.

Ja niitä, joilla ei ole voimia tai mahdollisuutta panna hanttiin, voidaan aina kyykyttää. 

Jos nykyhetkessä ei ole hurraamista, ei sitä ole välttämättä tulevaisuudessakaan. Hoivan arvoiset maalaa synkeän kuvan tulevaisuudesta, jossa hoitajat ovat käyneet tarpeettomiksi: hoiva kun on siirretty robottien tehtäväksi. Yksityisen sektorin toimijat jylläävät ja halvin tarjous voittaa aina.

Ja jonnekin sinne matkalle unohtui ihminen. 

Unohtui se, että hoivaa ei voi ulkoistaa koneille: siihen tarvitaan aina ihminen. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Maanantai on nykyään erittäin hyvä telkkari-ilta: kahdeksasta yhdeksään voi nollata aivonsa legendaarisen Huippumalli haussa-ohjelman parissa (vaikkei se aivan sama enää olekaan ilman Tyra Banksia), jonka jälkeen Maikkarilla ruoditaan suomalaisia parisuhteita sarjassa Paluu alttarille

Sarjassa nähdään kaksitoista pariskuntaa, jotka hakevat ohjelmasta apua parisuhteensa ongelmiin. Pariterapeutin avulla he käyvät läpi suhteensa solmukohtia ja palaavat myös heidän yhteisen tarinansa kannalta merkityksellisiin paikkoihin. Ainakin tähän mennessä ohjelmassa nähdyillä pareilla ongelmat tuntuvat olevan hyvin samankaltaisia: arki uuvuttaa eikä aikaa ja voimia riitä toisen huomioimiseen, kommunikaatio takkuaa pahasti ja tehdään oletuksia kysymättä asian todellista laitaa. Uskoisin monen muunkin parin painivan aivan samojen asioiden kanssa myös ruudun ulkopuolella, tutulta nämä kuulostavat myös omaan korvaani.

Siksi olenkin vähän hämmentynyt siitä, miten vähän sarja on aiheuttanut minkäänlaista liikehdintää somessa ja miksi siitä vähästä liikehdinnästäkin suurin osa on jotenkin tympeää ja negatiivista.

Miten paljon tuosta maksetaan kun pitää mennä uskottavuutensa tuonne tuhoamaan?

Uskomatonta soopaa.

Aivan turha ohjelma.

En ymmärrä kuka kehtaa mennä puimaan parisuhdettaan tv-ohjelmaan!

On aika surullista, jos joku ajattelee että ongelmien myöntäminen ja niihin avun hakeminen julkisesti jotenkin tuhoaisi ihmisen uskottavuuden. Varsinkin kun tuntuu, että nykyään avaudutaan yhä rohkeammin kaikesta ja kaikille. Jopa mielenterveysongelmista on nykyään ihan ok puhua telkkarissa, mutta jostain syystä parisuhteesta ja sen ongelmista julkisesti puhuminen onkin tabu ja jotenkin häpeällistä. 

Miksi ihmeessä näin?

Koska puhumiseen todellakin olisi syytä, kun katsoo esimerkiksi avioerotilastoja. Aina kun joku avaa suunsa kipeästä aiheesta, se helpottaa myös jonkun toisen taakkaa: ihanaa, en olekaan yksin tämän asian kanssa. Ja huonollekin tilanteelle on lähes aina mahdollista tehdä edes jotain sen muuttamiseksi. Vai ajatellaanko meillä edelleen, että parisuhdetaidot ovat jotakin mikä meissä on tehdasasetuksissa ja ne nyt ovat mitä sattuvat olemaan eikä niitä voi muuksi muuttaa? Tai että on jotenkin noloa myöntää, etten piru vie osaakaan kommunikoida sen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa? 

No mikä siinä nyt on, avaa suu ja puhu! Mutta kun ei se ole kaikille ihan niin helppoa. 

Nostan hattua kaikille ohjelmaan uskaltautuneille pareille ja olen iloinen, että he ovat myös mitä ilmeisimmin saaneet suhteisiinsa uutta puhtia ohjelman myötä. Minutkin se on saanut miettimään omia kipupisteitäni ja sitä, miten voisin olla paitsi parempi puoliso, myös muutenkin parempi ihminen.

Ei siis todellakaan hukkaan heitettyä telkkariaikaa. 

Share

Pages