Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Eilen vietettiin Vaakakapinan lanseeraamaa valtakunnallista Lupa näkyä-päivää, jossa haastettiin jokaista rikkomaan rajojaan, omalla tavallaan. Tuomaan näkyville oma kauneutensa, omat taidot ja lahjat, mielipiteet ja myös ne kaikkein syvimmät ajatukset. Selasin #lupanäkyä-hastagilla merkittyä kuvavirtaa: yksi oli pukenut bikinit, toinen laittanut huulipunaa, kolmas lähtenyt vartalomaalauksessa töihin.

Yhteistä kaikille kuville oli se, että niissä oli kauniita ihmisiä. Erilaisia, erimuotoisia ja -näköisiä, kaikki kauniita omalla ainutlaatuisella tavallaan. Sitä oli ihana katsoa. 

Silti, samaan aikaan näiden kuvien selaaminen teki minut myös surulliseksi. Juuri se ajatus siitä, kuinka paljon useimpien tekojen toteuttaminen ja niistä kuvien postaaminen on vaatinut tekijältään rohkeutta ja uskallusta. Ja myös jonkinlaisen ulkoapäin annetun luvan kampanjan nimessä. Vaikka pitäisi olla niin, että jokainen saa ja voi tehdä juuri niitä asioita ja näkyä sillä tavoin kuin haluaa, lupaa kyselemättä.

Tulin siis surulliseksi siitä, että edelleen tällaisia kampanjoita tarvitaan. Mutta eihän se minun suremiseni tätä maailmaa paremmaksi tee. Toivonkin, että tästä seuraa kansanliike, joka jatkaa elämäänsä eilisen jälkeenkin. Että some täyttyisi yhä enemmän monimuotoisuudesta, kaikenlaisten ja kaikennäköisten ihmisten kuvista. Koska kuvat luovat todellisuutta: se mitä eniten näkyy ja näytetään, määrittelee sen mitä normaalina pidetään. Ja jos en voi poistaa syvästi inhoamaani normaalin käsitettä koko universumista, niin ainakin haluan laajentaa sitä huomattavasti. 

Itse vietin päivää työn merkeissä, näkymättömissä vankilan muurien sisäpuolella. Vaikken aiheeseen liittyvää kuvaa postannutkaan, näkymisen ja sitä kautta nähdyksi tulemisen teema on työssäni vankilan taideohjaajana läsnä ihan jokaisessa työpäivässä. Kuin myös rajojen rikkomisen teema: ihmiset, joiden kanssa työskentelen ovat ylittäneet sekä yhteiskunnan asettamat rajat sekä mahdollisesti myös toisten ihmisten rajat, väärällä tavalla. Omia rajojanikin kolkuttelen jatkuvasti: pystynkö näkemään ihmisen sellaisenkin teon takana, joka puistattaa minua sydänjuuriani myöten? Toistaiseksi olen pystynyt. 

Pyöritän päässäni väsymykseen asti ajatusta näkymisestä ja nähdyksi tulemisesta. Ei voi tulla nähdyksi, jos kukaan ei katso. Ja sillä, miten katsotaan, on aivan hirvittävän suuri merkitys. Sillä kaikki se, mitä me olemme, rakentuu yhteydestä toisiin ihmisiin.

Toinen ihminen on toiselle peili. Ja jos kuva peilissä on sirpaleinen ja vääristynyt, rikkoutuu se myös omassa päässä. Pahimmillaan käy niin, ettei hahmota itseään ollenkaan: ei omaa ihmisarvoaan, eikä sitä kautta myöskään toisten. Siitä syntyy rumaa jälkeä. 

Jokaisella on paitsi lupa näkyä, myös velvollisuus katsoa toista ihmistä juuri siten, kuin haluaisi itseäänkin katsottavan. Se on ihmisenä olemisen velvollisuus. 

 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

kun olet poissa

jää jäljelle 

kellastuneita kunniakirjoja

kannettomia muovirasioita

kalkkitabletteja ja hilseshampoota

nyppyyntyneitä villapaitoja

nuottiviivastoja ja kalvosinnappeja

 

videonauhuri jota kukaan ei halua

pääsiäiskoriste ja karvahattu

villapeitto ja attaseasalkku

 

ja suurimpana kaikista jää jäljelle toive

jos vielä kerran voisi soittaa ja kysyä mitä kuuluu

kuunnella vielä kerran ne samat jutut ja laulut

joihin kuvitteli lopullisesti kyllästyneensä

jos vielä kerran

jos vielä kerran

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Ah ihanuutta. Blogosfäärissä kiertää parhaillaan haaste, jossa usutetaan kansalaisia tuuttamaan eetteriin kattava valikoima menneiden vuosien profiilikuvia. 

Ja koskapa olen tuhlannut kallisarvoista aikaani Facebookissa jo lähes kymmenen(!) vuoden ajan, on tässä kohtaa oikein hyvä hetki lärvinäyttelylle. 

 

Kas tässä ihkaensimmäinen profiilikuvani vuodelta 2007:

kohtalokas soul-muija ja diskopallon viettelevä välke. 

 

Tietynlaista viettelevyyttä on toki tarjolla tässäkin: makkaraa huuleen Münchenissä armon vuonna 2008.

Schön!

 

Avaruuskypärätukka still going strong in 2009. 

 

 

Kesällä 2010 olen mitä ilmeisimmin voinut todella hyvin.

 

Hemaiseva puunhalaajablondi rakkauslomalla Riiassa 2011. 

 

Jaahas. Minulla oli kyllä sellainen muistikuva että 2012 oli vaikea vuosi mutta että näin vaikea...

 

Leuhottajamuija siinä sitten niin huulet törröllään Berliinissä 2013.

 

Hauskaa huumoria vuodelta 2014. Ahahahaa.

 

Puumalan hipsterit ry:n puheenjohtaja vuodelta 2015.

 

Ja koska mitä ilmeisimmin olen nykyään vanha ja väsynyt, en jaksa edes olla jatkuvasti vaihtamassa profiilikuvaa, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tämä vuonna 2014 ystäväni Maritan nappaama voimaotos on ehdoton lempikuvani itsestäni ja siksi se onkin jäänyt pysyvään käyttöön. 

 

Arkistot auki: minkälaisia naamakuvia sinun somehistoriastasi löytyy?

Share

Pages