Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Haluan näyttää, mitä elämän nurjalla puolella tapahtuu, kun rahaa ei ole ja tilanne on epätoivoinen. Ja se koskettaa yhä nuorempia ihmisiä. Tämän pitäisi olla hyvinvointiyhteiskunta, mutta totuus on toisenlainen.

Valokuvaaja Tomi Tuulirannan näyttely Unohdetut on hyytävää katsottavaa. Kuvat näyttävät karun todellisuuden tilastojen takaa: Tuuliranta on kuvannut syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten ihmisten asuntoja, jotka ovat jääneet tyhjiksi joko häädön tai asukkaan kuoleman takia. 

Minulla ei ollut mitään käsitystä, että jotain tällaista voi olla. Ikähaarukka on laaja: asunnoissa asui ihmisiä alle 20-vuotiaista seitsemänkymppisiin.

Loputtomasti törkyä, likaa, eritteitä, roskapussivuoria.

Kuivuneet makaronit lautasella.

Ämpäri sängyn vieressä, koska vessaan asti ei enää jaksa tai kykene. 

Pupulakanat, posliinienkeleitä. Lasten piirustuksia ja vauvanukke. 

Vaikka kuvissa ei näy yhtään ihmistä, he ovat niissä vahvasti läsnä. Pää täyttyy kysymyksistä: kuinka tähän on päädytty? Missä kohtaa elämä on lähtenyt kääntymään siihen suuntaan, että se lopulta päättyy keskelle sekasortoa? Ilman että ketään kiinnostaa? 

Ja onko suomalainen hyvinvointivaltio sittenkin vain ontto mantra, jota hoemme kun kerran olemme siihen tottuneet? 

Turun Sanomien mukaan Suomessa on vähintään 70 000 syrjäytynyttä. Se on iso luku, mutta sitä ei pitäisi ajatella vain isona lukuna vaan joukkona yksilöitä, joista jokaisella on oma tarinansa.

Tarina, joka on ihan yhtä tärkeä kuin kenen tahansa muunkin tarina.  

 

Unohdetut Kanneltalon galleriassa (Klaneettitie 5, Helsinki) 4.3. asti. 

Ylen juttu: Elämä hukkui ongelmiin - valokuvaaja tallensi syrjäytymisen karmeuden

 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Tulin kovin surulliseksi kuultuani, että Yle on antanut kuoliniskun Inhimillinen tekijä-keskusteluohjelmalle. Minulle ohjelma on tarjonnut monta koskettavaa hetkeä ja roppakaupalla ajattelemisen aihetta. Henkisen pikaruokakulttuurin keskellä on ollut suorastaan harvinaista, että edes jossain tv-ohjelmassa aidosti ja ajan kanssa pysähdytään isojen asioiden ja kaikkia koskevan inhimillisyyden äärelle. Inhoan sydämeni pohjasta nykyistä talk-show-meininkiä, jossa vieraita marssitetaan studioon liukuhihnalta ja haastatteluissa keskitytään lähinnä juontajan egon buustaamiseen ja kielelliseen näppäryyteen. 

Onhan tässä myös jotain hyvin symbolista: punakynä pyyhkäisee inhimillisen tekijän yli, kuten nykyään niin monessa muussakin asiassa. 

Ihmiset eivät ole enää ihmisiä, vain kulueriä joiden arvo määräytyy sen mukaan, paljonko he tuottavat. Ja niiltä, jotka eivät mitään tuota, voidaan ottaa reilummin pois: kas näin niistetään vaikkapa vanhuksilta, työttömiltä ja työkyvyttömiltä. Syrjäytymisen ehkäisystä pidetään koristeellisia juhlapuheita ja samaan aikaan laadukas varhaiskasvatus vedetään vessanpöntöstä alas, näkemättä syy-seuraussuhteita. 

Erityisesti työttömien kyykyttäminen on tällä hetkellä muotia. Vaikka työttömien määrä ylittää moninkertaisesti avoimien työpaikkojen määrän, halutaan julkisessa keskustelussa työttömyys vierittää työttömän omaksi syyksi, josta hän laiskana loisena ansaitsee rangaistuksen. Ja mitä enemmän yleistä mielipidettä saadaan käännettyä tähän suuntaan, sitä helpompaa on päättäjien vedellä juustohöylää rennolla ranneliikkeellä, ilman että kukaan nostaa siitä äläkkää. 

Jos et ole millään tavoin hyödyksi, et mitään ansaitsekaan. Näinkö sen kuuluu hyvinvointivaltiossa mennä? Ja onko hyvinvointivaltio kohta enää vain kaukainen muisto?

Somessa törmää säännöllisesti kirjoituksiin siitä, kuinka Suomi on erityisen lapsivihamielinen maa: että lapset eivät saa täällä näkyä eivätkä kuulua. Minä väitän, ettei kyse ole erityisesti lapsivihasta, vaan vihasta heikkoutta ja keskeneräisyyttä kohtaan. Eikä se kohdistu vain lapsiin, vaan myös vanhuksiin, vammaisiin, sairaisiin ja kaikkiin heihin, jotka ovat tavalla tai toisella riippuvaisia toisten ihmisten avusta ja huolenpidosta. 

Väitän myös, että siellä vihan taustalla on pelko: pelko omasta avuttomuudesta, pelko siitä että joutuu toisen ihmisen hoivan tai armollisuuden varaan. Sillä meissä elää edelleen sota-ajan perintö: se, että kaikkien on oltava vahvoja ja murtumattomia ja tehtävä oma osuutensa kurissa ja järjestyksessä, reippaasti ja turhia kitisemättä. Ja joka ei siihen pysty, ei kelpaa tämän yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. 

Voisiko olla toisin?

Voisiko olla niin, että täällä olisi tilaa muillekin kuin voittajille, pärjääjille, selviytyjille ja sankareille?

Ihan vaan ihmisille?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Eilisen Emma-gaalan loppuhuipennuksena jaettu, yleisön äänestämä Vuoden artisti-palkinto loksautti monen musiikinystävän leuat auki: palkinnon pokkasi vasta neljä biisiä urallaan julkaissut Arttu Lindeman.

Ja tähän uutiseen suomalainen nettiyleisö olikin heti valmiina reagoimaan.

Arttu Lindeman vuoden artisti... Suomalaiset ei ymmärrä musiikista yhtään mitään. Hyi helvetti.

Suuren yleisön ei saisi koskaan antaa päättää mitään.

Yleisöäänestyksen perusteella saadaankin kuva tän hetken Suomesta. Ei voi hyvin.

Ketkä on edes viitsineet äänestää Lindemania? Hävetkää..

Ja syyllinen löytyikin samantien: nuorisolaiset.

Ei ois käyny näin jos yleisöäänestykses ois ikärajat.

No nyt meni kuppi nurin. Rajansa teinien äänestysinnollakin.

Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan...

Arttu Lindemanin pikkutyttöfanit on varmaan ainoot, jotka vaivautu äänestämään.

Vuoden artisti - pystin olisi ansainnut niin moni muu artisti, eikä mikään teinityttöjen äänestämä tubettaja. Just saying.

Ja näin käy kun ei oo ikärajaa äänestyksessä ja pikkutytöt äänestää kiimoissaan.

 

Summa summarum: kiimaiset pikkutytöt äänestivät väärin. 

Myönnän, että oma leukanikin valahti nilkkoihin äänestystuloksen kuultuani: en varsinaisesti kuulu kyseisen artistin kohderyhmään, vaikka kuvittelenkin olevani nuorekas ja mukamas perillä siitä mikä on hip ja cool.  Se mikä tässä nyppii on Lindemanin fanikunnan, tässä tapauksessa nuorison dissaaminen. (Vieläkö muuten sanotaan dissata?)

Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä sitä, miltä tuntuu kun jonkun toisen mielestä sinulle tärkeä asia on

a) aivan perseestä ja

b) itse asiassa sinäkin olet perseestä koska tykkäät asiasta joka on perseestä.

Niin. Eihän se kivalta tunnu, mutta nuorten kohdalla tällainen halveksunta on näköjään täysin hyväksyttävää. Kasva siinä sitten omanarvontuntoiseksi ja terveeksi aikuiseksi.  

Kun eiväthän ne mitään ymmärrä, mistään. Eivät ole ikinä ymmärtäneet.

Tytöt varsinkaan. 

 

 

Kuva: ESS. Kommentit poimittu Twitteristä tunnisteella #emmagaala.

Share
Ladataan...

Pages