Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Vuosia vuosia sitten, melko tuoreena tyttöystävänä kävelin elämän mantelini kanssa talvisella kadulla. Kuinka ollakaan, lumipeitteen alle maastoutunut jää yllätti tallaajan ja tuiskahdin komeassa kaaressa suoraan perseelleni. Salamannopeasti kokosin itseni ja palautin ruhoni takaisin pystyasentoon, hymyilin reippaasti ja tokaisin että ei täs mitää, ei sattunu!

Kun vaatteet seuraavan kerran riisuttiin, paljastui myös karu totuus: pesäpalloräpylän kokoinen mustelma oikeassa pakarassa. Enkä silti suostunut myöntämään, että no joo, sattui se. 

Sellainen minä olen ollut, kaikessa. Olen ajatellut olevani rakkauden arvoinen vain silloin kun olen vahva ja reipas tyttö, joka ei pienistä säikähdä eikä pillitä jokaisesta kolhusta ja osumasta. Olen kuvitellut, että vahvuus on sitä että osaa kätkeä kipunsa ja haavansa, eikä näytä niitä muille.

Ja vahvat ihmiset ovat niitä, joista pidetään, niitä joita rakastetaan. Toisin kuin heikkoja.  

Viikko sitten, työmatkalla, istuin autossa juvalaisen halpakaupan pihalla ja itkin. Itkin ainakin puolen vuoden, ehkä pitemmänkin ajan edestä kaiken mahdollisen. Itkin jälleen yhden vankilataideprojektin päättymistä, pieniä ihmeitä joita olin saanut nähdä, kaikkia kuulemiani kauniita sanoja ja ihmisiä, jotka jättivät minuun pysyvän jäljen. 

Itkin myös kaikkea sitä paskapuhetta, jota olen saanut puskien kautta itsestäni kuulla. Että teen työtäni vain siksi, että saisin hengailla rikollisten kanssa koska pahat pojat ovat minusta niin cooleja ja ihania. Että sietäisin saada potkut, koska olen niin huono ja epäluotettava. Että olen vain typerä kukkahattutäti, joka taputtelee rikollisten päitä lämpimikseen ja omaa egoaan pönkittääkseen. 

Ja sitten itkin vielä sitäkin, että ihminen josta ajattelin hyvää ja kaunista, käskikin minun suksia vittuun. 

Mutta kaikkein eniten itkin sitä, että olin yrittänyt olla kuin mikään ei tuntuisi missään. Että olin yrittänyt kovettaa itseni, leikkiä vahvempaa kuin olenkaan vaikka totuus on se, että sattuu.

Sattuu ihan helvetisti, kun joku haluaa mitätöidä sen, minkä itse näet tärkeänä ja arvokkaana. Sattuu, että joku haluaa väkisin nähdä jotakin rumaa siinä, mikä on sinulle merkityksellistä. 

Sattuu. Mutta piru vie, sellaista on elämä. Välillä itketään kunnolla, sitten kaivetaan kassin pohjalta ensimmäinen käteen osuva nenäliinantapainen.

Ja otetaan viesti vastaan universumilta. 

Senkun louskutatte leukojanne.

Minä pyyhin silmäni ja jatkan valitsemallani tiellä: keskityn hyvään ja kauniiseen. Ihan niin kuin tähänkin asti. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Kreisibailut vuonna 2004...

 

... ja kreisibailut vuonna 2017.

Vain seuraavan päivän olotila on ennallaan. 

 

#vanhuuseituleyksin

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Vaikka kuluva vuosi on ollut monin tavoin hankala ja raskas, on se myös sisältänyt useita ilonaiheita. Kuten sen, että tänä vuonna ötökät jättivät lehtikaalintaimeni rauhaan ja kas, siellä ne pörhistelevät kasvihuoneessa, ojennellen tomerasti komeiksi kasvaneita raajojaan. 

Olin törmännyt internetsissä Soppa 365:n lehtikaalipizzaohjeeseen ja se oli jäänyt takaraivoon kummittelemaan. Tänään tartuin jauhopussiin ja lopullinen tuotos oli yhdistelmä edellä mainitusta reseptistä sekä Maku-lehden ohjeesta, plus että pohjan tein jo aikoja sitten hyväksi havaitulla Pastanjauhantaa-blogin reseptillä. (Taikinasta saa kaksi uunipellillistä pizzaa, kun kaulitsee taikinan ohueksi.)

JA KYLLÄ OLI HYVÄÄ. Kaali paahtuu pizzan päällä ihanan rapsakaksi, mikä sopii enemmän kuin hyvin ihmiselle joka voisi elää pelkillä rapeilla syömisillä. Ranskankerma tomaattikastikkeen korvaajana oli uusi kokemus, mutta jää todellakin käyttöön. Vinkki: valkosipulimurska kannattaa sekoittaa fraichen joukkoon, niin sen saa nätisti levittymään pohjan päälle. Muiksi täytteiksi laitoin punasipulia, pepperonimakkarasiivuja, juustoraastetta ja tietysti sitä lehtikaalia. Ja heti uunista otetun lätyn päälle halkaistuja kirsikkatomaatteja. (Näin luodaan illuusio siitä, että tässähän syödään melkeinpä salaattia.)

Juuston paikasta pizzassa käydään toisinaan kiivasta keskustelua. Minä olen liittynyt siihen lahkoon, joka ripottelee raasteen heti kastikkeen päälle ja sitten vasta muut täytteet. Se tuntuu jollain tavalla hyvältä ja oikealta. 

(Hyvältä ja oikealta tuntuu myös kirjoittaa pitsa eikä pizza, mutta tiedän kuuluvani tässä asiassa vähemmistöön. Siksi nössöilen ja käytän jälkimmäistä, koska en juuri nyt kaipaa osakseni minkäänlaista nettiraivoa.) 

 

P.S. Myös muita hyviä lehtikaalireseptejä otetaan vastaan, koska tavaraa riittää. 

Share

Pages