Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

...ilahduin saadessani kutsun ystävän syntymäpäiväjuhliin. Samalla toivoin, että olisipa siellä voileipäkakkua. Tekee ihan hirveästi mieli voileipäkakkua.

...nauroin lukiessani sata suomalaista sketsihahmoa esittelevää Sketsofrenia-kirjaa (ote kirjasta kuvassa).Tajusin, miten paljon kotimaiselle sketsiviihteelle altistuminen jo pienestä pitäen onkaan vaikuttanut siihen, mitä pidän hauskana. Osa hahmoista tuntui yhtä läheisiltä kuin vanhat ystävät, joiden kanssa on kasvanut yhdessä aikuisiksi. Tai no, kasvanut ja kasvanut.

...itkin ennen joulua kahlatessani itsesäälisuossa musta henkinen jätesäkki vedettynä pään yli. Ajattelin olevani täysi paska, joka ei osaa mitään eikä pysty mihinkään ja on vain riesaksi kaikille muille. Eli ihan perussettiä. 

...suutuin, turhauduin ja vittuunnuin jälleen kerran sekoiluun, jota Saimaan ammattikorkeakoulussa kutsutaan vitsikkäästi (valo)kuvataiteen koulutusohjelmaksi. Joko kunnollista opetusta ei ole tarjolla lainkaan tai sitten ilmoitetut kurssiohjelmat eivät pidä paikkaansa: olen ehkä niuho ämmä, mutta minusta ei vaan ole ok että neulanreikäkamerakurssi muuttuukin kopterikuvauskurssiksi, ilman hyvää syytä ja ilman että siitä informoidaan oppilaita etukäteen. (Hyväksyttävä selitys ei ole se, että opettajaa nyt vaan huvitti tehdä näin ja koska hän on taiteilija niin ei maha mittään.) Myös aikataulut muuttuvat jatkuvasti, mikäli mitään aikataulua edes on olemassa. Tämä on erityisen iloinen asia ihmiselle, jonka koulumatka yhteen suuntaan kestää kolme varttia ja jolla on opintojen lisäksi muutakin elämää. 

...harmistuin kun lempisukkahousujeni kantapään kohdalle oli ilmestynyt ammottava reikä. 

...häkellyin kun näin yllättäen tutun ihmisen enkä oikein tiennyt pitäisikö mennä juttelemaan vai ei. (En mennyt.)

...kokeilin jotain uutta kun ostin ennen joulua pullollisen nestemäistä savuaromia tarkoituksenani kokeilla porkkanalohen valmistusta. Pullo on edelleen avaamatta.

...urheilin muutama päivä sitten kantamalla mökkisaunaan pesuvettä avannosta. Tuli hiki. 

...luin Jani Toivolan omaelämäkerrallisen esikoiskirjan Musta tulee isona valkoinen. Rakastuin Toivolaan vuosia sitten nähtyäni hänet Kansallisteatterin Sorsastajassa ja nyt tämän kirjan luettuani rakastuin taas vähän lisää. Viisas mies, jolla on suurenmoisen kaunis sydän. Olen muutenkin lukenut viime aikoina ihan helvetisti ja tavoittanut taas sen saman huuman, joka minut valtasi ala-asteikäisenä rahdatessani kirjastosta pinkkatolkulla neitietsiviä ja nummelanponitalleja. Jos saisin valita, en tekisi talvisin muuta kuin lukisin. 

...söin aamupalaksi kaksi karjalanpiirakkaa, omenamehua ja talouspaperin läpi suodatettua kahvia. 

...herkuttelin sipseillä ja siiderillä.

...ostin kaksi hammasharjaa, kaksi pulloa omenasiideriä ja pussillisen grillisipsejä.

...tapasin rohkean miehen, joka haluaa lähteä mukaan valokuvaprojektiini jossa kuvaan entisiä vankeja heidän omilla ehdoillaan. 

...päätin aloittaa urheilullisen elämän. Heti huomenna.

...inspiroiduin valokuvataiteilija Juha Metson näyttelystä Lappeenrannan taidemuseossa. Hyvässä valokuvassa nyt vaan on jotain maagista, kohottavaa ja sielua paikkaavaa. Myös taiteilija itse vaikuttaa hyvin tolkulliselta ihmiseltä, mikä on sekoilevia hörhöjä pursuavassa taidemaailmassa enemmän kuin iloinen asia. 

 

Kiitos myös Sanni Tee Teelle inspiraatiosta tähän postaukseen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Tammikuu tekee mieli aloittaa jollain kepeämmällä aiheella: kuolemasta ja maailman pahuudesta onkin sitten aikaa jutella koko loppuvuosi. 

Puhutaan perunasta. 

On ehkä kliseinen lähestyvän keski-iän merkki, että sitä huomaa paitsi kuuntelevansa kimmeltävin silmin nuoruutensa lempibiisejä, myös haikailevansa takaisin lapsuuden lempiruokien äärelle. Ja minä olen perunalla kasvanut.

Jos elämä on jotakin opettanut niin sen, ettei mikään tässä elämässä lohduta niin kuin perunat ja kastike: kun olo tuntuu irralliselta eikä saa oikein mistään kiinni, auttaa kun iskee pöytään pannullisen makkarakastiketta ja kattilallisen keitettyjä perunoita. (Sienikastike käy myös.) Olen muuten nykyään lakannut kuorimasta keitettyjä perunoita, koska totesin sen täysin turhaksi: kuoret maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Miten monta minuuttia olenkaan elämästäni tuhlannut niiden kuorimiseen, aikaa jota en saa koskaan takaisin. Jälleen yksi esimerkki siitä, miten lapsena opitut totuudet kannattaa aika ajoin kyseenalaistaa.

Todella kovaan elämäntuskaan taas auttaa perunamuussi: siinä on myös se hyvä puoli, että se vie tajun joten ruokailun jälkeen ei pysty ajattelemaan yhtään mitään, varsinkaan ikäviä asioita. Teen nykyään muussin aina kermaan ja voihin, se on minun tapani carpe that fucking diem. Erityisen hyvää muussia saa sekoittamalla joukkoon ranskankermaa ja juustoraastetta. (Silloin tosin kannattaa varata tajuttomuudelle koko seuraava vuorokausi.) Muussinjämät eivät myöskään mene koskaan hukkaan: siitä saa ihania lepuskoita tai perunavelliä, jonka maku vie aikamatkalle mummolan keittiöön suoraan 1980-luvulle. 

Muutama vuosi sitten riehunut karppausbuumi teki perunasta hetkeksi aikaa saatanasta seuraavan. Myönnän, että minäkin käänsin tuolle ruskealle kurttuposkelle hetkeksi aikaa selkäni tai ainakin toisen olkapääni, mutta onneksi tulin nopeasti järkiini. Sillä mitä olisi elämä ilman ihanasti paahtuneita lohkoperunoita, rapsakoita ranskalaisia ja pehmoisia uuniperunoita? Puhumattakaan omasta maasta kaivetuista uusista perunoista, joiden päälle lohkotaan voita niin että Hanna Partaselta menevät yöunet. 

Ja sitten se syy siihen, miksi oikeastaan ryhdyin tätä tekstiä kirjoittamaan. Valkosipuliperunat.

Valkosipuliperunoita oli lapsuudenperheessäni tarjolla lähes aina silloin, kun pöydässä oli muutenkin vähän parempaa seppälää. Perunoiden huumaavan valkosipulinen tuoksu yhdistyy mielessäni aina tietynlaiseen juhlavuuteen ja erityistilanteeseen: mm. uuden vuoden juhlissa niitä syötiin aina lammaspaistin kanssa. Muutama päivä sitten tajusin, etten ollut tehnyt enkä syönyt niitä luvattoman pitkään aikaan, joten elvytin perinteen ja paistoin niitä vuoallisen hirvipaistin kylkeen.

Ja jos en olisi jo naimisissa, olisin kosinut niitä perunoita.

Ja jos niitä olisi jäänyt yhtään tähteeksi, olisin vähintään viettänyt yöni niiden kanssa. 

Laitan ohjeen tähän, siltä varalta että joku muukin haluaa tirauttaa pienet onnenitkut ruokalautasen äärellä. 

Tärkkelyspitoista tammikuuta!

 

HELVETIN HYVÄT VALKOSIPULIPERUNAT

noin kilo (hyviä) yleisperunoita

valkosipulia maun mukaan (itse laitan noin 6-8 kynttä, koosta riippuen)

suolaa

2 dl kuohukermaa (myös kasvikerma käy)

öljyä vuoan voiteluun

Kuori perunat ja viipaloi ne. Kuori ja murskaa valkosipulinkynnet. (En käytä puristinta, tulee vain turhaa tiskiä: kynsi rusautetaan ronskisti veitsen lappeella ja viipaloidaan.) Lado voideltuun uunivuokaan kerroksittain perunoita, valkosipulia ja suolaa. Sitten seuraa tärkeä vaihe: laita vuoka 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi, ota vuoka pois ja lorota päälle kerma, sitten vuoka takaisin uuniin. Paista niin kauan että perunat ovat kunnolla pehmenneet, yhteensä noin reilun tunnin ajan. Anna vetäytyä hetkisen ennen syömistä. Tarjoile minkä kanssa haluat. Kyynelehdi vähän jos siltä tuntuu.

 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Tässä kohtaa vuotta

on tapana ynnätä menneitä

tökkiä sormella kaikkea tapahtunutta

laskea plussat ja miinukset

laatia listoja huomispäiville

luvata jo lähtiessä liikoja

 

Minä en jaksaisi katsoa enää peruutuspeiliin

onhan tässä ollut kaikenlaista

romutin auton ja melkein itsenikin

ymmärsin murhaajaa

näin rumassa kaunista ja hyvässä pahaa

käänsin katseen aurinkoon

ja kahlasin tahmeassa pimeydessä

mutta mitäs näistä

 

tulee uusi vuosi

ehkä jotain hyvääkin tapahtuu

tai paljonkin

mutta ihmisiä tulee kuolemaan edelleen, kyllä, julkkiksiakin

etenkin viattomia ja aivan turhaan

tulee lisää sotia ja terroria

valkoinen raivo elää ja voi hyvin koska sitä ruokitaan

vuosiluvun vaihtuminen ei sitä miksikään muuta

 

minä en lupaa muuta kuin yrittää olla ihminen

siinäkin on ihan tarpeeksi

keskiyöllä sytytän tähtisadetikun

juon skumppaa ja heilautan tukkaa

helvettiinhän tämä juna on menossa

mutta pidetään nyt edes matkalla hauskaa

 

Share
Ladataan...

Pages