Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Karvan verran päälle viisi vuotta, 566 blogipostausta

Yhteisöllisyyttä, vahvoja samastumisen kokemuksia, voimakas tunne siitä, että ruudun toisella puolella on ihmisiä, jotka katsovat tätä maailmaa samasta, vinosta vinkkelistä. Hienoja keskusteluja, rutkasti lämpöä ja ymmärrystä. 

Paljon hyvää, josta toivottavasti saan osan mukaani. Sillä nyt on aika lähteä.

KIITOS Lily 24.8.2012 - 9.9.2017. Oli kivaa, ei muistella pahalla.

Tätä asiaa olen kypsytellyt jo tovin, mutta lähtöpäätös sai lopullisen sysäyksen tämän uusimman mainoskokeilun myötä. Vaikka olen tällainen suttuinen hippi, ymmärrän toki ettei tämä (blogi)maailma ilman markkinarattaiden pyörimistä toimi, mutta minä en enää halua olla osa sitä. En enää siinä vaiheessa, kun mainokset hivuttautuvat keskelle postausta ja ihan pokkana istuvat perseelleen minun tekstini päälle.  

Tervetuloa siis jatkossa uudelle, mainosvapaalle tontilleni.

Osoite on rouheasti

itseminnamanttari.com

ja kannattaa laittaa myös blogin Facebook-sivu seurantaan, uudet postaukset päivittyvät aina sinne heti tuoreeltaan. Nämä vanhat tekstit jäävät tänne Lilyyn luettaviksi, jos eivät itsestään räjähdä jonnekin bittiavaruuteen. 

 

Noh. Ei kai siinä sitten muuta. Paitsi:

"GIVE ME MY EXIT MUSIC." 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Puoli Suomea on tänään syönyt kynsiään ja metsästänyt himottuja lippuja Ultra Bran areenakeikoille. Vaikka kyseinen bändi aikanaan kairasi sydämeeni niin syvän reiän, ettei se tule koskaan umpeutumaan, ajattelin kylmän viileästi jättää nämä kemut väliin, kuten jätin myös kesän festarikeikat. Se bändin ihan ensimmäinen julkinen comebackkeikka Pekka Haaviston tukikonsertissa 2012 oli nimittäin niin ainutlaatuisen päräyttävän ravisteleva kokemus, että haluan säilöä sen muistojeni karkkilaatikkoon, kunniapaikalle. Kiitos kaikesta Ultra Bra, älä soita tänne enää koskaan!

Mutta. Sattumalta huomasin hiljattain Soundi-lehden jutun säveltäjä Kerkko Koskisen juhlavuodesta: UB:n paluukeikkojen lisäksi luvassa on nimittäin runsaasti muitakin herkkuja, kuten legendaarisen Rakkaus viiltää -albumin esittäminen alkuperäiskokoonpanolla Tavastia-klubilla 11.11. 

Sydän jätti pari lyöntiä välistä kun luin tästä. En ollut kuunnellut levyä vuosiin, mutta muistin sen jättäneen minuun syvät jäljet heti ilmestyessään vuonna 2002. Muistan ostaneeni sen nyt jo edesmenneestä Lappeenrannan Levy-Musiikista heti ilmestymispäivänä, koska ounastelin sen edes jollakin tavalla paikkaavan Ultra Bran hajoamisen (2001) jättämää tyhjiötä. Ja sen se tekikin, olemalla samalla jotain ihan muuta kuin pelkkä halpa laastari: täydellisen hieno levy täynnä käsittämättömän hienoja sävellyksiä, sovituksia ja sanoituksia.

Vai mitä sanotte tästä Erpo Pakkalan taidonnäytteestä:

Voin huoletta savukkeeni sammuttaa / kyllä helvetistä tulta saa / rakkaus palaa, minä en / aion olla onnellinen

AH.

Ja kun nyt laitoin levyn pitkästä aikaa soimaan, menin ihan pikkuisen pois tolaltani. Tai aika paljonkin. Mutta hyvällä tavalla, viiltävän hyvällä tavalla. Upposin johonkin, tavoitin jotain sellaista, joka oli ollut aina olemassa, vaikkakin hetkeksi unohtunut. 

Turha kai erikseen sanoakaan, että liput on ostettu. Ja kaiken kruunaa keikkaseura, joka ymmärtää olennaisen päälle. 

 

 

 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Outokummun urheilutalo talvella 2000. 

Olen kaksikymmentävuotias ja opiskelen Pohjois-Karjalassa musiikkiteatteria. Lukujärjestyksessämme on mukana myös aikidoa, joten olemme kokoontuneet kokovalkoisissa puvuissamme urheilutalon tatamille etsimään harmonisen voiman tietä. Minulla tosin ei ole erityisen harmoninen olo, sillä minulla on kuukautiset. Supertamponit olivat aamulla kylppärin kaapista loppu, joten ajattelin optimistisesti pärjääväni tunnin normaalikokoisella tamponilla, vaikka menkkani ovatkin osastoa Niagara Falls. 

VIRHE. 

Tunti on melkein lopussa, kun tunnen epämiellyttävän lirahduksen. Ei helvetti. Harjoitus on vielä kesken, enkä voi vain livahtaa ovesta, täällä pitää sitä paitsi pyytää lupa kaikkeen. Minuutit matelevat ja tunnin lopuksi teemme vielä sarjan kuperkeikan tyylisiä ukemeja. Tajuan, että jos persauksessani on tahra, niin nyt sen näkevät kaikki muutkin. Ja onhan siellä. 

Tirskuminen ympärilläni alkaa jo matkalla pukuhuoneeseen. Olen kyllä kuullut naisten välisestä solidaarisuudesta, mutta täällä siitä ei ole tietoakaan. Yksi vittuilee minulle Japanin lipusta, toinen heiluttaa nenäni edessä terveyssidettä: kannattais kuule käyttää näitä! Istun häpeissäni pukuhuoneen penkillä, myttään housut treenikassin pohjalle. Tahra ei ole kahden euron kolikkoa suurempi, mutta mielessäni se on Laatokan kokoinen. 

Kun nyt muistelen tapahtumaa näin seitsemäntoista vuoden jälkeen, ymmärrän hyvin luokkatovereitteni reaktion: minä ruumiillistin yhden meidän kaikkien pahimmista painajaisista. Ilmassa kaikui se ääneenlausumaton repliikki:

LUOJAN KIITOS TUO EI TAPAHTUNUT MINULLE

Silloin, ja myöhemminkin, olisin todellakin kaivannut tuekseni Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon kirjoittamaa NE -Kuukautiskirjaa. Onneksi se on sentään kirjoitettu nyt. Kauniisti taitettu kirja avaa raikkaasti ja rehellisesti tabua nimeltä kuukautiset, tarjoten sekä tiukkaa faktaa että runsaasti erilaisten kokemusasiantuntijoiden näkökulmia aiheeseen. Se on erittäin tervetullut ja aivan helvetin tärkeä keskustelunavaus asiaan, joka koskettaa niin monia ja josta häpeällisen vähän puhutaan, juurikin häpeän vuoksi.

Sillä häpeä on asia, joka automaattisesti paritetaan kuukautisten kanssa. Häpeän tunne ei vaadi edes kirkuvanpunaista tahraa housunpersauksissa, vaan ihan vaan pelkästään sen, että sattuu olemaan ihminen, jonka haaroista vuotaa kerran kuussa verta. Inhottavaa, likaista, noloa ja sotkuista. Häpeä on kirjoitettu myös tiiviisti sisään kuukautissuojien mainontaan: kas tässä sinulle nainen HUOMAAMATON suoja, kun käytät tätä niin KENENKÄÄN EI TARVITSE TIETÄÄ.

KOSKA PAHINTA ON SE JOS JOKU HUOMAA. 

Olen aika paljon nyt miettinyt tätä: mitä meille tekee se, että asia, joka on maailman luonnollisin ja toistuu elämässämme säännöllisesti, on samalla sellainen asia, josta ei kyetä keskustelemaan luontevasti ja jonka olemassaolo tulee lähtökohtaisesti salata? Villi veikkaus on, että ei se ainakaan hyvää tee.

Sillä häpeä halvaannuttaa, se saa ihmisen pienentämään itseään. Ei hyvä.  

Toivonkin, että tämän upean kirjan myötä keskustelukulttuuri avartuu ja rekallinen turhaa häpeää heitetään romukoppaan. En hae tässä sitä, että käytetyistä tamponeista pitää tehdä korvakorut tai käyttää kuukuppia shottilasina (miksei), vaan sitä että kuukautiset miellettäisiin ihan tavalliseksi puheenaiheeksi siinä missä moni muukin jokapäiväiseen elämään liittyvä asia. Ilahduin suuresti myös Lupa puhua - Sex, Tits & Periods -kampanjasta, jonka tavoitteena on kannustaa ihmisiä ottamaan oma keho haltuun ja puhumaan avoimesti siihen liittyvistä tarpeista. Erinomainen tavoite! 

Avointa ja häpeämätöntä viikonloppua kaikille, kuukautisilla tai ilman!

 

P.S. HUOMIO HUOMIO, Kuukautiskirjasta on juttua myös No Sex and the Cityn tontilla ja siellä voi osallistua myös kirja-arvontaan, klik klik

 

 

 

Share

Pages