Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Vaikka kuluva vuosi on ollut monin tavoin hankala ja raskas, on se myös sisältänyt useita ilonaiheita. Kuten sen, että tänä vuonna ötökät jättivät lehtikaalintaimeni rauhaan ja kas, siellä ne pörhistelevät kasvihuoneessa, ojennellen tomerasti komeiksi kasvaneita raajojaan. 

Olin törmännyt internetsissä Soppa 365:n lehtikaalipizzaohjeeseen ja se oli jäänyt takaraivoon kummittelemaan. Tänään tartuin jauhopussiin ja lopullinen tuotos oli yhdistelmä edellä mainitusta reseptistä sekä Maku-lehden ohjeesta, plus että pohjan tein jo aikoja sitten hyväksi havaitulla Pastanjauhantaa-blogin reseptillä. (Taikinasta saa kaksi uunipellillistä pizzaa, kun kaulitsee taikinan ohueksi.)

JA KYLLÄ OLI HYVÄÄ. Kaali paahtuu pizzan päällä ihanan rapsakaksi, mikä sopii enemmän kuin hyvin ihmiselle joka voisi elää pelkillä rapeilla syömisillä. Ranskankerma tomaattikastikkeen korvaajana oli uusi kokemus, mutta jää todellakin käyttöön. Vinkki: valkosipulimurska kannattaa sekoittaa fraichen joukkoon, niin sen saa nätisti levittymään pohjan päälle. Muiksi täytteiksi laitoin punasipulia, pepperonimakkarasiivuja, juustoraastetta ja tietysti sitä lehtikaalia. Ja heti uunista otetun lätyn päälle halkaistuja kirsikkatomaatteja. (Näin luodaan illuusio siitä, että tässähän syödään melkeinpä salaattia.)

Juuston paikasta pizzassa käydään toisinaan kiivasta keskustelua. Minä olen liittynyt siihen lahkoon, joka ripottelee raasteen heti kastikkeen päälle ja sitten vasta muut täytteet. Se tuntuu jollain tavalla hyvältä ja oikealta. 

(Hyvältä ja oikealta tuntuu myös kirjoittaa pitsa eikä pizza, mutta tiedän kuuluvani tässä asiassa vähemmistöön. Siksi nössöilen ja käytän jälkimmäistä, koska en juuri nyt kaipaa osakseni minkäänlaista nettiraivoa.) 

 

P.S. Myös muita hyviä lehtikaalireseptejä otetaan vastaan, koska tavaraa riittää. 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Kaikilla on huonoja päiviä, mutta jos ei kestä lapsen kiukuttelua, kannustan miettimään syitä ja hakemaan apua. Harvoin lapsessa on vika - meissä vanhemmissa kyllä. Käsittelemättömissä asioissamme, peloissamme, kiukuissamme, pettymyksissämme ja suruissamme, joita olemme kantaneet ehkä kolmekymmentä vuotta tai kolme kuukautta. Mutta niin kipeissä, että vain lapsi osaa näyttää ne meille - koska lapsi on viaton. Niin kuin mekin olemme joskus kauan sitten olleet.

Täällä Lilyssä bloggaava Susinaine kirjoitti kesäkuussa todella hyvän ja rohkean tekstin aikuisten kyvyttömyydestä kohdata lapsen kiukku. Teksti löytyy täältä, suosittelen lukemaan. Minussa se herätti paljon ja kaikenlaista, jaan siitä osan tässä ja nyt. 

Syntyvyys on laskussa, se on tutkittu juttu ja asiasta ollaan huolissaan. Syitä on varmasti monia, kuten taloudellisesti epävarmat ajat, työelämän vaatimukset ja ihan vaan halu elää vapaampaa elämää. Pasi Sillanpää kirjoittaa Rapportin kolumnissaan, kuinka vanhemmuudestakin on tehty suorittamista: 

Elämään sisältyy yhä vähemmän spontaania. Sen pitää olla hyvin suunniteltu menestystarina. Sellaiseen tavoitteeseen lapset sopivat varsin huonosti.

Lapset sopivat myös hyvin huonosti siihen, että ihminen haluaa helliä käsitystä itsestään kaikkivoipaisena ja täydellisenä olentona. Somessa voi feikata ja esittää olevansa jotain muuta kuin on, mutta lapsen edessä ei. Lapsi työntää peilin aikuisen naaman eteen pelkällä olemassaolollaan, eikä sieltä näkyvä kuva ole välttämättä kaunis. 

Ja se kuva paljastaa myös armotta sen, katsooko peilistä takaisin oikea aikuinen vai joku, joka on aikuisten vaatteista huolimatta vielä itsekin lapsi. 

Tässä kohtaa minä narahdan aina. Lasten seurassa aktivoituvat minun kipupisteeni, minun sisäinen haavoitettu lapseni. Tiettyyn pisteeseen asti kykenen esittämään aikuista, sitten en enää jaksa. Kestän maailman huonoiten sitä, että minulta vaaditaan lakkaamatta jotakin: oli se sitten ruokaa, katsetta tai ymmärrystä. Silloin palikkatornini kaatuu, leikkiponin harja menee umpisolmuun eikä palapelin viimeistä palaa löydy mistään. En pidä itsestäni silloin ja olen maailman onnellisin siitä, ettei minun tarvitse elää sellaista elämää joka ikinen päivä.

En todellakaan tiedä, miten siitä selviäisin. Luultavasti päätymällä Alibin kanteen. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Oon ihan ookoo. Ehkä.

Olen ajanut paljon autolla, pysähtynyt ottamaan kuvia hassuista kylteistä. Olen juonut vähän liikaa viiniä, antanut nuotiosavun tarrautua villapaidan silmukoihin ja nauttinut sietämättömän keveästä päästä ja pehmeistä ajatuksista. (Ja maksanut siitä pari päivää kovaa hintaa.)

Olen yrittänyt tehdä töitä niin hyvin kuin osaan ja yrittänyt hyväksyä sen, etten osaa. Erityisesti olen yrittänyt muistaa sen, että ne jotka kaikkein eniten perseilevät, ovat myös kaikkein eniten lempeän katseen tarpeessa. 

Olen laulanut ihmisille ja muistanut, että tältä tuntuu olla elossa niin että se melkein sattuu.

Olen puristellut vatsaani peilin edessä ja päättänyt aloittaa keveämmän elämän. Seuraavana päivänä olen kävellyt pizzerian ovesta sisään ja sieltä poistuessani mennyt suoraan karkkikauppaan kulkematta lähtöruudun kautta. 

Olen suositellut muille hyviä joogavideoita ja kulkenut itse ranka kireänä. 

Olen miettinyt tätä blogia ja mitä sen kanssa oikein teen. Sanoja on, mutta niiden järjestys hakee paikkaansa ja pahasti. Haluaisin olla asioista paljonkin mieltä, mutta en vaan jaksa olla. Että mitä väliä millään sitten lopulta on. 

Olen kaivannut ihmisiä hirvittävästi ja samaan aikaan tuntenut, etten osaa olla oikein kenenkään kanssa. Hyvä jos edes itseni kanssa.

Että semmosta sitten. Mites sinä?

 

P.S. Ja tänne on taas tekstin sekaan ilmestynyt jotain mainoksia. Sekin vituttaa. Luulin, että tämä asia käsiteltiin jo viime kesänä, mutta kerrataan nyt vielä Aatun mielipide tästäkin asiasta. 

 

Share
Ladataan...

Pages