Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Samaan aikaan kun maailmalla paukkuu

rekoilla ajetaan väkijoukkoon

ihmisiä lähetetään lentokoneella kuolemaan

ja viha ajaa rakkautta umpikujaan

 

samaan aikaan minä käperryn itseeni yhä tiukemmin

yritän keskittyä hengittämään

kun kaikki tehty ja tekemätön 

herättää minut monta kertaa yössä

mikäli edes antaa minun nukkua

ja mietin mitä merkitystä tällä kaikella on

vai onko mitään

 

ja samaan aikaan 

minä vertaan itseäni kaikkiin niihin muihin

joilla on vielä enemmän merkintöjä kalenterissaan

ja lapset ja perheet vielä siihen päälle

ääni sisälläni huutaa

ettei sinulla ole oikeutta olla väsynyt

sinulla ei ole oikeutta

 

ehkä ei

mutta kun olen

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Lappeenrantalaisena lukiolaistyttönä, kultaisen ysärin puolivälissä ja jälkipuoliskolla vietin usein aikaa koulun lähellä olevassa ostoskeskuksessa. Siellä oli paitsi Arnoldsin notkuva munkkitiski, myös jokaisen musadiggarin pyhiinvaelluspaikka, levykauppa nimeltä Levy-Musiikki. 

Ja levykaupan tiskin takana usein sama näky: nuori mies, jolla oli aivan valtavasti tukkaa. Hän oli tuolloin Slumgudgeonin Marko Annala, myöhemmin Mokoman Marko Annala. 

Ja nyt myös kirjailija Marko Annala.

Vaikka nuoren tytön sydämeni läpättikin tuohon aikaan useammallekin pitkätukalle, Markoon en muistaakseni ollut varsinaisesti ihastunut. Hän kuitenkin edusti minulle kaikkine pehkoineen jotakin sellaista cooliuden multihuipentumaa, jota suuresti kadehdin enkä uskonut koskaan itse saavuttavani. 

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin moni asia on muuttunut, onneksi. Paitsi se, että edelleen pidän Markoa cooliuden multihuipentumana, joskin täysin eri syistä kuin ennen. 

Syksyllä 2015 katsoin pala kurkussa Inhimillinen tekijä-ohjelman jaksoa Kun äijä uupuu, jossa Annala oli vieraana kertomassa omasta kamppailustaan mielenterveysongelmien kanssa. Masennuksesta kertova Mokoman albumi Elävien kirjoihin oli juuri ilmestynyt ja vakava masennus sai julkisuudessa yhdet kasvot lisää, kasvot joita ei todellakaan ole liikaa. Olin syvästi liikuttunut siitä avoimuudesta, millä Annala avasi oman elämänsä kipukohtia ja ajattelin, että tämä ohjelma pitäisi katsotuttaa ihan jokaisella. (MIKSI TÄMÄ JAKSO EI NÄY ENÄÄ AREENASSA, YLE PERKELE?) 

Kun kuulin, että Annalalta ilmestyy keväällä omaelämäkerrallinen romaani, klikkasin itseni välittömästi kirjaston jonotuslistalle. Toissapäivänä sain viestin, että Värityskirja odotti minua varattujen hyllyssä. 

Ahmin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Vitutti, kun se loppui, niinpä luin sen vielä toiseen kertaan. En muista tällaista minulle tapahtuneen.  

Kirja on samaan aikaan äärimmäisen raskasta ja kevyttä luettavaa. Vaikka teksti on raastavan rehellistä, se ei tukehduta lukijaansa: rivien välistä puhaltaa koko ajan happea. Valo on jossakin läsnä, vaikkei sitä aina näekään. 

Samaistuminen. Se on se kokemus, jota aina taiteesta jahtaan: tämä ihminen on kokenut jotain samaa kuin minä, tuntenut samoja tunteita kuin minä. Sitä tämä kirja tarjosi, kahmalokaupalla.

Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteet, tarve todistaa koko ajan jotakin jollekin. Värien katoaminen ja pimeyteen putoaminen. Hyväksynnän hakeminen, eloon herääminen ainoastaan yleisön katseen alla. 

Valokiilojen polttopisteessä on aivan hyvä seistä. Sen tunnin ajan kun olen lavalla, tunnen itseni merkitykselliseksi. Ehkä jopa onnekkaaksi. Onnen tunne väistyy kehostani samaa vauhtia kuin adrenaliinikin. Tunnin kuluttua keikasta olen taas kaksin masennukseni kanssa. 

***

Olin luomani hahmon vanki. Halusin siitä häkistä ulos. En viihtynyt siinä roolissa, jonka olin itselleni kirjoittanut. En halunnut olla sellainen. 

***

Nyt opettelen olemaan todistamatta mitään

 

Kiitos Marko Annala tästä tärkeästä kirjasta. Kirjoitathan lisää. 

 

Marko Annala MeNaiset-lehden haastattelussa: Kannattaa ajatella, että tämä on ominaisuus, ei sairaus

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

En ole tainnut koskaan blogiurani aikana olla kovinkaan säännöllinen kirjoittaja, pikemminkin kadehtinut niitä jotka kykenevät postaus päivässä-tyyppiseen sisällöntuotantoon, ja vieläpä niin että sisältö on oikeasti laadukasta ja kiinnostavaa. Tänä talvena oma postaustahtini on ollut kuitenkin erityisen verkkainen. 

En aio pyydellä sitä anteeksi, koska yritän opetella pois niistä ajatuksista että olisin koko ajan jollekin jotakin velkaa. Enkä aio selitellä asiaa muuten kuin että on ollut tässä vähän kaikenlaista. Niin kuin kaikilla muillakin. 

Aloitin uuden ja samalla vanhan työn, toisin sanoen menin suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Tähän palaan vielä myöhemmin, mutta kuten Instassa jo avauduin, jännitykseltä ja vaanivalta huijarisyndroomalta ei ole vältytty. Pulssi on jo hieman tasaantunut, mutta työ ravisuttaa minua edelleen niin kuin se on tehnyt tähänkin asti. Pidän sitä enimmäkseen hyvänä asiana. 

Kolme viikkoa sitten sain taskuuni todistuksen, jossa kerrotaan minun suorittaneen voimauttavan valokuvan ammatilliset perusopinnot. Aanelonen ja siihen kirjatut kahdeksan opintopistettä eivät kerro mitään siitä ihmeellisestä matkasta, jolle sain ykkösluokan lipun yhdessä kahdeksan muun upean naisen kanssa, valovoimaisen Miina Savolaisen johdolla. 

Viimeisellä lähiopetusjaksolla lähdimme jälleen parin kanssa kuvaamaan, aivan kuten vuosi sitten koulutuksen alkumetreillä. Halusin kuviini elämäniloa ja energiaa, kaikkea sitä mikä minussa tuntui jääneen pimeän talven jalkoihin. 

Jotain kuplivaa, jotain toiveikasta, jotain vähän pöhköä. 

Jotain oikeaa ja aitoa.

Huimasi, yrjötti ja melkein kaaduin naamalleni hankeen. 

Vaan hyvältä tuntui, sittenkin.

 

Kuvista ja katseesta kiitos, Jarna Pihlajamäki.

Share

Pages