Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Taiteen tekemiseen ja taiteilijuuteen liitetään usein kaikenlaista mystistä. Puhutaan luomisen tuskasta ja luovasta hulluudesta, siitä kuinka monet kuuluisat taiteilijat ovat olleet enemmän tai vähemmän kujalla luomistyötä tehdessään ja sen ulkopuolella. 

Minäkin olen sitä mieltä, että jonkinlainen kosketus omaan pimeään puoleen ja siihen hiilikellarin jengiin on taiteilijalle tärkeää. (Oikeastaan olen sitä mieltä että se olisi ihan jokaiselle ihmiselle tärkeää.) Mutta en usko siihen, että sekoilu elämäntapana olisi jotenkin erityisen hedelmällistä oman taiteellisen työn kannalta. Tai että olisi vain jokin tietty olotila ja tietynlaiset olosuhteet joissa luova energia pääsee vapaasti virtaamaan. 

Miinä Äkkijyrkkä (johon tulen palaamaan lähiaikoina ihan omassa postauksessa) on verrannut luovuutta ripulipaskaan: jos se on tullakseen niin se tulee kumminkin, halusi tai ei. Tässä ajatuksessa on jotakin kovin viehättävää.

Eilen autossa laulukeikalle ajaessani ajatus kirkastui: luovuus tulee kyllä, minun tehtäväni on ainoastaan pitää sille röörit auki. 

Huolehtia siitä, että putket ovat sen verran puhtaat että niissä mahtuu vapaasti virtaamaan. Että siellä ei ole pahoja tukoksia: itsensä epäilemistä, riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita, muihin vertaamista, vähättelyä, häpeää. Siellä putkien seinämillä on toki aina kaikenlaista töhnää, ne kuuluvat asiaan. Niistä voi sitäpaitsi saada oikein hyvää materiaalia.

Mutta että ei menisi yksikään rööri tukkoon. Se on tärkeää.

Ja siihen auttaa myös se, että olen syönyt kunnolla ja nukkunut yöni hyvin. 

Ei se sen vaikeampaa ole.