Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Vietin lauantaina hauskan illan naapurissa, punaviinin ja viskin voitelemana. Vaikka kotimatka tapahtuikin soutuveneellä, raikas järvituuli ei suinkaan huuhdellut promilleja mennessään ja aamulla korvensi niin päätä, mahaa kuin sieluakin. 

Muistin taas, miksi harrastan nykyään niin harvoin humalahakuista juomista. Masennukseen ja ahdistukseen taipuvaisena koen, etten halua itse lisätä elämääni sellaista, mikä saattaa tulla kylään ihan muutenkin. 

Sillä mikään harmiton päihdehän alkoholi ei suinkaan ole, vaikka tälläkin hetkellä somen lomakuvista voisi niin päätellä. Tuopit ja skumppalasit vilahtelevat yhtenään somevirrassa, sillä onhan nyt vihdoinkin aika relata pitkän työputken jälkeen ja tiäksä mä oon niin ansainnu tän. Moni vaihtaakin työputken dokausputkeen ja ihmettelee sitten lomien jälkeen, miksi helvetissä väsyttää näin kovasti vaikka just olin kuukauden lomalla

Tokihan alkoholi rentouttaa, mutta vain pieninä annoksina. Isoina annoksina ja säännöllisesti käytettynä se vaikuttaa mm. unen laatuun ja sitä kautta ihmisen mielialaan ja jaksamiseen. Huonosti nukkunut on ärtyisä ja vittuuntunut, joka tarvitsee kaljan siihen että rentoutuu taas. Ja kas, kierre on valmis. 

Ei liene sattumaa, että A-klinikoilla koetaan ruuhkahuippu joka vuosi heti kesälomien jälkeen.

Kokovartalofiilis-blogin Ani kirjoitti hyvän tekstin siitä, kuinka aikuisten ihmisten ryntäilyä Pokemonien perässä on ihan ok pitää tyhmänä, mutta aikuisten ihmisten jatkuva dokaaminen on vain aikuismaista ajanvietettä eikä millään lailla typerää tai paheksuttavaa. Ja näinhän se menee. Vaikka nykynuoriso on käsittääkseni edellisiä sukupolvia raittiimpaa, saa aikuinen ihminen edelleen selitellä juomattomuuttaan tai sitä, että ottaa oikeasti vain sen yhden. Kun osallistuin viime vuonna 100 päivää ilman viinaa-haasteeseen ja suoriuduin siitä, sain taputteluja selkääni ja kehuja siitä että kyllä sinä sitten olet aikamoinen.

Se tuntui äärimmäisen hölmöltä. Eihän alkoholin pitäisi olla mikään ruokaympyrän osa tai happeen verrattavissa olevan välttämättömyys. Sitä se kuitenkin monelle on. 

Kesäloma olisi hyvää aikaa kääntää katse hetkeksi sisimpään ja pohtia omaa elämää pikkuisen syvällisemmin kuin arjen kiireiden keskellä ehtii. Pohtia, miksi tekee asioita niin kuin tekee, miksi elää elämäänsä niin kuin elää. Ne ovat kuitenkin siitä ikäviä kysymyksiä, että niihin saattaa saada myös sellaisia vastauksia, joita ei halua kuulla.

Siksi onkin helpompi narauttaa korkki auki ja vaientaa ne. 

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Rohkeutta on monenlaista. On sellaista rohkeutta, jonka voimalla hypätään benjihyppy tai sukelletaan haikalojen joukossa. Ja sitten on sellaista rohkeutta, jonka voimalla mennään tv-ohjelmaan puhumaan siitä, mikä tässä elämässä on viiltänyt ja satuttanut kaikkein eniten.

Jälkimmäinen rohkeus on se, jota en lakkaa ihailemasta.

Olen muistaakseni mainostanut täällä aiemminkin olevani iloinen Yle-veronmaksaja, sen verran laadukasta vastinetta pennosilleni olen kokenut saavani. Pullopostia lapsuudesta-dokumenttisarja vahvistaa tätä uskoani entisestään. Sarjassa kuusi alkoholistin aikuista lasta kertovat jokainen oman, koskettavan tarinansa. 

Vanhempien alkoholinkäyttö koskettaa kymmeniä tuhansia suomalaisia lapsia päivittäin. Lapsen elämää päihdeongelmaisen vanhemman kanssa leimaa ahdistus ja häpeä. Häpeä muokkaa lapsen minäkuvaa ja itsetuntoa kasvun kannalta kriittisessä iässä: kun lapsen tulisi kasvaa upeaksi ja pärjääväksi nuoreksi aikuiseksi, mieleen iskostuukin ajatus omasta huonommuudesta.

Häpeä estää lasta ja nuorta hakemasta apua. Se estää myös lohduttavan keskustelun ystävien kanssa. Koska lapsella on tarve suojella omia vanhempiaan, puhumattomuus ja pärjäämisen eetos jatkuvat helposti aikuisuuteen saakka. Toiset alkoholistien lapset pystyvät avautumaan vasta vanhempien kuoleman myötä; toiset eivät anna anteeksi koskaan. Pullopostia lapsuudesta -dokumenttisarjan keskeinen teema on kannustaa heitä hakemaan apua vielä aikuisenakin.

Tärkeä aihe, vaiettu aihe. 

On arvioitu, että alkoholistien läheisiä on Suomessa noin kaksi miljoonaa. Se on ihan helvetin iso luku. 

Kaksi miljoonaa tarinaa täynnä salaisuuksia ja pahoja muistoja. Häpeää ja vaikenemista.

Entä jos ei enää tarvitsisikaan vaieta ja hävetä? Ei tarvitsisi enää sepittää itselleen tarinaa siitä, etteivät asiat nyt niin kauhean huonosti olleet. 

Että vaikka minullakin oli aina puhtaat vaatteet, ruokaa yli tarpeen, kaunis koti ja jouluaattona itseäni korkeampi lahjapino, niin siitä huolimatta ja kaiken sen lisäksi oli se ahdistus ja häpeä, syyllisyys ja tunne siitä että olen huono ja ruma. 

Ja tunne siitä, että on aina jotakin, joka on isälle tärkeämpää ja rakkaampaa kuin minä. 

 

Pullopostia lapsuudesta Yle Areenassa 30.4.2015 saakka. Suosittelen lämpimästi, vaikkei aihe henkilökohtaisesti koskettaisikaan. 

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Istuimme iloista iltaa tutussa seurueessa. Vuorokausi oli vaihtunut ja sataman terassilta alkanut kierros saapunut päätepysäkilleen, keskustan kantapubin nuhjuiseen nurkkapöytään. 

Hörpin illan viimeistä drinkkiäni, Garagen jäätee-limuviinaa rennosti pullon suusta. Tämä herätti seurueessa kiinnostusta. 

- Sie oot kyllä outo, totesi kaveri. - Aika monen kohdalla tietää aina, mitä ne juo. Niinku että Kaisu juo aina olutta ja Päivi lonkeroa. Mut sie. Siulla voi olla lasissa ihan mitä vaan. Kun muut vetää kolmostuoppeja niin sie tuut yhtäkkiä pöytään jonkun kermaliköörilasin kanssa. 

- Niin. No mie oon vähän tämmönen juomahuora. 

Semmoinenhan minä tosiaan olen. Parisuhteessa uskollisuus on minusta hyve, mutta ei oikeastaan missään muualla. Herrantähden, enhän minä syö aina samaa ruokaakaan, miksi joisin aina samoja juomia? 

Koskaan ei voi tietää, mitä juuri nyt tekee mieli. Ja mieli voi muuttua monta kertaa saman illan aikana. Olutta, siideriä vai kenties lonkeroa? Puna- vai valkoviiniä, vai sittenkin skumppaa? Tai ehkä kuitenkin Gin&Tonic tai Campari-tuoremehu? Vai tilaisinko tilkkasen viskiä, jägerin tai salmarin? Kermalikööri jäillä saattaisi maistua myös. Illan viilennyttyä myös rommitoti tai rommikaakao on kova sana.

Sitä vartenhan siellä tiskin takana sitä valikoimaa on, että saa valita, eikö?

Kaipaan vertaistukea ja haluaisin kovasti tietää, onko meitä muitakin. Tilaatko aina samanlaisen vai horoiletko allekirjoittaneen lailla lasista toiseen?