Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Digikuvauksessa minua on aina viehättänyt sen vaivattomuus. Otat kuvan, näet heti onko se onnistunut vai ei. Säädät asetuksia, kokeilet uudestaan, testailet ja saat välittömän palautteen. 

Räpsit kuvia silkasta räpsimisen ilosta. Otetaan nyt monta, varmuuden vuoksi. Viimeistään tietokoneella saalista peratessa kylmä hiki nousee otsalle: miksi hitossa näitä on näin paljon.

Jokin siinä kaikessa on alkanut uuvuttaa minua. 

Noin kuukausi sitten rakastuin. Nimittäin filmikameraan. Voimauttavan valokuvan parikuvaustyöpajassa työskentelyvälineenä oli vain ja ainoastaan filmijärkkäri ja kuusi yhteistä rullaa värifilmiä. Olin toki kuvannut filmille aiemminkin, mutta tilanteen jännittävyys nosti kierrokset aivan uusille tasoille. 

Yhtäkkiä oli maailman hienointa, ettei kuvaa nähnytkään heti. Piti vain uskoa ja luottaa, että siellä se on, kameran uumeniin tallentuneena. Joko onnistuneena tai epäonnistuneena. 

Piti jaksaa odottaa. Odottaa filmien kehitystä ja kuvien saapumista. Ja kun korillinen suuria, valkoisia kirjekuoria sitten vihdoin kannettiin luokkahuoneen ovesta sisään, tunnelma oli kuin jouluaattona. 

Silloin vasta tajusin, mitä olin ikävöinyt. Sitä odottamisen tunnetta. Että kaikkeen ei pääsekään käsiksi heti, vaan pitää vähän malttaa.

Ajattelen, että se tekee tässä maailmassa ja tässä hetkessä ihmiselle enemmän kuin hyvää. Kun kaikki pitää saada heti, kun kaiken saa heti. Maitopurkin vaikka keskellä yötä, viestin kännykkään silmänräpäyksessä. Valmisruoan kotiovelle, pikavipin tekstarilla. 

Kun ei tarvitse enää katsoa kelloa ja suunnitella kauppareissua, kirjoittaa kirjettä viestiäkseen, hauduttaa pataa tai lihottaa säästöpossua. 

Mutta silti minä uskon, että syvällä meissä on odottamisen tarve, vaivannäkemisen tarve.

Että nopea nautinto ei lopulta olekaan se, joka tuottaa meille eniten iloa.

(Ja onneksi on myös välimallin ratkaisuja niihin hetkiin, kun ei jaksa odottaa ihan niin pitkään. Nimittäin polaroid.) 

 

Share

Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Kun viime syksynä sain lukujärjestyksen eteeni ja tajusin joutuvani odottamaan valokuvauksen jaksoa seuraavaan kevääseen saakka, olin siitä ihan pikkuisen kärttyinen. Huhtikuu olisi yhtä hyvin voinut sijaita kuussa, niin kaukaiselta se tuntui.

Mutta. Tiedän, että on ihan kauheaa mummopuhetta siunailla, kuinka aika menee ihan hirmuista kyytiä, mutta nyt niin on vain pakko sanoa. En voi uskoa, että nyt on jo se seuraava kevät. Ja nyt kun katson taaksepäin, kaikki on mennyt ihan niin kuin pitääkin. 

Valokuvaus jäi minulta syksyn ja talven ajaksi vähän unholaan, tai ainakin lapsipuolen asemaan, päivittäistä blippausta ja satunnaisia kuvauskeikkoja lukuunottamatta. Oli niin paljon kaikkea muuta, joilla täyttää tajuntaa. Ja hyvä että olikin.

Mutta nyt. 

Nyt on koululta lainattu filmijärkkäri ja filmiä niin paljon kuin vain kehtaa ladata. Ja pimiön avaimet. 

Ja vähän sellainen olo, kuin olisi taas vastarakastunut.

Filmikuvaus on ollut minulle tähän saakka melko tuntematon laji. Digiajan kasvattina olen tottunut siihen, että ruutuja on käytössä rajattomasti ja överit on parempi kuin vajarit. Nyt täytyykin totuttaa pää ihan kokonaan toisenlaiseen meininkiin: sen sijaan että vain räiskisi fiiiliksellä menemään, täytyykin pysähtyä ajattelemaan. Eikä se ole aina ihan helppoa. Filmi on nimittäin aika ovela kettu: se kostaa ylimielisen hutiloinnin ja maksaa potut pottuina kärsimättömälle.

Maailman paras keskittymisharjoitus. Vaviskaa meditaatio ja mindfulness! 

Ja se tunne, kun kehitysaltaassa kuva alkaa ilmestyä paperin pintaan. Ei siihen kyllästy. 

Ei ikinä. 

Share