Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Tänään vietetään Vaatevallankumousta, joka sai alkunsa tasan kaksi vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta onnettomuudesta: bangladeshilainen vaatetehdas sortui ja onnettomuudessa kuoli ja loukkaantui yhteensä yli kolmetuhatta ihmistä. Vaatevallankumouksen tehtävänä on herätellä ihmisiä kysymään tärkeitä kysymyksiä: 

Missä vaatteeni on tehty? Kuka ne on tehnyt? Ovatko ne eettisesti tuotettuja? Elääkö niiden tekijä palkallaan?

Asia on erittäin tärkeä, vaikkakin myönnän suhtautuvani hieman skeptisesti tällaisiin yhden päivän tempauksiin. (Osallistuin kylläkin tapahtumaan monen muun mukana postaamalla Instagramiin kuvan nuttu nurin. Vielä en ole saanut Vero Modalta vastausta.) Hetkellistä näkyvyyttä tempauksilla toki saadaan, mutta kuten Kemikaalicocktailin Noora Shingler blogissaan kirjoittaa, vuoden jokaisen päivän tulisi olla vaatevallankumouspäivä. Joka kerta ostoksilla tulisi kysyä: kuka teki vaatteeni?

Vaikka ikävä kysymyshän se tietysti on. Mutta ei mikään mene eteenpäin eikä muutu, jos ei uskalla kysyä niitä ikäviä kysymyksiä. Ja paitsi kaupoissa, niitä kysymyksiä pitäisi kysyä naistenlehdissä, blogeissa ja niiden kommenttibokseissa. Muutenkin ihan vähän vituttaa se, että toisaalla hoetaan miten kuluttajan pienilläkin valinnoilla on merkitystä ja toisaalla taas huudetaan että eijeiei saa kuluttajaa syyllistää hänen henkilökohtaisista valinnoistaan, ne on ne isot ja pahat firmat jotka tästä ovat vastuuussa.

Mutta ei kai sellaista tuoteta mitä kukaan ei osta?

Oma henkilökohtainen vaatevallankumoukseni alkoi jo viime syksynä, kun syyskuun alussa lähdin mukaan Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen. Kahdeksan kuukautta on jo melkein täynnä, eikä sukkahousuja lukuunottamatta yhtään ostettua vaatekappaletta, uutta tahi käytettyä ole vaatekaappiini sinä aikana muuttanut. 

Ja se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. 

Vaatteet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Jo pikkutyttönä vedin kauheat kilarit siitä, jos paita ja sukkikset eivät mätsänneet toisiinsa täydellisesti (katso vaikka blogibanneria jos et usko) tai jos minut yritettiin pakottaa RUMIIN ruskeisiin kurahousuihin. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä että tyylini on tärkeä osa persoonaani. Ja ikävä kyllä se tyyli on tarkoittanut minulle vaatekaapin säännöllistä päivittämistä uutta ostamalla ja pesemällä omatuntoa puhtaaksi kirpparikasseja täyttämällä. 

Kun nyt katson vaatekaappiani, tajuan että vaikka en hankkisi sinne yhtään uutta vaatetta, pötkisin nykymäärällä hyvinkin pitkälle. Suorastaan hämmentävän pitkälle. Eikä tyylini katoaisi siitä mihinkään, pikemminkin päinvastoin. Se vain vahvistuu entisestään, kun katsoo uusin silmin sitä, mitä itsellä jo on, sen sijaan että selaisi silmät kiiluen nettikauppojen valikoimaa tai reuhtoisi kirppisrekkien välissä. 

Puhdistavaa. Upeeta, mahtavaa!

No mitä sitten ensi syksynä, kun haaste päättyy ja saan taas avata kukkaroni vaatekaupan tiskillä? Sen suhteen olen jo päätökseni tehnyt.

Ei minusta totaalikieltäytyjää tule, mutta jatkossa harkitsen, mitä ihan oikeasti tarvitsen. Jos ehdottomasti kaipaan lisää vaatteita kaappiini, niin sitten ostan ne käytettyinä tai sellaisesta liikkeestä, joka voi taata minulle päivänvaloa kestävän tuotantoketjun. Siis sellaisen, jossa on otettu huomioon sekä ympäristö että ihmisoikeudet. En tule tarvitsemaan enää vaatteita, joiden tekijät eivät ole saaneet työstään elämiseen riittävää palkkaa. 

Että näin. En minä ekojeesuksen titteliä havittele, mutta jotainhan tässä on kumminkin yritettävä. 

 

(Kaksi suosikki-Lauraani kirjoittivat myös hyvin tästä aiheesta, täällä Honkasalo ja täällä Tähkävuori.)

 

*) Meinasin linkittää tämän ikivanhan sketsin ihan vaan hienon hokeman takia, mutta tämähän paljastuikin pelottavan ajankohtaiseksi. 

Share