Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Apu-lehden uusi bloggaaja, monitoiminainen Hanna Sumari kirjoitti hauskasti ja terävästi meikittömyydestä ja siitä, minkälaisen positiivisen palautevyöryn hänen pörrötukkainen naturelli aamunaamakuvansa oli Facebookissa aiheuttanut. Hannan hartioille aseteltiin rohkean naisen viittaa, jonka hän kuitenkin pontevasti ravisti pois.

Peikkokuvan seurauksena sain kommenttien, viestien ja puhelujen vyöryn, jossa ihmiset kiittelivät rohkeuttani. Jopa ihan nuoret tytöt sanoivat etteivät ikinä olisi uskaltaneet julkaista tällaisia kuvia. Hei camoon! Rohkeaa? Ei ole. Rohkeaa on puolustaa heikompia, tunnustaa heikkoutensa, hypätä kympistä altaaseen ja lähteä tyhjän päälle huonosta työyhteisöstä. Ei ole rohkeaa näyttäytyä ilman meikkiä tai laittaa hirviökuvaa jakeluun.

Aamen. 

En aio hurskastella. Tottakai itsekin näytän oikein mielelläni kuvissa hyvältä. Mutta ei minua myöskään hävetä laittaa nettiin kuvaa vaikkapa sieraimistani, koska hei, sellaisetkin minulla on. 

Tai säärikarvoista. (Tällä paksulla tukallakin kun on hintansa, eikä se ole pieni.) Jokin aika sitten latasin tylsän sunnuntaipäivän ratoksi Instagramiin kuvan karvaisista kintuistani, koska ne olivat jotenkin hauskan näköiset. Villahousut omasta takaa, hehheh. Sain ihailevan kommentin, jossa minulle nostettiin hattua tällaisen kuvan julkaisemisesta. 

Ainahan kehuja on kiva saada. Mutta toivottavasti olen tehnyt tässä elämässä muutakin hatunnoston arvoista kuin laittanut nettiin kuvan omista jaloistani. 

Mitä enemmän tätä asiaa miettii, sitä absurdimmalta se alkaa kuulostaa. Ettäkö oma kroppa olisi jo lähtökohtaisesti vääränlainen? Ja että siinä olisi aina jotain peitettävää, häivytettävää, nypittävää tai sheivattavaa ennen kuin sen voisi altistaa muiden katsottavaksi?

Mitä paskaa. 

Miettikää nyt, miten helvetisti kuluu aikaa kaikkeen siihen peittämiseen, häivyttämiseen, nyppimiseen ja sheivaamiseen. Puhumattakaan siitä ajasta, joka kuluu peiliin tuijottamiseen ja huokailemiseen, miksi tätä on tässä liikaa ja tuota tuossa aivan liian vähän. Mitä kaikkea muuta siinä samassa ajassa voisi tehdä? Mitä muuta voisin katsoa sen sijaan että tuijotan arvostelevasti omia ihohuokosiani tai vatsamakkaroitani?

Vaikka toista ihmistä silmiin.

Jos ja kun katsoo itseään, voi senkin tehdä hyvin monella tavalla. Voimauttavan valokuvan menetelmän yhteydessä puhutaan hyväksyvän katseen merkityksestä omalle minäkuvalle. Milloin sinä olet viimeksi katsonut lempeästi ja hyväksyvästi omaa perseselluliittiasi ja silitellyt sitä? 

Minä otan mämmikulhon kainaloon ja menen silittelemään omaani heti. 

 

Share