Ladataan...
Itse Minna Mänttäri

Toukokuussa 2014 kirjoitin blogiini Netflix-dokumentista Mortified Nation, jonka ilosanoma jaetun häpeän puhdistavasta voimasta teki minuun suuren vaikutuksen. 

Joulukuussa 2015 sain postia, jossa kerrottiin Mortified-formaatin saapuvan Suomeen ja tiedusteltiin, haluaisinko kenties hakea mukaan, koska olin antanut blogissani ymmärtää että iloinen itsensähäpäisy saattaisi kiinnostella. 

Tammikuussa 2016 istuin kalpeana Suomen Komediateatterin toimiston aulassa ja puristin hikisissä käsissäni kukkakuvioista muistikirjaa, jonka sivujen välistä tursusi erivärisiä post it-lappuja. Hetken kuluttua minut kutsuttiin sisään, istutettiin muhkeaan nojatuoliin nelihenkisen raadin eteen ja pyydettiin lukemaan ääneen valittuja paloja tarralappujen kuorruttamilta sivuilta: tuskallisen nolojen teinivuosieni päiväkirjasta vuosilta 1993-1994. 

Näin tein. Ja se koe-esiintyminen oli epäilemättä yksi elämäni noloimmista. Ja myös hauskimmista, ellei jopa kaikkein hauskin. 

Ja kävi niin, että teiniminäni jutut olivat tarpeeksi kovaa kamaa siihen että lokakuussa niitä kuullaan myös Apollo Live Clubin lavalla Helsingin sydämessä. Mortified Finland ja entiset teinit valtaavat stagen yhteensä kuutena keskiviikkona, itse olen mukana 12./19./26.10. Lisätietoja huikeasta spektaakkelista löydät täältä

Teinimuistot ovat juuri nyt pinnalla muutenkin, kun somessa jyllää mainio nuoruuskuvahaaste. Olen ilahtunut suuresti jokaisesta näkemästäni kasariniskatukasta, porkkanafarkuista, neonväricollegesta ja kajalkynän yliannostuksesta, puhumattakaan elämää suuremmista olkatoppauksista, ruutupaidoista ja otsapermiksistä.

Sillä nuoruuteen kuuluvat ylilyönnit, ylidramaattisuus ja kohtuuttomuus. Ja se nolous.

Se on elämää ja arvokasta treeniä aikuisuutta varten. Ja aikuisuuteen taas kuuluu katsoa sitä noloa teiniä hellästi ja hyväksyvästi. Koska sellaista katsetta me kaikki tarvitsemme.

Sellainen minä olin. Ja sellaisia olivat kaikki muutkin.  

 

Molemmat kuvat jumalaiselta vuodelta ysiviis.

Share