Ladataan...
Ja muita kukkia

 

#selfie

Olen ottanut viime aikoina aika paljon selfieitä. Minulla on kausia, kun Instagramin feedini koostuu vain luontokuvista ja asetelmista, joihin yleensä kuuluu kahvikuppi. Sitten on taas aikoja, jolloin postaan omaa naamaani häpeilemättä liki joka kuvassa. Toki on myös kausia siltä väliltä. Mutta nykyään ihan tietoisesti otan aina selfien, kun tuntuu siltä. Ja myös hyvin usein jaan sen muille.

Välillä tulee ajatus, että postailenkohan liikaa naamaani / peilikuvaani / itseäni. Se ajatus on yleensä kyllä vain nanosekunnin mittainen. Sillä minä rakastan ihmisten (oma)kuvia. Täten oletan muidenkin pitävän toisten kuvista. Nokkelaa päättelyä, vaikka itse sanonkin!

Helkkari, tuokaa minulle kaikki selfienne! Kiitos kyllä! Niitä ei ole liikaa. Rakastan viiden filtterin läpi vedettyjä selfieitä, likaisen peilin kautta otettuja kuvia, meikittömiä kuvia, käsittelemättömiä otoksia, bikiniposeerauksia tai kaverikuvia. Asukuvia, hassuttelukuvia, noloja kuvia, harkittuja kuvia. Tuokaa minulle näitä kaikkia rekkalasteittain. Ne ovat sekä tutkielmia ihmisistä, että kuvan ottajan representaatio itsestään. Miten tänään itseni näkisin? Miten tänään itseni näyttäisin?

Kirjoitan tästä toistuvin väliajoin aina uudestaan ja uudestaan.

Olen kyltymätön. En ikinä kyllästy kuviin. Tarinoihin. Välähdyksiin.

Ota se selfie.

 

Lista

  • Perfektionistille tekee yllättävän hyvää olla keskeneräisten asioiden ja tavararöykkiöiden keskellä. Ei sillä, että kasvu tapahtuu epämukavuusalueella (hahahaha) vaan ihan sillä, että se vain tekee hyvää. #muuttohuomiot
  • Kahvinkeittimen lasinen pannu kannattaa pestä aina joskus. Joka kerta puhdistuksen jälkeen kahvi maistuu ihan saakelin paljon paremmalta, kuin röhnäisestä pannusta kaadettuna. Teen siis tämän huomion aina silloin, kun olen puhdistanut pannun. Sitten taas unohdan ja elelen iloisesti menemään tunkkaisen makuisen kahvin kanssa viikkoja ja viikkoja. #muutenvainhuomiot #elämähuomiot
  • Otin tässä päivänä eräänä selfien itsestäni pöytätuulettimen kanssa ja kirjoitin kuvaan tekstin "me with my number one fan". Nokkeluuteni pokkeluuteni huvitti minua ihan kohtuuttoman paljon. Vieläkin naurattaa. Ei helkutti. #miksi
  • Sueden Dog Man Star on ihan timanttinen levy. Ei mikään uutinen, olin vain unohtanut tämän faktan ja tänään olenkin vain kuunnellut Suedea ja larpannut 1990-luvun tuntehia. #ah
  • Se, että oli teini 90-luvulla mahdollistaa huomattavan paljon ysärimuistoja. #noshitsherlockhuomiot

 

Ehkä tämä lista oli sitten tässä. Tuli hashtag-överit. Jatkan eloa rakkaan pöytätuulettimeni ja Brett Andersonin äänien kanssa.

 

Share

Ladataan...
Ja muita kukkia

Muuttopakkailun keskellä tavarat ovat siirtyneet tutuilta paikoiltaan kasseihin ja laatikoihin. Asunto muistuttaa enemmän varastoa kuin kotia.

Tarvitsen tauon. Otan kahvia. Muistelen hetkiä viime ajoilta.

MÖKILLÄ

Ukin vanha Raamattu hyllyn päällä, kirpputorilta vuosia sitten löytämäni matkaikoni.

Hyttysiä. Paljon ihmisiä pienissä neliöissä. Perhettä. Sukua. Perhettä. Kahvin keittoa, keksiä ja sokeria.

Saunassa tuntuu samalta kuin aina. Samalla kun katsoo rantamaisemaa, miettii jo kaupunkiin palaamista. Asioita, joita tekee seuraavana päivänä.

PYÖRÄLLÄ

Ennen joenrantaa ajan omakotitaloalueen läpi. Yhtäkkiä tuoksuu tutulta. Sireenien tuoksuun sekoittuu ruoan haju, ehkä kesän, ehkä alkusyksyn.

En osaa paikallistaa muistijälkeä. Ajaessa minulla on aistit auki. Valppaana, hiukan irti.

KOTONA

Hän lähettää minulle hassuja eläinvideoita ja koirien kuvia.

Minä lähetän samanlaisia hänelle. Välillä samassa asunnossa, eri huoneissa vaan.

Mietin, miten usein rakkaus on todellakin teonsana. Miten ruoka jo tuoksuu.

Minä pesen pyykkiä, kun hän vielä nukkuu. Hän käy kaupassa ja tuo kaiken, mitä listassa lukee.

LENKILLÄ

Hiki kastelee hiukset, niska on märkä. Kävelen taas yli kahdeksan kilometrin lenkkejä. Asvaltti on tasaista, reitti on tuttu. 

Reitin varrella on pieni kirkko. Jos siitä kääntyy takaisin, matkaa tulee kuusi kilometria. Jos jatkaa, enemmän. Kävin viime kesänä kirkossa sisällä.

Tulen kaipaamaan rakennusta, kaipaan sitä jo nyt.

LENKILLÄ II

Viime aikoina olen kuunnellut Nicki Minaj'ta. Kävellessä haluan kuunnella jotain, joka antaa energiaa, ärsyttää tai liikuttaa. Musiikki on tausta.

Kävellessä olen elossa. Lähellä voimaa, pyhää ja itseäni. Repussani on vesipullo. Kuumalla säällä vaatteet liimautuvat ihoon. Elän.

KAUPASSA

Kaupan parkkipaikka on kuuma. Aurinko korventaa, mitään varjoa ei ole.

Pakkaan aina ostokset reppuun, repun selkään tai pyörän koriin.

Yleensä marketin radio soittaa kappaletta, josta tulee epämääräisellä tavalla surullinen olo.

Vaikka kappale olisi eri, tunne on usein sama. Vähän kuin muisto jostain tai tuntemattoman kärsimys.

NYT

Mukissa on vielä hiukan kahvia. Koko ajan on olo, että on unohtanut jotain. Että rentoutua ei vielä saa.

Että vastuu, organisointi, järjestely, soittaminen, viestittäminen, muistithan tämän, älä unohda tätä.

Lista täynnä asioita, jotka lisääntyvät sitä mukaa, kuin tehtyjä yliviivaa.

Eikä se ole huono asia. Elämä on listoja ja asioiden hoitamista.

* * *

Ja paljon muutakin.

Toiveita, jotka ovat suurempia kuin muuton moitteeton sujuminen.

Rakkaita ihmisiä, joiden kanssa vietetyt hetket eivät ole vain merkintöjä kalenterissa.

Välillä sydän meinaa pakahtua

a) kaikesta hyvästä, mitä on

b) kaikesta siitä, mitä toivoo tulevaksi

vähän riipaisevasti ja suruisastikin

toivoen, koska muuta ei ihmisellä ole.

* * *

Share

Ladataan...
Ja muita kukkia

Viime kirjoituksessani kirjoitin kehoasioista. Henkilökohtainen teema - silti, kirjoittaminen oli helppoa eikä julkaiseminen hermostuttanut yhtään. Ehkäpä olen asian kanssa niin sinut, että sen tiimoilta suun avaaminen on vähän kuin purkkaa jauhaisi. Ei aiheuta ylitettävää kynnystä, jonka yli pitää kavuta. Aion nyt tässä kirjoituksessani jatkaa  aiheella, joka on yhtä henkilökohtainen kuin keho, mutta jonka tiimoilta artikuloiminen on paljon vaikeampaa. Ehkäpä se johtuu siitä, että asioita on oikeastaan limittäinen nippu. Ne ovat niin henkilökohtaisen kokemuksen piiriin kuuluvia, kuin yleisemmin yhteiskuntaan / rakenteisiin liittyvä.  Ja instituutioihin. Mystistä, mystistä. Tämä alustus tähtää siis varsinaiseen aiheeseen: avioliitto / usko / queer-identiteetti. Tai oikeammin: kuinka olen tullut jollain tavalla sinuiksi tämän yhdistelmän kanssa / kuinka yritän tulla vielä paremmin sinuiksi sen kanssa. Mutta siis. Syyt, miksi kirjoitan, ovat aika simppeleitä. Haluan jakaa ajatuksiani, jotta ehkä löytäisin muita, joilla on samantyylisiä kokemuksia (itsekäs syy). Haluan myös tuoda julki viipaleen sitä vaikeutta, mitä kohtaa identiteettien ja yhteisöjen (vieläpä uskonnollisten yhteisöjen) risteyskohdissa. Haluan kirjoittaa ennenkaikkea siksi, että sosiaalinen paine hiljaa olemiseen on aika iso ainakin omassa päässä ja ehkä vähän oletetussa ympäristössäkin.

1. USKO

Olen kristitty. Julkiuskovaisuus on minulle edelleen tosi tosi vaikeaa, mutta koska usko on tärkeimpiä perustavanlaatuisia asioita elämässäni, riskeeraan aina vähän Instagram-seuraajien määrän vähenemisen ja aika ajoin puhun Jumalasta ja omasta uskostani. Tie on ollut polveileva tähän nykyiseen tilanteeseen. Kuitenkin olen tässä hetkessä, viime vuosina, aikuisena ylipäätään, ollut vakaasti ja huterammin uskossa. Koska tämän kirjoituksen aihe ei ole varsinaisesti teologia tai oma hengenelämä, tämä riittänee taustatiedoksi.

Evankelis-luterilainen kirkko ja minä tulemme nykyään aika hyvin juttuun. Koen kirkon hengelliseksi kodikseni, ja kirkon jäsenyys on minulle tosi tärkeää. Elämässäni on ollut kuitenkin aikoja, jolloin olen luullut, että kirkko ei hyväksyisi minua. Ensimmäinen tällainen aika oli parikymppisenä.

2. QUEER

Ensimmäinen ajatus: joudun Helvettiin. Toinen ajatus: olen vapaa.

* * *

Olen noin parikymppisestä asti tiennyt, että en ole hetero. Itseasiassa identiteettini rakentui noin kymmenen vuoden ajan hyvin vahvasti epäheteroudelle. Käytän tuota sanaa kattoterminä - ehkä nykyään määrittäisin itseni biseksuaaliksi tai queer femmeksi. Oli miten oli. Ystävä- ja kaveripiirini muodostui ihmisistä, jolle queer-identiteetti / -identiteetit olivat enemmän normi kuin poikkeus. Muistan, että välillä heteroelämä tuntui minusta todella oudolta konseptilta. Joltain, mikä on toiselta planeetalta tai galaksilta. Queer-yhteisöni, livenä ja netissä, oli turvapaikkani. Se oli maailma, jossa minusta muodostui minä. Se on sitä vieläkin, minä roikun reunoilla, roikun ja riipun, kiertelen ja kaartelen. En ole ikinä sanonut sitä ääneen. Sitä merkitystä. Nettiyhteisöjä, kaupunkien yhteisöjä. Tapahtumia, bileitä, kirjeitä ja postikortteja. Se on ollut maailma, joka ensimmäisenä kouluvuosien jälkeen hyväksyi minut Sinikkana, omana itsenäni.

3. RAKKAUS

Rakkaus ei tarvitse sanoja. Kun joku on oikea, sen tietää. Kun on perillä, sen tietää. Rakastuin mieheen. Menin naimisiin. Olen onnellisempi kuin koskaan.

4. VÄLIT / PUTOAMISET

Ehkä nykytilanteessa ovat nämä:

minut oletetaan heteroksi, minulla on kaikki heteroetuoikeudet, elän tietyllä tavalla heteroelämää, menin kirkossa naimisiin, ulkoapäin olen pikkuvaimo straight lil' wifey darling (näin minä kuvittelen, minä kuvittelen koska minä en puhu tästä ääneen, sukulaisten onnellisuus ja kaikki tämä...)

voinko osallistua prideille? onko minulle enää paikkaa? kasvanko eroon, kuljenko etäälle? olenko se sama? tunnetteko minut vielä, olenko vielä se sama?

ja se, miten paljon minä olen halunnut olla ulkoapäinkin niin täydellinen vaimo, niin paljon

kunnes muistan, että minä

olen

minä

5. SYMBIOOSI / YHTEYS

Ehkä ainoa mitä kannattaa tehdä, on muistaa, että

  • täydellisyydessä epätäydellisyydessäni olen juuri paras, juuri oma itseni ja rakastettava ja rakastava
  • tämä tarkoittaa sitä, että olen kokonaan oma itseni, en vain tiettyjä osia aina eri yhteydessä

Ei se helppoa ole. Rehellisesti sanottuna minä pelkään, mitä ihmiset sanovat, jos tietävät. Etenkin sitä, mitä sellaiset ihmiset sanovat, jotka eivät minua niin läheisesti tunne. Pelkään, että nyt kun olen naimisissa, minun pitäisi vain olla korostamatta tätä. Että tästä puhuminen jotenkin antaisi sen vaikutelman, että minun ei olisi nyt hyvä. Kun on. Kun ainut, mikä aiheuttaa sitä ei-hyvää, on se, että peittelen tätä. Olen heteropessyt menneisyyteni aikasta iloisesti ja reippaasti ihmisille, joille en ole viitsinyt selittää. Olen vain jättänyt mainitsematta. Päässyt helpommalla. Suojellut itseäni.

Mutta. Tämä ei tee minusta yhtään vähemmän rakastavaa vaimoa. Itse asiassa, kun pystyn olemaan avoin, se tekee minusta vain miljoona kertaa onnellisemman vaimon ja ystävän ja tyttären ja kenet vain. Olen tunkenut itseni niin syvälle kaappiin takaisin, että ei ihmekään, että koin tarvetta kirjoittaa. Olla avoin. Sillä no big deal.

Itseasiassa en ehtinyt rakenteisiin asti. Jääköön se toiseen kertaan. Tästä tulikin enemmän henkilökohtainen kertomus.

Enkä olisi kyennyt kirjoittamaan tästä ilman mieheni tukea ja rakkautta. Enkä ilman sitä, että minä nykyään aivan sataprosenttisesti uskon, että tyttöaikojen Sinikka pelkäsi turhaan. Ei ole mikkään synti. Ja onneksi kirkossani on osia, jotka sanoisivat saman. Jotka ovat minulle jo sanoneet.

Ehkä se, että kirjoittaa jostain vaikeasti lokeroitavasta ja ratkaistavasta, avaa jotain hyvää. Vaikka ei vastausta, jotakin.

Ja vielä siitä itsekkäästä syystä. Kyllä, tarkoitan tätä. Minä haluan kuulla, jos sinä pystyit samaistumaan. Edes osaan tästä. Laita vaikka sähköpostia, jos et halua julkisesti kertoa. Minä haluan tietää, että en ole yksin. <3

Share

Pages