Ladataan...

Jos opetusfilosofiani voisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi rakkaus. Kuulostaa ehkä ihan aavistuksen kornilta, mutta se on todellisuudessa juuri se suurin asia, johon tahdon oman opetusfilosofiani perustaa: rakkaus opettamiseen, rakkaus oppilaisiin, rakkaus opettamiini asioihin, rakkaus musiikkiin, elämään ja ihmisiin.

Yksi suomalaisen kasvatustieteen hienoimmista saavutuksista on se, että täällä on nostettu esiin pedagogisen rakkauden käsite:

"Pedagogisen rakkauden mukaisessa kasvatuksessa opettajan tulisi tukea yksilön minuuden kasvua ja uskoa jokaisessa opiskelijassa olevaan arvokkaaseen ytimeen ja sen esille tulemiseen. Ei muokata kasvatettavasta kasvattajansa kopiota." (Salonen 2006)

Olen aina vierastanut ajatusta, jonka mukaan opettajan pitäisi olla oppilasta korkeampi auktoriteetti ja asiantuntija, joka kaataa oppilaaseen osaamista ja tietoa. Tämä on tietysti kasvatustieteen nykytuulienkin mukaan hyvin vanhanaikainen käsitys opettamisesta; nykyään puhutaan mieluummin vaikkapa ilmiöpohjaisesta ja tutkivasta oppimisesta, jossa oppilaat aktiivisina toimijoina tutustuvat opeteltaviin ilmiöihin itse ja opettaja kulkee vierellä opastamassa.

Näen oman roolini laulunopettajana juuri tällaisena;  olen vieressä ja tukena ja tarjoan samalla teknisiä työkaluja laulajan tavoitteiden saavuttamiseen. En yritä tehdä laulajista itseni kopioita tai opettaa heille tiettyä estetiikkaa siitä, miten heidän pitäisi ääntään käyttää. Pyrin tukemaan jokaisen artistista kasvuprosessia ja tarjoamaan hyväksyntää ja rohkaisua. Minun tunneillani saa olla juuri sellainen kuin on; juuri niin kesken ja juuri niin omanlaisensa kuin tahtoo.

Monet tulevat tunneilleni pyytämään minun mielipidettäni siitä, millaisia kappaleita ja millä tavalla heidän tulisi oppia laulamaan. Aina toisinaan joudun tuottamaan pettymyksen ja heittämään pallon laulajalle. Kysyn, että millainen laulaja tahtoisit olla, jos maailmassa ei olisi mitään rajoituksia? Yleensä tähän kysymykseen löytyy aina jokin vastaus, jonka suuntaa voidaan lähteä yhdessä etsimään. 

Rakkaus pedagogisena ajattelutapana ei tarkoita sitä, että opetuksella ei olisi sisältöä ja kaikki perustuisi pelkkään kannustukseen. Se ei tarkoita kunnianhimon puutetta tai tavoitteetonta lauleskelua. Päinvastoin; rakkaus opettaa kuuntelemaan toista ja etsimään juuri sen tien, jota toisen on hyvä kulkea. Se opettaa tukemaan toisen persoonaa ja omaa tapaa olla ja löytämään toisesta ne kaikkein suurimmat vahvuudet.

Suurin onnistumiseni opettajana on, kun laulajalle alkaa syntyä omia mielipiteitä siitä, mikä toimii tai ei toimi ja millaisen laulusaundin hän tahtoo itselleen kehittää. Silloin tiedän, että laulaja on löytämässä oman suuntansa ja on oppinut ymmärtämään, että hänenkin äänellään on rajattomat mahdollisuudet persoonalliseen ja monipuoliseen ilmaisuun - ja juuri hänen tyylinsä tehdä asioita tekee hänestä rakastettavan, persoonallisen ja upean laulajan.

 

(kuvat: Pixabay)

Share
Ladataan...

Ladataan...

On karkeasti jaettuna kahdenlaisia oppijoita; niitä, jotka rakastavat oppimisen prosessia ja iloitsevat jokaisesta uudesta askeleesta ja niitä, jotka tahtovat olla samantien täydellisiä, eivätkä ikinä riitä itselleen.

Olen miettinyt työssäni viimeaikoina paljon oppimisen prosesseja; sitä, miten joidenkin laulajien kanssa opettaminen on yhtä uusien onnistumisten juhlimista ja miten toiset ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan osaamiseensa, vaikka kulkisivat eteenpäin suurin harppauksin. Tällainen ikuinen tyytymättömyys tietysti harmittaa opettajaa, joka tahtoisi kiljua riemusta ja tuulettaa jokaisen edistysaskeleen kohdalla.

On valtavan tärkeää hyväksyä, että olemme kaikki keskeneräisiä, emmekä ikinä yllä täydellisyyteen. Laulamisen suhteen ei edes ole olemassa selkeitä mittareita siihen, onko joku laulaja hyvä tai huono. Teknisiä taitoja voi toki mitata, mutta niidenkin kohdalla täytyy muistaa, ettei monipuolinen ja hallittu tekniikka tee laulajasta täydellistä - ja että tekniikaltaan onneton laulaja voi silti koskettaa ja olla todella taitava omassa jutussaan.

Opetan parhaillaan avomiestäni laulamaan. Hän on ammattimuusikko, tuottaja ja huikea saksofonisti, mutta ei ole ikinä opetellut laulamaan. Lähtötilanne oli, ettei hän löytänyt äänellään pianosta soitettuja säveliä, eli lihakset eivät olleet lainkaan tottuneita siihen, mitä pitää tehdä jonkun tietyn sävelkorkeuden löytämiseksi. Avomieheni on elävä esimerkki siitä, että laulutaidottomuudessa ei yleensä  koskaan ole kyse sävelkorvan tai musikaalisuuden puutteesta, vaan äänenhallintaan liittyvän lihasmuistin puuttumisesta.

Olemme nyt pitäneet neljä laulutuntia ja pakko sanoa, että harvassa ovat ne oppilaat, joilla on yhtä hieno asenne omaan oppimisprosessiinsa. Miehelläni on taustaa sekä musiikin opiskelusta että karatesta, ja uskon, että näiden yhdistelmä on tehnyt hänestä todella tehokkaan ja taitavan treenaajan.  Laulutunneillamme olemme treenanneet tähän asti vain tekniikkaa; tuen käyttöä ja sävelkorkeuden löytämistä. Jos lähtötilanne oli se, ettei sävelestä saatu lainkaan kiinni, nyt ollaan jo neljän laulutunnin jälkeen tilanteessa, jossa sulhoni osaa laulaa sävel kerrallaan 1,5 oktaavia täysin puhtaasti ja laulaa ensimmäisen harjoittelubiisimme melodian kokonaisuudessaan läpi. Edistyminen on minun silmissäni aivan huikeaa, mutta joku heikkohermoisempi olisi todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin jo alussa huomatessaan, että laulamaan oppiminen vie aikaa. Ei tietenkään ole aina mukavaa ja helppoa opiskella jotain sellaista, missä ei ole kovin hyvä - tunteihin on kuulunut onnistumisen ilon lisäksi myös monta turhautumisen hetkeä.

Kun opettelee jotain uutta, on pakko jättää välillä oma ego sivuun ja suhtautua harjoituksiin harjoituksina; kyse ei ole omasta identiteetistä tai ihmisarvosta, vaan lähinnä uuden lihasmuistin ja hermoyhteyksien vahvistamisesta. Siis jostain hyvin teknisestä ja konkreettisesta. On hyvä asettaa välitavoitteita ja juhlistaa jokaista eteenpäin otettua askelta. Ja muistaa kysyä itseltään, että mikä on lopulta tarpeeksi? Milloin olet oppimassasi asiassa riittävän hyvä? Jos vastaus on, että "ei koskaan" tai "sitten, kun olen täydellinen", niin kannattaa ehkä miettiä omia prioriteetteja vähän uusiksi. ;)

Lämmöllä,

Raija 
(joka aina tasaisin väliajoin palaa näihin teemoihin hajottuaan taas hetkeksi siihen ajatukseen, ettei vieläkään riitä tai ole tarpeeksi. Mutta olen mä tarpeeksi, ihan niinkuin sinäkin. <3 )

(kuvat: Pixabay)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tiedättekö sen improkursseilta tutun sanonnan, että "moka on lahja"? Sanonnan takana on, ettei mokaaminen ole vakavaa, virheille saa nauraa ja moka on aina merkki siitä, että on uskaltanut tehdä jotain, missä ei välttämättä aina onnistu - ja ilman tällaista uskallusta ei ikinä opi tai kehity.

Ihania periaatteita ja olen näitä itsekin opettanut monille oppilailleni hyvin tuloksin. Mutta mitäs sitten, kun se moka ei tunnukaan ollenkaan lahjalta, vaan ikävimmältä jutulta, mitä elämässä on tapahtunut pitkään aikaan? Mitä tehdä, kun mokalle itkeminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, eikä naurata yhtään?

Kaikki ovat joskus mokanneet pahasti: loukanneet, satuttaneet, sössineet töissä, tehneet jotain tosi noloa, nauraneet tai itkeneet väärässä paikassa, tulleet huijatuksi, esiintyneet surkeasti, käyttäneet rahaa järjettömiin juttuihin tai tehneet jotain sellaista, mikä tuntuu vievän elämän hetkeksi raiteiltaan. Kun seuraukset ovat pahemmat kuin nolatuksi tuleminen, moka ei välttämättä ole ollenkaan hauska juttu, eikä sille tee mieli nauraa edes vuosien päästä.

Mitä siis tehdä? Tässä muutamia hyviksi kokemiani vinkkejä, joita olen nappaillut mukaan elämän varrelta ja opinnoistamme (kyllä, CVT-opinnoissa otetaan ihanalla tavalla huomioon myös opettajuuden ja laulamisen psykologinen puoli, johon tämä virheidensietokyky kuuluu aika oleellisesti):

1. Hyväksy tunteesi. Tilanne todennäköisesti hävettää /suututtaa /itkettää /harmittaa, usein aivan suunnattomasti. Muista, että voimakkaatkin tunteet ovat ohimeneviä - niiden iskiessä on tärkeää antaa tunteelle tilaa, mutta samalla muistaa, että tunne kyllä menee ennen pitkää ohi, kun siinä ei jää tietoisesti vellomaan.

2. Soita kaverille. Anna hyvän ystävän tuoda tilanteeseen ulkopuolisen näkökulma. Avaudu ihmiselle, jonka uskot voivan samaistua tilanteeseesi (vältä ehkä niitä tyyppejä, jotka tuomitsevat tai jakelevat samantien neuvoja, joita et ole valmis ottamaan vastaan). Tuntuu myös hyvältä kuulla, ettet ole maailmassa ainoa ihminen, joka tekee virheitä.

3. Mieti, mihin voit vaikuttaa. Keskity korjaamaan se, mitä korjattavissa on ja hyväksymään se, mitä et enää voi korjata. Mielesi yrittää varmasti syöttää sinulle uudestaan ja uudestaan ajatuksia siitä, mitä sinun olisi pitänyt tehdä, eikä todennäköisesti keskity siihen, mitä voit tehdä nyt. 

4. Tee, mitä voit. Pyydä anteeksi, tee jotain asian eteen, jos voit. Jos et voi, pyri hyväksymään tilanne. Hyväksy myös se, että tilanteen hyväksymisessä voi mennä aikaa. :)

5. Mieti, mitä opit tilanteesta. Ehkä tilanne oli uusi ja tiedät jatkossa paremmin, miten kohtaat vastaavat tilanteet? Ehkä opit huolellisuutta? Ehkä opit, että isoistakin mokista voi päästä yli ja ne näyttävät pienemmiltä, kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

6. Vaihda fokusta, kun olet päässyt eroon ensjärkytyksestä. Tee jotain, mistä pidät, käy pitkällä lenkillä, näe ystäviä ja muistuta itseäsi kaikesta siitä, mikä elämässäsi on hyvää. Älä kuitenkaan pakene ongelmiasi; on mahdollista samalla hyväksyä tapahtunut ja sen herättämät vaikeat tunteet ja antaa samalla tilaa kaikelle paremmalle.

7. Katso eteen. Mieti, mitä kaikkea hyvää sinulla on edessäsi ja miten mokasta selviäminen vahvistaa sinua ihmisenä (ja ehkä opettaa jotain uutta).

8. Katso taakse. Mieti, miten paljon olet oppinut ja mennyt eteenpäin viimeisten vuosien aikana. Ehkä menneisyydestäkin löytyy jokin moka, joka on kasvattanut sinua?

Kirjoittelen tätä juttua samalla vähän itsellenikin; viime viikolla pidin opetustuokion, johon ahdoin kerralla liikaa asiaa - jostain syystä intuitioni opettajana oli tuon tunnin aikana aivan metsässä ja tunnin jälkeen oppilaalla oli hämmentynyt olo. Olen nyt viikon verran piiskannut itseäni asiasta ja murehtinut tilannetta. Kaikki yllä olevat keinot ovat tulleet käyttöön ja täytyy sanoa, että nyt voin jo vähän varovaisesti hymyillä sille, miten suuren tunnekuohun tällainen epäonnistuminen sai minussa aikaan - olenhan itsekin vielä oppimisen prosessissa.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin siis, tehdään niistä vastoinkäymisistä voimaa! 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen loputtoman kiinnostunut ihmisäänistä; siitä, mitä viestimme omalla äänellämme, millaisia piiloviestejä kätkeytyy intonaatioon ja mitä äänenkäyttö paljastaa ihmisen persoonasta.

Ääni on vahva osa jokaisen persoonaa ja niin vahva viestijä, että se aiheuttaa ihmisissä voimakkaita tunnereaktioita. Kovaääniset kaveriporukat, hersyvä nauru, väsymyksestä nariseva ääni, monotonisesti puhuva luennoitsija, kirkuva lapsi, samettisen pehmeästi puhuva TV-juontaja, nariseva stadilainen, leveästi vokaaleja venyttelevä savolainen, äänellään konserttisalin täyttävä laulaja - nämä kaikki ovat esimerkkejä äänenkäytöstä, joka herättää ihmisissä erilaisia tunteita. 

En voi korostaa liikaa sitä, ettei ole yhtä oikeaa tapaa käyttää omaa ääntä. On kiehtovaa ja hienoa, että jokaisen ääni kertoo monia tarinoita omasta persoonasta. Tulkitsemme näitä viestejä myös hyvin aktiivisesti ja vedämme niistä (usein vääriäkin) johtopäätöksiä; pehmeästi ja hiljaisella volyymillä puhuvaa ihmistä pidetään helposti lempeänä ja kilttinä, kun taas voimakkaasti ääntään käyttävää ihmistä voidaan pitää porukan johtajana tai isona auktoriteettina. Matala ääni yhdistetään vakuuttavuuteen ja korkeampi ääni keveyteen ja lapsenomaisuuteen.

On tärkeää huomata, että ihanteellinen äänenkäyttö on aina hyvin tilannesidonnaista. Suurelle yleisölle puhuessa on tärkeää, että oma ääni on kantava ja voimakas - luonnollisesti käytämme ääntä aivan eri tavalla, kun tahdomme olla lempeitä ja helposti lähestyttäviä tai luemme lapselle iltasatua.

Jos jätetään tässä kohtaa välistä epäterveellinen äänenkäyttö, jonka vuoksi ääni käheytyy tai lähtee puhuessa (tästä lisää joskus myöhemmin), suurin osa äänenkäytön ongelmista johtuu siitä, että ääntä ei ole totuttu käyttämään monipuolisesti. Oma äänenkäyttö sopii siis ehkä vain tiettyihin tilanteisiin ja olosuhteiden muuttuessa ei osatakaan löytää tapaa, jolla ääni veisi oman viestin parhaiten perille.

Itse olen tottunut puhumaan aika hiljaa ja pehmeästi. Muistan joskus opiskeluaikoinani Jyväskylässä jopa treenanneeni pehmeää äänenkäyttöä, kun sain joltain opiskelukaverilta kuittailua stadilaisesta narinastani. Tuolloin ajattelin, että pääsen narinasta eroon puhumalla pehmeästi ja lisäämällä äänen sekaan vähän ilmaa - olin osittain oikeassa, mutta en silloin tajunnut, että treenasin ääntäni suuntaan, joka aiheutti ongelmia joka kerta, kun yritin korottaa ääntäni.  Kun aloitin työni musiikinopettajana, kärsin monista ääniongelmista. En saanut ääntäni kuuluviin isojen ja meluisien ryhmien edessä. Koin, ettei minulla ollut auktoriteettia ja ääneni oli usein rasittunut työpäivien jälkeen. Tulin kuitenkin loistavasti toimeen pienempien ryhmien kanssa ja oppilaat pitivät minua lempeänä ja kivana opettajana.

Käytyäni pari vuotta CVT-tunneilla löysin aivan uuden ulottuvuuden omaan persoonaani ja työminääni. Löysin voimaa äänenkäyttööni ja opin vaihtelemaan tapaa, jolla puhuin. Sain valtavasti lisää itsevarmuutta, kun ääneni alkoi toimia paremmin kaikissa tilanteissa - osasin edelleen olla lempeä ja rauhoittava, mutta sain sanomani entistä paremmin perille ja osasin hallita suuria ryhmiä. Työpaikkani vaihduttua olin pian tilanteessa, jossa sain pitää treenejä yli satapäisille laumoille. En varmasti olisi selvinnyt tästä kunnialla, jos en olisi ennen tätä saanut lisää voimaa äänenkäyttööni.

Olen lukenut viime vuosina paljon erilaisia näkemyksiä äänenkäytöstä. Yksi toistuva hämmästykseni aihe on, että monet äänenkäytön ammattilaisetkin jakelevat hyvin yksipuolisia ohjeita terveeseen äänenkäyttöön. Ohjeissa harvemmin huomioidaan sitä, että äänenkäytön ei pidäkään olla samanlaista kaikissa tilanteissa. Hiljainen ja huokoinen äänenkäyttö toimii loistavasti tilanteissa, joissa tahtoo viestiä lempeyttä ja rakkautta - vastaavasti elämässä tarvitaan kykyä myös ilmaista suuttumusta tai jämäkkyyttä voimakkaammalla äänenkäytöllä. Yhtä tapaa treenaamalla ei valitettavasti saa lihasmuistiinsa kaikkia terveellisiä äänenkäytön tapoja, vaan eri äänenvärejä ja volyymejä on harjoiteltava erikseen.

Jos tämä kaikki kuulostaa ikävän työläältä ja monimutkaiselta, tahdon lopettaa tämän tekstin hyvään uutiseen: todennäköisesti hallitset äänesi loistavasti niissä tilanteissa, joissa olet omalla mukavuusalueellasi. Erilaisten äänenkäytön tapojen hallinta vaatii vain harjoitusta ja lihasmuistin rakentamista. Jokainen voi löytää omasta äänestään tuhansia erilaisia sävyjä ja oppia sitä kautta ilmaisemaan itseään entistä monipuolisemmin. 

 

Olisi hienoa kuulla teidän kokemuksianne omasta äänenkäytöstä:

Missä tilanteissa sinun äänesi toimii parhaiten ja milloin koet sen rajoittavan omaa ilmaisuasi?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Törmään siihen jatkuvasti niin henkilökohtaisella tasolla kuin oppilaiden kanssa työskennellessäni:

Laulaminen on pelottavaa.

 

Se on välillä niin pelottavaa, että se saa itkemään ja murtumaan. Toisinaan se saa tuntemaan musertavaa häpeää, toisinaan se lyö itseluottamuksen pohjamutiin. Joskus se nostaa pintaan tunteita, joiden välttelyyn ja peittelyyn on käytetty lukematon määrä minuutteja, selviytymisstrategioita ja energiaa.

Monille laulaminen on niin pelottavaa, ettei sitä koskaan edes uskalleta aloittaa, tai sitä harrastetaan korkeintaan humalassa tai yksin kotona.

Mutta tiedättekö mitä; juuri siksi se kannattaa.

CVT-opintojeni aikana olen vuodattanut muutaman lammikollisen kyyneliä. Usein syynä on ollut epäonnistumisen pelko ja siihen liittyvä häpeä, toisinaan jokin omassa identiteetissäni ja tavassani olla on nytkähtänyt niin rajusti, että se on nostanut tunteet pintaan. Välillä kyyneliä on vuodatettu ilosta ja helpotuksesta, toisinaan liikutuksesta ja uskalluksesta avata omaa sydäntä muiden ihmisten edessä. Monta kertaa olen myös itkenyt myötätunnosta kurssikavereita kohtaan - jotka hekin ovat vuodattaneet aika monta kyyneltä tämän muutaman vuoden aikana.

Kyynelistä kirjoittaminen naurattaa; olen luonteeltani aikamoinen herkkis. Mutta samalla tiedän, että tämä kyynelkanavien avautuminen kertoo jostain paljon suuremmasta muutoksesta. Jos jossain elämäni osa-alueella olen saanut käsitellä syvimpiä häpeäntunteitani, perfektionismiani ja miellyttämisenhaluani, niin suurin koulu on tainnut olla tämä laulukoulu. Jotkut ystävistäni ovat nähneet, miten valtavan hyvää tämä muutaman vuoden opiskelu on tehnyt minulle - ja huomaan sen itsekin.

Tuntuu, että se, että olen oppinut laulamaan paljon paremmin kuin ennen, on sivuseikka siihen verrattuna, mitä olen oppinut laulamisen kautta itsestäni. Olen samaan aikaan herkempi ja vahvempi, avoimempi ja rohkeampi, määrätietoisempi ja nöyrempi, rakastavampi ja parempi elämään hetkessä.

Olemme jakaneet opiskelukaverieni kanssa paljon kokemuksia laulamiseen liittyvistä peloista. On helpottavaa (ja samalla tietysti myös kamalaa) huomata, että en ole pelkojeni kanssa yksin. Kaikki ammattilaulajatkin kärsivät laulamiseen liittyvistä peloista, jopa ne kokeneimmatkin esiintyjät, suuriäänisimmät tähdet ja suvereenit lavapersoonat.

Mikä sitten ajaa ihmiset laulamaan ja kulkemaan kohti pelkojaan? Sanoisin, että juuri näiden pelkojen takana piilee laulamisen ydin; sydämen avaaminen, uskallus kohdata omat tunteet ja luoda yhteyttä toisiin ihmisiin paljon sanoja vahvemmalla tavalla. Ja uskallus kohdata oman persoonan eri puolet, oman äänen herkkyys, joustavuus, voimakkuus ja vahvuus. Tietysti isona syynä laulamiseen on myös itse musiikki - se vielä itsellenikin selittämätön fiilis musiikin luomasta flow-tilasta ja hetkeen katoamisesta.

Oli pelkosi ydin mikä tahansa, tahdon sanoa sinulle, että sen kohtaaminen ja ylittäminen kannattaa. Koska laulaminen on, paitsi pelottavaa, myös ihanaa, vapauttavaa, voimauttavaa, hauskaa, kivaa ja yksi parhaista asioista, joita elämässä voi tehdä. Minä, jos joku, tiedän sen. 

Share
Ladataan...

Pages