Ladataan...

Oon kirjottanu viime päivinä tosi paljon. Se on kivaa, mutta mitä enemmän kirjotan, sitä enemmän tulee ideoita. Ja mitä enemmän kirjotan, sitä enemmän vaadin itseltäni lisää. Molemmat on hyviä juttuja, koska haluan kehittyä. Mutta se on raskasta. Huomata että on varaa kehittyä. On raskasta kun pää on täynnä ideoita, mutta ei kuitenkaan valmiita sellasia, tai jotenkin se ideointiprodsessi ja valinta miten lähestyt ideaa. Ja sitten jos se ennakkotehtävä mitä pitäis tehä ei inspiroi yhtään. Lisäksi jotenkin sen sijaan, että kirjottaisin harvoin ja lumoutuisin ajatuksista tai ideoistani, niin kun oon kirjottanut kokoajan, niin kyllästyn mun ajattelutapaan ja tyyliin ja keskeneräisyyteen. 

Haluaisin seuraajia ja se ärsyttää. Tai tuntuu että oon mukana tässä tän aikakauden ihmehypessä, että kaikki juhlii seuraajamääriään. Kertooko ne seuraajat sulle että oot hyvä siinä mitä teet? Vai kertooko se että olet kaunis? Vai mielenkiintonen? Vai sen, että oot tehny duunia sen eteen? Miks se on niin tärkeetä? (Tää on kyllä helppo; Koska on kiva saada äänensä kuuluviin.) Kun kaikilla on oma some niin voiko sieltä enää erottua? Aina on joku kauniimpi, parempi ja mielenkiintosempi? Onko ihmiset edes tarkkoja siitä ketä seuraa? Mä oon ainkain huomannut kerran jos toisenkin seuraavani jotain, kunnes havahdun siihen, ettei mua kiinnosta sen henkilön jakamat asiat.

Eniten vituttaa se, että sillä on väliä kuinka monta sydäntä saat millon mistäkin. Instagramissa sain mun tykkäysennätyksen 67 tykkäystä. Täällä postaukseen sain 9 sydäntä. Molemmista olin innoissani ja ylpeä. Viime postaus sai vaan yhden sydämmen. Heti arvostelen itseni huonoksi kirjottajaksi, ai ei musta tykätäkkään. Sinäänsä kirjottamisesta saatu palaute on turvallista, koska uskon että vaikka mulla olis kehittymisen varaa, niin pystyn kehttymään ja mulla on silti usko omaan taitooni. Paitsi hetkinen, enhän mä oo saanu palautetta? Oon saanu vaan "epä tykkäyksiä". Miksi lisäsin blogini tällaselle alustalle jossa sun kirjotuksista voi tykätä tai jättää tykkäämättä?? Iso virhe. (no kyllä mä tähän totun)  Minkä takia se on niin kivaa kun saat 67 tykkäystä sun kuvaan? Eikö se riitä että ite tykkäät siitä kuvasta ja saat jakaa sen. Minkä takia mä en voi nauttia täysin rinnoin siitä, että kirjotan jotain mistä tykkään ja saan jakaa senkin? Miks en vois uskoa ilman niitä tykkääjiä tai seuraajia, että oon hyvä omassa jutussani?

Ärsyttää että tää teksti nyt vaan raapsee pintaa, mutta toisaalta tää toivottavasti herättää jotakin ajatuksia tai mielipiteitä, joita saa mielellään jakaa kommenteissa. Kuitenkin halusin kertoa nää ajatukset ja halusin postata tekstin. Tässä nyt siis mun ajatuksia rehellisesti. Siinäkin on oma kauneutensa, että julkaisee jotain mikä ei oo monen päivän hiomisen saatos.

 

Share

Ladataan...

Okei. Siis mä en haluu tehä mitään muuta elämässäni enää, kun kuunnella Antti Tuiskun Mä Hiihdän biisiä. Mä Hiihdän biisistä tulee samaan aikaan mieleen masennus ja hiihdon opettelu. Silti se ei pilaa sitä biisiä, että välillä se naurattaa. Se koskettaa johonkin niin aitoon, ettei sille biisille voi nauraa. Vaikka myönnän, että siinä on kyllä kaikki ainekset naurettavuuteen. Mä hiihdän on jokatoinen laini? Klisee onko mäen jälkeen vielä mäki? Mutta se toimii. Se että kertsissä lauletaan korkeelta on koskettavaa. Se että välissä haukotaan henkeä, saa sielun haukkomaan henkeä. Se että elämässä, eikä hiihtoladulla tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, koskettaa. 

Mä nimittäin oon kokenu sen hiihdonki tuskan, sitä en ikinä unohda. Opettelin murtomaahiihtoa koulussa, viiden kilsan lenkki joka oli täynnä ylämäkiä, siis niitä oli ainakin kuusi, isoa, jyrkkää, vitunmoista Mount Everestiä. Ja minä kilpailuhenkinen, hyvä urheilussa, en osannut todellakaan sitä hihdon tekniikkaa oikein. Jos murtomaahiihtoa tekee väärin voin kertoa, että se on 124 sataa tuhatta miljoona potenssiin viis kertaa raskaampaa, kun oikeella tekniikalla hiihtäminen. Vaikka opettaja sanooo viisi kertaa, että omaan tahtiin rauhassa menette ja panostatte siihen tekniikkaa, ehei. Ei, ei,  minähän en vikojen joukossa hiihdä. Sitähän en suostunut uskomaan, että en jotain oppisi, joten painoin menemään jollain pyhällä sisulla, koska tosiaan vikojen joukossahan ei voinut  hiihtää. Rauhassa. Tekniikkaa opetellen. Eli veren maku suussa rämmin ne mäet ylös, pitäen vitusti taukoja ja silti ääneen huutaen (kyllä) punnersin sinne mäen päälle. Ja siis pelkkä se suoralla hiihtäminen oli helvetin raskasta, että siihen ne mäet vielä niin joo. Kiitin opettajaamme aika monta sen lenkin aikana, että saimme tämän jalon mahdollisuuden tähän ihanaan ylämäkien mikä-mikä-maahan. Muistan sen enimmäisen jyrkän mäen. Kipusin sinne pitkään, hartaasti ja kunnionhimoisesti. Ja aika isosti epätoivon vallassa. Vika nyppylä ihan täysiä ja sit se on ohi!!! JA. MITÄ. NÄKYY. EDESSÄ. SAMANLAINEN MÄKI MUTTA PIDEMPI.  Että se kappaleen "Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusii mäkii, onks sen jälkeen vielä mäkii" ja hengenhaukkominen sopii siihenkin fiilikseen varsin mainiosti. Sen lenkin jälkeen sanoin, etten enää ikinä hiihdä. Onneksi hiihdin ja opin tekniikan ja sen jälkeen se ylämäkien mikä-mikä-maa meni ihan kivasti läpi ja annoin opettajallemme anteeksi.

Sitä että oon kokenu masennuksen ja sen, ettei elämässäkään tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, on vaikeempi sanallistaa. Se että olin kivunnut jo sen keskivaikean masennuksen mäen yli ja isoin työ oli takana. Ajattelin että nyt selvisin, mikään ei voi olla enää pahempaa. Voi. Siihen voi lisätä pitkäaikaisen masennuksen, vaikean masennuksen ja vaikeuksia ihmissuhteissa. Siks toi biisi on niin hyvä. Miks mä alkasin mitään selittämään ku toi kappale kuvaa sitä jo niin hyvin.  Jos jaksaa tämän päivän tai viikon, niin millainen viikko sen jälkeen on? Loppuuko se tuska ikinä? Onneksi myös masennuksen suhteen oon ollut yhtä sinnikäs kun hiihdon. Eteenpäin mennään, sillonki kun ei haluaisi, ja varsinkin silloin.

Ja se että taiteessa yhdistää jotain suurta ja jotain arkista toimii myös. Tätä on vähän vaikea sanallistaa. "meret nousee, mä hiihdän" Maapallo tuhoutuu, mutta hei, mä meen hiihtämään! "sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän" Sydän palasina rämpii omaa elämäänsä, kun exä tekee jotain niin upeeta, kun kasvattaa lapsia? No mä hiihdän. Ja samalla se lamaantuminen, kun oma maailma tai oikea maailma, kuten meret menee rikki. Mitä muutakaan voi tehdä, kun elämässä on jotain niin vaikeaa, ettei se tunnu edes todelliselta? Arkisia asioita. Mikä auttaa kun masentaa, niin paljon, että haluaisi tappaa itsensä? Siivoa, hypi X hyppyjä tai hiihdä. 

Tää kappale on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät lyriikat ja niihin sopiva melodia voi tehdä. Tää on se mistä mä unelmoin. Että saisin luotua jotain mistä joku muu pysähtyisi. Tiedän että osaan sen.

 

P.S. Hiihtäminen ja elämä on nykyään aika kivaa.

 

Share

Ladataan...

Yritin tätä aikasemmin facebook statuksen muodossa, huonolla menestyksellä ja lisäksi tulin vähän pettyneeksi vuoteeni. Myöhemmin muistin kuitenkin paljon hyviäkin juttuja. Mutta vuoden tiivistäminen edes yhdeksi pitkäksi tektsiksi on vaikeaa. Yritän hokea itselleni ettei tämäKÄÄN teksti ole koko totuus elämästäni ja koitan saada ne pään sisäiset pikkupoliisit hiljenemään.

Viime vuodestahan mä olin puolet vielä onnellisesti näyttelijäntyötä opiskeleva, ja näin siis turvassa ajatuksilta mitä tehdä "isona" tai ylipäätään elämällään. En tiedä oliko sen aiheuttaja se kupla jossa elin, se erityislaatuinen ja tiivis ystäväjoukko ympärillä, se että arki oli antoisaa, koska opiskelin unelmaani vai se, että tunsin olevani jotenkin oma itseni ja tunsin tulleeni nähdyksi sellaisena kuin tunsin olevani. Oikeestaan tyhmää sanoa, etten tiedä mikä se noista oli. Tiedän että se oli juurikin ne kaikki yhdessä. 

Kesällä yritin sopeutua takaisin Helsinkiin. Mulla ei ollut töitä ja tein ensimmäistä kertaa elämässäni fyysista teatteria, ja opin valtavasti lisää näyttelemisestä. Löysin myös oman juttuni teatterin valikoimasta, nimittäin fyysisyyden. Tutustuin myös ihaniin tyyppeihin kesäproggiksessa.

Syksyllä aloitin työt myyjänä ja olin ylpeä itsestäni saadessani töitä ja pystyessäni tekemään töitä, ilman jatk

uvaa ahdistusta, jonka takia en työelämässä ole ollutkaan yli kahteen vuoteen. Jatkoin teatterin tekemistä vanhassa teatteripiirissäni, (siis ennen rajarikkoa) vaikka olin suunnitellut hakevani uuteen teatteriin jossa olisi ammattimaisuuten pyrkiviä samanhenkisiä tyyppejä. Pelkäsin etten pääse mihinkään ja ajatus ammattilaisohjaajasta vanhassa teatterissa houkutteli. Lähdin mukaan myös näytelmän käsikirjoituskurssille, ja pääsin oppimaan ja kehittämään taitojani kirjottajana. Mähän oon aina haaveillu myös kirjan tai näytelmän kirjottamisesta. Sksy meni töissä ja teatterissa ja kirjottaessa välillä. Ainiin ja sirkustellessakin! Kävin mä Prahassakin kaverin kanssa viikonloppureissun pyörähtämässä.

Nojoo aluks kun mietin vuottani, niin tuntui että verrattuna Rajarikkoon oon heittäny puol vuotta elämästäni roskiin. Mutta oikeestaan on tää syksykin ollut tosi tärkeää aikaa. Mua on kalvanut vähän (eli paljon) mieltä se teinkö oikeen valinnan, oisko mun pitänyt hakea sinne muihin teattereihin (Olisi)(Ei olisi koska se ei ois onnistunu töiden kannalta). Ei sillä että se toinen teatteri olis paska ollut, sekin oli hyvä. Mutta ruoho on vihreempää aidan toisella puolen ja sitä rataa. Ja uskon siihen, että asiat menee niinku niiden kuuluu mennä. Ehkä.. Ainakin yritän uskoa. Ja nyt koitetaans ajatella kaikkia saavutuksia ja oivalluksia ja uusia juttuja mitä tää vuos on tuonut tullessaan ja piristytään.

x Kesällä löysin tieni kohti vegaanisuutta, ja se jos jokin on ollut antoisaa ja ihanaa. Toki oon ollut monia päiviä myös huolissani, ärsyyntynyt ja surullinen siitä, että joudun elämään maailmassa missä muut ei ole vegaaneja. Sen sijaan että ajattelisin, että kyllä totun siihen, oon haavelillu maasta joka olis vegaani. Eli muuttavani jonnekkin missä on helvetisti muitakin vegaaneja. (Tämä asia ei siis ole muuttunut minussa. Ongelma? Pakene. Heheh.) Harhauduin nyt valittamaan taas. Hups. Palataanpas siihen hehkuttamiseen takaisin.

x Oon oppinu rakastamaan mun kehoa. Laihduin myös viitisen kiloa vegaanisuudesta innostuttuani, se varmaan vaikutti asiaan. 

x Oon saanu teatteriproggiksista ainakin kaksi uutta kaveria, joissa on potenttiaali ystävyyteen. Ja kuten siskoni yläasteella fiksusti runoili niin ABC Ystväyys on tärkeää DEF Perhe on kiva juttu.

x Pääsin asumaan taas omaan kotiini jota rakastan. Ja sain mun kissat tänne ja ne on ollu terveitä. !!!!!!!

x Sain maksettua kouluvelat.

x Harrastin koko syksyn melkeinpä sännöllisesti sirkusta! Se on olut kivaa.

x NIIIN. JA. No neljä päivää sitten palautin ensimmäisen kirjoittamani lyhytnäytelmän. Niin ja btw se esitetään ens keväänä, osana episodinäytelmää ja se kuuluu myös Suomi100 ohjelmistoon, ja siitä esitetään demo Finlandia talossa syksyllä. 

Vuosi oli siis antoisa. Ja se on ystävällisempi sana kuin joku niin määrittävä kuin hyvä tai onnellinen tai muuta paskaa. Antoisa. Koska ei elämän tarvi aina olla kivaa, mutta sen pitää olla antoisaa. No nyt hehkutin senkin sanan pilalle. Vuosi oli siis 2016. Joo se riittäköön nyt tänne lokerointiin kasvatetulle mielelle tällä kertaa, HAH! 

Ens vuonna aion toteuttaa keväästä asti olleen tavoitteen hakea kameratöitä. (Saamaton much) Aion joogata jokapäivä tammikuussa. Aion hakea yliopistoon opiskelemaan näyttelijäntyötä Skotlantiin ja Helsinkiin. Aion hakea myöskin opiskelemaan Dramturgiaa. Syksyllä aion opiskella jotain mieluissaa, sen tiedän. Ja yks tavote mulla on vielä. Olla vähättelemättä itseäni.

Ainiin mähän siis jään työttömäks lauantaina. Elämä on avoinna ja unelmat on tehty elettäväksi. 

Ou jea BRING IT ON 2017!

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages