Ladataan...

Niin. Aina sitä suunnittelee kaikkea, mutta niin paljon jää tekemättä. Se on raivostuttavaa, mutta myös ihmillistä ja hyvin ominaista meille ihmisille. Mutta ei se tarkota, että sen takia pitäs antaa niiden asioiden olla. Vuorokaudessa on myös kauheen vähän tunteja, (kai?) ja silti käytän suurimman osan niistä aikaansaamattomuuteen. Tai oon nyt käyttänyt. Ehkä se on ollut se mitä olen kaivannutkin, syksyllä tein paljon asioita ja talvella nauroinkin, että oon mä kyllä ollut kiireinen ja väsynytkin. Miks se aina menee niin, että on joko liian vähän tai liikaa tekemistä? Työttömänä haaveilee tekemisestä ja työssäkäyvänä haaveilee tekemättömyydestä. Mä oon miettinyt viimeaikoina paljon sitä, miksi niitäkin asioita on vaikea saada aikaan mistä pitää? Miksi mun on vaikea lähteä sirkustreeneihin vaikken ole kertaakaan katunut sinne menemistä? Se on joku mukavuudenhalu joka on säädetty ihmisille liian isoksi. Saatana. 

Se miksi kirjotan tätä tekstiä juuri nyt, on se, että mun vähäinenkin tekeminen on kulminoitunut 12 tuntiin sohvalla ja 12 tuntiin sängyssä, koska olen kipeänä. Asioita kun arvostaa vasta, kun ne menettää. Muistan kun alotin syksyllä työt ni vaalimallla vaalin sitä vapaa aikaa. Kerran olin suuresti vittuuntunut siitä, kun aikaa vierähti kaupungilla enkä ehtinyt hengailla kotona. Niinkun halusin tehdä kaikella vapaa-ajallani sillä hetkellä, olla kotona. Tuntui tyhmältä vaeltaa ostoparatiisissa, kun kaikista eniten kaipasin lepoa, en uusi tavaroita. Tuntui että olen yhteiskunnan nukke, joka menee ostamaan ostamaan ostamaan, jotta kuluttaisi, jotta tarvitsisi töitä. No halusin mä ostaa oikeastikkin juttuja ja arvostin myös sitä. Mutta se tuntui jotenkin nurinkuriselta, että oon liian väsynyt edes käyttämään mun rahoja. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta, että vaalin mun aikaa niin paljon etten halunnut väsyttää itteeni kiertelemällä kaupoissa. Nythän mä oon siis monena päivänä yrittänyt tehdä kaikkea motivaationani nimenomaan väsyä, että sohvalla makaaminen olis kivaa. Töissä käydessä halusin vaan olla kotona. Nyt työttämänä haluun vaan päästä pois kotoa.

 

Nojoo turha nyt huolestua kuitenkaan, tää tunne on nyt vaan niin ylitsevuotava, koska olen kipeä ja tää tekemättömyys on ihan helvetillistä. Heti kun oon terve niin itelleni sellaset viikko aikataulut ettei mitään rajaa. Aion urheilla, lukea, hakea töitä, kirjottaa, sivistää itseäni eli opiskella, treenata teatteria, treenata teatteria hulluna, siivota, järjestellä yms. Ja nyt käytän sen kaiken ajan, mikä on, niin itseäni kehittävästi ja nautin siitä että saan tehdä mitä vaan. Kokeilen NYT liikunnan lajeja monta kertaa viikossa ja kokkaan ja aijjaijjaijj. Sitten pidän vapaapäiviä. Sen verran ku tuntuu hyvältä.

Eniten vaan odotan sitä että pääsen JUOKSEMAAN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

RUN JASMIN RUN.

 

Share

Ladataan...

Oon kirjottanu viime päivinä tosi paljon. Se on kivaa, mutta mitä enemmän kirjotan, sitä enemmän tulee ideoita. Ja mitä enemmän kirjotan, sitä enemmän vaadin itseltäni lisää. Molemmat on hyviä juttuja, koska haluan kehittyä. Mutta se on raskasta. Huomata että on varaa kehittyä. On raskasta kun pää on täynnä ideoita, mutta ei kuitenkaan valmiita sellasia, tai jotenkin se ideointiprodsessi ja valinta miten lähestyt ideaa. Ja sitten jos se ennakkotehtävä mitä pitäis tehä ei inspiroi yhtään. Lisäksi jotenkin sen sijaan, että kirjottaisin harvoin ja lumoutuisin ajatuksista tai ideoistani, niin kun oon kirjottanut kokoajan, niin kyllästyn mun ajattelutapaan ja tyyliin ja keskeneräisyyteen. 

Haluaisin seuraajia ja se ärsyttää. Tai tuntuu että oon mukana tässä tän aikakauden ihmehypessä, että kaikki juhlii seuraajamääriään. Kertooko ne seuraajat sulle että oot hyvä siinä mitä teet? Vai kertooko se että olet kaunis? Vai mielenkiintonen? Vai sen, että oot tehny duunia sen eteen? Miks se on niin tärkeetä? (Tää on kyllä helppo; Koska on kiva saada äänensä kuuluviin.) Kun kaikilla on oma some niin voiko sieltä enää erottua? Aina on joku kauniimpi, parempi ja mielenkiintosempi? Onko ihmiset edes tarkkoja siitä ketä seuraa? Mä oon ainkain huomannut kerran jos toisenkin seuraavani jotain, kunnes havahdun siihen, ettei mua kiinnosta sen henkilön jakamat asiat.

Eniten vituttaa se, että sillä on väliä kuinka monta sydäntä saat millon mistäkin. Instagramissa sain mun tykkäysennätyksen 67 tykkäystä. Täällä postaukseen sain 9 sydäntä. Molemmista olin innoissani ja ylpeä. Viime postaus sai vaan yhden sydämmen. Heti arvostelen itseni huonoksi kirjottajaksi, ai ei musta tykätäkkään. Sinäänsä kirjottamisesta saatu palaute on turvallista, koska uskon että vaikka mulla olis kehittymisen varaa, niin pystyn kehttymään ja mulla on silti usko omaan taitooni. Paitsi hetkinen, enhän mä oo saanu palautetta? Oon saanu vaan "epä tykkäyksiä". Miksi lisäsin blogini tällaselle alustalle jossa sun kirjotuksista voi tykätä tai jättää tykkäämättä?? Iso virhe. (no kyllä mä tähän totun)  Minkä takia se on niin kivaa kun saat 67 tykkäystä sun kuvaan? Eikö se riitä että ite tykkäät siitä kuvasta ja saat jakaa sen. Minkä takia mä en voi nauttia täysin rinnoin siitä, että kirjotan jotain mistä tykkään ja saan jakaa senkin? Miks en vois uskoa ilman niitä tykkääjiä tai seuraajia, että oon hyvä omassa jutussani?

Ärsyttää että tää teksti nyt vaan raapsee pintaa, mutta toisaalta tää toivottavasti herättää jotakin ajatuksia tai mielipiteitä, joita saa mielellään jakaa kommenteissa. Kuitenkin halusin kertoa nää ajatukset ja halusin postata tekstin. Tässä nyt siis mun ajatuksia rehellisesti. Siinäkin on oma kauneutensa, että julkaisee jotain mikä ei oo monen päivän hiomisen saatos.

 

Share

Ladataan...

Okei. Siis mä en haluu tehä mitään muuta elämässäni enää, kun kuunnella Antti Tuiskun Mä Hiihdän biisiä. Mä Hiihdän biisistä tulee samaan aikaan mieleen masennus ja hiihdon opettelu. Silti se ei pilaa sitä biisiä, että välillä se naurattaa. Se koskettaa johonkin niin aitoon, ettei sille biisille voi nauraa. Vaikka myönnän, että siinä on kyllä kaikki ainekset naurettavuuteen. Mä hiihdän on jokatoinen laini? Klisee onko mäen jälkeen vielä mäki? Mutta se toimii. Se että kertsissä lauletaan korkeelta on koskettavaa. Se että välissä haukotaan henkeä, saa sielun haukkomaan henkeä. Se että elämässä, eikä hiihtoladulla tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, koskettaa. 

Mä nimittäin oon kokenu sen hiihdonki tuskan, sitä en ikinä unohda. Opettelin murtomaahiihtoa koulussa, viiden kilsan lenkki joka oli täynnä ylämäkiä, siis niitä oli ainakin kuusi, isoa, jyrkkää, vitunmoista Mount Everestiä. Ja minä kilpailuhenkinen, hyvä urheilussa, en osannut todellakaan sitä hihdon tekniikkaa oikein. Jos murtomaahiihtoa tekee väärin voin kertoa, että se on 124 sataa tuhatta miljoona potenssiin viis kertaa raskaampaa, kun oikeella tekniikalla hiihtäminen. Vaikka opettaja sanooo viisi kertaa, että omaan tahtiin rauhassa menette ja panostatte siihen tekniikkaa, ehei. Ei, ei,  minähän en vikojen joukossa hiihdä. Sitähän en suostunut uskomaan, että en jotain oppisi, joten painoin menemään jollain pyhällä sisulla, koska tosiaan vikojen joukossahan ei voinut  hiihtää. Rauhassa. Tekniikkaa opetellen. Eli veren maku suussa rämmin ne mäet ylös, pitäen vitusti taukoja ja silti ääneen huutaen (kyllä) punnersin sinne mäen päälle. Ja siis pelkkä se suoralla hiihtäminen oli helvetin raskasta, että siihen ne mäet vielä niin joo. Kiitin opettajaamme aika monta sen lenkin aikana, että saimme tämän jalon mahdollisuuden tähän ihanaan ylämäkien mikä-mikä-maahan. Muistan sen enimmäisen jyrkän mäen. Kipusin sinne pitkään, hartaasti ja kunnionhimoisesti. Ja aika isosti epätoivon vallassa. Vika nyppylä ihan täysiä ja sit se on ohi!!! JA. MITÄ. NÄKYY. EDESSÄ. SAMANLAINEN MÄKI MUTTA PIDEMPI.  Että se kappaleen "Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusii mäkii, onks sen jälkeen vielä mäkii" ja hengenhaukkominen sopii siihenkin fiilikseen varsin mainiosti. Sen lenkin jälkeen sanoin, etten enää ikinä hiihdä. Onneksi hiihdin ja opin tekniikan ja sen jälkeen se ylämäkien mikä-mikä-maa meni ihan kivasti läpi ja annoin opettajallemme anteeksi.

Sitä että oon kokenu masennuksen ja sen, ettei elämässäkään tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, on vaikeempi sanallistaa. Se että olin kivunnut jo sen keskivaikean masennuksen mäen yli ja isoin työ oli takana. Ajattelin että nyt selvisin, mikään ei voi olla enää pahempaa. Voi. Siihen voi lisätä pitkäaikaisen masennuksen, vaikean masennuksen ja vaikeuksia ihmissuhteissa. Siks toi biisi on niin hyvä. Miks mä alkasin mitään selittämään ku toi kappale kuvaa sitä jo niin hyvin.  Jos jaksaa tämän päivän tai viikon, niin millainen viikko sen jälkeen on? Loppuuko se tuska ikinä? Onneksi myös masennuksen suhteen oon ollut yhtä sinnikäs kun hiihdon. Eteenpäin mennään, sillonki kun ei haluaisi, ja varsinkin silloin.

Ja se että taiteessa yhdistää jotain suurta ja jotain arkista toimii myös. Tätä on vähän vaikea sanallistaa. "meret nousee, mä hiihdän" Maapallo tuhoutuu, mutta hei, mä meen hiihtämään! "sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän" Sydän palasina rämpii omaa elämäänsä, kun exä tekee jotain niin upeeta, kun kasvattaa lapsia? No mä hiihdän. Ja samalla se lamaantuminen, kun oma maailma tai oikea maailma, kuten meret menee rikki. Mitä muutakaan voi tehdä, kun elämässä on jotain niin vaikeaa, ettei se tunnu edes todelliselta? Arkisia asioita. Mikä auttaa kun masentaa, niin paljon, että haluaisi tappaa itsensä? Siivoa, hypi X hyppyjä tai hiihdä. 

Tää kappale on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät lyriikat ja niihin sopiva melodia voi tehdä. Tää on se mistä mä unelmoin. Että saisin luotua jotain mistä joku muu pysähtyisi. Tiedän että osaan sen.

 

P.S. Hiihtäminen ja elämä on nykyään aika kivaa.

 

Share

Pages