Ladataan...
Jasmin Anna Katriina

Tuntuu tyhmältä. Se että on huono päivä vähän ollut. Tää on jotenki tosi tuttua mulle. Että odotan vapaapäiviä paljon ja sit petyn ja ahdistun. Ja tää mikään ei oo kivaa ajatus tulee. Se on sellanen ajatus, että koko elämä olis tasapaksua ja tyhjää. Että mikään kiva, mitä teen ei tunnu kivalta, mikään mitä syön ei maistu hyvälle, mikään mitä katon ei oo viihdyttävää. Mä oikeestaan syytän merkityksetöntä työtä tästä. Koska tätä tunnetta ei oo oikeestaan ollut mulla muulloin kun mäkkärityön aikana. Mä tarvin rahaa ja tarvin tekemistä päiviini, ja oon viihtyny ihan ookoosti töissä nyt. Miks valitan? Ehkä aika tylsää ollut paljon, ja se arvostus sitä kohtaan, että on työ on kadonnut jonnekkin. En haluis että se katoais, haluisin olla kiitollinen joka päivä, mutten ole. Oon pettyny joihinkin asioihin työelmässä. Oon pettyny elämään oikeestaan. Mikään ei oo huonosti, mutta arkisin mikään ei oo hyvinkään. No on oikeesti. Ja teatterissa oon kyllä viihtynyt, mutta jotenkin oon vaan pettynyt, en mä halua tällaista arkea. En mä tiedä kyllä että millasta haluisin, paitsi sitä että opiskelisin teatteria arjet. Mutta en mä tiedä, oli mulla varmaan tälläsia ajatuksia viimevuonnakin. Ehkä. Ehkä tää on joku trauma joka vaan puskee mun elämään, kunnes selvitän mikä se on? Tai ehkä tää vaan kuuluu elämään? Edellinen lause masentaa mua hitosti.

Siis okei.

Mun elämässä ei välttämättä oo mitään vikaa, mutta tässä olotilassa on. Tää olotila huijaa mua uskomaan, että koko mun loppuelämä tuntuis tältä. Että mikään ei oo kauheaa mutta aika tyhjää silti. Ehkä se on mun pahin pelko? Vaikka kiroankin sitä että tunnen niin paljon, niin ehkä oikeasti pelkään sitä etten tuntisi mitään. 

 

HAAAA mä tiedän mikä tää on. DARRAPÄIVÄ VOL 2. Henkinen vammaolo. Kyllä. Mutta urheilu on parasta lääkettä, tänään joogan jälkeen olo oli mahtava. No mä selviän tästä illastakin. Huomenna saan mennä sitten ihanaan iltavuoroon. Juu.

 

Puss och Kram Jasmin.

 

Share

Ladataan...

Toisena hetkenä hakkaan paahdintaa pöytään, kun leivät jää sinne jumiin. Toisena hetkenä itken ilosta. Toisena hetkenä ryven angstissa nautinnollisesti, niin hullulta kun se kuulostaakin. Joskus oon ollut sekasin. Toisinaan oon vaan niin vihanen. Monena hetkenä tunnen, että en oo kokonainen, tunnen miten mun energiat valuu hukkaan.

En jaksa enää puhua joten vaikenen. Silti käyn sen läpi päässäni uudestaan ja uudestaan. Välillä nauran ja itken samaan aikaan. Nauran sille, että koen jotain niin loukkaavaa etten osaa tehdä mitään muuta. Sitten itken sille, että joku asia on niin vaikea, että alan nauramaan. En vaan jaksa sitä sydämmentykytystä ja tärisevää ääntä. Itkusia silmiä ja varsinkaa sitä itkun pidättelemistä. En sitä mitä se on aluksi ja varsinkin lopuksi. En jaksa sitä asioiden sivuuttamista. En sitä ignooraamista tai turhia lauseita, tyhjiä sanoja ja sitä saatanan järkeilyä. En siedä varsinkaan sitä huonosti piilotettua ärsytystä. En nyt vaan jaksa. Menkää pois mun mielestä, en oo kutsunu teitä kylään. 

 

 

Ihmettelen miten on olemassa niin isoja ristiriiitoja. Ihmetelen miten hitaasti tunteet haalistuu. Ihmettelen.

Vihaan sitä että mun kotona on niin kylmä. Se on asia mikä on helppo sanoa. Kaiken muun koitan verhota näihin sanojen ikuisiin ristikkoihin ja toivon, että joskus saan tästä kaikesta jotain hyvää. 

Mä elän niin että oon rehellinen. Paitsi sillon kun en uskalla. Silti kuvailen itseäni rohkeaksi.

 

(Otsikko on Mikael Gabrielin kappaleesta Veden Alla.)

xx Jasmin

 

Share

Ladataan...

Mielen ristikko

Kolme viisi kahdeksan,

kissat kehrää ja kaverit halaa.

Teatterista aina laulan salaa.

 

Elämän suola on sanat ja taide.

Hetken riemu on joskus

isompi kuin sielu.
  xx Jasmin

Share

Pages