Syömishäiriö - 1. Kun ruoasta tulee vihollisesi

Syömishäiriö. Tästä aiheesta mulla ois paljon sanottavaa. Tää aihe on silti myös mulle hieman vaikea ja arka, joten tätä kaikkea on helpompi purkaa osissa. Päätinkin jakaa tän useampaan osaan, joista nyt on luvassa ensimmäinen.  Pyrin silti pitämään näissä jonkinlaisen punaisenlangan, joten ensimmäinen osa koskeekin lähinnä mun omaa sairastumista ja sairauden alkuaikoja. Tuun myöhemmin kertomaan myös paranemisprosessista sekä muista ongelmista ja mutkista mun matkalla. 

Haluisin myös muistuttaa, ettei syömishäiriö katso vain esimerkiksi painoa. Syömishäiriöiset ajatellaan usein helposti vain alipainoisina anorektikoina. Todellisuudessa suurin osa sairastuneista on normaali- tai ylipainoisia. Iso osa syömishäiriöisistä ei toteuta edes perinteisiä anoreksian, bulimian tai BED:n kriteereitä, vaan käyttäytyminen voi olla jotai näiden väliltä, tai jokin keskeinen diagnoosi puuttuu. Tätä kutsutaan epätyypilliseksi syömishäiriöksi, vaikka kyseessä onkin syömishäiriöiden yleisin muoto. Raja "normaalin" käyttäytymisen ja sairauden välillä onkin todella häilyvä. Sairastumisen kehittyminen on pidempi prosessi. Kukaan ei siis mene nukkumaan terveenä ja herää seuraavana aamuna sairaana, kuten esimerkiksi flunssaan sairastuessa voi käydä. Syöminen voidaan ajatella olevan häiriintynyttä, kun se alkaa selvästi haitata arkipäivääsi ja toimintakykyäsi. Elämä kiertyy sun oireiden ympärille ja ilman niitä koet ahdistusta, pelkoa ja hallinnantunteen menettämistä. Sulla on pakottava tarve toimia miten toimit, vaikka se heikentää elämänlaatuasi ja on haitallista sinulle. Syömishäiriö on siis mielenterveyden häiriö, mikä voi johtaa muihin fyysisiin oireisiin. Oleellisinta on ihmisen kokema oma henkinen tila.

Syömishäiriö on kai jonkinlainen selviytymiskeino vaikeaan tilanteeseen. Sen taustalla on usein monia vaikuttajia, kuten kulttuuri ja ympäristön ihanteet, ihmissuhteet, henkilön persoonallisuus, täydellisyyden tavoittelu, itsekriittisyys, itsetunto, tapa käsitellä tunteitaan, biologia, geenit jne… Itse koen luonteeltani olevan melko ristiriitainen, herkkä jääräpää. Olen usein vaativa, tarkka ja tunnollinen ja sorrun helposti ajattelemaan mustavalkoisesti. Itseluottamukseni vaihtelee tilanteesta ja hetkestä riippuen paljon, mutta todennäköisesti suurin syy sairastumiselleni onkin juuri epävarmuus. Epävarmuus itseä ja tulevaisuutta kohtaan.

 

Olen jo aikaisemmin avannutkin mun historiaani. Lapsena siis olin aina se pisin ja isoin, mistä sainkin huomautuksia. Erilaisena koin jonkin verran syrjimistä ja kiusaamista. Ehkä jopa ajattelin sen olevan oikeutettua mulle, koska läskihän mä olin. Kavereita mulla on aina ollut, mutta koska olen vähän semmoinen kaikkien kaveri tyyppi, enkä kokenut kuuluvani mihinkään, jäin välillä ryhmien ulkopuolelle ja yksin. Vapaa-ajat olin tallilla tai yksin kotona, jolloin söin helposti yksinäisyyteen ja sen tuomaan suruun ja tyhjyyteen. Kun yläasteella kaverit aloittivat seurustelut jne, koin itseni vielä enemmän ulkopuoliseksi, koska eihän mua silloin kukaan huomannut. Lisäksi myös kouluterveydenhoitaja halusi, että käyn usein painokontrollissa hänen luonaan ja aloin laihduttamaan. Usein käskettiin syömään vähemmän ja liikkumaan enemmän, mutta ruoan laatuun ei juurikaan puututtu. Ja kuten tyypillisesti, minäkin ajattelin, että olisin laihana parempi. Se toisi mulle automaattisesti onnen. Tunsin olevani liian ruma rakkauteen. Eli tavallaan mun oireilujen taustalla on hyväksynnän, välittämisen ja rakkauden puutteiden tuntemus. Kai ajattelin, kun olen tarpeeksi pieni, voin olla hauras ja muita tarvitseva.

 

 

 

Laihduttamisesta tuli siis vähitellen pakkomielle. Vähensin ruokailut nopeasti minimiin. Ruoan laadulla ei ollut aluksi juurikaan väliä ja myös alkoholia kului. Pääasia oli pitkälti kaloreissa. Syömättömyydestä tuli alkuksi koko ajan vain helpompaa. Mitä vähemmän söit, sitä vähemmän oli nälkä. Mun nälän tunne siis hävisi ja vatsalaukku pieneni. En voinut syödä esimerkiksi koulussa, koska ruoan mennessä tyhjään suoleen mun maha tuli kipeäksi, turposi ja äänteli paljon. Toisaalta abivuotena syömättömyys koulussa oli helppoa, sillä yleensä koulu alkoi tai päättyi ruokailuun. Jollain tapaa myös ehkä ihannoin syömishäiriöisiä. Ajattelin, jos sairastuisin, olisin ainakin laiha. Hain motivaatiota pro-ana sivuilta. Join teetä ja vissyä nälkääni sekä söin purkkaa, kunnes tuntui, että siinäkin oli liikaa energiaa. Vesi tottakai täytyi juoda jääkylmänä - sehän kuluttaisi enemmän energiaa, kun kehon täytyy lämmittää se normaalilämpöiseksi. Seuraavan päivän syömiset täytyi suunnitella etukäteen, eikä siitä saanut poiketa. Jos epäonnistuit, sait rangaistukseksi usein liikunnan lisäämisen, oksentamisen tai molemmat. 

Jollain tapaa olin tyytyväinen itseeni. Vaatihan tämä äärimmästä itsekuria ja aloin saamaan kehuja laihtumisesta. Mun itsetunto koheni hieman ja tuntui, että kerrankin hallitsin elämääni. Ajattelin kyllä, että kunhan olen tietyssä pisteessä, tietyssä painossa, olisin onnellinen. Elin tyypillistä "sitten kun"-elämää. Mutta eihän se koskaan riitä. Halusin aina enemmän, koskaan ei voinut olla tyytyväinen. Asiat olivat mustavalkoisia. En silti myöntänyt ongelmaa, eikä mun käyttäytyminen tuntunut mitenkään epänormaalilta, vaikka sitä salailinkin. En pitänyt toimintaani siis sairautena, vaan uutena elämäntapanani, joka muuttuikin vahingolliseksi.

Pikkuhiljaa mun toiminta alkoi vaikuttamaan yhä enemmän mun arkipäiviin. Mulla oli tietynlaisia sääntöjä ja elin kurinalaisesti. Punnitsin ruokia ja laskin jokaisen suupalan. Päätin jo ennalta mitä syön ja ummistin silmäni nälältä. Nälkä olisi vain heikoilla. En saa olla heikko. En saa epäonnistua ja luovuttaa. Täytyy olla muita parempi ja tehokkaampi. Hyvät ihmisethän hallitsevat kaikkea, myös syömisensä. Söin kalorittomia ruokia ja kevyttuotteita. Mun ruokavalio oli tiukka ja perustelin ruokien pois jättämistä esimerkiksi terveydellisillä syillä. Oikeastihan halusin vain laihtua. Myöhemmin paranemisvaiheessa mun käyttäytyminen muuttuikin myös melko ortorektiseksi. En halunnut joustaa mistään, vaan toimin jäykästi, minkä takia usein söinkin yksin. Saatoin saada hepulin pienistä ruokaan liittyvistä asioista. Esimerkiksi kieltäydyin syömästä kanaa, jos se oli paistettu öljyssä tai salaatista, johon oli lisätty fetaa tai muuta "ylimääräistä". Vähitellen ruokien punnitseminen meni niin pitkälle, että salaatinlehdet ja kurkutkin tuli punnita erikseen. Halusin hallita kaikkea, joten eristäydyin kavereista. Viihdyin omissa oloissani, enkä jaksanut pitää yhteyttä kavereihin. Sulkeuduin. En välittänyt muista ja käyttäydyin usein itsekkäästi. Oma napa oli se tärkein. Mun päivät pyörivätkin pitkälti vain koulun, ruokailun ja liikunnan ympärillä. Mielialat vaihtelivat laidasta laitaan. Aloin olemaan yhä enemmän ahdistunut, väsynyt ja masentunut. Samaan aikaan olin levoton, enkä jaksanut keskittyä, mutta toisaalta rentoutuminenkin oli vaikeaa. Entinen iloinen Jenna oli muuttunut huumorintajuttomaksi ja ärsyynnyin entistä helpommin. Palelin aina ja mun sormet olivat usein kylmät ja sinertävät. Hiukset alkoivat lähteä ja kynnet haurastua. Usein, etenkin ylös noustessa meinasin pyörtyä heikkouden ja huimauksen takia. Mun verenpaineet olivat melko matalat, mutta syke pomppasi noustessa matalalta nopeasti korkeammaksi. Myöhemmin multa todettiinkin myös anemiaa, kortisolin ylituotantoa, kilpirauhas- ja muita hormoniongelmia. Loppujen lopuks mun kroppa kai reagoi melko helposti, enhän koskaan ole ollut edes alipainoinen. Mutta me kaikki ollaan yksilöitä, toiset ovat herkempiä kuin toiset. Ehkä sun kroppa olisi kestänyt paremmin tätä höykyytystä, tai pistänyt stoppia jo jopa aikaisemmin. 

 

 

 

 

Ajattelin aina ruokaa. Mulla on ollut aina kiinnostusta ruokaa ja ruoanlaittoa kohtaan, mutta nyt se oli saanut eri merkityksen. Elämä keskittyi siis ruoan ympärille, mutta häpesin silti itse syömistä. Mun maha reagoi helposti eri ruokiin, kipuili ja turpoili milloin mistäkin. Söin pitkään helposti alle 1000kcal päivässä. Kolminumeroinen luku tuntui turvalliselta. Energiavajeen kasvaessa mun olisi oikeasti vain tehnyt mieli ahmia koko jääkaappi tyhjäksi. Pystyin taistelemaan aluksi  tätä halua vastaan erinäisin kyseenalaisin keinoin, mutta myöhemmin mulle tuli myös bulimisia oireita. Eli alle perusaineenvaihdunnan mentiin, mutta mun aineenvaihdunta oli laskenut niin paljon, etten silti laihtunut. Kroppa oli ikään kuin talviunilla. 

Hakeuduin näiden oireiden takia terveyskeskukseen. Tiesin kyllä, että vika on laihduttamisessa ja ruokailuissa, mutta en halunnut myöntää asiaa. Vastasin silti hoitajan kysymyksiin rehellisesti ja hän ilmoitti vahvan epäilyn syömishäiriöstä. Lainaan hieman esitietoja tästä lähetteestäni:

"Syömishäiriö, johon ei ole aiemmin hakenut apua. Kokee syömisen ahdistavana. Ei nälän tunnetta. Syksyllä 2014 tilanne ollut hankalampi. Ollut ajoittain syömättä, ajoittain syönyt omenan päivässä, sitten pitänyt 1000 kcal/vrk ruokavaliota. Yrittänyt harrastaa liikuntaa, mutta ei jaksanut paljoa. Joulun aikaan huomannut että täytyy syödä jotta jaksaa urheilla. Nostanut kalorimäärän ad 1500 kcal/vrk jota edelleen noudattaa. Syö aamuisin rahkaa ja marjoja, päivällä salaattia kanan/kalan/kananmunan kanssa. Iltaisin syö vielä jotain. Välttää rasvaa ja hiilihydraatteja. Ruokavalio koostuu proteiinista ja kasviksista. Ajoittain ollut muutaman päivän jaksoja jolloin oksentanut tavallisen kokoisen aterian jälkeen päivittäin. Viime aikoina ei oksentelua. Mieliala matala. Ei itsetuhoisia ajatuksia. Ollut ärtynyt ja itkuherkkä. Nyt väsynyt. Palelee herkästi. Hiuksia lähtee runsaasti. Kuukautiset epäsäännölliset. Ajattelee, että ei voi olla onnellinen jos ei ole laiha tai riittävän lihaksikas. Toivoo edelleen laihtuvansa jkv. Pääasiallinen tavoite tällä hetkellä lihasten kartuttaminen. Käy kuntosalilla 4-5x/vk jonka lisäksi ui ja pyöräilee. Ei kuulu mihinkään seuraan. Ei ole valmentajaa. Ei kilpaile fitnesslajissa. Ei aikaisempaa kilpirauhassairautta tiedossa, vakuuttaa ettei käytä thyroksinia..."

Mun koko elämä tuntui olevan siis solmussa ja olo oli toivoton. Otin apua vastaan, mutta syömishäiriössä oireilut kestävät pitkään. Siitä tämä onkin vaikea sairaus, sillä sä et tavallaan edes halua parantua. Tää on niin syvällä sussa ja sun identiteetissäsi, ettet uskalla päästää irti. Parantuminen pelottaa. Et koe olevasi mitään ilman sairauttasi. Pelkäät epäonnistumisia, muutoksia ja painonnousua. Sitä, ettet enää hallitsekaan kaikkea ja joudut kestämään epävarmuutta. Aikaisemmat rutiinisi tuntuisivat houkuttavilta ja helposti palattavilta vaihtoehdoilta. Joudut myöntämään itsellesi, ettet olekaan täydellinen ja joudut ottamaan itsestäsi vastuuta. Myös omien todellisten tunteiden kohtaaminen on raskasta. Mullaki on yhä vielä paljon opittavaa, mutta voitonpuolella ollaan!

 

 

Share

Kommentit

Kirsikka W.

Mulla on ollut tosi samanlaisia kokemuksia ala-asteikäisenä, joissa olisi hyvin voinut käydä ihan samalla tavalla kuin sulla tässä. Kirjoittelinkin niistä blogiin juuri. Oma negatiivinen nuoruuskokemukseni taas johti liikunnaninhoon, itsetunnon laskuun ja tunnesyömiseen, joiden kanssa kamppailen paljolti vielä nykyäänkin.

Jenna Mononen

Moikka! Harmi juttu. Suhtautumiset etenkin lasten ja nuorten ylipainoon ovat hankalia juttuja, mikä voi myös saada paljon pahaa aikaseks. Tsemppiä! Ja pitääkin käydä kurkkaamassa sun blogia :)

MARI L
Rakkautta & Mamarkiaa

Tarinasi on kuin omani. Hienoa, että uskallat kertoa (ja myös näyttää) siitä blogissasi. Avoimuus on tärkeää, jotta ulkopuolelta tuleviin asenteisiin saataisiin muutosta ja toisaalta myös ymmärrystä tähän vaikeaan asiaan. Seuraan mielelläni ajatuksiasi blogin kautta.

Ihanaa talven alkua!

Jenna Mononen

Kiitos kivasta kommentista! Itse koen mielenterveyden ongelmat, etenkin syömishäiriöt tärkeiksi aiheiksi, sillä niiden esiintyvyys on aivan liian suurta, mutta aiheena ei vielä niin vakavasti otettu. Itse myös koin tästä puhumisen tabuna, mutta käydessäni vertaistukiryhmässä, hoksasin puhumisen merkityksen. Nykyään aihe ei ole enää itselleni ongelma, vaan päinvastoin voin ja haluan puhua siitä avoimesti. Puhuminen auttaa itseäni ja toivottavasti myös muita. Valitettavasti olen myös kokenut, että tälläisistä asioista puhuessa saa myös helposti "huomiohuoran" nimikkeen, sillä omat kertomukset otetaan huomionhakuna. Tavoitteenani on tästä huolimatta jakaa mun tarinaani ja ajatuksiani, jos ne edes jotakuta auttaisi.

Ihanaa talven alkua ja rauhaisaa joulun odotusta myös Sinulle! 

Kommentoi