Ladataan...
Jokiska

Meillä ei riidellä ruuasta. Lapset ovat kaikkiruokaisia ja pistelevät kaikki pöperöt, joita heidän nenänsä eteen kiikutan, suuhunsa mukisematta. Tai noh, Kuutti ei erityisemmin välitä kaalista, linsseistä tai tofusta, ja jättää leivän päältä emmentaalit syömättä, mutta muuten olemme ruokailujuttujen kanssa melkoisen kuivilla vesillä.

Ruokahetket ovat mukavia, ja välillä oikeastaan niitä ainoita rauhallisia hetkiä koko päivänä, jolloin lapset istuvat paikallaan ja keskittyvät puuhiinsa. Tai siis lähinnä mutusteluun ja maisteluun, mutta puuha se on sekin, ja oikeastaan aika kehittävä. Ja sitten me tietenkin myös sivistyneen puolisuomenruotsalaisen perheen tapaan juttelemme mukavia ja kertailemme päivän tapahtumia. Ja laulamme snapsilauluja. Hah! No ei sentään.

Yksi sujuvien ruokailuhetkiemme ehdottomista kulmakivistä on, että lapset syövät meillä pääsääntöisesti itse. Lykkivät omin pikku kätösin suuhunsa kaiken, minkä vain pöydältä kiinni saavat ja heiluttavat haarukkaa ja lusikkaa lautasen ja suun välillä minkä ehtivät. Paitsi aamu- ja iltapuurot, ne Nyytti saa vielä syötettynä, sillä poikaparka on vielä niin pieni, ettei lusikka harjoittelusta huolimatta vieläkään oikein pysy hänen hyppysissään.

Syy siihen, miksi annan Nyytinkin sormiruokailla suurimman osan syömisistään on yksinkertainen: Silloin kun lapset syövät itse, minäkin saan syödä oman ruokani samaan aikaan heidän kanssaan lämpimänä ja jokseenkin rauhassa. Ja siihen minä myös mahdollisuuksien mukaan pyrin. En häärää mitään muuta siinä sivussa, laita tiskejä tai keitä kahvia, vaan istun alas ja syön. Näin minäkin saan ruokani lykittyä kitusiini tuoreeltaan ja näytän samalla jälkikasvulleni hyvää syömisen esimerkkiä. Aika mahtavaa.

Meillä menee jopa niin hyvin, että voin ihan hyvillä mielin käydä lasten kanssa syömässä ravintoloissa ihan silloin kuin huvittaa sillä oletuksella, että kaikki menee hienosti ja ruoka maistuu. Nyytille en vielä ole ravintolasapuskoja syöttänyt, mutta Kuutille sen sijaan valitsen useimmiten jotain aikuisten listalta puolikkaana annoksena. Lohta ja perunaa voi nimittäin syödä vain niin usein, eikä tyttö vielä ihan hirveästi ymmärrä hampurilaisten päälle. Ranskiksista ja nakeista hän kylläkin tykkää ihan liiankin kanssa, ja senpä vuoksi ne ovat ravintolareissuillamme pannassa paitsi silloin, kun muut seurueemme lapset syövät niitä. Silloin pitää Kuutinkin tietysti saada samaa, jottei annoskateus pääse pahemman kerran iskemään.

Noh. Miten me sitten olemme päässeet tähän mahtavaan tilanteeseen? Monissa perheissä kun ruokailut ovat ainakin oman kokemukseni mukaan ihan täyttä hulinaa ja kitinää, uhkailua ja lahjontaa. Miten meillä kaikki sujuu näin hyvin?

Muutaman yksinkertaisen, mutta toimivan säännön avulla, eli pähkinänkuoressa näin:

  1. Ruoka-ajoista pidetään kiinni mahdollisimman tarkkaan ja aterioiden välissä ei napostella, varsinkaan mitään makeaa. Näin lapsilla on melko varmasti nälkä silloin, kun on ruoka-aika. Minä osaan ennakoida ja parhaani mukaan ennaltaehkäistä kaikki pahimmat nälkäkiukut, ja pysyvätpä pikkuisten hampaatkin paremmassa kunnossa.

  2. Lapset syövät itse jos vain suinkin pystyvät. Ketään ei syötä tai tuputa tai lapa ruokaa kenenkään suuhun (ei edes pikkuveljeään innokkaasti hoitava Kuutti).

  3. Kaikkea on maistettava, mutta ei ole pakko syödä. Muutakaan ei kuitenkaan tule, vaikka mitään ei menisi. Meillä ei ketään pakoteta syömään yhtään mitään. Voihan nimittäin olla, ettei lapsilla yksinkertaisesti vain aina ole samanlainen nälkä kuin yleensä. Kyllä routa porsaat lopulta kotiin ajaa, ja oudommatkin ruuat tippuvat lopulta kummallekin pikkuiselle, kunhan niille vain antaa tarpeeksi aikaa ja maistatuskertoja. Mihinkään peleihin ja venkoiluihin en ole koskaan lähtenyt mukaan, enkä myöskään lähde tulevaisuudessakaan.

  4. Mehu on pannassa. Pääaterioilla juodaan maitoa, piimää tai vettä, ei koskaan mehua, ellei sitä sitten ole tarjolla esimerkiksi jossain juhlissa, ja sielläkin mehun määrä on rajattu. Mehussa on nimittäin niin paljon sokeria, että se tuhoaa hampaat, tappaa aivan varmasti minkä tahansa nälän ja täyttää massun kunnon ruuan sijasta. Kuutti on kaiken lisäksi niin perso mehulle, että kittaa sitä ihan niin paljon kuin vain eteen kannetaan. Ilman rajoituksia tästä on ennen pitkää tuloksena ihan päätöntä menoa sekä ihan armoton pissahätä, joka kerta toisensa jälkeen vieläkin päätyy housujen kastumiseen ennen kuin ehdimme vessaan. En siis jaksa sitä zumbaa, mitä mehunjuominen meillä aiheuttaa, joten varsinkin sen vuoksi lapset saavat olla ilman.

  5. Nalle ei tule pöytään. Eikä tule muuten mikään muukaan lelu, eikä pädi, eikä puhelin (vaikka tässä meillä vanhemmilla on vielä vähän parannettavaa, kaksinaismoralismia, tiedetään). Meillä ei katsota ruokailun ohessa ohjelmia vaan keskitytään ruokailuun. Ei leikitä muulla kuin ruualla, eikä myöskään leikitä lentokoneita tai muita syöttämisleikkejä. Joskus Kuutin ollessa pieni lauleskelin hänelle syönnin lomassa popsi popsi porkkanaa. Tyttö ehdollistui jo parin kerran jälkeen lauluun niin, ettei pariin ruokailuun suostunut syömään mitään ilman sitä. Ja pakkohan minun se sitten oli lopettaa heti alkuunsa.

  6. Pöydästä ei poistuta ennen kuin varmasti on valmis. Tämä liittyy myös noihin leikkeihin. Meillä ei hypätä edes takaisin leikkimässä olohuoneessa ja sitten taas vähän keittiössä syömässä. Silloin kun syödään, niin syödään, ja sitten jos pöydästä lähdetään, niin sinne ei enää pääse takaisin. Tämän Kuutti on oppinut kantapään kautta, mutta onneksi tämä yksinkertainen, mutta meille kyllä ehkä sittenkin kaikkein tärkein sääntö, on pienenkin lapsen helppo tajuta ja sisäistää.

  7. Ruuan jälkeen sanotaan kiitos ja pyydetään lupaa nousta ylös. Tämä sääntö palvelee kahta tarkoitusta: käytöstapojen oppimista sekä kodin yleistä siisteyttä. Tällä yksinkertaisella ja nykyään Kuutilta jo automaationa joka kerta toistuvalla rutiinilla varmistan nimittäin, ettei tyttö kirmaa hieromaan tomaattikastikkeesta suttuisia käsiään esimerkiksi sohvaan ennen kuin olen ehtinyt putsata ne. Samalla kun tyttö siis pyytää lupaa nousta, tarkastan kädet ja naaman, ja pyyhin ne tarvittaessa puhtaaksi. Yksinkertaista ja sanalla sanoen myös nerokasta (taputan tässä omaa olkapäätäni).

Näin siis meillä. Saa käyttää, mut ei oo pakko. Varsinkaan silloin, kun syömisessä on oikeita ongelmia kuten esimerkiksi allergioita. Muuten nämä säännöt kyllä toimivat. Meidän perheemme on siitä nimittäin elävä todiste.

_ _ _

Muita perheemme syömisiä käsitteleviä juttuja:

 

Arjen helpot: Koko perheen pasta primavera

Sananen sokerista

 

Share

Ladataan...
Jokiska

Tänään haudataan yksi Suomen historian merkkihenkilöistä. Sain asiasta osuvan muistutuksen, kun soitin salilta kauppaan ajaessani äidilleni puhellakseni ihan niitä näitä. Mummo ei yllättäen ollutkaan juttutuulella vaan tuhahti, ettei ehdi juuri nyt juttelemaan, kun telkkarista tulee Koiviston hautaiset.

Niinpä tietenkin, ja kyllähän minäkin sen olin muistanut jo aamulla, kun näin keittiön ikkunasta pihalla puolitangossa roikkuvan siniristilipun. Katsoin myös kaupasta päästyäni läpi aiheeseen liittyvät jutut Hesarista, ja näin, että helatorstaivapaan avittamana todella monet ihmiset olivat vielä vaivautuneet paikalle Helsinkiin katsomaan hautajaissaattuetta.

Siinä hetkessä pysähdyin hetkeksi ajatuksissani, ja pakko minunkin on myöntää, että Koiviston kuolema onnistuu jollain kumman tavalla koskettamaan myös tätä minun omaa maailmankulmaani, vaikken nyt tänään näiden ihan perus arkikiireiden vuoksi hautajaisia ehtinytkään seuraamaan. Nimittäin, Koivisto oli pitkään ainoa presidentti, jonka tiesin. The presidentti, aivan samalla tavalla kuin Kekkonen on varmaankin ollut niille, jotka ovat syntyneet ennen minua. Ja jotenkin Mauno ja Tellervo ovat tuosta lapsuuteni ajasta jääneet vahvasti mieleen. Arvokkaina ja presidentillisinä henkilöinä, mutta jotenkin myös pehmeinä hahmoina. Tämän kuvan ja käsityksen Koivistoista olen siis rakentanut päässäni jo pienenä lapsena katsellessani heitä telkkarista, ja se on kestänyt muuttumattomana ihan tähän päivään asti.

Tai noh, ovathan Mauno ja Tellervo saaneet vuosien mittaan päässäni myös vähän lisää väriä, mistä on lähinnä kiittäminen muutamaa mahtavasti sanoitettua snapsilaulua. Kuitenkin, jos minun nyt tässä hetkessä pitäisi alkaa luetella Suomen presidenttejä, niin kyllä manu tulisi listassani varmasti vähintäänkin toisena. Ja tämä senkin jälkeen, että samassa virassa on myöhemmin myös nähty yksi rauhannobelisti ja maamme historian ensimmäinen nainen.

Oikeastaan, minusta on aika hassua ajatella sitä, mitkä asiat oikeastaan jäävätkään mieleen siitä elämästä, jota vaikka nyt elämme. Merkkihenkilöiden kuolemista muistan nimittäin lapsuudestani ainoastaan Prinsessa Dianan kuoleman, vaikka lukuisia muitakin olisi ollut tarjolla. Itse asiassa muistan aika tarkkaan, sen loppukesäisen, vähän viileän aamun ja sen kauhtuneen nahkasohvan, jolla istuin lapsuudenkotini olohuoneessa Turun landella. Muistan, kuinka uutisissa kerrottiin Dianasta ja autokolarista, ja muistan, miten olin hämmennyksen vallassa ja kuinka surkealta kaikki, jopa ilmakin tuntui. Ihan niin kuin sekin olisi myös tullut surulliseksi ja päättänyt lähteä pois syksyn tieltä.

Nyt kun tuota ajattelen, niin suurin syy siihen, miksi juuri Dianan kuolema on jäänyt mieleeni ei ole itse prinsessassa, eikä hänen tarinassaan, vaan jossain ihan muussa. Olin nimittäin tuolloin juuri aikamoisten muutosten edessä. Aloittamassa ala-asteen viimeistä luokkaa ja siirtymässä lapsuudesta jännittävään varhaisteiniyteen. Kesä oli myös vaihtumassa syksyksi, ja kaikki oli liikkeessä. Ei se ollut Lady Dí:n (ahhh… ihana Amélie) kuolema, vaan se, että oma elämäni oli järkkymässä, ja muisto tuosta onnettomasta tapahtumasta on jäänyt mieleeni ikään kuin muistona tuosta ajasta. Lapsuuden lopusta, tai jostain sellaisesta.

Itse asiassa, uskon, että varsinkin erilaisten siirtymävaiheiden muistona mieleen voi jäädä mitä kummallisempia asioita ja detaljeja. Niin kuin esimerkiksi se, että muistan sen kukallisen takin, joka minulla oli päällä ensimmäisenä koulupäivänä, mutten sitten oikeastaan mitään siitä, mitä tuona päivänä muuten tapahtui. Ja niinhän se menee, että jotkut asiat jäävät tietyistä hetkistä mieleen, samalla kun suurin osa tapahtumista sekoittuu elettyjen päivien massaan ja unohtuu. Jollekin ehkä Koiviston hautajaisista muodostuu tulevaisuudessa juuri sellainen merkkipaalu ja tärkeä muisto. Olin siellä silloin, kun Manua vietiin.

Ja sitten tietenkin vielä herää kysymys siitä, mitä lapseni tulevat muistamaan omasta elämästään ja varsinkin lapsuudestaan. Ääntään korottavan ja toruvan äidin ja kiireen, vai kaikki kivat päivittäiset leikit ja keinuhetket ulkona pihalla? Toivottavasti he muistavat pääasiassa vain kaiken kivan ja hyvän, vaikka tietysti myös huonot hetket ja järkytykset kuuluvat elämään. Tähän kaikkeen ja minuun ja meihin ja heihin ja erityisesti kasvamiseen sekä kehittymiseen.

Mutta Koiviston hautajaisista pienet tirriäisemme eivät kyllä tule omakohtaisesti muistamaan yhtään mitään, ellei sitten nukkumatti pysty päiväunilla näyttämään YLE:n lähetyksiä suoraan sänkyyn.

Share

Ladataan...
Jokiska

Varsinkin blogeissa on parin viime viikon aikana kohkattu lasten sokerinsyönnistä. Saako niille pulloposkille nyt syöttää yhtään mitään, ja pitääkö kaiken olla sokeritonta, luonnollista ja itse tehtyä? Sitä on pohtinut moni, ja nyt tähän soppaan tungen lusikkani myös minä omalla kahden lapsen ja kolmen vuoden kokemuksen tuomalla mahtavalla auktoriteetillani.

Ennen kaikkea olen sitä mieltä, että rajansa kaikella. Kohkaamisellakin. Liika hifistely on liikaa, eikä normaali terve lapsi todellakaan kuole yhteen tai edes kahteen kakunpalaan aina silloin tällöin. Eli siis, aivan kuten Project Mama-blogin perheessä, meilläkään ei todellakaan herkutella pinaatilla, vaan ihan kunnon herkuilla. Pannukakulla, jätskillä ja mehulla. Ei jokainen päivä, mutta kuitenkin kohtalaisen usein ja ihan hyvällä omallatunnolla.

Minusta nimittäin kaikkein tärkeintä herkkujenkin kanssa on opettaa lapsille kohtuutta. Saat syödä, muttet koko pellillistä kerralla. Ja ole tyytyväinen siihen määrään kermavaahtoa ja hilloa, jonka saat, tai pian et saa sitäkään.

Kaiken makean kieltäminen lapsilta (tai siis lähinnä Kuutilta, koska Nyytti ei vielä mitään herkkuja saa) on ihan turhaa, varsinkin kun minä en itsekään pysy niistä pitkiä aikoja erossa. Makeat herkut ja jälkiruuat kuuluvat ihmisen elämään ja sen sielua hivelevään sisältöön siinä missä suolainenkin ruoka, eikä niitä pidä minusta lähtökohtaisesti demonisoida. Pahimmassa tapauksessa lapset sitten kapinoivat isoina ehdottomuutta vastaan ja alkavat ahtamaan itseensä karkkia ihan kaksin käsin heti, kun heillä on siihen mahdollisuus. Tietenkin he saattavat tehdä sitä kuitenkin ja minusta sekä tämänhetkisistä toimistani riippumatta, mutta uskon ja toivon, että kohtuuden opettelemisella tästäkin selvitään jotenkuten kunnialla.

Tietoinen herkuttelu aina silloin tällöin ja säädellyissä määrissä on siis minusta lapsillekin ok. Paljon tätä tärkeämpää on yrittää rajata pois normaalin arkiruuan piilosokerit ja tietää kohtuullisen tarkasti kuinka paljon makeaa lapset syövät. Meillä ei siis syödä maustettuja jugurtteja, vaan maustamatonta marjojen kanssa, eikä aamupalamuroja, vaan puuroa, johon voi sitten silloin tällöin saada voin, maidon ja hedelmäsoseen lisäksi myös hilloa. Meillä ei myöskään syödä kauheasti eineksiä eikä mitään muutakaan virallisesti sokerista, suolaista ja epäterveellistä, joten senkin puolesta pienet herkut vaikka useampanakin päivänä viikossa ovat ruokalistallamme sallittujen joukossa.

Se, mihin vedän oman rajani on karkki. Sitä en suurin surminkaan osta saatikka syötä lapsilleni, eikä Kuutti osaa karkkia pyytääkään, jollei pussia heilutella suoraan hänen nenänsä edessä. Tyttö on kyllä kerran tai kaksi saanut maistaa suklaata, mutta muuten karkkia ei tässä perheessä syö kukaan muu kuin minä. Karkki ja varsinkin irtsarit ovat suurin paheeni, ja pyrin aktiivisesti olemaan syömättä niitä ihan jo senkin takia, ettei niitä tarvitsisi lapsille antaa. Karkissa ei minusta nimittäin ole yhtään mitään hyvää, enkä ihan oikeasti osaa sanoa, miksi sitä omaankaan kroppaani tungen. Hohhoijaa.

Onneksi Kuuttikin kuitenkin valitsee karkin sijaan järjestäen AINA suuren rakkautensa kakun tai jätskin tai mitä vain muuta makeaa, jota esimerkiksi lastenkutsuilla on tarjolla. Ja tämä on minusta ainoastaan hyvä juttu. Tytöllä on selkeästi tyylitajua ja elämän tärkeimmät periaatteet kunnossa. Eli kakku ensin. Tai siis ruoka, ainakin niin kauan kuin minä saan siitä asiasta päättää.

_ _ _

Näitä ruokajuttuihin liittyviä juttuja syntyi yhtenä iltana yhtäkkiä useampia, ja niitä nyt sitten riittää täällä blogin puolella useampia aika tasaisena sarjana. Bare with me. Kiitos ja anteeks!

Share

Pages