Ladataan...
Jokiska

Reidet ovat kipeät, peppu on kipeä ja käsiä ei saa kunnolla suoriksi. Onneksi sentään pää ja sormet pelaavat jotenkuten, muuten ei edes tästä toimistotyöstä tulisi tällä hetkellä yhtään mitään.

Joka paikkaa kolottaa niin, ettei aamulla pääse ähkimättä ylös sängystä, eikä kipuilematta ylös tuolilta. Voivatko lihakset edes olla niin jumissa, että tällä hetkellä jätän mieluummin vaikka koko lounaan väliin, kuin kävelen parinsadan metrin matkan työpaikkani ruokalaan? 

Ja mikä siinä muuten on, että tämä sama toistuu joka ikinen kerta, kun pienen tauon jälkeen alan taas liikkumaan? Aina tulee jumi ja aina tulee kipu ja aina tulee kolotus. Ihan sama, mitä teen, mutta tietenkin eteenkin silloin, kun erehdyn menemään kuntosalille. Tämä tapahtui kuukauden poskionteloiden parantelun jälkeen sunnuntaina. Vedin normaalin kiireisen perheenäidin kokokropan settini löysäillen läpi. Löysäillen siksi, etten jaksanutkaan flunssan jälkeen tehdä kaikkea ihan entiseen malliin, vaan jo parin jalkaprässisarjan ja yläkropan liikkeiden jälkeen heikotti ja oksetti.

Sunnuntaina olin suoritukseeni ja kuntooni pettynyt, ja minusta tuntui, etten oikeastaan tehnyt salilla yhtään mitään. No, nyt ei valitettavasti enää tunnu siltä. Päinvastoin. Joka ikinen reiden pikkulihas ilmoittaa olemassaolostaan ja suuttumuksestaan sunnuntaisia touhujani kohtaan joka ikinen kerta, kun vähän korjaan asentoani tuolillani, liikutan kättäni tai otan vaikka yhden pienen askeleen eteenpäin.

Miksi liikunnan aloitukseen pitää aina liittyä kipua? Voisiko tätä lihasten tottumisvaihetta mitenkään nopeuttaa? Ja onko pakko tehdä niin, että tuntuu, jos haluaa näyttää paremmalta ja voida paremmin? 

Ihan niin kuin kuntosalilla pyristelyssä ei kaikessa tylsyydessään ja aikaavievyydessään jo muutenkin olisi haastetta kerrakseen. Pitääkö siis motivaatiovaikeuksien lisäksi joka kerta alusta alkaessa kohdata se, että kaikki kuitenkin alussa sattuu? En tiedä, mutta juuri nyt harkitsen vakavasti tulevalle viikonlopulle suunnittelemieni kuntosalitreenien vaihtamista joogaan tai johonkin muuhun pehmeämpään lajiin.

… vaikka itse asiassa olen kerran saanut yhden elämäni kamalimmista palautumisjumeista aikaan yin-joogassa. Ahnea syvävenyttely ilman aikaisempaa kokemusta tai lihasten totuttamista on myös resepti toooodella kipeisiin paikkoihin. Tämänkin olen kantapään kautta oppinut.

Mikään ei siis ole hyvä, teki niin tai näin, eikä lihaskivusta pääse eroon kuin odottelemalla …ja ehkä vähän venyttelemällä, jos siihen hommaan mitenkään enää illalla taipuu.

 

Hohhoijaa.

Ladataan...
Jokiska

Maistuuko laku anikselta vai anis lakulta? Vai maistuvatko ne molemmat sittenkin fenkolilta?

Onko sängyn pehmeys päikkäriaikaan tunne vai vuodevaatteiden ominaisuus?

Oliko Nyytin krrra (kirja) sana tarkoitettu vai vahinko? Ja voiko oikeasti kuulla omiaan, jos kovasti jotain sanomista odottaa?

Kumman syön ainojätskistä ensin -suklaakastikkeen vai vadelman?

Onko kuunteleminen sama kuin lukeminen?

Voiko levätä silmät auki ja silti virkistyä?

Onko pakko lähteä salille?

Pitääkö teiltä taas vaihtaa kaikki vaatteet?

Ja kuka prrrhana laittoi toisen mun parhaista ja ainoista nahkakäsineistä kuudenkympin kirjopesuun?

Ladataan...

Ladataan...
Jokiska

Vieläkin jaksan, vaikka tiukkaa tekee. Tukka putkella aamusta iltaan, vähän niin kuin Kate Reddy.

Töitä aamulla, päivällä ja vielä lasten mentyä nukkumaan illalla. Yksi koulutuspäivä, yksi oma luentopäivä Turussa sekä yhden projektin paukkunut deadline ja hirveä puristus asian korjaamiseksi. Ja sitten vielä yksi viheliäinen poskiontelon tulehdus, joka on tukkinut nenän ja pään, ja melkein aivotkin. Tehnyt minut väsyneeksi ja vaivaiseksi, muttei kuitenkaan ole nostanut kuumetta ja saanut minua pysähtymään.

Ainiin, ja sitten vielä yksi Kuutin viimeöinen oksentelukohtaus, yhdet Välkyn aamulliset kolmen tunnin lätkätreenit sekä yksi hulinaa täynnä oleva isänpäivä huomenna. Mahtavaa! Juuri tätä väsymyksestä kirvelevät silmäni tarvitsivat.

Sentään tajusin eilen olla lähtemättä päivän päätteeksi vielä firman juhliin. Oli osastopäivät ja kivaa yhteistä puuhaa, ruokaa ja juomaa ainakin iloiseen kello kymmeneen. Mieli teki, mutta järki ei antanut periksi iltatilaisuuteen lähdön kohdalla. Ja hyvä niin, varsinkin kun ottaa huomioon Kuutin yöllisen sairastelun.

Mitä minä olisin siellä juhlissa edes tehnyt puolikuntoisena? Humaltunut Duact-päissäni ensimmäisestä kaljahörpystä ja nolannut itseni huutamalla huonoja vitsejäni liian kovalla äänellä. Naureskellut aikani ja sitten jo miettinyt lähimmän taksitolpan sijaintia. Laahustanut muiden mukana nenääni vähän väliä niistäen ja Nasolinia suihkautellen aina siihen asti, kun virallinen osuus olisi ohi ja muut nuhattomat, normaalit ihmiset olisivat olleet lähdössä baariin. Olisin kuitenkin missannut ainakin osan hauskasta ihan vain siitä syystä, että olen kipeä. Samapa se sitten oli missata homma ihan kokonaan.

En ollut itse edes suuremmin ajatellut tilaani ennen peruuntuneita juhlia. Mennyt vaan ja tehnyt ihan pelkästä menemisen ja tekemisen ilosta. Mennyt kerta kaikkiaan niin kovaa, että eilen illalla Välkkykin sitten viimein vakavasti huomautti:

”Sä olet kyllä tehnyt viime aikoina tosi paljon töitä.”

”Älä ala nyt moralisoimaan. Täällä mää olen lasten kanssa ollut niin kuin ennenkin, ja parhaani mukaan,” lähdin heti kimittämään ja äkäisesti sekä ainakin omasta mielestäni oikeutetusti puolustelemaan.

”Joo joo,” Välkky jatkoi rauhallisesti.

”Mut ihan ittes kannalta. Ei ihme, että oot sairaana. Pitää kans joskus levätä.”

Ahaa, kyse ei siis tällä kertaa ollutkaan äitiydestäni tai kotihommista, vaan minusta. Omasta hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Sekä ajankohtaisesti myös terveydestäni ja elämäni varmasti sadannen poskiontelontulehduksen nujertamisesta.

Minusta, josta Välkkykin tajusi olla huolissaan ennen, kuin itse ajattelin asiaa. Miten sitä voikaan laittaa oman itsensä hoitamisen hyllylle odottamaan parempaa aikaa ja hyvin nukuttuja öitä? Miten kaikki muu voi olla tärkeämpää kuin se, miten itse voin ja jaksan? Kotona lasten kanssa leikityt leikit ja töissä hyvin hoidetut projektit. Mikään niistä ei varmasti vähän ajan päästä tunnu yhtä hyvältä, jos en ole terve ja hyvässä kunnossa.

Ei siis riitä, että jaksan, ehdin ja kykenen, jos teen kaiken oman sietokykyni rajoilla keikkuen. Missä oma rajani oikein menee? Ja kuinka lähelle sitä voin mennä, ennen kuin kaadun näkymättömän reunan yli pimeyteen? En tiedä, enkä halua sitä koittaa.

Nyt siis ei auta muu, kuin hellittää ainakin täksi iltapäiväksi ja hoidella nuhaa pois. Nukkua ainakin ensi yö kunnolla ja herätä seuraavaan aamuun vähän virkeämpänä kuin tänään. Vähä vähältä kohti valoa ja terveyttä ja tasapainoa, ja kaikkea sellaista, mikä on kaukana sairaasta.

Pages