Ladataan...
Jokiska

Vieläkin jaksan, vaikka tiukkaa tekee. Tukka putkella aamusta iltaan, vähän niin kuin Kate Reddy.

Töitä aamulla, päivällä ja vielä lasten mentyä nukkumaan illalla. Yksi koulutuspäivä, yksi oma luentopäivä Turussa sekä yhden projektin paukkunut deadline ja hirveä puristus asian korjaamiseksi. Ja sitten vielä yksi viheliäinen poskiontelon tulehdus, joka on tukkinut nenän ja pään, ja melkein aivotkin. Tehnyt minut väsyneeksi ja vaivaiseksi, muttei kuitenkaan ole nostanut kuumetta ja saanut minua pysähtymään.

Ainiin, ja sitten vielä yksi Kuutin viimeöinen oksentelukohtaus, yhdet Välkyn aamulliset kolmen tunnin lätkätreenit sekä yksi hulinaa täynnä oleva isänpäivä huomenna. Mahtavaa! Juuri tätä väsymyksestä kirvelevät silmäni tarvitsivat.

Sentään tajusin eilen olla lähtemättä päivän päätteeksi vielä firman juhliin. Oli osastopäivät ja kivaa yhteistä puuhaa, ruokaa ja juomaa ainakin iloiseen kello kymmeneen. Mieli teki, mutta järki ei antanut periksi iltatilaisuuteen lähdön kohdalla. Ja hyvä niin, varsinkin kun ottaa huomioon Kuutin yöllisen sairastelun.

Mitä minä olisin siellä juhlissa edes tehnyt puolikuntoisena? Humaltunut Duact-päissäni ensimmäisestä kaljahörpystä ja nolannut itseni huutamalla huonoja vitsejäni liian kovalla äänellä. Naureskellut aikani ja sitten jo miettinyt lähimmän taksitolpan sijaintia. Laahustanut muiden mukana nenääni vähän väliä niistäen ja Nasolinia suihkautellen aina siihen asti, kun virallinen osuus olisi ohi ja muut nuhattomat, normaalit ihmiset olisivat olleet lähdössä baariin. Olisin kuitenkin missannut ainakin osan hauskasta ihan vain siitä syystä, että olen kipeä. Samapa se sitten oli missata homma ihan kokonaan.

En ollut itse edes suuremmin ajatellut tilaani ennen peruuntuneita juhlia. Mennyt vaan ja tehnyt ihan pelkästä menemisen ja tekemisen ilosta. Mennyt kerta kaikkiaan niin kovaa, että eilen illalla Välkkykin sitten viimein vakavasti huomautti:

”Sä olet kyllä tehnyt viime aikoina tosi paljon töitä.”

”Älä ala nyt moralisoimaan. Täällä mää olen lasten kanssa ollut niin kuin ennenkin, ja parhaani mukaan,” lähdin heti kimittämään ja äkäisesti sekä ainakin omasta mielestäni oikeutetusti puolustelemaan.

”Joo joo,” Välkky jatkoi rauhallisesti.

”Mut ihan ittes kannalta. Ei ihme, että oot sairaana. Pitää kans joskus levätä.”

Ahaa, kyse ei siis tällä kertaa ollutkaan äitiydestäni tai kotihommista, vaan minusta. Omasta hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Sekä ajankohtaisesti myös terveydestäni ja elämäni varmasti sadannen poskiontelontulehduksen nujertamisesta.

Minusta, josta Välkkykin tajusi olla huolissaan ennen, kuin itse ajattelin asiaa. Miten sitä voikaan laittaa oman itsensä hoitamisen hyllylle odottamaan parempaa aikaa ja hyvin nukuttuja öitä? Miten kaikki muu voi olla tärkeämpää kuin se, miten itse voin ja jaksan? Kotona lasten kanssa leikityt leikit ja töissä hyvin hoidetut projektit. Mikään niistä ei varmasti vähän ajan päästä tunnu yhtä hyvältä, jos en ole terve ja hyvässä kunnossa.

Ei siis riitä, että jaksan, ehdin ja kykenen, jos teen kaiken oman sietokykyni rajoilla keikkuen. Missä oma rajani oikein menee? Ja kuinka lähelle sitä voin mennä, ennen kuin kaadun näkymättömän reunan yli pimeyteen? En tiedä, enkä halua sitä koittaa.

Nyt siis ei auta muu, kuin hellittää ainakin täksi iltapäiväksi ja hoidella nuhaa pois. Nukkua ainakin ensi yö kunnolla ja herätä seuraavaan aamuun vähän virkeämpänä kuin tänään. Vähä vähältä kohti valoa ja terveyttä ja tasapainoa, ja kaikkea sellaista, mikä on kaukana sairaasta.

Share

Ladataan...
Jokiska

#Meetoo ja niin edelleen. Kuka nyt siltä olisi koko elämänsä ollut turvassa.

Hyvä, että asiasta puhutaan, ja täysin väärää ja vahingollista käytöstä paheksutaan. Hyvä, että ongelmalle annetaan kasvot ja mittakaava. Hyvä, ettei vain purra hammasta ja olla hiljaa, vaikka sisällä jokin on pahasti särkynyt.

Hyvä, että yritetään, sillä yhteiskuntaa ja sen normeja voi muuttaa ihminen ihmiseltä ja varsinkin uusien sukupolvien omaksumien asenteiden kautta. Esimerkiksi Jari Sinkkosen mukaan lapsia tulee pitää lähellä ja opettaa heidät arvostamaan itseään, jotta he eivät kokisi tarvetta alistaa muita omanarvontunteensa nostamiseksi. Jotta he tietäisivät, mikä heistä oikeasti tuntuu hyvältä ja mikä pahalta. Ja jotta he tietäisivät tiukan paikan tullen, missä heidän henkilökohtaiset rajansa menevät. Sillä, niitä tilanteita, joissa näitä rajoja koetellaan, tulee eteen melkeinpä jokaisessa elämässä.

Kuitenkin, ja erittäin valitettavasti, seksuaalista häirintää on ollut aina, ja sitä tulee valitettavasti aina olemaan. Aina löytyy nimittäin se vinoutunut ja sairas mieli, joka käyttää häirintää lyömäaseena muita vastaan. Joka käyttää vaikutustaan väärin, ja joka tekee toiselle väkivaltaa vaikkakin vain muka-vaarattomien sanojen ja ajatusten muodossa. Se ei saisi olla niin, mutta kun kuitenkin on.

Ja kaikkein kauheinta on se, että tämä tosiasia mielessäni minunkin on joskus puhuttava seksuaalisesta häirinnästä, oman kehon koskemattomuudesta sekä ylipäätään oikeasta ja väärästä lapsieni kanssa. Opetettava heitä ja suojeltava, vaikkakin jo se saa heissä aikaan peruuttavaa laatua olevan muutoksen. Heidän on nimittäin opittava olemaan luottamatta ja tajuttava, ettei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää. Heidän on opittava tuntemaan myös ihmisen nurja puoli sekä kaikki se kamala, mihin jotkut ihmiset pystyvät.

Kamalaa, ja selkäpiitä kylmäävää, mutta kuitenkin totta. Kukaan ei ole turvassa, ei nyt, eikä koskaan. Niin se valitettavasti vain on, ja olisi naivia ajatella muuta.

Share

Ladataan...
Jokiska

”Toivottavasti sä kanssa kirjaat noi tunnit jonnekin,” välkky huikkaa sohvan nurkasta. On perjantai-ilta ja kello on yhdeksän. Lapset nukkuvat ja Välkky venyttelee laiskasti sohvalla vähän niin kuin tehden alkuverryttelyä kuntolätkäliigan myöhäispeliä varten.

Minä puolestani teen töitä. Ihan niin kuin olen tehnyt koko viikon. Kaksi reissupäivää Porissa ja kolme toimistolla ja siihen päälle vielä pari tuntia hommia kotona lasten nukkumaan menon jälkeen. Töissä on nyt kiirettä ja painetta, enkä minä osaa reagoida siihen millään muulla tavalla, kuin painamalla menemään vielä kahta kauheammalla tahdilla. Haluan ratkaista ongelmat ja vielä itse olla varma siitä, että laskelmat ovat oikein. Kannan huolta ja vastuuta, ja teen kaikkeni ja vähän vielä päälle.

Ja tähän sitten vielä lisäksi se, että olen jokaisen kello kuuden herätyksellä alkaneen kiireisen työpäivän päälle sännännyt kolmen jälkeen suoraan autoon ja kotiin lasten luo. Olen leikkinyt ravintolaa lukemattomia tunteja, metsästänyt kadonnutta Rekkua sohvatyynyjen välistä kerran toisensa jälkeen, rakentanut taloja ja torneja legoista ja palikoista, kutitellut, laulanut ja lukenut kirjoja. Olen ollut läsnä ja mukana. En toisella kädellä ja silmällä koko ajan kiinni kännykässä ja töissä. Olen leikkinyt ensin ja tehnyt työt vasta myöhemmin illalla. Ja olen jaksanut tämän kaiken ihan hienosti.

Miten?

Tiedän nimittäin paremmin kuin hyvin, että poltan tällä hetkellä kynttilää sen molemmista päistä. Minä, eli siis psyykeeni ja fysiikkani, ei pitkään kestä elämää ainaisessa univajeessa. Väsymyksen aiheuttamalle masennukselle ja pahantuulisuudelle on juuri nyt olemassa kaikki edellytykset, mutta jostain kummallisesta syystä äreys, kärsimättömyys ja yleinen kireys pysyvät poissa. Näin väsyneenä minun pitäisi äitiyslomilla opitun kaavan mukaan olla jo siinä vaiheessa, jossa itkeskelen iltaisin milloin mistäkin, ja valitan itseäni säälitellen elämäni muka-kupruisuudesta.
Nyt en sitä kuitenkaan tee. Ei ole tullut mieleenikään.

Lasten kanssa on nimittäin kaikesta sähellyksestä huolimatta ollut ainoastaan kivaa. Välkynkään kassa en ole jaksanut tapella kaiken maailman pikkujutuista niinä harvoina hetkinä, kun hän on oikeasti ehtinyt hetken istumaan lähellä ja kuuntelemaan, mitä minulla on ollut mielen päällä. Työtkin luistavat ja saan asioita tapahtumaan mielestäni vielä tehokkaammin kuin ennen.

Voisiko olla niin, että hyökyaaltokiirenkin kanssa on mahdollista pärjätä, kunhan vain elämän kaikkien asioiden välillä vallitsee juuri sopivan sekainen tasapaino? Siis vähän tähän tyylin, että; välillä rankaksikin käyvä työni auttaa minua jaksamaan paremmin kotona, ja perheeni auttaa minua puolestaan jaksamaan ja säilyttämään järkeni töissä. Pradoksaalista, mutta omalla kohdallani näköjään kuitenkin totta.

Tilanne oli nimittäin molempien äitiyslomieni kohdalla aivan toinen. Tuolloin välillä tuntui siltä, että seinä oli todellakin nousemassa vastaan; kotielämää, vaipanvaihtoa ja legoleikkejä oli lopulta aivan liikaa. Ja aina vain sitä samaa. Minun pääni ei sitä kestänyt, sillä sen elinehto on näköjään vaihtelu. Se, että yhdessä hetkessä saa keskittyä yhteen asiaan ja toisessa toiseen. Se, että saa pitää useita asioita lähellä, mutta kuitenkin sopivan etäällä itsestään niin, että kaikki pysyy jonkinlaisessa hallinnassa siinä sekaisessa tasapainotilassa.

Siinä tilassa on nimittäin yllättävän hyvä olla, vaikka huomaankin melkein joka päivä säntääväni työpaikaltani kotiinpäin sellaisella kiireellä, että lähes tulkoon juoksen käytävänpätkän portaisiin ja portaista autolle tietokonelaukku olalla villisti viuhkien. Samalla käytävällä kanssani istuvat työkaverini luulevat varmaan minun olevan hullu, mutta ei sen väliä. Hulluahan tämä on, mutta kuitenkin kivaa.

Silmäni ovat kasvavasta univelasta huolimatta auki ja suhteellisuudentajuni pelaa. Ja se, että jaksan illasta toiseen innostua töiden päälle vielä leikkimään ja nauttimaan lasten seurasta, tuntuu hyvältä. Minä osaan olla läsnä ja pystyn olemaan onnellinen, vaikka olen väsynyt.

Olen oikea superäiti. Minä, minä itse.

Share

Pages