Ladataan...
Jokiska

 

Kylmät ja kosteat aamut, pimeät illat. Tukka putkella painetut työpäivät, ruuhka-ajat kehä kolmosella, kello neljän kauppareissut ja päivän leikkien jäljiltä ruokottomassa kunnossa oleva koti. Ja sitten vielä syksyn ekat flunssat. Aah! Toistaiseksi vielä kaikilla muilla paitsi minulla, mutta kuitenkin. Unet ovat tässä taloudessa olleet viimeisen viikon aikana kortilla ihan joka iikalla, nuhaa tai ei.

Eipä siis ole ihme, että olen taas jokseenkin sekaisin. Autossa istuminen on kipeyttänyt selän ja riittämätön lepo sekoittanut hormonitoiminnan. Liikkumaankaan en ole päässyt, tai ehtinyt… tai no, ok; mennyt kertaakaan sen vähän reilun kuukauden aikana, jolloin olen ollut töissä. Välkynkin kanssa olen kinannut vähän väliä, ja lasten suhteen olen puolestani kärsinyt huono ja riittämätön äiti -syndroomasta.

Ja mikäs sitten auttaisi tähän kaikkeen? Tekisi olon paremmaksi ja mielen virkeämmäksi? No, tietenkin löhöilta telkkarin edessä kurkkukipua ja flunssakolotusta potevan välkyn sekä parhaiden kavereideni Benin ja Jerryn kanssa. Kyllä jätski on nimittäin poikaa. Niin hyvää, että siinä ihan sielukin virkistyy, kun heiluttaa lusikkaa suun ja purkin väliä ja samalla imee itseensä sinistä valoa ja höttöistä hattaradataa alati vain hitaammalla ja hitaammalla käyviin aivoihini.

Harmi vaan, että tämä itsepetos toimii vain sen hiljaisen illan hetken. Jätski, tai ylipäätään minkäänlainen sokeri, ei tee minulle hyvää, vaan päinvastoin aiheuttaa viikon turvotuksen ja selittämätöntä pahaa mieltä. Telkkarin edessä löhöäminenkään ei loppupeleissä ole lepoa. Nukkuminen on, ja kaikki, mikä on siitä pois iltakympin jälkeen, ei ihan aikuisten oikeasti kannata. Ja pahinta tässä kaikessa on vielä se, että minun jos kenen pitäisi todellakin tietää paremmin.

Noh, maanantaina otinkin itseäni niskasta kiinni ja menin yhdeksältä nukkumaan. Se toimi, sillä kolmelta alkaneen Kuutin peittely- ja nenänpyyhintärumban möyhentämänä en sitten aamuyöllä paljon enää nukkunutkaan. Sama kuvio toistui myös tiistaina sillä erotuksella, että jumppasin vatsaa, selkää ja peppua sekä venyttelin illalla telkkarin edessä. Ja kappas kummaa, yöherätyksistä huolimatta lähdin tänään töihin virkeänä, eikä selän jäykkyydestä ollut tietoakaan.

Hmmm… ajattelin. Itsestään huolehtiminen ja parempien valintojen tekeminen siis kannattaa. Valitettavasti. Herkkuja kun minulla tekee tasaisen tappavan tahtiin mieli varsinkin näin iltaisin. Mutta ei kuitenkaan tänään. Päätin. Ja nakkasin lehtikaalit uuniin. Tänään meilläkin on nimittäin tarjolla jotain vähän parempaa; maukasta ja rapeaa, mutta kuitenkin terveellistä ja kevyttä. Ja niiiiin hyvää. Varsinkin, jos paistaa kaalit mahdollisimman rapeiksi ihan siihen palamisen rajalle.

Tässä resepti. Saa ja kannattaa käyttää, mut ei tietenkään oo pakko.

 

LEHTIKAALISIPSIT

  • 1 pss Lehtikaalia
  • Oliiviöljyä
  • Suolaa

Pese lehtikaalit ja kuivaa ne hyvin. Itse en pessyt, sillä katsoin, että ostamani kaalit olivat kohtalaisen mullattomia sekä kotimaisia, ja minulla oli kiire.

Revi kaalinlehdet sipseiksi, mutta jätä suurimmat ja paksuimmat lehtiruodit pois. Laita kaalit kulhoon tai suoraan leivinpaperin päälle uunipellille. Ripottele sipsien päälle oliiviöljyä sekä vähän suolaa ja sekoita.

 

Levitä sipsit tasaisesti pellille. Paista uunin keskitasossa 150°C noin 20 minuuttia, kunnes sipsit ovat kunnolla rapeita, mutta eivät vielä mustia. Itse käytin kahta peltiä, jotta kaalit paahtuisivat tasaisemmin, ja paistoin koko satsin kerralla 140°C:ssa kiertoilmalla. Useista nettiohjeista poiketen, en kääntänyt sipsejä kertaakaan paiston aikana, ja mahtavia niistä tuli näinkin.

Share

Ladataan...
Jokiska

… kirjoitan taas pitkästä aikaa jotain. Istun sohvalla ilman agendaa ja tekemistä. Hörpin vihreästä pullosta Beck’siä (siis sitä alkoholitonta rakas mummo, joka kuitenkin luet tämän ja naputat), piipitän koneen näppäimiä ja vilkuilen samalla TSH:n ykkösosaa telkkarista. Heaven.

Aah, mitä autuutta onkaan, kun ei hetkeen tarvitse viitsiä tehdä yhtään mitään. Ei edes tarvitse huvittaa, ja sekin on ok. Lapset on syötetty, leikitetty, halittu ja nukutettu. Välkyn kanssa on katsottu leffaa. Lattiat on imuroitu ja pyykit viikattu. Ja työtkin on tehty, ainakin tämän päivän osalta.

Nyt saan vaan olla, oma itseni ja omassa itsessäni. Ilman, että kukaan minua haluaa tai tarvitsee tekemään yhtään mitään. Paitsi, että hiukset minun on vielä tänä iltana aivan pakko pestä. Muuten ei tällä rasvapehkolla ole huomenna ihmisten ilmoille menemistä.

Ja mitä olen sitten näiden kolmen viikon aikana oppinut? No, ainakin sen, että kotivanhemman roolin vaihtaminen päittäin Välkyn kanssa oli meille todella hyvä ratkaisu. Molemmat lapset ovat tottuneet vähentyneeseen äitiaikaan näennäisen hyvin, jopa pieni Nyytti kutiavista ikenistään huolimatta. Kotiin on aina ollut kiva tulla, ja illat ovat kuluneet junaleikeissä ja taaperokärryä lykkien ihan liian nopeasti.

Mutta toisaalta, kotoa on myös ollut kiva lähteä. Työt ovat alkaneet vauhdilla, ja minulla on ollut sielläkin todella kivaa. Välillä olen tietenkin ollut uusista järjestelmistä ja käytännöistä ihan ulalla, ja sitten taas myöhemmin huomannut, miten hienosti vielä osaan ja muistan erilaiset jutut ja vanhojen projektieni kiemurat. Olen saanut uusia haasteita ja mielenkiintoista mietittävää. Ja sitten olen vain suihkinut menemään ja ollut työhön uppoutuessani onnellinen.

Ja sinä aikana, kun en ole ollut uppoutuneena varsinaisiin työtehtäviini, minulla on myös ollut hauskaa. Olen höpöttänyt ja hirnunut, louskuttanut leukojani niin vanhojen kuin uusienkin tuttavuuksien kanssa. Olen nauranut lähimpien työkavereideni kanssa yhdessä Välkyn videoille, joissa Nyytti melkein nukahtaa ruokapöytään, kikattaa Kuutin jutuille ja kiipeää itsepintaisesti ylös sohvalle. Olen huomannut, että minusta ihan oikeasti tykätään, ja, että minäkin ihan oikeasti pidän ympärilläni olevista ihmisistä.

Viimeisen kolmen viikon aikana olen kuitenkin myös oppinut, mitä on turhautuminen. Se on nimittäin Kehä III:n ruuhka lentokentän ja Tuupakan välillä itään päin ajettaessa puoli neljästä viiteen joka ikinen työpäivä. Kolme kaistaa, ja bussikaista päälle, mutta silti sitä siinä vaan madellaan. Ihan viime metreillä kodin häämöttäessä jo parin liittymän päässä. Hohhoijaa. Onneksi on liukuva työaika, aikaiset aamut ja kello kolmen kotiinlähdöt. Ilman niitä tulisin varmaankin hulluksi.

Tai sitten ehkä sittenkään en, sillä olen keksinyt yleiseen työajo- ja ruuhka-ahdistukseeni kohtalaisen tehokkaan lääkkeen, joka maistuu hyvältä nyt jo toista viikkoa; Nimittäin äänikirjat. Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin. Nehän ovat nerokkaita, ja saavat mielettömän autossa nököttämisen tuntumaan aika ajoin jopa rentouttavalta. Enemmän omalta ajalta ja mukavuudelta, kuin turhuudelta.

Äänikirjojen kanssa minä olenkin sitten viime viikot viihtynyt. Niinkin hyvin, etten melkein ole malttanut laskea kuulokkeita korvistani työpisteelleni päästyäni. Tämän kohdan vielä kuuntelen. Tää on niin hauska. Niinpä, mutta kuinkahan monta kertaa Mielikuvituspoikaystävän voi peräjälkeen kuunnella niin, että se vielä naurattaa. Ja koskakohan koittaa se päivä, kun oikeasti unohdan ottaa ne kuulokkeet pois kokonaan.

Eli siis; Kolme viikkoa töitä. Ei pelkkää hyvää, muttei myöskään kauheasti pahaa. Paitsi yhdellä kotimaan työreissulla auton penkissä kipeytynyt selkä. Hohoijaa. Pitää sittenkin alkaa jumpata. Heti. Nyt. Ylös. Ja en varmana!

Share

Ladataan...
Jokiska

Perjantai-ilta ja sohva.  Lasten Pikkukakkonen ja Välkyn lätkätreenit. Minä ja kännykkä ja pitkän tauon jälkeen eilisiltana viimein valmiiksi kirjoittamani blogiteksti. Siinä kerrotaan töihin paluusta ja arjesta, ja se piti julkaista nyt. Mutta sitten tuli Turku ja kamalat uutiset. Sitten tuli huoli kaikista omistani ja varsinkin niistä kaikkein tärkeimmistä. Sitten tuli ahdistus ja hämmennys ja voimaton olo. Ja sitten tuli myös päätös.

Nimittäin päätös siitä, että minä en aio välittää. En ajattele, en vello, enkä turhaan vääntele ja surkuttele. Jatkan vain elämääni ihan niin kuin ennenkin luottaen siihen, että tällaista ei oikeasti tapahdu, ja, että kaikki kamala on vain pahaa unta, joka menee pian ohi. Kaikki minulle tärkeät ihmiset ovat turvassa ja vielä ne kaikkein rakkaimmat tässä ihan vieressä.

Jo heidänkin takiaan luulen, että minun pitää vain tymänä ja ajattelemattomasti jatkaa, ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se ei ole epäkunnioitusta tilanteen vakavuutta ja surkeita ihmiskohtaloita kohtaan, vaan yksinkertaisesti se ainoa keino, joka omalla kohdallani toimii. Muuten alan ajatella liikaa. Alan pelätä ja alan varoa. Enkä minä halua elää niin. En nyt, enkä koskaan. Enkä halua sitä myöskään lapsilleni opettaa.

Tällaista siis tänään. Voimia Turkuun ja kaikkialle muuallekin. Työnaloitusjuttu tulee sitten huomenna.

Share

Pages