Ladataan...
Jokiska

Tosi kiva juttu, kun sulla on äitiyslomankin aikana jotain omaa,” eräs tuttuni kommentoi bloggaustani naamakirjassa.

Joo, onhan se kivaa, mutta se ei ole se syy, miksi minä kirjoitan.

 

”Aika hienoa, että pääsit sinne Lapsimessuille bloggaajana,” yksi toinen tuttu kehui livenä.

Jep. Kiva, että pääsin sinne, vaikkakaan se ei ole se syy, miksi kirjoitan.

 

Eikö ookin aika jännää, kun porukka lukee niitä sun juttuja, ja sit vielä jotkut kommentoi,” paras ystäväni toitotti.

Ihan tosi jännää ja kivaa, mutta sekään ei ole se syy, miksi kirjoitan.

 

Totuushan nimittäin on, että minä kirjoitan ihan vain itselleni. Pistän muistiin tapahtumia, ajatuksia ja tunnelmia tästä ajasta, jota juuri nyt elän, ja samalla yritän myös muistella sitä kaikkea, minkä koin ja kävin läpi ensimmäisen äitiyslomani aikana. Minähän nimittäin yritin blogata jo silloin kaksi vuotta sitten, mutta homma ei jotenkin vain onnistunut. Ajatukseni harhailivat ja sormet haroivat tyhjää tietokoneen näppiksellä. Mistään ei tullut valmista ja homma muuttui mukavasta harrastuksesta pakkopullaksi ja merkiksi siitä, kuinka minua ei todellakaan ole tehty kirjoittamaan, ennen kuin edes pääsin kunnolla alkuun.

Oikeastaan, ensimmäisen äitiyslomani aikana minulta ei onnistunut kirjoittamisen lisäksi paljon mikään muukaan. Aloittamani kurssit jäivät kesken, kuntoilut tekemättä, mammakaverit hankkimatta ja koti sisustamatta. Kaikkien näiden muiden aikaansaamattomuuksien kanssa olen pystynyt hyvin elämään, mutta tekstien ja muistiinpanojen puuttuminen tuosta ajasta, joka kuitenkin muokkasi minua ihmisenä hyvin paljon, on harmittanut minua jälkeenpäin.

Niinpä tällä kertaa päätin tehdä toisin. Kirjoittaisin mistä milloinkin tekisi mieli, ja erityisesti kirjoittaisin siitä, miltä minusta tuntuu. Kirjoittaisin meistä neljästä ja siitä, mitä me puuhaamme perheenä yhdessä. Ja ennen kaikkea, kirjoittaisin lapsista ja pistäisin muuallekin kuin vain aivojeni kovalevylle merkin siitä, miten mahtavia ja suloisia ihmisenalkuja he ovat.

Noh, joistain näistä aiheista olenkin nyt tässä blogissa jo kirjoitellut ja toisista en. Yhä edelleen kuitenkin aion kaikesta kirjoittaa. Tällä kertaa en nimittäin luovuta, vaan aion nauttia näppiksen napsutuksesta ja luomisen riemusta sekä ihan vain siitä, että tiedän saavani aikaiseksi jotain sellaista, mikä aikaisemmin ei ole onnistunut. Ja ensimmäisen äitiyslomani saamattomuutta paikatakseni, aion myös jatkossa kirjoittaa enemmän menneistä. Merkitä muistiin tarinoita Kuutin odotuksesta sekä ensihetkistäni äitinä. Kertoa synnytyksistä, imetyksestä, nukkumisesta, syömisestä, vaipan vaihdosta ja ihan vain olemisesta.

Nimittäin, tällä kertaa minä nimittäin vihdoinkin tiedän, mitä olen tekemässä; Minä kirjoitan, koska se on kivaa. Kirjoitan muistiin, kirjoitan itselleni, kirjoitan aarteeksi ja kirjoitan opiksi. Kirjoitan, jotta tajuaisin nyt ja aina, miten ihanaa elämää olen saanut pikkuisteni kanssa elää ja, miten paljon olen saanut heidän myötään oppia ja kokea.

Share

Ladataan...
Jokiska

Lapsimessuilla oli samalla kivaa ja kamalaa. Tekemistä ja katsomista riitti, into oli kaikilla piukassa ja kotiin tultiin väsyneinä, onnellisina sekä ehjin nahoin.

Mutta mikä sitten oli kamalaa? No lähinnä se, että koko paikka oli ihan tupaten täynnä porukkaa. Joka puolelle piti jonottaa (paitsi vessoihin, joista löytyi myös joka käynnillä vessapaperia, pisteet siitä Messukeskukselle) ja minun piti koko ajan pitää ihan tosissaan kiinni Kuutin kädestä, jotta varsahypyillä ja varvasjuoksulla edennyt pikkurimpuilija ei olisi hävinnyt tungokseen. Lounaspaikkaa oli vaikea löytää, suosituimpien näytteilleasettajien osastoille oli pitkät kiemuraiset jonot ja jopa lapset joutuivat odottelemaan vuoroaan lähestulkoon jokaiseen touhupisteeseen.

Kaiken kaikkiaan Kuutin kanssa Lapsimessuilla viettämämme lauantaiaamupäivä oli ainakin minulle täynnä hikeä ja hätäilyä, ja henkisiä kiitoskumarruksia itselleni siitä, että olin sentään tajunnut jättää Nyytin kotiin isänsä kanssa. Mutta päivään mahtui myös paljon muuta; nimittäin naurua ja ihastelua. Sekä tietenkin kahdenkeskeistä aikaa Kuutin kanssa. Se oli reissussa kaikkein parasta. Samoin kuin se miten iloisia ja mukavia lähestulkoon kaikki messuilla tapaamamme ihmiset olivat. Sillä, vaikka kaikkialla oli ahdasta, niin tilaa sai aina, ja vaikka jokin juttu ei heti onnistunut, niin pian oli joku auttamassa. Ja kaikkiin ystävällisiksi ja ymmärtäväisiksi tarkoittamiini äidiltä-äidille –hymyihini vastattiin aina vähintäänkin samalla mitalla. Ah, miten se olikaan mukavaa!

Siis loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ensi kerralla osaan kyllä tehdä muutaman asian paremmin, aloittaen siitä, etten iske messuille tasan samaan aikaan puolen Helsingin kanssa, eli siis lauantaina kello kymmenen. Tämän lisäksi muistan ainakin seuraavat jutut. Saa käyttää, ja ensi kerralla ainakin minun on myös pakko:

1. Keskity olennaiseen

Unohda omat messuttelut ja vietä hauskaa aikaa lasten kanssa. Molempiin asioihin ei yksien päikkäreiden rytmillä jää millään aikaa, ja lapsi jaksaa karkilla lahjottuna seistä paikallaan vain muutaman minuutin. Älä siis shoppaile, vaan leiki ja nauti, tai sitten ota isi tai mummo mukaan lapsenvahdiksi.

2. Pue itsellesi hienkestävä paita

Valitse jotain tummaa ja trikoista, älä missään nimessä valkoista kauluspaitaa, äläkä varsinkaan repun kanssa. Oma paitani oli nimittäin ihan säädyttömän näköinen ja repun olkaimien kohdalta ikävästi rypistynyt heti ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen myöhemmin päivällä rinnuksiin tarttuneista pilttisosenäytteistä puhumattakaan… Hohhoijaa.

3. Ota lapselle mukaan sisätossut ja itsellesi nauhattomat kengät

Useimmille leikkialueille ei saa mennä kengät jalassa, ja samat säännöt koskevat myös aikuisia. Lapsille kätevimmät jalkineet ovatkin siksi tossut, joita ei tarvitse riuhtoa joka välissä päälle ja pois. Ja itselleni otan ensi kerralla kengät, jotka saan jalkaan alle viidessä sekunnissa. Ilman nauhojen solmintaa! Ei ole nimittäin mitään kamalampaa, kuin yrittää sitoa kengännauhoja, pidätellä jo seuraavaan kohteeseen silmänsä iskenyttä Kuuttia, sutia hiuksia pois silmiltä ja huolehtia omista lemppari skinny jeanseista (Huom! Sinkkuelämää ref.) pilkistävästä rekkiksestä samaan aikaan. Hohhoijaa ^10.

4. Ota lounaseväät mukaan

Siellä, missä on messut tai muu iso tapahtuma, on myös paljon porukkaa. Ja siellä, missä on paljon porukkaa, on jonoja, ja siten vähemmän vapaita paikkoja ruokaravintoloissa. Ja lasten kanssa kun ei ole niin kiva jonottaa yhtään mihinkään, varsinkaan syömään. Siksi ainakin meillä tulee jatkossa olemaan mukana reppuun pakatut lounaseväät (ei vain pikkupurtavat, vaan ihan kunnon safkat, ja ruokailuvälineet!).

5. Älä unohda metrilakua!

Mieti kotia ja niitä, jotka siellä ovat kiltisti odottaneet ja viihdyttäneet vauvaa koko Messupäivän ajan. Mieti viimeistään siinä vaiheessa, kun olet jo suuntaamassa ovesta ulos ja ohitat viimeistä metrilakuständiä. Kaikki nimittäin pitävät tuliaisista, ja metrilakusta sekä siitä, että osoitat ajatelleesi heitä päivän aikana. Metrilakut siis kannattavat aina, kunhan vain varmistaa, että niitä todellakin riittää ihan sinne kotiin asti.

Share

Ladataan...
Jokiska

Miten voi olla, että minusta tuntuu päivän päätteeksi siltä, etten ole kunnolla ehtinyt bondata kummankaan lapsen kanssa koko päivänä, vaikka olen täyspäiväisesti molempien kanssa kotona? Enkö juttele kummallekin milloin mitäkin, katso silmiin ja hellittele? Kyllä, tavallaan, mutta ehkä en sittenkään tarpeeksi.

Nimittäin verrattuna siihen huomion määrään ja aktiiviseen kanssakäymiseen, jonka kohdistin yksin Kuuttiin hänen ollessa vauva, molempien pikkuisten on nykyään pärjättävä huomattavasti vähemmällä. Koko ajan, kun puhun toisen kanssa, tähyilen toisen puuhia silmäkulmastani. Kun hellittelen toista, niin jaan huomiota myös toiselle, ja kun laulan yhdelle, niin laulan samalla molemmille. En jotenkin vain osaa kovin hyvin keskittyä vain yhteen lapseen kerrallaan silloin, kun molemmat pyörivät yhtä aikaa jaloissani. Olen koko ajan joka paikassa ja siksi tavallaan en koskaan missään. Tai varmaankin olen, mutta silti painin riittämättömyydentunteiden kanssa harva se päivä.

Suurin sudenkuoppani riittämättömyyden kanssa on pelkoni siitä, että toinen jää ilman tai selvästi vähemmälle, jos en koko ajan pidä molemmista yhtälailla huolta. Tämä aiheuttaa sen, että minulla on valtava tarve jatkuvasti tasapäistää jakamani huomio molempien lapsien kesken, ja huomioida molemmat pikkuiset vuorotellen nopeissa sykleissä. Kato tää leegopoika menee tänne ylös! Huiii, kun on hurja liukumäki! Katoppa mitä Nyytti on puolestaan löytäny? Maistuukos se kirahvi hyvältä maistuuko? (ja saamaan aikaan se leegopoika jo koputtaa mun olkapäätä, koska leikin juoni katkesi Kuutin kanssa juuri parhaimpaan kohtaan).

Ja kuten esimerkistänikin jo huomaa, tämä kaikki johtaa lopulta siihen, etten koe keskittyväni oikein kumpaankaan lapseen kunnolla, tai ainakaan sillä intensiteetillä, kuin itse haluaisin keskittyä. Kaikki leikit jäävät aina kesken ja minä poukkoilen päivät pitkät lasten ja kotihommien välissä kuin peura ajovaloissa. Hohhoijaa, ja niin ikävää, kun sitä näin illan pimeinä tunteina oikein kunnolla miettii

Mutta onko harmitus riittämättömyydestäni vain yksin minun ongelmani vai harmittaakohan tämä lapsiakin yhtä paljon kuin minua? Varmasti juuri siinä hetkessä, kun jokin kiva leikki tai puuha keskeytyy, lapsia harmittaa, mutta suuressa mittakaavassa luulen, että ei. He ovat nimittäin molemmat tottuneet tähän kaaokseen sekä äitinsä huomion alituiseen poukkoiluun, ja kehittyvät kaikesta tästä huolimatta ihan normaalisti.

Itse asiassa, Nyytin neuvolalääkäri totesi pojan 4 kk-tarkastuksessa, ettei pikkuinen kärsi huomion vähyydestä, vaikka minulla onkin kahdenkeskeisiä hetkiä antaa hänelle paljon vähemmän kuin aikanaan Kuutille. Hän ei nimittäin tiedä paremmasta, eikä osaa edes kuvitella maailmaa, joka pyörisi vain hänen ympärillään. Hänen maailmassaan heitä lapsia on aina ollut kaksi, ja hänkin on melkeinpä alusta asti joutunut odottamaan vuoroaan sekä oppinut jakamaan äidin sylin ja katseen.

Mutta entäs sitten Kuutti? Tyttöhän oli ainokainen ja ehdoton ykkönen aina siihen asti, kunnes pikkuveli syntyi. Ainakin vauvan tulo oli vähän alle kaksivuotiaalle Kuutille aivan selvä shokki. Kuutti oli aluksi selvästi ymmällään tapauksesta, vaikkakin hän ymmärsi hyvin nopeasti Nyytin olevan täysin riippuvainen minusta. Kuuttihan on aina ollut toisaalta täyttä touhua ja dynamiittia ja toisaalta hyvinkin ujo ja herkkä tapaus, eikä hänellä mennyt kauaa tajuta, että äiti oli nyt hetken aikaa pakon sanelemista syistä hieman enemmän kiinni Nyytissä kuin hänessä. Aikaperspektiiviähän tyttö ei tietenkään vielä tuolloin pystynyt käsittämään, mutta vakuutimme Välkyn kanssa molemmat hänelle, että tilanne oli vain väliaikainen, ja, että Nyytti kasvaisi isoksi ja hänelle sopivaksi leikkikaveriksi alta aika yksikön.

Helppoa alku ei siltikään ollut, ja muistan elävästi ainakin yhden kerran ensimmäiseltä viikolta, jolloin minun piti lukea Kuutille iltasatu ja peitellä tyttö nukkumaan muutaman sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Peittelystä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä jo aikaisemmin nukkumaan peitelty Nyytti avasi nälkäisen kitansa ja sanaisen arkkunsa kesken tarinan. Yritin selittää Kuutille, että minun piti mennä, ja pieni tyttöni istui sängyllä ja ymmärsi. ”Mamma, vauva.” Hän sanoi ja osoitti makuuhuonettamme kohti. ”Här minä.” Hän jatkoi ja puhkesi itkemään.

Ja voi, kun minäkin siinä tilanteessa sulin. Sulin kuin lumiukko, ja vollotin kyyneleitä pienen ihmisen pahan mielen takia. Mutta siitäkin päästiin nopeasti eteenpäin, ja pikkuhiljaa arki otti perheestämme vallan, ja kaikki asettui uomiinsa. Kuutti tottui Nyyttiin ja Nyytti Kuuttiin, ja molemmat tottuivat siihen, että äiti ja isi, aivan kuten kaikki muukin pitää jakaa. Ja hyvinhän meillä kaikki on lopulta mennyt, ajoittaisista riittämättömyydentuskista ja lasten huomionhakuisuuskohtauksista huolimatta.

Luulen, että tässä meitä auttoi se, että Kuutti oli kuitenkin niin pieni Nyytin syntyessä. Pienen ihmisen muisti ei nimittäin ole kauhean pitkä, ja uudesta normaalista muodostui hänelle nopeasti se ainoa tapa olla ja elää. Kuutti hyväksyi ja tottui, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö hän välillä varmasti kaipaa enemmän huomiota. Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin myös minä kaipaan enemmän kahdenkeskeistä aikaa tyttäreni kanssa. Aikaa vain meille ja aikaa leikkiä leikit kunnolla loppuun, sekä kerrankin aikaa rauhassa kuunnella, mitä pikkuisella on sanottavaa.

Ja kun arki kahden pienen kanssa kotona on sellaista kun on, niin se kahdenkeskeinen aika pitää sopia kunnolla etukäteen Välkyn kanssa ja merkitä kalenteriin muistutuksen kera. Tänään aamupäivällä minulla on aikaa vain Kuutille. Tänään me mennään yhdessä uimaan tai leikkimään ihan kahdestaan ja jätetään pojat kotiin. Tänään tehdään vain meidän juttuja ja ollaan onnellisia yhdessä; yksi äiti ja sen maailman mahtavin pieni tyttö!

Share

Pages