Ladataan...
journey

Ystävälläni Alicella ja minulla on yksi tarina, jota rakastamme kertoa uusille ystävillemme ja tutuille: Tapahtui kerran Sardiniassa.

Matkustimme Algheroon, Länsi-Sardiniaan sesongin ulkopuolella, koska meillä molemmilla oli (taas kerran) ikävä Italiaan ja lennot Sardiniaan olivat edullisimmat. Keskellä tenttiviikkoa meillä ei ollut aikaa tehdä minkäänlaista taustatutkimusta. Lähtöä edeltäväni iltana katsoin Google Mapsista, missä päin Sardiniaa Alghero on. Okei, selvä juttu, ja kävimme nukkumaan. Meillä ei siis ollut minkäänlaista käsitystä, mitä Algherossa voi tehdä tai mikä siellä on kiinnostavaa. Lennolla teimme päätöksen, että matkalla olisi kaksi päämäärää: runsaasti unta ja hyvää ruokaa.

(Olipa todella virkistävää matkustaa noin, kun yleensä aina luen hirveät määrät ennen matkojani, suunnittelen ja pohdin, kyselen kavereilta, mikä on mielenkiintoista jne.)

Päivät Algherossa olivat mukavia. Kävelimme ristiin rastiin kaunista kaupunkia, istuimme merenrannalla, joimme viiniä ja ruokailimme kahdessa erinomaisessa ravintolassa (kyllä, vain kahdessa...hahha). Muuhun emme alkulomasta kyenneet, sillä edellisellä viikolla ollut WTO-lain tentti oli lievästi sanottuna vienyt kaiken energian. Neljän hitaan ja rauhallisen päivän jälkeen rutiininomaiset puuhamme kuitenkin alkoivat kyllästyttämään. Olimme käyneet molempien - joskin aivan ihanien - naapuriravintoloiden listat läpi, merellä oli todella kylmä (ja meillä pelkkiä hellevaatteita, koska emme olleet muistaneet tarkistaa säätiedotusta) ja kaupunki alkoi tuntua jo vähän liian rauhalliselta ja unenomaiselta. Päätimme suunnata paikalliseen turistitoimistoon ja pyytää vinkkejä.

Kaikki kolme virkailijaa kehottivat meitä menemään Capo CacciaanMolto bella! Si! Bellissima! On niin kaunista siellä, he sanoivat yhteen ääneen. Selvä homma, Alice ja minä totesimme. Sinne siis. Kysyimme, josko siellä voisi käydä picnicillä. Kyllähän siellä voi, yksi virkailija totesi, mutta ennemmin sinne kannattaa mennä maiseman takia. Alice ja minä totesimme, että kaunis maisema on mitä parhain paikka picnicille - kohti Capo Cacciaa siis.

Riensimme kaupan kautta bussiin ja kuuntelimme tyytyväisinä Iggy Azaleaa iPodilta. Jee jee, vihdoinkin me olemme back in the businezz, tässä energisina kohti kivaa iltapäiväpicniciä.

Perillä meitä odotti isohko asfalttiparkkipaikka ja opas, joka kysyi olemmeko tulossa grottoon. Öö, no itse asiassa olemme tulossa picnicille, totesin ooppaalle ja bussikuskille. Katselimme hetken ympärillemme Alicen kanssa. Ei mitään vihreää. Vain asfalttia ja kaunis meri, sekä upeita pikkuvuoria. No, ehkä me sitten tullaan sinne grottoon. Kysyin vaivihkaa Alicelta, tietääkö hän, mikä on grotto. Kai se on jonkinlainen luola, Alice vastasi. Jätimme picniceväät bussikuskille ja lähdimme oppaan matkaan.

Se jos mikä kannatti. Näimme säkenöivän meren ja uskomattoman kauniin ulapan. Ja jylhiä kivisaaria joka puolella. (Myöhemmin kotona Maastrichtissa meille selvisi, että Capo Caccia on kauneinta Sardiniaa. Totta kai tämä olisi ollut listallamme, mikäli olisimme jaksaneet tehdä pientä tutkimusta Algherosta.)

Pikkuruinen polku vei meidät vuoren huipulta (vanhalta picnicpaikaltamme ;) alas upeaan grottoon, eli Neptunuksen luolaan, joka lumosi meidät täysin. Ahhh, voiko tämä olla totta, huokailimme yhteen ääneen. Kaikki kuvani grotosta ovat kadonneet, mutta muistoissani se on maaginen ja jännittävä. Aallot löivät sen sisälle hurjaa vauhtia. Tuntui, että tässä hetkessä on ihan kaikki.

Tarinamme on nyt tullut kerrottua jo niin monta kertaa, että olemme oppineet, ettei se oikeastaan huvita muita kuin meitä kahta. No, ymmärrän sen aivan täysin, emmehän aina naurultamme pysty edes saattamaan tarinaa loppuun, vaan nauramme kippurassa sanoille "grotto", "bussikuski" ja "opas". Tarinan opetus, joskin aika ilmeinen sellainen, lienee se, että joskus kannattaa kävellä paikalliseen turistitoimistoon ja kysyä matkavinkkejä, ja toisaalta, olla vastaanottava universumin pienille yllätyksille - grotoille ja muille. 

Ladataan...
journey

Sylvia McEwan, Conversation, oil on canvas

Sylvia McEwan, Seated Figure XX, oil on linen

Sylvia McEwan, Woman #1, oil on paper

Sylvia McEwan, Woman #2, oil on paper

--

Voisin viettää päiväkausia katsellen australialaisen Sylvia McEwanin taidetta. McEwanin teokset ovat niin mielenkiintoisia ja herkkiä. Täynnä tunnetta ja kerrostumia, miltei historiikkeja. Ei ole vain yksi hahmo ja hänen tarinansa, vaan koko suku ja kaikki tarinat, kohtalot ja sattumukset. 

--

Sylvia McEwan's fascinating, beautiful world

Ladataan...
journey

Minä uskon, että tarvitsemme paikkoja, jotka näyttäytyvät meille taianomaisina ja joissa tunnemme elävämme. Paikkoja, joissa mieli on kirkas ja katse terävä. Olo on lempeä ja levollinen. Vatsanpohjassa kutkuttaa, kenties tänään tapahtuu jotakin vallattoman ihanaa, tai kenties lueskelemme kirjoja takkatulen äärellä ja valmistamme illalliseksi risoton. Miellyttävää yhtä kaikki.

Oma onnenpaikkani on Italia, sydämeni ja sieluni maa. (Olen melko varma, että edellisessä elämässäni olen ollut italialainen, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.) Tuntuu tietysti vähän hassulta puhua Italiasta kuin se olisi joku symmetrinen, stabiili organismi. Maahan on täynnä erilaisuuksia ja kulttuureita - on pohjoinen ja etelä, Sisilia ja Sardinia, länsi ja itä. Piemonte, Veneto, Lazio ja Apulia, kaikki omanlaisiaan. Mutta minulle, osan Italiasta kokeneelle, yhtä helppoja hengittää kaikki.

Kävimme ystäväni A:n kanssa rakkauttamme Italiaan kohtaan lävitse pari päivää sitten. Se on jotenkin niin, että Italiassa askel on kevyempi ja ryhti suorempi. Suhtautuu itseensä ja toisiin kevyemmin, mutta on silti tosi nokkela, flirttailevakin. Elämälle ja kaikelle sille upeudelle. Ja se kauneus, se jotenkin saa mielen niin virkeäksi, mutta samalla myös omat standardit kaiken suhteen nousevat. Kahvin, pastan, miesten, kirjojen. Joo, ehdottomasti. Ja kun kiittää, grazie, se tulee jotenkin tosi vahvasti ja sielukkaasti. Ei koskaan unohda katsoa silmiin ja hymyillä edes hiukan.

Tärkeintä on tietysti ruoka ja juoma. Artisokkaa Roomassa, barolo ja barbaresco Piemontessa, pizza Napolissa, caponata Sisiliassa ja gelatoa ihan kaikkialla. Kaikki ne peronit, jotka nautimme Rooman San Lorenzo -naapurustossa.

Olen oppinut italialaisilta arvostuksen ja kunnioituksen ruokaa kohtaan. Ateriat ovat tärkeitä, miltei pyhiä seremonioita. Kankaiset lautasliinat, vaikka oltaisiin ihan vain kaksistaan, alkupala, pääruoka, jotain makeaa - aprikoosi tai pikkumansikoita, fragolini, aterian päätteksi. Lasi viiniä, mikäli tilanne ja olosuhteet sen sallivat. Aterian kruunaa iloinen, hersyvä puheensorina. Ruoka on yksinkertaista ja rakkaudella valmistettua. Aamucappuccino al bar, seuraavaksi caffè. Lempirutiinini Roomassa oli rientää cappuccinolle ennen luentoja, flirttailla hetki tutun baristan kanssa ja sitten kipittää kohti yliopistoa.

Italialaisten rakkaus ja intohimo omaa kulttuuria kohtaan yllättää minut vieläkin. He totisesti tuntevat taidemaalarinsa, säveltäjänsä ja kirjailijansa. Mielestäni tämä piirre yhdistää ainakin ranskalaisia, italialaisia ja venäläisiä. Kenties muitakin kansakuntia, mutta näitä kolmea ainakin. Olen ehkä tässä kohdin vähän puolueellinen, sillä kaikki italialaiset rakkauteni ovat olleet niin uskomattoman tietoisia ja analyyttisia italialaisen kulttuurin suhteen (ja kuten me tiedämme, rakkauksilla on uskomaton vaikutus, no, vähän kaikkeen. Erityisesti odotuksiimme muiden ihmisten suhteen). Toisekseen, minusta tuntuu, että Italiassa aina joudun jossakin vaiheessa kiihkeään keskusteluun, jossa puhutaan joko Gramscista, analysoidaan Verdin trilogiaa tai postmodernismia Calvinon tuotannossa - tietysti italiaksi, joten en aina oikein pysty analysoimaan esitettyjen argumenttien totuudenmukaisuutta.

Puhetta kuvataiteesta ja arkkitehtuurista voisin kuulla loputtomasti. Kuvataiteen suhteen minulla on kaksi (joskin kategorisesti suurta) rakkautta: Renessanssi ja moderni taide. Italialainen renessanssi on vertaansa vailla (tosin ei oikeastaan pitäisi puhua kansallisesta renessanssista vaan eri kaupungin taidekehityksestä juuri renessanssin aikaan - Firenze, Milano, Venetsia jne.) ja italialaisen modernin taiteen kehitys todella mielenkiintoista.

Parhaita taidehetkiä voi Italiassa totta kai kokea museoissa (Musei Vaticani ja Galleria Borghese Roomassa; Uffizi ja Palazzo Vecchio Firenzessä; BreraNovecento ja GAM Milanossa; San Martino ja arkeologinen museo Napolissa), konserteissa ja oopperoissa, mutta myös erinomaisesti kaupungeissa ja kylissä. Antiikin ja barokin Rooma, Palladion rakennukset Venetsiassa, Brunelleschin Duomo Firenzessä...Joskus tuntuu, että Italian kauneuden näkemiseen ei riitä yksi elämä.

--

Katson Italiaa ruusunpunaisten lasien lävitse, sitä ei käy kieltäminen. On, luonnollisesti, hyvin erilaista asua Italiassa (aivan kuin missä tahansa) tai olla siellä lomalla. Ei minuakaan aina Roomassa hymyilyttänyt, kaikkein vähiten julkisen liikenteen lakkojen ja rankkasateiden aikaan. Toisekseen, kuten jokaisella maalla, myös Italialla, on omat ongelmansa. Suurin osa ikäisistäni italialaisista ystävistäni on muuttanut ulkomaille, joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. On institutionaalisia, sosiologisia ja taloudellisia haasteita ja ennen kaikkea kasvava epäluottamus maan hallintoa ja organisationaalista kulttuuria kohtaan. 

Että onhan sitä helppo ulkomaalaisena, maassa kerran pari vuodessa vierailevana rakastua ja rakastaa Italiaa. Mutta silti olen onnellinen, että minulla on tällainen rakkausmaa, jotakin, joka saa sydämeni lyömään vähän nopeammin.

--

What's your favourite country in the whole world? Mine's Italia...<333

Ladataan...
journey

Syksy, lempivuodenaikani, on ihan kohta täällä.

Olen tässä viime päivinä pohtinut, kuinka riippuvaisia vuodenajat ovat sääolosuhteista, vai ovatko vuodenajatkin mielentiloja? No, kesä ainakin on ehdottomasti ensijaisesti mielentila (joo joo, en tiedä, kannattaako tuota mielentilamantraa hokea itäsuomalaisille, joiden kesä on lähinnä ollut sadetta ja koleita lämpötiloja). Samoin kevät. Mutta syksystä ja talvesta en ole ollenkaan niin varma.

Katsokaas, kuten jo sanoin, rakastan syksyä. Putoavat lehdet, viima, keltaisen ja oranssin lukemattomat eri sävyt, syyssateet, raikas ilma. Illat pimenevät, on kiva elellä kynttilämeren keskellä ja tuplata päivittäiset meditaatiohetket. 

Ja sitten on se kaikki uuden alun symboliikka, jota fanitan myös. Tänä syksynä uusi alku häämöttää edessäni myös: muutto maahan, jonka keskilämpötila lokakuussa on 29 celsiusastetta. 

Mhhh, en ole aivan varma, kuinka syksyiseltä voi tuntua lähes kolmessakymmenessä asteessa?

(Viime vuonna New Yorkissa +25 celsiusastetta ei tuntunut kovin syksyiseltä, sen voi todeta. Lähinnä ärsytti, että vieläkin joutuu kulkemaan kesätrenssissä. Mutku mä haluun jo laittaa sukkikset jalkaan!!!) (Täysin turhaa marinaa näin jälkiviisaana ajateltuna. Ei kannata tuhlata energiaansa sääkiukutteluun, sillä ei ole olemassa käsitettä "hyvä sää".)

No, kenties syksy todellakin on vain mielentila. Tiedän, että tilanteeni on täysin #FirstWorldProblems, joten ei siitä sen enempää. I'll manage.

Uusista aluista voi nimittäin nauttia myös itselle epätyypillisissä syksylämpötiloissa. Niinpä minulla on nyt uudet hiukset (jo toiset uudet hiukset tänä vuonna - kenties se kertoo enemmän tästä vuodesta kuin allekirjoittaneesta?) ja garderobikin on vähän muuttunut. Tai no, olen joutunut kaivamaan hellevaatteet kaapeista ja miettimään, miten näyttäisin itseltäni tänä syksynä hellevaatteissani, jotka lähinnä koostuvat kaftaaneista ja värikkäistä huiveista. Minä-uniformu kun taas koostuu mustasta, minihameista ja sukkiksista. Vaatteista, jotka tänä syksynä eivät taida olla kauhean käytännöllisiä. Tilannetta ei myöskään helpota äkkirakastumiseni Emilio Puccin Spring 2012 rtw -mallistoon. 

Ahh nämä goottigypsy-vibat.

Tiukat minitopit, läpikuultavat kankaat ja maksihameet, me likeyyyy.

Note to self: tumma smokey eyes -meikki + keltakultakorut.

Napapaidat!!!!!

I die....

--

No, kenties voin yrittää kanavoida Puccin goottigypsy-vibat tumman silmämeikin, näyttävien korujen ja läpikuultavien kankaiden avulla tähän syksyyn. Napapaidat tuskin ovat hyvä idea, valitettavasti. Mutta kenties ensi kesänä Rivieralla tai Amalfi-rannikolla?

--

Photos courtesy of Matteo Volta, here.

Ladataan...
journey

Löysin maalta vanhan unelmakansioni ajalta ennen Pinterestiä. Musta muovikansio on täynnä lehdistä leikattuja inspiraatio- ja unelmakuvia. 13 vuotta sitten alkoi rakkauteni British VoguetaVogue ItaliaaTatleriaTown & Countrya ja Gloriaa kohtaan. Ja Trendia, tietysti. En tosin muista, milloin tarkalleen luin Trendiä ensimmäistä kertaa. 

Olin muuten se tyttö, joka 12-vuotiaana luki British Vogueta "kartuttaakseen sanavarastoaan". Kenties Voguen ylilukeminen selittääkin jotakin elämänvaiheitani.

Mutta niin, vaikka nuoruuden lehtirakkauksista olisi ihana kirjoittaa, takaisin nyt niihin unelmiin. Vuonna 2006 unelmani näyttivät aika, no, samanlaiselta kuin Pinterestini sisältö nyt vuonna 2017. On kuvia Isabelle d'Ornanosta, Marokko-inspiraatiokuvia, artikkeli Oualidiasta, into the light -tekstipätkä, editorial venäläisestä Voguesta. Mallilla on tumma smokey eyes -silmämeikki, iltapuku ja huumaavan kauniita jalokiviä. On kaviaaria ja samppanjaa tummansinisessä silkkipyjamassa valkoisissa Frette-lakanoissa hotellisviitissä.

Vuonna 2017 digitaalinen unelmamaailmani koostuu lukuisista julkisista ja yksityisistä Pinterest-kansioista. On BébéStella & Luna (kansio, joka on nimetty syntymättömien kakkostyttärieni mukaan, jos lasten isä olisi italiankielinen), Newnuovoménageyou'll be fine baby girl (kansio, jonka loin keskellä kivulianta eroprosessia), vacanzasecret palace ja I go, I return -vaateunelmakansio. Siellä on kaikenlaisia kuvia astiastoista rokokoonojatuoleihin ja Mantegnan töistä Maria Callaksen potretteihin. Vuosien 2006 ja 2017 kuvia yhdistää se, että ne ovat inspiroivia ja tuovat minulle iloa. Ja tietysti, kyllähän sinne jos jonkinlaisia unelmia mahtuu myös.

Unelmista puhuminen on aina vähän jännittävää, sillä kyse voi olla hyvin henkilökohtaisista asioista. Yksi haaveilee suuresta rakkaudesta, toinen terveydestä, kolmas kokonaan uudesta elämästä. Toisekseen, usein toteutumattomat unelmat koetaan epäonnistumisina. Jos tässä nyt suureen ääneen toitottaa omia unelmiaan, mutta viiden vuoden kuluttua ne eivät ole realisoituneet, olenko epäonnistunut? 

Yksiselitteinen vastaus on ei. Parasta unelmissa on se, että niitä voi muuttaa koko ajan. Yhdessä hetkessä ne tuovat kirkaskatseisuutta ja draivia - se niissä unelmissa onkin hienointa. Ja toisaalta, kenties niistä poikii vielä paljon makeampia juttuja kuin mitä itse alkuperäinen unelma, tai ajatus unelmasta, oli. Kuten myös mieltään, niin unelmia saa ja joskus jopa pitää muuttaa.

(Pienenä välihuomautuksena kerrottakoon, että itsekin olen unelmoinut vuoden sisällä talosta Apuliassa, pikkuruisella kreikkalaisella saarella ja Etelä-Ranskassa - tämä, luonnollisesti, näkyy myös Pinterest-kansioissani. Haaveilen myös aika ajoin totaalisesta nomadielämästä, että muuttaisin paikasta toiseen koko elämäni ajan. Toisaalta haaveilen myös pysyvästä asunnosta, vakioympyrästä ja siitä, että alakerran baarimikko voisi todeta, että onpa kiva, kun olet käynyt täällä joka viikko jo 15 vuoden ajan.)  

No mutta, entäs ne 13-vuotiaan unelmat, ovatko ne käyneet toteen? 13-vuotiaana unelmani oli olla merikapteeni. En (valitettavasti?) ole merikapteeni (vielä?), mutta uskoisin 13-vuotiaan itseni olevan aika tyytyväinen nykyisiin ura- ja koulutuskuvioihini. En myöskään koe olevani epäonnistunut, vaikken merikapteeni olekaan ja silloisesta unelmastani tiesivät ihan kaikki rehtoria, naapureita ja kummejani myöten. Muiden unelmien toteutumista on vaikeampi arvioida, sillä en oikein muista, mistä olen tasan tarkkaan unelmoinut, enkä myöskään ole aivan varma, mihin vuoden 2006 kuvat viittaavat. Muistelen kuitenkin, että kyseessä on vähän kaikkea: toisaalta konkreettisia asioita, kuten kauniita vaatteita ja kenkiä (Fretten lakanat, täydellisesti istuva pikkumusta), toisaalta tiettyjä tunteita, joita kuvat välittävät, esimerkiksi mielenkiintoinen elämä, rakkaus, onnellisuus tai vapaus. 

Aloitetaan niistä suurista jutuista. Juu, on ollut onnellista elämää, joskin on ollut myös surullisempia ajanjaksoja. On ollut intohimoista, maatajärisyttävää, suurta rakkautta. Komeita, parrakkaita, pitkiä miehiä. Ennen kaikkea, on ollut mielenkiintoista ja välillä jopa jännittävää. Häkellyttäviä kohtaamisia ja hetkiä, jolloin on pitänyt nipistää itseään. 

On nukuttu Fretten lakanoissa ja kaapissa on "täydellisesti istuva" pikkumusta. Olen ohjannut höyrylaivaa, tavannut David Beckhamin ja jutellut Matti Salmisen kanssa - asioita, joista olen haaveillut viime vuosien aikana. Mutta toisaalta, minulla ei (vieläkään) ole sfinx-kissaa, lapsia tai kakkosasuntoa. En puhu sujuvaa venäjää, en ole erityisen etävä huushollerska ja filosofian tietämykseni on aika pintapuolista - myös asioita, joista olen haaveillut viime vuosien aikana. 

Juuri tällä hetkellä haaveilen, että pyykkini kuivuisivat ulkona vuoden joka ikinen päivä. Ja että minulla olisi täydellisesti istuva Saint Laurentin smokkijakku. Unelmia tärkeämpää on kuitenkin se, että voin unelmoida ilman, että nykyhetkessä olisin yhtään vähemmän onnellinen tai tyytyväinen. Just nyt kaikki on mainiosti ja seitsemän vuoden kuluttua (kissan ja smokkijakun kera tai ilman) vielä paljon paremmin.

--

Dream talk.

--

Kuvat unelmakansioistani, eli:

Jessica Stam by Corinne Day for Vogue UK, October 2007, Golden Years

Kate Moss by Tim Walker for Vogue US, April 2012.

Ladataan...

Pages