Ladataan...
journey

Ystävälläni Alicella ja minulla on yksi tarina, jota rakastamme kertoa uusille ystävillemme ja tutuille: Tapahtui kerran Sardiniassa.

Matkustimme Algheroon, Länsi-Sardiniaan sesongin ulkopuolella, koska meillä molemmilla oli (taas kerran) ikävä Italiaan ja lennot Sardiniaan olivat edullisimmat. Keskellä tenttiviikkoa meillä ei ollut aikaa tehdä minkäänlaista taustatutkimusta. Lähtöä edeltäväni iltana katsoin Google Mapsista, missä päin Sardiniaa Alghero on. Okei, selvä juttu, ja kävimme nukkumaan. Meillä ei siis ollut minkäänlaista käsitystä, mitä Algherossa voi tehdä tai mikä siellä on kiinnostavaa. Lennolla teimme päätöksen, että matkalla olisi kaksi päämäärää: runsaasti unta ja hyvää ruokaa.

(Olipa todella virkistävää matkustaa noin, kun yleensä aina luen hirveät määrät ennen matkojani, suunnittelen ja pohdin, kyselen kavereilta, mikä on mielenkiintoista jne.)

Päivät Algherossa olivat mukavia. Kävelimme ristiin rastiin kaunista kaupunkia, istuimme merenrannalla, joimme viiniä ja ruokailimme kahdessa erinomaisessa ravintolassa (kyllä, vain kahdessa...hahha). Muuhun emme alkulomasta kyenneet, sillä edellisellä viikolla ollut WTO-lain tentti oli lievästi sanottuna vienyt kaiken energian. Neljän hitaan ja rauhallisen päivän jälkeen rutiininomaiset puuhamme kuitenkin alkoivat kyllästyttämään. Olimme käyneet molempien - joskin aivan ihanien - naapuriravintoloiden listat läpi, merellä oli todella kylmä (ja meillä pelkkiä hellevaatteita, koska emme olleet muistaneet tarkistaa säätiedotusta) ja kaupunki alkoi tuntua jo vähän liian rauhalliselta ja unenomaiselta. Päätimme suunnata paikalliseen turistitoimistoon ja pyytää vinkkejä.

Kaikki kolme virkailijaa kehottivat meitä menemään Capo CacciaanMolto bella! Si! Bellissima! On niin kaunista siellä, he sanoivat yhteen ääneen. Selvä homma, Alice ja minä totesimme. Sinne siis. Kysyimme, josko siellä voisi käydä picnicillä. Kyllähän siellä voi, yksi virkailija totesi, mutta ennemmin sinne kannattaa mennä maiseman takia. Alice ja minä totesimme, että kaunis maisema on mitä parhain paikka picnicille - kohti Capo Cacciaa siis.

Riensimme kaupan kautta bussiin ja kuuntelimme tyytyväisinä Iggy Azaleaa iPodilta. Jee jee, vihdoinkin me olemme back in the businezz, tässä energisina kohti kivaa iltapäiväpicniciä.

Perillä meitä odotti isohko asfalttiparkkipaikka ja opas, joka kysyi olemmeko tulossa grottoon. Öö, no itse asiassa olemme tulossa picnicille, totesin ooppaalle ja bussikuskille. Katselimme hetken ympärillemme Alicen kanssa. Ei mitään vihreää. Vain asfalttia ja kaunis meri, sekä upeita pikkuvuoria. No, ehkä me sitten tullaan sinne grottoon. Kysyin vaivihkaa Alicelta, tietääkö hän, mikä on grotto. Kai se on jonkinlainen luola, Alice vastasi. Jätimme picniceväät bussikuskille ja lähdimme oppaan matkaan.

Se jos mikä kannatti. Näimme säkenöivän meren ja uskomattoman kauniin ulapan. Ja jylhiä kivisaaria joka puolella. (Myöhemmin kotona Maastrichtissa meille selvisi, että Capo Caccia on kauneinta Sardiniaa. Totta kai tämä olisi ollut listallamme, mikäli olisimme jaksaneet tehdä pientä tutkimusta Algherosta.)

Pikkuruinen polku vei meidät vuoren huipulta (vanhalta picnicpaikaltamme ;) alas upeaan grottoon, eli Neptunuksen luolaan, joka lumosi meidät täysin. Ahhh, voiko tämä olla totta, huokailimme yhteen ääneen. Kaikki kuvani grotosta ovat kadonneet, mutta muistoissani se on maaginen ja jännittävä. Aallot löivät sen sisälle hurjaa vauhtia. Tuntui, että tässä hetkessä on ihan kaikki.

Tarinamme on nyt tullut kerrottua jo niin monta kertaa, että olemme oppineet, ettei se oikeastaan huvita muita kuin meitä kahta. No, ymmärrän sen aivan täysin, emmehän aina naurultamme pysty edes saattamaan tarinaa loppuun, vaan nauramme kippurassa sanoille "grotto", "bussikuski" ja "opas". Tarinan opetus, joskin aika ilmeinen sellainen, lienee se, että joskus kannattaa kävellä paikalliseen turistitoimistoon ja kysyä matkavinkkejä, ja toisaalta, olla vastaanottava universumin pienille yllätyksille - grotoille ja muille. 

Ladataan...
journey

Sylvia McEwan, Conversation, oil on canvas

Sylvia McEwan, Seated Figure XX, oil on linen

Sylvia McEwan, Woman #1, oil on paper

Sylvia McEwan, Woman #2, oil on paper

--

Voisin viettää päiväkausia katsellen australialaisen Sylvia McEwanin taidetta. McEwanin teokset ovat niin mielenkiintoisia ja herkkiä. Täynnä tunnetta ja kerrostumia, miltei historiikkeja. Ei ole vain yksi hahmo ja hänen tarinansa, vaan koko suku ja kaikki tarinat, kohtalot ja sattumukset. 

--

Sylvia McEwan's fascinating, beautiful world

Ladataan...
journey

Minä uskon, että tarvitsemme paikkoja, jotka näyttäytyvät meille taianomaisina ja joissa tunnemme elävämme. Paikkoja, joissa mieli on kirkas ja katse terävä. Olo on lempeä ja levollinen. Vatsanpohjassa kutkuttaa, kenties tänään tapahtuu jotakin vallattoman ihanaa, tai kenties lueskelemme kirjoja takkatulen äärellä ja valmistamme illalliseksi risoton. Miellyttävää yhtä kaikki.

Oma onnenpaikkani on Italia, sydämeni ja sieluni maa. (Olen melko varma, että edellisessä elämässäni olen ollut italialainen, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.) Tuntuu tietysti vähän hassulta puhua Italiasta kuin se olisi joku symmetrinen, stabiili organismi. Maahan on täynnä erilaisuuksia ja kulttuureita - on pohjoinen ja etelä, Sisilia ja Sardinia, länsi ja itä. Piemonte, Veneto, Lazio ja Apulia, kaikki omanlaisiaan. Mutta minulle, osan Italiasta kokeneelle, yhtä helppoja hengittää kaikki.

Kävimme ystäväni A:n kanssa rakkauttamme Italiaan kohtaan lävitse pari päivää sitten. Se on jotenkin niin, että Italiassa askel on kevyempi ja ryhti suorempi. Suhtautuu itseensä ja toisiin kevyemmin, mutta on silti tosi nokkela, flirttailevakin. Elämälle ja kaikelle sille upeudelle. Ja se kauneus, se jotenkin saa mielen niin virkeäksi, mutta samalla myös omat standardit kaiken suhteen nousevat. Kahvin, pastan, miesten, kirjojen. Joo, ehdottomasti. Ja kun kiittää, grazie, se tulee jotenkin tosi vahvasti ja sielukkaasti. Ei koskaan unohda katsoa silmiin ja hymyillä edes hiukan.

Tärkeintä on tietysti ruoka ja juoma. Artisokkaa Roomassa, barolo ja barbaresco Piemontessa, pizza Napolissa, caponata Sisiliassa ja gelatoa ihan kaikkialla. Kaikki ne peronit, jotka nautimme Rooman San Lorenzo -naapurustossa.

Olen oppinut italialaisilta arvostuksen ja kunnioituksen ruokaa kohtaan. Ateriat ovat tärkeitä, miltei pyhiä seremonioita. Kankaiset lautasliinat, vaikka oltaisiin ihan vain kaksistaan, alkupala, pääruoka, jotain makeaa - aprikoosi tai pikkumansikoita, fragolini, aterian päätteksi. Lasi viiniä, mikäli tilanne ja olosuhteet sen sallivat. Aterian kruunaa iloinen, hersyvä puheensorina. Ruoka on yksinkertaista ja rakkaudella valmistettua. Aamucappuccino al bar, seuraavaksi caffè. Lempirutiinini Roomassa oli rientää cappuccinolle ennen luentoja, flirttailla hetki tutun baristan kanssa ja sitten kipittää kohti yliopistoa.

Italialaisten rakkaus ja intohimo omaa kulttuuria kohtaan yllättää minut vieläkin. He totisesti tuntevat taidemaalarinsa, säveltäjänsä ja kirjailijansa. Mielestäni tämä piirre yhdistää ainakin ranskalaisia, italialaisia ja venäläisiä. Kenties muitakin kansakuntia, mutta näitä kolmea ainakin. Olen ehkä tässä kohdin vähän puolueellinen, sillä kaikki italialaiset rakkauteni ovat olleet niin uskomattoman tietoisia ja analyyttisia italialaisen kulttuurin suhteen (ja kuten me tiedämme, rakkauksilla on uskomaton vaikutus, no, vähän kaikkeen. Erityisesti odotuksiimme muiden ihmisten suhteen). Toisekseen, minusta tuntuu, että Italiassa aina joudun jossakin vaiheessa kiihkeään keskusteluun, jossa puhutaan joko Gramscista, analysoidaan Verdin trilogiaa tai postmodernismia Calvinon tuotannossa - tietysti italiaksi, joten en aina oikein pysty analysoimaan esitettyjen argumenttien totuudenmukaisuutta.

Puhetta kuvataiteesta ja arkkitehtuurista voisin kuulla loputtomasti. Kuvataiteen suhteen minulla on kaksi (joskin kategorisesti suurta) rakkautta: Renessanssi ja moderni taide. Italialainen renessanssi on vertaansa vailla (tosin ei oikeastaan pitäisi puhua kansallisesta renessanssista vaan eri kaupungin taidekehityksestä juuri renessanssin aikaan - Firenze, Milano, Venetsia jne.) ja italialaisen modernin taiteen kehitys todella mielenkiintoista.

Parhaita taidehetkiä voi Italiassa totta kai kokea museoissa (Musei Vaticani ja Galleria Borghese Roomassa; Uffizi ja Palazzo Vecchio Firenzessä; BreraNovecento ja GAM Milanossa; San Martino ja arkeologinen museo Napolissa), konserteissa ja oopperoissa, mutta myös erinomaisesti kaupungeissa ja kylissä. Antiikin ja barokin Rooma, Palladion rakennukset Venetsiassa, Brunelleschin Duomo Firenzessä...Joskus tuntuu, että Italian kauneuden näkemiseen ei riitä yksi elämä.

--

Katson Italiaa ruusunpunaisten lasien lävitse, sitä ei käy kieltäminen. On, luonnollisesti, hyvin erilaista asua Italiassa (aivan kuin missä tahansa) tai olla siellä lomalla. Ei minuakaan aina Roomassa hymyilyttänyt, kaikkein vähiten julkisen liikenteen lakkojen ja rankkasateiden aikaan. Toisekseen, kuten jokaisella maalla, myös Italialla, on omat ongelmansa. Suurin osa ikäisistäni italialaisista ystävistäni on muuttanut ulkomaille, joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. On institutionaalisia, sosiologisia ja taloudellisia haasteita ja ennen kaikkea kasvava epäluottamus maan hallintoa ja organisationaalista kulttuuria kohtaan. 

Että onhan sitä helppo ulkomaalaisena, maassa kerran pari vuodessa vierailevana rakastua ja rakastaa Italiaa. Mutta silti olen onnellinen, että minulla on tällainen rakkausmaa, jotakin, joka saa sydämeni lyömään vähän nopeammin.

--

What's your favourite country in the whole world? Mine's Italia...<333

Pages