Ladataan...
journey

Universumi ei tietenkään tarvitse enää yhtään mutkun päivät menee niin nopeasti -kirjoitusta, mutta minusta silti tuntuu, että koska tammikuu on ollut juuri sellainen kuukausi, en voi oikein kirjoittaakaan mistään muusta.

Tai tietysti, voisinhan listata kaikki ne asiat, jotka halusin tässä kuukaudessa saattaa loppuun. (Viettää rennon me, myself and I -viikon joogaten, meditoiden, kevyen detoxin merkeissä [sellaisen, jossa ei keskitytä kieltämiseen vaan tehdään juttuja, jotka tuo hehkua sieluun ja mieleen], lukea loputtomasti, käydä arabiantunneilla neljä kertaa viikossa, viettää rentoja iltapäiviä kavereiden kanssa ja sen sellaista.) No, valitettavasti tammikuusta ei tullut sellainen vaan se oli jotakin kaoottisen ja superstressaavan väliltä.

Jep jep, sanon aina itselleni, että stressi on mielentila jne. Mutta juuri nyt sanon tuolle minälleni, että shut uppppppp ja anna mun tehdä vain ihan hirveästi töitä. Ja ihan rehellisesti, sellainen vähän kreisi työtahti tuntuu juuri nyt vain ja ainoastaan tarpeelliselta ja oikealta. (Ja kyllä Headspace on käytössäni päivittäin vieläkin). 

Parasta tietysti on, että kaiken kaoottisen ja kiireen välillä on aikaa ihastella kaikkea kaunista. Ja sitä tammikuussa on myös riittänyt. Aurinko on jotenkin ekstrahurmaava näinä päivinä, kuten myös kaikki kukkivat kasvit ym. elolliset asiat. Kenties mukaan lukien myös useat ihmissydämet. Voi olla, että persianlahtelainen tammikuu on vastine suomalaiselle kesäkuulle. Tunteet tuntuvat kukkivan niin ulkona kuin sieluissa. Ja ymmärtäähän sen. Jengi kipittää ja hengaa ulkona näinä kuukausina, kun ulkona on itse asiassa jopa vähän viileää. 

Viileydestä puheen ollen, housujen kanssa minulla ei kuitenkaan vielä ole ollut sukkia. Helmojen kanssa sukkahousut ovat must (mutta kuitenkin ennemmin sellaiset Carine Roitfeld -ohuet ja viettelevästi läpikuultavat, ei mitkään 50 denierin). Eli tilanne on oikein passeli. Trensseillä kuljemme, mutta onneksi nilkat paljaana kuitenkin joskus. Joskaan ilman kashmereneuletta en lähtisi edes illallisekskursiolle, sillä aavikkotuuli voi olla todella jäätävä.

Kiireen, kukkien ja nilkkojen kautta toivotan nyt erinomaista viikkoa itse kullekin. Olkoon se juuri niin kiva, kaoottinen tai kummallinen kuin jaksamme sen vastaanottaa. Bisous

Ladataan...
journey

"Toiset meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."*

Tua Harnon lause on mielestäni yksi nerokkaimmista ikinä ja omalla kohdallani myös niin valitettavan totta. Vai kenties se on totta meidän kaikkien kohdalla? Kenties taiteen (sanataiteen, visuaalisten taiteiden, musiikkitaiteen) kauneus ja nerous on juuri siinä, että se on universaalia ja rajoja (fyysisiä, maantieteellisiä, kulttuurellisia) ylittävää. Tämä ajatus universaaliudesta ei tietenkään ole omani eikä mitenkään uusi, mutta vain ollut viime aikoina mielessä.

Kenties minun olisi parasta olla ajattelematta tilannettani niin binäärisesti. Että on olemassa lukuisia vaihtoehtoja ja että toisaalta lähteminen ja jääminen eivät ole toistensa vastakohtia vaan osa samaa jatkumoa. 

Yhtenä päivä mikään ajatukseni ei tunnu olevan järjestyksessä kun taas toisena päivänä juttuni ovat täydellisen järkeenkäypiä ja olo on kristallisen selkeä ja kirkas. 

Kenties saan syyttää vain itseäni ja järkyttävän rasittavaa tapaani lukea meilejä keskellä yötä herätessaäni. Teen samaa myös kuntosalilla. Aina sähköpostit auki kuntopyöräillessä. Khalas, olkoon ensi viikko tasapainoisempi. Olkoon enemmän Kahlil Gibrania ja vähemmän kollegoiden meilejä.

*Tua Harno, Ne jotka jäävät (2014), Otava. 

Ismail Fattah, Man, Woman and Rooster, (1995).

Ismail Fattah, Title unknown, (1995). 

Ladataan...
journey

Myöhäinen iltapäivä, sanotaan noin kello neljästä noin kello kuuteen, on varhaisen aamun lisäksi lempihetkeni. 

Tällä hetkellä aurinko laskee Dohassa noin kello viisi. Eli jos olen onnistunut päiväsuunnitelmassani, noin kello viisi istuskelen mukavasti ja olen valmis nauttimaan auringonlaskusta. 

Tämä auringonlaskuihastus on hyvinkin uusi asia elämässäni. Olin ennen niin kovin "kiireinen". Tiedättehän, aina (muka) jotain tehtävää, juosta pää kolmantena jalkana siellä ja täällä hulluine to do -listoineni. Jos joku olisi puhunut minulle auringolaskuista, meditoinnista tai pysähtymisestä olisin varmaan pyöritellyt silmäniäni ja porskuttanut eteen päin vielä lujempaa. 

Nyt Dohassa olen ottanut asiakseni keskittyä auringonlaskuihin. Tahmea päivä? Katse aurinkoon. Ikävä olo? Katse aurinkoon. Ihmeellisintä on, että se toimii joka ikinen kerta. Tänään esimerkiksi oli supertahmea päivä. Kunpa olisin voinut kömpiä sänkyyn jo lounasaikaan. Ajelimme ystäväni kanssa vähän viiden jälkeen ja mon dieu kuinka aurinko piristikään. 

Ja oli niin taianomaista. Kaikki ne värit. Se kullanhohtoisuus joka valtaa koko kaupungin. Sen rinnalla kaikki maalliset ongelmani ovat niin jonninjoutavia. Kaikille vaikeille ja ahdistavalille asioille tekee mieli vain todeta ystävällisesti ihan sama ja sitten jatkaa kaiken sen kauneuden imaisemista.

The magic hour.

Ladataan...
journey

Olen löytänyt uuden kantapaikan, Four Seasonsin the Pierin. Lounge/baari/kahvila sijaitsee söpöllä laiturilla aivan Nobun naapurissa, mutta tunnelma on täysin erilainen (onneksi, sillä muuten se ei todellakaan olisi uusi lempipaikkani). On taivaallista katsella turkoosina hohtavaa merta ja siemailla pinot grigiota. (Useimmiten toki siemailen valkoista teetä ja istun tiukasti läppärini edessä.) Anyways, paikka on viehättävän rauhallinen upeaan sijaintiinsa nähden. Ja siellä on hyvä työskennellä. Eräänlainen keidas siis. 

Alun tahmeuden jälkeen olen taas tottunut Doha-elämääni; usein autossa, lukuisia visiittejä viiden tähden hotelleihin (Euroopassa tai Jenkeissä tuskin koskaan viettäisin aikaani hotellibaareissa...), aavikkotuulen sisälmyksiin asti kuljettava kylmyys, kahden euron granaattiomenensiemenpaketit, manouche jebne -leivän ylisyönti. Parasta ja tärkeintä on kuitenkin aurinkoystäväni - sen näkeminen joka aamu ja ilta. Juuri nyt ei ole mitaään parempaa. 

Kulunut viikko ja erityisesti viikonloppu ovat olleen yhtäaikaisesti juuri niin taiaomaisia ja toisaalta niin tavallisia kuin olla ja taitaa. Erinomainen yhdistelmä yksinoloa ja ystäviä, tapaamisia, kokouksia, kirjoittamista, ajattelemista ja lukemista. Kolme henkeäsalpaavaa auringonlaskua, viisi rauhassa nautiskeltua lattea, kaksi pitkää kotiaamua ja seitsemät erinomaiset yöunet. 

Back in my reality...

Ladataan...
journey

Nainen, jonka kädenjälkeä ihailen syvästi on Elsa Peretti. Neljä vuosikymmentä Tiffanylla vaikuttanut suunnittelija on yksi suosikeistani. Hän on tunnettu mm. Diambods by the Yard -kokoelmasta ja muista koruistaan, mutta itse pidän eniten hänen esineistään.

Ne ovat jotenkin niin sensuelleja, yksinkertaisia muttei koruttomia, äärimmäisen ajattomia ja silti riemukkaita. 

Ja oikeastaan, sitähän hyvään elämään kaivataan; yksinkertaisuutta ja aavistus riemakkuutta myös.

(Ja tietysti italialaisuutta.)

--

Photos courtesy of Tiffany

Pages