Ladataan...
journey

Olen haaveillut uudesta taidematkasta Firenzeen siitä lähtien, kun katsoin Medicit, Firenzen valtiaat -sarjan. Viime visiitistä renessanssin kehtoon on jo aikaa, sillä epäilen sen olleen syksy 2014, kun olin Firenzessä viimeksi. Ensi kuussa suuntaan kaupunkiin tarkoituksenani viettää aikaa hyvän ystäväni kanssa ja vierailla mahdollisimman monessa kiinnostavassa museossa, taidegalleriassa ja palazzossa. 

Listallani ovat ainakin Uffizi (ei ole visiittiä Firenzeen ilman Uffizia), Galleria dell'Accademia, Pitti ja Marino Marini MuseoCorridoio Vasariano eli Giorgio Vasarin porttikäytävässä en ole vielä vieraillut, joten sinnekin on kyllä päästävä. 

Ja sitten tietysti kaikki muut rakkaat Italia-asiat. Caffè al bar, pitkät lounaat, vielä pidemmät illalliset (ja aahhhhh Dohan jälkeen on mieletön ikävä kunnollista ja hyvää ruokaa). Kenties pari negronia ja flirttailua - maassa maan tavalla. Italiassa minusta, yleensä vähän ärtyneestä ja kiireisestä ihmisestä, kuoriutuu sensuelli hedonisti, jonka silmät tuikkivat.

Kaksi lasia viiniä lounaalla? Certo! 

Gelatoa joka ikinen päivä? Naturalmente!

Kenties vuokraan pyörän ja tutkiskelen kaupunkia Danten ja Medicien jalanjäljissä. Kenties kipitän museosta toiseen ja dokumentoin ajatukseni muistikirjaan pikkubaareissa. Varmaa on se, että askeleeni on kevyt ja mieli aurinkoinen, koska Italia...

--

Italia, Italia, amore mio.

Ladataan...
journey

Tänä vuonna minulle on kirkastunut ajatus, joka on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Suoritan elämää, siitä ei ole kysymystäkään. Itse asiassa olen suorittanut sitä varmaankin jo noin viisivuotiaasta saakka. Balettitasoryhmästä toiseen, viulutasokokeesta seuraavaan, syystodistuksesta kevättodistukseen. Nykyään suorittaminen on tietysti vähän eri sfääreissä. Samaan aikaan ammatilliset ja opintoihin liittyvä onnistumiset tuntuvat entistä laimeammilta. Rehellisesti sanottuna ne tuntuvat harvoin enää miltään.

Tilanteessani ei ole mitään uutta tai mullistavaa. Olen koulukirjaesimerkki täydellisyyteen pyrkivästä kympin tytöstä, joskaan rooli ei ole ollut erityisen kiinnostava viime vuosien ajan. Onneksi olen myös päässyt jo vähitellen eroon epäterveellisestä velvollisuudentunteesta. Mutta, mutta, nyt on aika siirtyä jo toiseen tietoisuuteen.

Vuoden 2018 tavoitteeni (tai siis: epätavoitteeni) onkin irtautua kiintymyksestäni suorittamiseen. Sen sijaan, että pohtisin strategisesti mikä näyttää hyvältä CV:ssä ja mikä on tärkeä askel saavuttaakseni sen jonkin*, mietin että minkälaisessa tilanteessa minulla on mahdollisimman paljon aikaa lukea ja kokea kauniita auringonlaskuja.

Missä on henkeäsalpaavan upea valo ja erinomaista kahvia? Minkälaisessa elämäntilanteessa voin mennä tiistaiaamuisin uimaan tai toisaalta tehdä töitä vaikka koko lauantain mikäli siltä tuntuu? Miten ja missä voin elää mahdollisimman yksinkertaista ja merkityksellistä elämää?

Vuonna 2018 kiinnostaa ennen kaikkea oma mielenterveys ja se, että saan elää omanlaista elämää ilman rintalastassa painavaa tunnetta että milloin tämä kaikki sortuu. 

(Tiukkoja sanoja mimmiltä, joka vielä eilin kipitteli vasta iltamyöhään duunista kotiin. Mutta hey, tässä vasta opetellaan. Toisekseen, eihän 12-tuntisissa päivissä ole todellakaan mitään vikaa, kunhan ne tuntuvat mielekkeiltä.)

*Ja kun vielä tietäisin, että mikä onkaan ollut se, jota tällä kaikella olen tavoitellut. Jättimäinen kämppä? Onnellisuus? Fiilis, että on tehnyt kaiken oikein ja täydellisesti? Burnout 30-vuotiaana? 

Ladataan...

Ladataan...
journey

Eilen illalla kömpiessäni toimistolta kotiin (minun on ehdottomasti käytettävä ilmaisua 'kömpiä', sillä olin viettänyt taas 12 tuntia akselilla kirjasto-toimisto) minut valtasi kummallinen onnentunne.

Ulkona tuoksui taiaonmaiselta. Siis kertakaikkisen uskomattomalta. Kesältä, raikkaalta ja aavistuksen toiveikkaalta. Tuntui kuin sielussa asti olisi kihelmöinyt ja sain vihdoin hengitettyä syvään. Kaikkien ajatusten (mikäli ahdistusta ja itseään toistavaa voihkintaa voi kutsua ajatuksiksi) olin unohdanut kuinka lohduttavalta kesä tuntuukaan.

Ja sitten jo sisäinen Nicki Minaj aloitti monologinsa.

Nainen, haloo nyt, sun elämä on tässä, miksei sun kädessä ole skumppaa ja tukka hulmua tuulessa? Asteikolla ykkösestä ex tempore liput Malediiveille sun sähköpostissa on sen tason uutisia, että niitä on juhlistettava muullakin kuin kaksi minuuttia pidemmällä aamusuihkulla. 

Niin, entä jos kaikki toiveet toteutuvatkin? Entä jos kaikki meneekin hyvin, jopa tosi hyvin?

Ohh, siinäpä miltei vallankumouksellinen ajatus. 

Viimeiset kolme kuukautta olen elänyt miltei täydellisessä epätietoisuudessa tulevien kuukausien suhteen, enkä ole voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa. Ja no, kuten me tiedämme, odottaminen on raastavaa, tylsää ja ennen kaikkea turhauttavaa. Olen kironnut elämäntyyliäni, valintojani ja tilannettani. Että jos kerrankin voisit valita niin, että tietäisit missä olet kuukauden kuluttua.

Kuinkas sitten kävikään? Kaikki järjestyi parhain päin. Tietysti vielä tässäkin tilanteessa pieni mieleni pyrkii ahdistumaan. Tuleeko viisumi ajoissa? Löydänkö kivan asuinpaikan? Tuleeko tästä sittenkään mitään?

Näiden kysymysten seasta huudan khalasssss, mahdollisimman jykevällä äänellä ja kuiskaan itselleni, kaikki järjestyy. Kaikki järjestyy paremmin kuin hyvin.

--

All's well in paradise? 

Ladataan...

Ladataan...
journey

Kesä on tullut Qatariin ja kesän mukana, luonnolliseti, ovat saapuneet myös uudet mieliteot ja fiilistelyn kohteet. Nyt vihdoin olen takaisin arjessani vaatetettuna (bikineissä enää viikonloppuisin) ja suhteellisen energisenä myös. Energisyydestä ja ekstrakauniista varpaista on kiittäminen ennen kaikkea W-hotellin Bliss-kauneussalonkia. Mielestäni Dohan parhain paikka laitattaa kynnet, kasvot ja koko vartalo. Mutta ennen kaikkea kynnet. 

Tähän kesäfiilikseen kuuluu myös persialainen ruoka. (Olen vähän sellainen, että syön yhdenlaista ruokaa viikkotolkulla kunnes mua alkaa kyllästyttämään ja vaihdan uuteen. Juuri nyt minulla on menossa persialainen ruokaputki.) Dohan paras persialainen rafla on ParisaOhhahh heidän linssikeittonsa, fesenjan (granaattiomenasaksanpähkinämuhennos) ja bademjan (kenties lempiruokani ikinä - ihana munakoisotomaattimuhennos).

Elämään kuuluu myös hyvin perustavanlaista sydämentykytystä, sillä rakas ystäväni odottaa lasta. Onneksi minulla on ollut jo noin seitsemän vuotta lista lasten potentiaalisista nimistä puhelimessani (ei suinkaan välttämättä omaan käyttöön vaan juuri tällaisten tilanteiden varalle. On siis hyvä, että yhdellä supertylsällä ja pitkällä lennolla järjestin ne. Nyt listassa ovat italialaiset, persialaiset, arabialaiset, ranskalaiset, angloamerikkalaiset, skandi- ja suomalaiset nimet somassa ja siistissä järjestyksessä. Valitettavasti ystäväni ei innostunut Aida- ja Elektra-ehdotuksistani* eikä myöskään Gaïasta. No, mitä luultavimmin hän kykenee nimeämään lapsensa miehensä kanssa oikein hyvin ilman minkäänlaista konsultaatiota kanssani. *Aida ja Elektra ovat osa mitäs muutakaan kuin ooppera-alakategoriaa.) 

Ja kuten uusiin sesonkeihin kuuluu, olen myös tehnyt perusteellista siivousta, tosin tällä kertaa lähinnä digitaalista. Se on myös gradun kirjoittamisen keskellä jotenkin tosi terapeuttista. Puhelimen muistilapuista on löytynyt erinomaisia merkintöjä, kuten Alber Edelfeltin kommentti: "Miksi olen porvarillinen täi?" 

Miksi minusta tuntuu jotenkin siltä, että Edelfeltin voihkaisua voi (valitettavasti) solvetaa melkein mihin tahansa kirjoittamaani? 

--

Summer's here...

Ladataan...
journey

Juuri nyt kiinnostaa värit, erityisesti hohtavan upeat jalokivisävyt, smaragdinvihreä ja rubiininpunainen. (Jalokivetkin kiinnostavat, luonnollisesti. Oikeastaan ne ovat kiinnostaneet lapsesta saakka. Vielä nykyäänkin pyydän äitini sormuksia lainaan ja leikin ladya - hienoa naista, kuten nimitin ko. leikkiä lapsena. Äitini koruista kiinnostavimpia ovat rubiinit, sillä niistä vielä tänä päivänäkin tulee mieleen Cruella de Vil.)

Nouf Hakeemin haastattelu &You-sivustolla. En kestä kuinka inspiroiva saudiarabialainen Hakeem on. Ja jotenkin niin viisas, juuri sellaisella syvällä ja lempeällä tavalla. Hakeemin perustama Once Upon a Chair -liike Jeddahissa vaikuttaa aivan ihanalta myös. 

Koska oloni on viime aikoina ollut niin mahdottoman kupliva, pukeutuisin oikein mielelläni Celia Krithariotin kimaltelevaan minimekkoon, Borgo De Norin printtimekkoihin ja tietty niihin jalokiviväreihin. Kenties sormeni voisivat olla täynnä De Grisogonon koruja (bien sûr rubiineja ainakin.)

Francis Picabian nerokas lausahdus "our heads are round so our thoughts can change direction" tuntuu taas ajankohtaiselta. On ollut niin vapauttavaa ymmärtää, että mieltään saa - kenties täytyykin - muuttaa usein. 

Ja ahhhh nämä Harper's Bazaar Kazakhstanissa julkaistut Emilio G Hernandezin kuvat...ohh kuinka upeat. Joskin näissä kuvissa oleva valo muistuttaa enemmän sellaista keski- tai loppukesän kuumien iltapäivien ja alkuiltojen kullanhohtavaa valoa, on kuvissa silti juuri se fiilis, jota tällä hetkellä tavoittelen. Hekuma ja lämpö, sellainen tässä on kaikki -fiilis. 

--

That light and come colourrrrrr, please.

Pages