Ladataan...
journey

Ystävälläni Alicella ja minulla on yksi tarina, jota rakastamme kertoa uusille ystävillemme ja tutuille: Tapahtui kerran Sardiniassa.

Matkustimme Algheroon, Länsi-Sardiniaan sesongin ulkopuolella, koska meillä molemmilla oli (taas kerran) ikävä Italiaan ja lennot Sardiniaan olivat edullisimmat. Keskellä tenttiviikkoa meillä ei ollut aikaa tehdä minkäänlaista taustatutkimusta. Lähtöä edeltäväni iltana katsoin Google Mapsista, missä päin Sardiniaa Alghero on. Okei, selvä juttu, ja kävimme nukkumaan. Meillä ei siis ollut minkäänlaista käsitystä, mitä Algherossa voi tehdä tai mikä siellä on kiinnostavaa. Lennolla teimme päätöksen, että matkalla olisi kaksi päämäärää: runsaasti unta ja hyvää ruokaa.

(Olipa todella virkistävää matkustaa noin, kun yleensä aina luen hirveät määrät ennen matkojani, suunnittelen ja pohdin, kyselen kavereilta, mikä on mielenkiintoista jne.)

Päivät Algherossa olivat mukavia. Kävelimme ristiin rastiin kaunista kaupunkia, istuimme merenrannalla, joimme viiniä ja ruokailimme kahdessa erinomaisessa ravintolassa (kyllä, vain kahdessa...hahha). Muuhun emme alkulomasta kyenneet, sillä edellisellä viikolla ollut WTO-lain tentti oli lievästi sanottuna vienyt kaiken energian. Neljän hitaan ja rauhallisen päivän jälkeen rutiininomaiset puuhamme kuitenkin alkoivat kyllästyttämään. Olimme käyneet molempien - joskin aivan ihanien - naapuriravintoloiden listat läpi, merellä oli todella kylmä (ja meillä pelkkiä hellevaatteita, koska emme olleet muistaneet tarkistaa säätiedotusta) ja kaupunki alkoi tuntua jo vähän liian rauhalliselta ja unenomaiselta. Päätimme suunnata paikalliseen turistitoimistoon ja pyytää vinkkejä.

Kaikki kolme virkailijaa kehottivat meitä menemään Capo CacciaanMolto bella! Si! Bellissima! On niin kaunista siellä, he sanoivat yhteen ääneen. Selvä homma, Alice ja minä totesimme. Sinne siis. Kysyimme, josko siellä voisi käydä picnicillä. Kyllähän siellä voi, yksi virkailija totesi, mutta ennemmin sinne kannattaa mennä maiseman takia. Alice ja minä totesimme, että kaunis maisema on mitä parhain paikka picnicille - kohti Capo Cacciaa siis.

Riensimme kaupan kautta bussiin ja kuuntelimme tyytyväisinä Iggy Azaleaa iPodilta. Jee jee, vihdoinkin me olemme back in the businezz, tässä energisina kohti kivaa iltapäiväpicniciä.

Perillä meitä odotti isohko asfalttiparkkipaikka ja opas, joka kysyi olemmeko tulossa grottoon. Öö, no itse asiassa olemme tulossa picnicille, totesin ooppaalle ja bussikuskille. Katselimme hetken ympärillemme Alicen kanssa. Ei mitään vihreää. Vain asfalttia ja kaunis meri, sekä upeita pikkuvuoria. No, ehkä me sitten tullaan sinne grottoon. Kysyin vaivihkaa Alicelta, tietääkö hän, mikä on grotto. Kai se on jonkinlainen luola, Alice vastasi. Jätimme picniceväät bussikuskille ja lähdimme oppaan matkaan.

Se jos mikä kannatti. Näimme säkenöivän meren ja uskomattoman kauniin ulapan. Ja jylhiä kivisaaria joka puolella. (Myöhemmin kotona Maastrichtissa meille selvisi, että Capo Caccia on kauneinta Sardiniaa. Totta kai tämä olisi ollut listallamme, mikäli olisimme jaksaneet tehdä pientä tutkimusta Algherosta.)

Pikkuruinen polku vei meidät vuoren huipulta (vanhalta picnicpaikaltamme ;) alas upeaan grottoon, eli Neptunuksen luolaan, joka lumosi meidät täysin. Ahhh, voiko tämä olla totta, huokailimme yhteen ääneen. Kaikki kuvani grotosta ovat kadonneet, mutta muistoissani se on maaginen ja jännittävä. Aallot löivät sen sisälle hurjaa vauhtia. Tuntui, että tässä hetkessä on ihan kaikki.

Tarinamme on nyt tullut kerrottua jo niin monta kertaa, että olemme oppineet, ettei se oikeastaan huvita muita kuin meitä kahta. No, ymmärrän sen aivan täysin, emmehän aina naurultamme pysty edes saattamaan tarinaa loppuun, vaan nauramme kippurassa sanoille "grotto", "bussikuski" ja "opas". Tarinan opetus, joskin aika ilmeinen sellainen, lienee se, että joskus kannattaa kävellä paikalliseen turistitoimistoon ja kysyä matkavinkkejä, ja toisaalta, olla vastaanottava universumin pienille yllätyksille - grotoille ja muille.