Ladataan...
journey

Hyvin harvat valokuvat (tai taideteokset ylipäätään) saavat minussa aikaan samanlaisen reaktion kuin Ryan McGinelyn Kate Mossista vuonna 2007 ottamat kuvat. Ja kyllä, tiedostan toteamukseni seuraukset. Mutta henkilökohtaisella tasolla kuvien vaikutus on Marie Laurencin teosten luokkaa. Eli rakastan syvästi, kehossani vapisee, jokin on järkkynyt sisälläni (nyt voisin puhua myös siitä, kun ensimmäisen kerran luin Eeva-Liisa Mannerin Poltetun Oranssin. Se myös sellainen mikään ei ole enää samanlaista -hetki.)

Mutta takaisin tähän pirskahtelevaan Mossiin ja eteerisyyteen, jota on niin vaikea saavuttaa. Vertaisin Mossin hymyä vastarakastuneen onneen tai siihen, kun on tullut tietoiseksi suuresta ja kuplivasta onnesta, joka tuntuu saman aikaan intiimiltä ja universaalilta. 

Kate Moss on ollut yksi suosikkinaisistani jo pitkälti yli toistakymmentä vuotta. Aina pukeutuessani harmaisiin farkkuihin ajattelen Mossia. Pikkumustani (ja nyt puhun mekosta, jota käytän vain kotioloissa, sillä se on yksinkertaisesti liian pieni kodin ulkopuolelle) muistuttaa minua kuuluisasta naked dressistä ja mikäli olisin festari-ihminen, lookini koostuisi minimekosta, nahkatakista ja Huntereista

Olkoon tässä viikossa, näissä päivissä ja hetkissä yhtä paljon oivalluksen iloa ja purskahtelevaa tyytyväisyyttä. Tiedättehän, sellainen taianomainen olo, että just tänä päivänä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Sellainen olo, joka saa askeleet kepeiksi, juoksenteleviksi, vallattomiksi, miltei villeiksi. 

Näitä kuvia katsellessa mieleeni tulee lapsuuden kesät maalla, äitini vanhempien luona. Valvoin pitkään, ihastelin kammarin ikkunasta sinisen sävyjä, kunnes aurinko vihdoin vaipui taivaalta pariksi tunniksi. Aamuisin oli vähintään yhtä maagista: kaikki ne nuoren ihmisen toiveet ja tuntemukset, jotka olivat yhtä aikaa niin raakoja ja oivaltavia. 

Photos: Ryan McGinely, 2007. 

Ladataan...
journey

En liene ainoa, jonka mieli tekee lomalle. Toiset pakenevat pimeydestä, minä hiekkapölystä. Merivesi on edelleen liian lämmintä ja toisekseen, Doha ei ole rantaihmisen unelmamesta ollenkaan. Rannat ovat hieman, kuinka muotoilisin tämän, kökköjä. 

Ja myönnettäköön, olisi kiva nauttia myös lasillinen viiniä luksushotellien ulkopuolella. 

Mutta ennen kaikkea olisi vain kiva olla lomalla. Mielelläni matkustaisin vaikkapa sateiseen Eurooppaan (mikäli siellä on tällä hetkellä sateista. Minulle annettakoon anteeksi, mikäli sää on vielä erinomainen) tai kaoottiseen suurkaupunkiin. Tarvitsisin vain lomaa, vapaata, arjestani. 

Tiedättehän, hetkessä eläminen, spontaanit retket, pitkä lounaat, valloittava kikatus ja huolettomuus. Vaikuttaa siltä, etten pääse näihin tunnetiloihin käsiksi, vaikka kuinka meditoin, keskityn yhteen asiaan kerralla ja kirjoitan kiitollisuuspäiväkirjaa. (Please, kertokaa, mitä muuta voi tehdä!)

Olen pyrkinyt pitämään yhden vapaapäivän viikossa. Päivän, jolloin teen vain mitä ikinä huvittaa -asioita, enkä mieti, onko ko. tekeminen hyödyllistä tai järkevää. Yritän olla katsomatta kalenteria tai miettimättä tulevaa viikkoa, mutta rehellisesti, se on todella vaikeaa. 

Mutta niin, takaisin lomamietteisiin. Kai sitä on pyrittävä rakentamaan arkea, jossa on aikaa hengittää ja olla ja jossa on tilaa uusille, hedelmällisille ajatuksille ja draiville. Valitettavasti olen myös ihmistyyppi, joka saa mielettömät kiksit kiireestä ja toimii pienen stressin alla kaikista tehokkaimmin. Valitettavasti pienen stressin ja suuren stressin välillä on huolestuttavan pikkuruinen ja hento ero, jonka seurauksena koko big picture (ja bigger picture) heilahtaa helposti. 

Ja me kaikki tiedämme, kuinka kamalaa on elää jatkuvan stressin ja paineen alla. Non merci, totean ja puistelen päätäni viimevuotisille 12-tunnin työpäiville, New York -kiireille ja sille, että olin vähän koko ajan kuin päätön kana. Viime vuosiini verrattuna Doha-arki on keskihaastava retriittiviikonloppu. Tai ehkä pikemminkin retriittiviikonloppu jossain tosi kaukaisessa, mutta kiehtovassa suomalaisessa pikkukylässä. Mutta pyörällä ei pääse läheiseen vähän suurempaan kaupunkiin. 

No, (huonot) vitsit sikseen. Kalenterini on täällä ihan tarpeeksi täynnä, muttei läheskään niin täynnä kuin aikaisemmin. Vaikuttaa siltä, että ihminen voi oppia virheistään. Nyt täytyisi vielä kehittää rentoutumiskeinoja ja haalia sitä kuuluisaa lomafiilistä myös arkeen. 

--

A holiday would be kinda nice, don't you think? 

Ladataan...
journey

Viimeisenä Eurooppa-viikkonani olen ottanut asiakseni fiilistellä sekä syksyä että talvea. 

Ja tietysti kaikkia niitä ihania, valloittavia eurooppalaisia kaupunkeja. Helsinkiä, Roomaa, Pariisia, Lontoota ja Pietaria esimerkiksi.

Pietarista erityisesti voisin lukea ja kirjoittaa loputtomiin. Kaupunki on mielestäni maailman kaunein ja täynnä mielenkiintoisia juttuja.

Must ovat erityisesti EremitaašiVenäläisen taiteen museoPushkinin kotimuseo, Stroganov-palatsi ja Kirovin kotimuseo. Pietari on mielestäni oikea museokaupunki ja erinomaisesta tarjonnasta kannattaa ottaa kaikki irti siellä ollessa. Mikäli museot kiinnostavat siis. Ja vaikkei kiinnostaisi, suuntaisin edes Venäläisen taiteen museoon. Tai vaeltelisin Talvipalatsissa ja miettisin, millaista tsaariperheellä on täällä ollut.

Romanoveista puheen ollen, Simo Sebag Montefioren the Romanovs 1613-1918 on erinomainen. Mielenkiintoinen on myös Michael Farquharin Secret Lives of the Tsars: Three Centuries of Autocracy, Debauchery, Betryal, Murder, and Madness from Romanov Russia

Lempiaktiviteettini Pietarissa on kuitenkin päämäärätön vaeltelu pitkin katuja ja kanavien reunoja ja pastellinväristen toinen toistaan kauniinpien rakennusten bongaus.

Aamu alkaisi teellä Astoria-hotellissa ja jatkuisi sieltä Jusupovien palatsille. Kahvikupposen jälkeen suuntaisin Pyhän Nikolaoksen merikatedraaliin ja sieltä Fontanka-joelle. 

Illallistaisin Literary Caféssa ja yömyssylle menisin ikisuosikkiini, kenties maailman parhaimpaan baariin, ihanaan 812:een. 

Photos by Deborah Turbeville for Vogue Italia March 2012.

--

St. Petersburg, I miss you so...

Pages