Ladataan...
Juliaihminen

Välillä pääsen haastattelemaan superkiinnostavia tyyppejä, minkä jälkeen kerron haastattelun sisällöstä jokaiselle, joka jaksaa kuunnella mun horinoitani.

Yksi tällainen haastateltava oli Aalto-yliopiston rahoituksen professori Markku Kaustia, jonka tapasin heinäkuussa. Hän oli tutkinut Niilo Luotosen kanssa osakesijoittamisen ja onnellisuuden yhteyttä ja tullut siihen tulokseen, että ihmiset, jota omistavat osakkeita ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät. Aineistona oli 120 000 eurooppalaista, eli tätä on kysytty monelta. 

Tutkimus ei paljastanut kausaliteetin suuntaa: tuleeko ihmisestä onnellisempi sen jälkeen, kun hän on hankkinut osakkeita vai hankkivatko keskimääräistä onnellisemmat ihmiset osakkeita? Myöskään syytä tähän ei tiedetä mitenkään varmaksi, mutta niitä oli kiinnostava spekuloida Kaustian kanssa. 

Miksi osakkeiden ostaminen tekee ihmisen onnelliseksi?

Sijoittaminen on yhteisöllistä

Sijoittajat tykkäävät puhua sijoituksistaan: mikä kurssi nousee tai laskee, mitä eri firmoissa tapahtuu. Itsekin seuraan Sijoituskerhoa ja Ompeluseuran talousgurut -ryhmää Facebookissa (sääli kyllä Ompeluseuran ryhmä ei vielä ota uusia jäseniä, mutta ehkä pian!). Sijotuksista jutustelu on vähän sellainen pompöösi mutta kuitenkin arkinen harrastus. Olen jopa tutustunut Ompeluseuran kautta tosi kivoihin ihmisiin, mikä on ollut tosi virkistävää. Siellä sovitaan myös sijoitus-excuja välillä, tavataan vaikkapa Pörssisäätiön illoissa.

Lisäksi omaa identiteettiä boostaa ajatus siitä, että omistan palasen Konetta tai Nordeaa. Tulee sellainen olo, että tässä ollaan vähän paremmassa joukossa, yrityksen omistajia! (Vaikka omistan tosiaan kaksi Koneen osaketta. Kyllä. Kaksi.)

Sijoittaminen antaa kontrollin tunteen

Kun on itse päättänyt, että minä hankin tuon osakkeen ja laitan rahani tuohon, tulee sellainen olo, että elämä ja tulevaisuus ovat jotenkin vähän enemmän omissa käsissä.

Lisäksi sijoittaminen luo uskoa parempaan tulevaisuuteen: Kun säästän nyt, niin ehkäpä 20 vuoden päästä olen vauras! Sijoittaminen tarkoittaa mun mielestä myös sitä, ettei usko vaikkapa maailmanlopun tulemiseen, zombie apocalypseen tai yhteiskunnan täydelliseen luhistumiseen ihan heti, mikä sekin lisää onnellisuuden tunnetta. (Vaikka ainahan ne zombiet ovat jossain määrin mielessä.)

Sijoittaminen yleissivistää

Tutkimusten mukaan sijoittaminen on linkittynyt siihen, kuinka koulutettu on ja kuinka kiinnostunut on yhteiskunnasta. Nykyään, kun tajuan Hesarin taloussivuista huomattavasti enemmän kuin aiemmin, itseluottamus on lisääntynyt, mikä omalta osaltaan tekee musta onnellisemman ihmisen.

Muistan, kun vielä viisi vuotta sitten skippasin täysin tyytyväisenä Hesarin talous- ja urheilusivut. Nykyään passaan vain urheilusivut. (Tiedän tiedän, nekin kuuluvat yleissivistykseen, mutta ihan kaikkeen ei vain pysty.) Oikeastaan kiinnostus talousasioihin lähti siitä hetkestä, kun vuonna 2012 ostettiin ensimmäinen asunto. Ensin mua alkoi kiinnostaa Euriborin tilanne, sitten muutkin korot ja lopulta pörssi. Pikkuhiljaa aloin opetella termistöä ja asioista tuli hahmotettavampia.

Aina, kun jostain asiasta saa henkilökohtaista hyötyä (eli kun omat rahat ovat kiinni jossain), se kiinnostaa ihan uudella tavalla. Ennen asunnon ostamista taloussivut olivat tuntuneet tosi hankalilta hahmottaa.

Kaustia sanoi kuitenkin myös, että kaikkia ei sijoittaminen mitenkään inspiroi tai innosta, vaan usealle se on pakollinen paha, vähän kuin vakuutuksen hankkiminen. Eli ei sijoittamisen tarvitse olla mikään mieletön intohimo tai keskustelujen kohde, vaan ihan sellainen automaattisesti tapahtuva juttu, jota ei sen enempää ajattele.

Sijoittajat eivät ole kaikkein pienituloisimpia

Vaikka osa pienituloisistakin ihmisitä sijoittaa, niin on aika ilmiselvää, että kaikkein köyhimmät eivät kauheasti osakkeita ostele. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin raha kyllä tuo onnea (mutta vain tiettyyn pisteeseen asti). Tutkimuksessa oli kuitenkin kiinnostavaa se, että sellaiset ihmiset, jotka sijoittivat, olivat onnellisempia kuin ne, jotka eivät, vaikka ihmisillä olisi ollut sama määrä omaisuutta. Eli itse sijoittaminen toi onnea, ei pelkkä raha.

Loppuun pitää myös sanoa tämä ääneen: Kaikilla ei todellakaan ole varaa tai aikaa sijoittaa rahoistaan, eikä se tarkoita, että nämä ihmiset olisivat välttämättä millään lailla onnettomampia kuin ne, jotka sijoittavat. Lisäksi on sanomattakin selvää, että sijoittamista harrastavat eivät ole millään lailla parempia tai arvokkaampia ihmisiä kuin ne, joilla ei ole sijoitussalkkua. 

No mutta, juteltiin me muistakin kiinnostavista asioista. Tuon koko Kaustian Haastattelun voi lukea täältä.

 

 

Oletteko te ostaneet suoria osakkeita? Kasvoiko onnellisuus?

 

Lue myös:

Sijoitusstrategiani on laiskuus

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

Näin tulotasoni on noussut ja tämä se on nyt

Lisätulot tuovat onnellisuutta 70 000 euroon saakka

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Vietin sunnuntaiaamun Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa Suvilahden Kattilahallilla. Tämä oli mulle käänteentekevää, koska ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että on edes jollain alkeellisella tasolla palkitsevaa viedä lastani tuollaisiin tapahtumiin.

Tähän mennessä kaikki kulttuuritapahtumat ovat nimittäin olleet täysin itseäni varten. Alpulle on ollut aika lailla se ja sama, onko hän kulttuuritapahtumassa vai jossain värikkäässä kopperossa, samaa päätöntä rellestämistä. Nyt kuitenkin, kun Alppunen on vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, olen aistivinani hänessä pientä kiinnostusta siihen, mitä ympärillä tapahtuu. 

Suvilahden Kattilahallin pihalla oli kaikenlaista tekemistä sekä pieni muskarihetki, jonka Alppu otti oikein vakavasti. Rytmimuna raikasi ja kapulat kalkattivat yhteen. 

Sisällä taas söin Mariannan kanssa pop up -Muumikahvilassa aamiaisen ja kiersin vaaterekkien alennuksia. Mun shoppaillessa kortteja ja kummitytön synttärilahjaa Marianna vahti sekoilevaa Alppua. Tuollaisiin tapahtumiin meneminen yksi aikuinen ja yksi lapsi -kombolla on täysin tuhoon tuomittu ajatus. Ylipäänsä shoppaileminen puolitoistavuotiaan kanssa on tuhoisaa kaikille osapuolille.

Lastenvaatteet ovat niin kauniita! Yhdellä mun kaverilla on sellainen sääntö, että kerran kaudessa saa ostaa jonkun kalliin asukokonaisuuden lapselle. Musta tämä voisi olla aika hyvä periaate, sillä onhan se nyt ihan älyttömän kivaa, kun lapsosella on joku tosi tyylikäs asu päällä. Se on sellainen ihana pikku nukke! Toisaalta pihi minä ei voi hassata liikaa rahaa lasten uusiin merkkivaatteisiin, koska no, olen itara kanttura.

Lasten vaatteissa mulla ei myöskään ole samanlaista rimaa kuin omia vaatteita valitessani, sillä tiedän, että ne aivan varmasti kuluvat loppuun. Jos ei Alpun käytössä, niin sitten Alpun serkun tai pienempien ystävien käytössä. Lasten vaatteiden kohdalla kiertotalous toimii, en lähetä lumppujani Afrikan riesaksi.

Myös sisällä olisi ollut kaikenlaisia työpajoja, mutta niihin tuo taapero oli liian pieni. Toisaalta erilaisia workshopeja oli hauska seurata siksi, että näin niissä tulevaisuuden. Tiedättekö, kun lapsen kanssa on aina niin kivaa haaveilla, että "parin vuoden päästä meidän Alppukin tuolla askaroi muovitilpehööristä kauniin koristeen keittiön ikkunaan"?  Lapsi on yksi iso potentiaali.

Kattilahalli oli tosi toimiva ympäristö tapahtumalle ja muotoilija Tero Kuitunen oli saanut sen upean näköiseksi koristeluillaan, hapsurakkaus syttyi! Ohjelma oli rakennettu hyvin: Vaatteet olivat vain yksi osa Lasten viikonloppua, suureksi osaksi kyse oli epäkaupallisesta tekemisestä. Veikkaan, että yritän tulevaisuudessa hengailla enemmänkin tällaisissa tapahtumissa, nyt kun Alppu selvästi alkaa viihtyä. 

 

Suositelkaa jotain (oikeasti) kivoja lasten tapahtumia!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Joku jo kommentoi mahtavasti pikkusiskoni Sofian synnytyskertomuksen ykkösosaan: "Ei mikä cliff hanger!" No, nyt seuraa upea katharsis! Kannattaa lukea ensimmäinen osa tästä, mutta tässä faktat pikakelauksella: Kyseessä on perätilasynnytys, joka käynnistettiin Kätilöopistolla. Tässä vaiheessa lapsivedet ovat juuri menneet.

Päästän Sofian välittömästi ääneen:

"Klo 21:10

Käytiin Sampon kanssa keväällä sellainen kolmen kerran synnytyslaulukurssi kätilökaverini suosituksesta. Mun synnytyksessä tämä synnytyslaulu oli täysin korvaamaton apu. (Ok, epiduraali ja lääkkeet kyllä korvasivat välillä sen avun, mutta niissä väleissä.) Kuulostaa aika hippitouhulta, mutta oikeasti se on täysin loogista settiä. Pointtina ei ole lieventää tuskaa laulamalla Tuulen värjeä ja muita voimabiisejä, vaan käyttää ääntä keinona rentouttamaan keho.

Mä olen käynyt laulutunneilla 16-vuotiaasta saakka, joten ajatus äänen ja kehon rentoutumisen välillä oli jo ennen kurssia tuttu. Kurssilla treenatiin oo-aaa-uu-yhdistelmiä, harjoiteltiin erilaisia tapoja rentouttaa kehoa (ja erityisesti leukaa!) ja puhuttiin ylipäänsä synnytyskokemuksista. Se oli mulle ihan paras synnytysvalmennus, josta voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkät pätkät, mutta siitä löytyy netistä paljon tietoa muutenkin. Suosittelen kuitenkin kovasti, jos yhtään kiinnostaa! Ja voin vastailla kommenteissa, jos joku tahtoo kuulla mun kokemuksista synnytyslaulusta jotain spesifimpää.

 

Lapsivesien menon jälkeen tarvittiin siis jo kunnolla jeesiä kipuun, ja tässä kohtaa aloitin synnytyslaulun. Aika pitkään mentiin sellaisella kevyellä ooo-uuu-laululla ja kaurapussin voimalla. Testattiin Tens-laitetta, mutta musta se tuntui vain kamalalta. Taisin aloittaa sen käytön liian myöhään, kun monet sanoo, että se on parempi, mitä aikaisemmin ottaa käyttöön. Luulen, että mulle synnytyslaulu teki saman, mitä monelle Tens siinä suhteessa, että tärkeintä oli vain saada keskityttyä johonkin supistuksen ajan. Opin pian, että pitää kestää kolme ooo-uuu-yhdistelmää, ja supistus on ohi. Mä en saanut tässä vaiheessa nousta enää sängystä, koska perätilavauvalla pää ei blokkaa sitä aukkoa ja napanuora saattaa luiskahtaa ulos, jos synnyttäjä liikkuu lapsivesien menon jälkeen. En siis päässyt heijaamaan kehoa rennoksi, ja synnytyslaulu oli siitäkin syystä tosi tärkeä apu.

Oli ihanaa, että Sampo oli käynyt sen kurssin myös, koska aina jos meinasin lähteä vinkumaan korkealta kivuista, Sampo muistutti, että pidä leuka rentona ja ääni matalana. Siis sellaisella tosi tsemppaavalla ja rakastavalla tavalla, ei mitenkään käskevästi. Sampo oli ihan mahtava koko synnytyksen ajan, ja mulla oli vahvasti sellainen olo, että me ollaan molemmat siinä tilanteessa mukana. Aina välillä Sampon piti käydä lämmittämässä kaurapussia ja oli tosi raskasta, kun mun piti tsempata noin kaksi minuuttia itsekseni.

Sampon lisäksi mahtava juttu synnytyksessä olivat ne sairaalan oksennuspussit. Ihan nerokkaita kapistusia! (Btw miksei tällaisia ole lentokoneissa?)

 

Klo 22:45

Mulla ei ollut mitenkään tavoitteena päästä synnytyksestä lääkkeettömästi. Ajattelin kuitenkin, että kai sitä mahdollisimman pitkään kannattaa pärjätä ilman. Kun meno alkoi käydä liian tuskaisaksi, kysyin kätilöltä, onko tästä mitään hyötyä, että siedän näitä kipuja. Kätilö naureskeli, että noin yleisesti ottaen synnytyksessä on hyödyllistä kestää kipua, mutta että kyllä nyt kipupiikin voi saada.

 

Klo 23:15

Aaaaahhhh, kipupiikki poisti kaiken tuskan. Sen avulla nukuin noin tunnin ennen seuraavaa erää supistuksia.

 

Klo 01:30

Kärvistelin kovenevien tuskin kanssa taas jonkin aikaa, mutta sitten alkoi tuntua, että nyt jotain kovempaa apua plz. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi, että voidaan siirtyä synnytyssaliin. Mulla ei ole mitään hajua, paljonko olin auki siinä kohtaa, olin muutenkin aika pihalla synnytyksen etenemisestä siitä eteenpäin ja omassa kuplassani synnytyslaulun kanssa. Sampo on kirjoittanut synnytysmuistiinpanoihin tässä kohtaa, että ”laulu on jo hyvin bassovoittoista”.

 

Klo 01:40

Synnytyssalissa kätilö ohjeisti ilokaasun käytössä, mutta mä en tykännyt siitä ensin yhtään. Tuntui, että supistuksen pahin piikki oli heti alussa, joten en onnistunut ajoittamaan niitä hengityksiä kunnolla niin, että ilokaasusta olisi tullut muuta kuin sekava olo. Lisäksi se häiritsi synnytyslaulua. Olin kärvistellyt mielestäni siihen pisteeseen, etten jaksa enempää, joten koko ilokaasu tuntui turhalta. Pyysin siis, että voisinko saada jotain kovempaa, joten kätilö lähti heti hakemaan anestesialääkäriä paikalle.

 

Klo 02:30

Anestesialääkäri tuli laittamaan spinaalipuudutusta. Mua ei se piikki pelottanut ollenkaan, enkä muista, että laittaminen olisi tuntunut miltään puudutuksen kanssa. Jälkikäteen ajateltuna on hämmentävää, että en halunnut luopua mun kipua lievittävästä kaurapussista siinä välissä, vaikka sen takia en saanut selkää kunnolla kaarelle ja laittaminen oli hankalampaa. Tämä kertoo ehkä jotain siitä mun huuruisesta tilasta: voisi kuvitella, että jos joku piikittää sua selkäytimeen, sitä haluaisi tehdä piikittäjän työn mahdollisimman iisiksi, eikä roikkua kiinni jossain kaurapussissa.

Spinaalipuudutuksen avulla kivut hävisivät täysin, ja sain taas nukuttua.

 

Klo 04:30

Heräsin supistuksiin ja jatkoin synnytyslaulua. Hengitin koko ajan samalla ilokaasua, vaikka se tuntui musta lähinnä ärsyttävältä. Kuitenkin arvioin, että supistukset ilman ilokaasua ovat vielä pahempia, joten otin kaikki avut käyttöön.

Klo 05:10

En kestänyt supistuksia enää, vaan halusin lisää lääkitystä. Silloin sain Ison Een eli epiduraalin, ja nukuin taas. Ennen kuin nukahdin, juttelin Sampon ja kätilön kanssa, että hyvin menee, kun vielä ei ole tullut edes sitä kuolemanpelkoa!

 

Klo 07:00

Näiden unien jälkeen meidän kätilö vaihtui ja saliin tuli alkuperäinen kätilö, joka oli ollut mukana myös käynnistyksessä. Kun supistukset taas alkoivat tuntua, kätilö neuvoi mut istumaan jumppapallolle (tässä vaiheessa vauva oli jo laskeutunut niin paljon, että sain nousta). Mun hentoinen ooo-uuu-laulu oli muuttunut sellaiseksi erittäin matalaksi demoniseksi ooooo-ääneksi! Jumppapallolla oli tosi hyvä pomppia ja laulaa, siinä sai jalat kokonaan rennoiksi ja supistukset saivat tehdä työtään.

 

Klo 08:50

Taas alkoi tuntua, etten enää kestä, vaan tahdon lisää lääkkeitä. Kätilö teki sisätutkimuksen ja vähän arvioi, että joko voisi lähteä ponnistamaan. Kuitenkin perätilan vuoksi tahdottiin vielä odottaa, että vauva laskeutuisi lisää. Sanoin (muistaakseni) ainoan kerran synnytyksen aikana kunnolla kärttyisesti, että NYT TAHDON LÄÄKKEITÄ, kun tuntui, ettei tässä nyt enää kestä mitään arvioimista. Sain siis uuden annoksen epiduraalia ja nukahdin hetkeksi.

 

Klo 10:00

Oli tosi hyvä, että sain levättyä siinä välissä, koska seuraavaksi oli viimein aika ruveta ponnistamaan. Perätilavauvaa ei voida avustaa imukupilla eikä muutenkaan koskea, ennen kuin jalat ovat ulkona, joten on tärkeää, että äidillä on energiaa ponnistaa.

Jos vauva olisi syntytynyt oikein päin, olisin halunnut ponnistaa seisaaltaan. Koska olin laittanut tämän synnytystoivelistaani, kätilö ohjeisti mut ”ähisemään” vauvaa alaspäin seisaaltaan, kun supistukset alkoivat taas tuntua. En siis varsinaisesti ponnistanut vielä, mutta vähän kuitenkin sain harjoitella. Siinä vaiheessa mulle tuli varmaan tämä klassinen ”onko se vauva vai kakkahätä”, koska kaiken kivun ja muun keskellä mua nolotti, et vedän siitä seisaaltaan tortut synnytyssalin lattialle. Se taisi kuitenkin olla vain vauva, koska bönthö ei pörissyt, vaan seuraavaksi paikalle kutsuttiin lääkäri (perätilasynnytyksessä on aina automaattisesti paikalla lääkäri varmuuden vuoksi) ja mut aseteltiin puoli-istuvaan ponnistusasentoon sängylle.

 

Klo 10:57

Säännöllisiä supistuksia oli ollut 14 tuntia. Musta aika ei ollut tuntunut mitenkään pitkältä, mutta olin kuitenkin todella valmis saamaan synnytyksen pois alta. Tuntui tosi absurdilta olla siinä telineillä ihan tuskissaan ja väsyneenä, kun kaikki se uusi hoitohenkilökunta tuli paikalle jotenkin niin kepeästi jutellen. Mun mielikuvissa ne puhuivat suurin piirtein siitä, että millaista pullaa on kahvitauolla, mutta todennäköisesti kävivät kuitenkin läpi, millainen tilanne päälle.

Mulle pistettiin tippaan oksitosiinia siivittämään supistuksia. Sain luvan ponnistaa, ja sitten mentiin.

Ponnistaminen sattui, mutta ei mitenkään pahasti. Kun vauva liikkui eteenpäin, se tuntui oikeastaan just sellaiselta, mitä kuvittelisi, jos sellaista mitenkään pystyy kuvittelemaan. Ekaksi luulin ponnistavani ihan täysillä, mutta kun kätilö neuvoi, että nyt älä yhtään himmaile, tajusin, että kyllä mä pystyn vielä kovempaakin ponnistamaan.

Vauva lähti hyvin tulemaan ulos. Lääkärit arvioivat, että vähän hinnaa kiinni, joten multa leikattiin jotain pientä tuolta alhaalta. Seuraavalla supistuksella (joka oli siis ponnistusvaiheen neljäs supistus!), peppu ja jalat plumpsahtivat ulos. Lääkäri sanoi, että seuraavalla supistuksella avustetaan sitten kädet, mutta mä ähisin vain, että saako vielä ponnistaa??! Sain luvan, kun kerran tuntui siltä. Kädet syntyivät – ja kun kukaan ei estellyt, ponnistin vielä ja pumps – koko vauva oli ulkona neljännellä supistuksella! Ponnistusvaihe kesti kokonaisuudessaan 8 minuuttia.

 

Meidän täydellinen tyttö syntyi 11.7.2017 klo 11:10.  

Vauva oli ensin ihan valkoinen ja hiljaa, mutta tiesin, että se on normaalia, joten en pelästynyt. Pian se parkaisi, ja sitten se nostettiin mun rinnalle. Oli todella huojentunut ja ihmeellinen olo – ennen kaikkea ylpeä – MINÄ OLEN SYNNYTTÄNYT TOMMOSEN VAUVAN! Vauva näytti heti tosi tutulta, siltä, että tietenkin meidän vauva näyttää tältä. Sillä oli tummat hiukset ja nöpönenä. Vauva tarttui isää käteen ja katseli äitiään. Sampo itki, mä olin vain tosi helpottunut, että synnytys on ohi.

Istukka syntyi aika itsestään, ja kätilö pisti mulle jotain tikkejä. (En edes tiedä montako, pitääkin kysyä jälkitarkastuksessa. Paranin kuitenkin tosi helposti ja pystyin esim. heti jo samana päivänä istumaan eli ei varmaan kauhean montaa). Ei siinä kohtaa kauheasti kiinnostanut mikään muu kuin se upea nappisilmä omassa sylissä.

Kokonaisuudessaan olen tosi onnellinen tästä synnytyksestä. Se oli raskas, mutta missään vaiheessa ei pelottanut mun eikä vauvan puolesta, enkä vaipunut epätoivoon jaksamisen suhteen. Kätilöopistolla on mahtava henkilökunta, joka tarkkaili koko ajan vauvan vointia ja kuunteli mun toiveita joka asiassa. Kiitokset sinne myös ihanasta perhehuoneajasta, josta en nyt lähde tässä enempää jauhamaan!

 

Loppuun vielä vinkkitiivistys tuleville synnyttäjille:

Kipuja ei tartti pelätä! Joo, ne on kyllä kovia, mutta kyllä niiden kanssa pärjää! On ihan eri asia kestää kipua, kun se on positiivista. Jokainen supistus vie kohti sitä ihanaa lopputulosta, eikä mitään supistusta joudu kärsimään kuin sen yhden kerran. Kipu loppuu aina minuutin jälkeen, ja sitten saa levätä. Mua helpotti myös tosi paljon tieto siitä, että kun en enää jaksa, lääkkeillä kivut saa kokonaan pois.

Ottakaa mukaan pillejä! Synnyttäessä tulee jano ja pitää muistaa juoda, ja on paljon helpompaa, kun tukihenkilö voi tarjoilla juomaa ties missä asennossa pillin kanssa, kuin yrittää kupista hörppiä jollain jumppapallolla.

Broad City on täydellinen synnytyssarja! Girl poweria ja tarpeeksi kevyt tunnelma. Ei voi pelottaa, kun miettii, miten Ilana hanskaisi synnytyksen, jos hän sellaiseen päätyisi. YASS QUEEEN!!1

 

Ja vielä hullut rispektönit kaikille, jotka ovat synnyttänyt vauvan mitä kautta tahansa ja miten päin tahansa! Se on kyllä hurjaa tohua!

 

Lue aiempi postaus:

Sofian synnytyskertomus (1/2)

Mihin synnytyskertomuksia tarvitaan?

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages