Ladataan...
Juliaihminen

Ette ehkä ymmärrä, miten paljon sain lohtua kommenteista, jotka kirjoititte tähän mun kolmenkympin kriisiparahdukseen.

Ensinnäkin, en selvästikään ole näiden kelojen kanssa yksin. Moni muu saman ikäinen tai samassa elämäntilanteessa oleva tyyppi kelailee näitä juttuja. Siitä tulee lohdullinen olo, vaikken tietenkään toivo, että kukaan muu olisi samalla tavalla ahdistunut kuin itse olen.

Toiseksi, oli ihana lukea älykkäiden naisten kokemuksia siitä, miten kyllä nämä kriisit menevät myös ohi. Elämä vie mennessään ja kivoja asioita tapahtuu. Ennen kaikkea odotan tuota aikaa, jolloin ”lakkaa välittämästä, mitä muut ajattelee”. Se aika ei nimittäin todellakaan ole vielä täällä, vaikka kuinka haluaisin julistaa, että olen itsenäinen naikkelo, joka tekee mitä haluaa. Kuitenkin janoan muiden arvostusta, mikä on tietenkin täysin väärä lähtökohta tehdä vaikka jotain urasiirtoja tai ylipäänsä mitään päätöksiä elämässään.

Mietin myös, että monella vaikutti olevan tosi kiinnostavia juttuja meneillään (väikkäriä, urasiirtoja, matkoja) – ja silti samat kelat painoivat. Hulluutta!

En tietenkään pysty vertaamaan, millaista stressiä naiset ovat aiemmin kokeneet työelämässään, mutta musta tuntuu, että jotain kuumottavaa tämän hetken vaatimuksissa on:

Pitäisi olla dynaaminen ja vaihtaa työpaikasta toiseen, mutta toisaalta pitäisi mielellään olla CV:ssä pitkä pätkä jossain osoittamassa, että kyllä tämä kanttura osaa sitoutua työpaikkaansa.

Pitäisi olla monta kiinnostavaa projektia meneillään mutta pitäisi erikoistua yhteen asiaan, jotta voisi olla kunnon substanssiosaaja ja sen alan asiantuntija, oikea boss naakka.

Pitäisi siis olla generalisti mutta spesialisti.

Pitäisi tehdä hyvää uraa mutta sielun sopukoissa pitäisi kutkutella myös sellainen villi, boheemi puoli, jotta pystyisi työpaikan kahvipöydässä kertomaan siitä ajasta, kun soitteli Goalla bongorumpuja nuotion äärellä ja miten keskusteli matemaattisista yhtälöistä edesmenneen isoäitinsä kanssa ayahuasca-tripillään.

Pitäisi tosiaan pyrkiä sinne epämukavuusalueelle ja rakastaa jokaista hetkeä siellä.

Ja jotta voisi olla kunnon feministi, pitäisi edetä urallaan korkeisiin paikkoihin, sitten voisi nostaa ”muita siskoja” myös sinne korkeisiin paikkoihin (apua, mulla on joku angsti tuota sisko-sanaa kohtaan silloin, kun puhun jostakusta, joka ei ole mun sisko). Uralla nousua varten olisi ehkä vähän pakko tehdä pitkää työpäivää. Toisaalta pitäisi olla kotona hissutteleva ihana äiti-ihiminen, joka laittaa sen puhelimen pois, rauhoittuu ja keskittyy siihen hetkeen katselemaan, kun se lapsonen laittaa tikkuun renkaita.

Pitäisi pitää itsensä skarpin näköisenä, mutta ollakseen hyvä feministi ei saisi kuitenkaan meikata, jottei pidä yllä patriarkaattisia rakenteita.

Pitäisi olla viiltävän sarkastinen ja hauska sutkauttelija, mutta pitäisi muistaa etuoikeutettu asemansa eikä loukata muita. (Olen siis oikeasti sitä mieltä, että pitäisi aina muistaa etuoikeutettu asemansa eikä saisi loukata muita.)

Pitäisi ottaa elämä omiin käsiin mutta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Pitäisi ehdottomasti olla miettimättä tällaisia juttuja ja nauttia elämästä ja kesästä mutta pitäisi vähän tehdä jotain 5-vuotissuunnitelmaa niin kuin tässä elettäisiin jossain Neuvostoliitossa. Sitä paitsi kesälomallahan ne aivot sitten freesaantuvat ja kolmessa viikossa sieltä tulee takaisin täysin uusi ihminen ideoita pullollaan.

Onneksi suurimman osan ajasta vietän niin sanotussa hälläväliälandiassa, ja olen ihan että whatta fockery, ei tässä kenenkään pitäisi tehdä yhtään mitään. Nyt nainen, ota itseäsi niskasta kiinni ja vähän relaa! (Mutta ole kuitenkin hillitty samalla.)

Okei, ränttäys loppuu nyt. Mä taidan olla vähäsen loman tarpeessa – pari viikkoa, niin meitsi lähtee Berliiniin viettämään boheemielämää (Roomasta 20-vuotiaana ostetun bongorummun tosin heitin taloyhtiön jätelavalle).

 

 

Millaisia oksymoroneja teillä on elämässänne?

(Oksymoron (tai oxymoron?) tarkoittaa näennäisesti ristiriidassa olevaa sanaparia. Esimerkiksi kerran pyysin ihmisiä ilmoittautumaan tilaisuuteen ”alustavasti sitovasti”. Sellaista!)

 

 

Lue ensimmäinen ränttäys:

Kolmenkympinkriisi on totisinta totta

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Sitä tekee keittiössä tyytyväisenä pizzaa ja kuuntelee Muistojen bulevardia bluetooth-kaiuttimista puhelimensa kautta. Yhtäkkiä matalaääninen nainen kysyy olohuoneessa:

Voisitko toistaa?

Kuluu hetki, ja nainen sanoo pahoittelevaan sävyyn:

En tainnut ymmärtää.

Sitten hän jatkaa:

En saanut selvää, mitä sanoit.

Pyrkien säilyttämään keskustelukumppaninsa kasvot, nainen huikkaa hieman anteeksipyydellen.

En ole varma, mitä sanoit.

Hän kysyy kauniisti:

Voisitko selventää?

"Mikä ihmeen humalainen tuossa oikein örisee", nainen varmasti ajattelee, mutta jatkaa kohteliaaseen sävyyn:

Anteeksi kuina?

"Eikö tuo peijooni vie voi artikuloida mielipiteitänsä niin kuin järki-ihminen. Mikä siinä on!" nainen miettii mielessään, mutta on silti yllättävän kärsivällinen:

Anteeksi, en saanut selvää.

Nyt naisääni alkaa jo vähän ärsyyntyä. Ei tästä tule yhtään mitään.

Nyt meni ohi, voisitko toistaa?

Mutta kun tällainen keskustelukumppani on asialla, niin toistot eivät auta. Nyt tulee niin diippiä dadaa, että sen auki koodaamiseen vaadittaisiin paljon enemmän kuin mihin nainen pystyy.

Anteeksi, Julia, en saanut selvää.

Nainen erehtyy luulemaan keskustelukumppaniaan Juliaksi. Hän pinnistelee ymmärtääkseen käsittämätöntä ulosantia.

Yhteys taisi katketa, voisitko toistaa?

Lopuksi nainen luovuttaa ja sanoo:

Ehkä ei.

Ei ole helppoa olla Siri lapsiperheessä.

 

Lue myös: 

Lopeta syyllistäminen, Ingvar!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Vaikuttaa siltä, että Haaga on uusi Roihuvuori ja Alppiruusupuisto on uusi hanami. Nyt on juuri se aika, jolloin ihmisen kannattaa lähteä välittömästi ihailemaan tuota kukkaloistoa! Kun kerran listailen täällä näitä Helsingin ilmaisia retkikohteita, niin Alppiruusupuisto on aivan ehdoton.

Pitkospuureittien käpyttely on elämys, siinä uppoaa sinne kukkien keskelle ihan kuin olisi jossain Miyazakin elokuvassa, tai vielä parempaa: Japanissa! (Hienoin kohteliaisuus, mitä Suomessa voi sanoa on se, että tuntuu kuin olisi ulkomailla.) Yksivuotiaan kanssa oli aika hauska mennä siellä, kun se mellasti eteenpäin uskomattomalla tarmolla mutta pysyi kuitenkin lankkujen päällä. Välillä piti estellä sitä hyökkäämästä koirien kimppuun. Alppu ilmeisestikin rakastaa yli kaiken koiria ja kirkuu riemusta silloin, kun vastaan tulee semmonen hauva, jonka omistaja antaa paijausluvan. 

Alppiruusupuisto on mulle myös siitä merkityksellinen paikka, että sieltä alkoi hyvä ystävyys: Annika postasi puistosta vuosi sitten. Intouduin kyselemään, mitä muuta siellä Haagassa kannattaa tehdä, ja niinpä Annika kutsui munt ja Alpun sen kahden lapsen kanssa Haagaa, ja piti meille kunnon kierroksen. Annika on jo lopettanut oman bloginsa, mutta me jäätiin ystäviksi. Ollaan tavattu sen jälkeen monta kertaa, ja Alpusta on tullut hyvä kamu etenkin Annikan 5-vuotiaan tytön kanssa.

Niinpä oltiin siellä tänäkin vuonna yhdessä, meidän ystävyydellähän oli vähän niin kuin vuosipäivä.

Mä en ilmeisesti pysty menemään mihinkään ilman, että joku alkaa riehua noista lastenvaunuista. Viimeksi meille huudettiin, että VAUNUTERRORISTIT. Tällä kertaa semmonen retkeilyliivissä ja valtava järjestelmäkamera tanassa vaeltava setämies alkoi skuulata mua: "Minä joudun hyppäämään metsään, kun täällä on noin leveä kuljetus." (Tuolla tosiaan mahtuu ihan helposti ohittamaan toisensa pitkospuilla.) Sitten se ukkeli tuli vielä uudestaan hiekkatiellä ihan mun taakse ja rykäisi kovaan: "Hmh!" 

Itselleni poikkeukselliseen tapaan en vastannut sille mitään. Yleensä mulla on ollut tapana vähän kouluttaa tuollaisia junttieedvardeille, mutta nyt olin jotenkin niin haltioitunut niistä kukkasista, että oli vain pakko ihastella maisemaa ja jättää liivimies omaan arvoonsa.

Mitäs sitten puiston jälkeen kannattaa tehdä? No tietenkin mennä syömään. Tällä kertaa valittiin Hotelli Haagan erinomainen lounas (Alppu tykkäsi). Jälkkärille mentiin sympaattisen Makiata-kahvilan terassille, joka sijaitsee oikeastaan puistossa. Tässä vaiheessa meidän pojat olivat jo sammahtaneet unosten maille, eli me pystyttiin nauttimaan elämästä kertakaikkisen täydellisesti.

Suosittelen muuten tuota puistoa myös kukinta-ajan ulkopuolella. Ne pitkospuut on tosi hauskat, ja silloin siellä voi myös remuta vähän vapaammin, kun ei ole niin paljon ihmisiä (tai kärttyisiä liivimiehiä). 

 

Oletteko ehtineet käydä tänä vuonna tai joskus aiemmin?

 

Ilmaista tekemistä Helsingissä:

Linnanmäelle 1-vuotiaan kanssa

Falkullan kotieläintarha

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages