Ladataan...
Juliaihminen

Okei, aloitan heti vähän liiallisella informaatiolla, mutta menköön: Olin yhtenä päivänä tässä jumpassa, ja mulle tuli sellainen fiilis, että kuukuppi saattaa falskata jossain vaiheessa. Asia vähän kuumotti siinä V-askeleiden lomassa, etenkin kun olin tunkenut eturiviin (koska se oli ainoa paikka, jossa myöhässä saapuvalle oli tilaa). Mietin siinä, miten reagoisin, jos "hommat menisivät reisille" (kuten Ässälle kävi tuossa päivänä eräänä). Tajusin, että se ei oikeastaan erityisemmin hävettäisi mua. Sitten vain huikkaisin vieressä jumppaavalle Raisalle (kyllä, me teemme kaiken yhdessä), että nyt pitää mennä, koska kuppi meni nurin. 

Kerroin tästä Raisalle jumpan jälkeen, ja hassua kyllä, hän oli ajatellut ihan samaa ajatusta aiemmin samana päivänä meidän työhuoneella (kyllä, myös meidän menkat on nyt sitten synkronoitu). Enää tuollaiset asiat eivät vain nolota. Vielä viisi, kymmenen, saati viisitoista vuotta sitten olisin kuollut häpeästä, jos salillinen naisia olisi nähnyt pikku vahingon. Nyt vain ajattelisi, että jaahas, tämmöistä tänään.

En tiedä, johtuuko se siitä, että olen nyt kolkkent ja kokenut. Vai siitä, että mulla on nykyään aika paljon muutakin kiinnostavampaa ajateltavaa. Vai siitä, että feminismi on lävistänyt mun sieluni. Vaiko siitä, että monet ennen hävetyt mutta tavalliset asiat on normalisoitu julkisessa keskustelussa (tsekatkaa vaikka tämä järjettömän ihana Libresse-mainos).

Mutta hitto. Mä olen lopettanut ihan huomaamattani häpeämisen. Esimerkiksi nämä jutut eivät enää nolota mua, vaikka olen joskus hävennyt niitä silmät päästä. En enää häpeä...

Ulkonäköäni. Just Raisan kanssa puhuttiin, että ei tässä ole juuri kiinnostusta tai aikaa enää hävetä sitä, miltä näyttää. Ei, vaikka olisi kuinka finni naamassa ja hiukset rasvassa. On hienoa, että esimerkiksi täällä Lilyssä puhutaan selluliitin häpeämättömyyden puolesta. Se on juuri sitä tabujen poistoa, joka normalisoi hävetyt asiat yhteiskunnastamme. Ja samaan aikaan homma tuntuu itselleni aika kaukaiselta. En ole vuosiin puristellut berberoosaani peilin edessä ja pelännyt, löytyykö jostain ruumiin sopukasta selluliittiä tai jotain muuta turmiollista. Tämä ei ole vaatinut mitään tietoista päätöstä tai suurta oivallusta itsestäni. Olen vain vuosien varrella niin kyllästynyt ajatukseen siitä, että pitäisi käyttää energiaa naamaan tai peräpeilin murehtimiseen, että viisveisaan koko hommasta. Ohitan surutta lehdistä kaikki ulkonäköjutut ja netistä kaikki sen tyyppiset keskustelut. Vettä hanhen selästä.

Sotkua. Inhoan epäjärjestystä ja unelmoin siisteydestä. Mutta onneksi tähän soppaan ei tarvitse enää sekoittaa häpeän tunteita, vaan kutsun ihmisiä kotiini iltapäiväglögille, oli olohuone sitten minkä ydinräjähdyksen kokenut. 1-vuotiaan kanssa tätä taistelua ei voiteta.

Rahasta puhumista. Fokit, miksei siitä saisi puhua?

Vanhempani. Ai että miten paljon energiaa olen laittanut vanhempieni häpeämiseen. Ne olivat nuoria, kun saivat meidät, ja edelleen nuorekkaita, kun me oltiin lapsia. Kun olin ala-asteella, mun äiti opiskeli Turun taideakatemiassa ja todella pukeutui sen mukaisesti (eli nykyisten standardieni mukaan tyylikkään hipsteristi). Kadehdin muita, joiden äideillä oli normaalit lyhyet permanentut hiukset ja jotka pukutuivat tavallisesti. Meidän äiti edelleen muistelee huvittuneena, miten ennen näytelmäkerhon kevätesitystä olin tiuskaissut kuistaten sille, että "miksi sun pitää näyttää tolta ja miksi susta pitää aina roikkua jotain?!" (Äidillä oli hienot hopeiset käärmekorvakorut.)

Joku joskus sanoi, että jos alkaa hävetä muita ihmisiä, joutuu häpeämään koko loppu elämänsä. Ja se on tuhannen tosi. Nyt olen tajunnut, että minä olen erillinen ihminen vanhemmistani. Vaikka ne tekisivät mitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tuntea häpeää. (No, eivät ne nyt kyllä mitään erityisen hävettävää teekään, päinvastoin, olen molemmista tosi ylpeä.) Lisäksi minä olen erillinen ihminen kaikista muistakin tyypeistä. (Paitsi no, lapsestani. Tällä hetkellä vähän tuntuu, että symbioosi on vieläkin turhan voimakas.)

Poikaystävääni. On ollut lukuisia kertoja, jolloin olen hävennyt poikaystävieni käytöstä. Ovat olleet juntteja, eivät ole osanneet käyttäytyä, ovat puhuneet typeriä mun kavereiden edessä. Ovat pukeutuneet huonosti (ekan poikaystäväni lempivaate oli neule, johon oli kirjailtu numero 69) eivätkä ole olleet aina penaalin terävimpiä kyniä (samaiselle 69-neulepoikaystävälle muun muassa opetin yhdeksännellä luokalla sen, missä järjestyksessä kuukauden menevät). Tikiä en ole koskaan hävennyt, meillä se taitaa mennä niin päin, että se joutuu häpeämään mua! 

Alastomana olemista. Hahaha, vielä muutama vuosi sitten pukuhuoneessa mä olin just se desperaado, joka pienen pyyhkeen kanssa luikki mahdollisimman nopeasti suihkutiloihin. Musta tuntuu, että synnytys poisti viimeisetkin rippeet tästä häpeästä. Voin nimittäin sanoa, että sen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään, kun on kolmen vuorokauden ajan päkistellyt kolmen kilon vauveloa ulos ja down underia on käynyt vilkuilemassa puolet kättärin henkilökunnasta (perätilasynnytykset ovat erinomaista opetusmateriaalia, joten tulkaa ihan reippaasti vaan sieltä ulkoa kadultakin katsomaan, kutsukaa ystävänne ja sukulaisenne mukaan!).

Ääntäni. Vuosia olen vihannut sitä. Nyt olen sitä mieltä, että öööööö miksi.

Totta kai häpeän monia juttuja edelleen. Nolottaa saapua myöhässä työtilaisuuteen. Hävettää, kun en ehdi vastata viesteihin. Poskia punottaa, kun olen unohtanut päiväkodin nyyttärit. Tulee ihan kamala fiilis, jos jotain mun kirjoittamaa artikkelia joudutaan oikaisemaan. Lauantaiaamuna kelailen, että puhuinko perjantai-illan juhlissa itsestäni liikaa. 

Mutta nämä ovat tekoja, eivät perustavanlaatuista olemista. En minä vain enää jaksa hävetä sitä, mitä minä olen. Olen vain todella kyllästynyt siihen. Ja tämä tekee elämästä myös huomattavasti nautinnollisempaa.

Häpeä on tunne, eikä tunteille voi mitään. En siis osaa sanoa mitään taikasanoja sille, miten häpeästä voi vapautua. Kuten sanoin, en itsekään tiedä, miten oma häpeämiseni on loppunut. Mutta ainakin tuntuu, että kun saa elämäänsä kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, ei sille tunteelle enää oikein ole tilaa. Sydän on niin täynnä kaikkea muuta.

 

Mitä asioita te ette enää häpeä?

 

Lue myös:

Se mitä näet, muuttuu kauniiksi

Lopetin suorittamasta nautintoja

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Nata kirjoitti hänen yrittäjän viikostaan, ja tämä sai munt innostumaan kirjoittamaan samanlaisen postauksen eli kertomaan, mitä kaikkea teen perusviikon aikana.

Tässä on esiteltynä mun viime viikon ohjelma. Iltaisin Alpun mentyä nukkumaan kirjoittelen yleensä klo 21–23 tätä blogia, mutta sitä en jaksanut merkitä jokaiselle päivälle.

 

Maanantai

8 Työhuoneelle kirjoittamaan Me Naisiin juttua puskurirahastosta. (Taitaapi ilmestyä tällä viikolla.)

10 Haastattelen feministi Fatima Husseinia Ruskeisiin Tyttöihin (tästä pitää kertoa lisää, niin siistiä päästä kirjoittamaan sinne!) 

12.30 Lounas Ipissä yhden kivan Pepin kanssa, joka laittoi mulle Instassa viestiä (maailman hauskin tapa tutustua ihmisiin: Insta Storyjen kommentointi!!)

16 Haen Alpun päikystä, illalla Sofia tulee syömään joulutorttuja.

 

Tiistai

8 Työhuoneelle duunaamaan Imagen lifestyle-palstaa (tammikuun lehdessä mun eka palsta, jesssssss!)

9.30 Haastattelen Me Naisiin palkankorotuksen pyytämisestä erästäkin Sarandaa.

11 Syön Raisan kanssa eineslounaan työhuoneen keittiössä (eines paranee huomattavasti, jos siihen laittaa ituja päälle!)

12 Kirjoitan loppuun jutun opiskelijoiden sijoittamisesta ja soitan Myrkytystietokeskukseen ja kysyn, voiko lääkehiilen liika syöminen olla epäterveellistä. (Kyllä se voi!)

16 Haen Alpun päikystä, Ronja soittaa ja jutellaan yhdestä podcast-hommelista. Huippua!

18 Suuntaan Leffamaailman pressitilaisuuteen, tehdään Kampissa Tikin kanssa läpystä vaihto ja se ottaa Alpun mukanaan kotiin. Katson tunnin verran trailereita ensi kevään elokuvista ja alan odottaa The Florida Projectin saapumista Suomeen. Tämän jälkeen juon skumppaa ja syön skonesseja Finnkinon Liisa Saurin kanssa, joka on sitä mieltä, että Manaaja on upea kuvaus äidin ja tyttären suhteesta. (Olen samaa mieltä.)

20 Kotona Alppunen riehuu pippiti (lippis) päässä ja saappaat väärissä jaloissa sekä nauraa kihertää, kun saavun paikalle.

Keskiviikko

9–11 Poikkeuksellisesti en viekään Alppua päiväkotiin, vaan mä ja Raisa otetaan lapsosemme ja mennään Goodio Caféseen Etana Editionin Kissa katoaa -kirjan julkkareihin. Sinne on pienet avecit tervetulleita. Alppu ja Frida rakastavat taikuria sekä pieniä kukkaruukussa olevia kiviä, joita voi heitellä ylt ympäriinsä.

11 Vien lapson päiväkotiin, menen pho-keitolle vanhan Turun-ystäväni kanssa. Keskustellaan hänen väitöskirjastaan (se käsittelee masennusta ja filosofiaa, mutta on niin dadaisaa mulle, että sen enempää en osaa siitä sanoa) sekä humanistisesta ajatushautomosta.

12 Yritän kuumeisesti etsiä haastateltavaksi joulupukkia. Soitan noin 20 eri tyyppiä läpi, ja käy ilmi, että tyyppien mainoksissa esiintyvät "sanavalmis" ja "kohtelias" tarkoittavat epämääräistä huokailua, murinaa ja luurin korvaan lyömistä. Lopulta löydän siskon kautta joulupukkibisneksessä pyörineen tyypin, joka auliisti kertoo, millä tavalla joulupukit tekevät töitä pimeänä. "Kun kaverini yritti viedä pomolle verokorttia, tämä vain nauroi ja sanoi, että sinä olisit ensimmäinen joulupukki, joka tekee töitä verokortilla."

16 Tapaan kahvilassa erään mielettömän tyypin, joka on selvinnyt eeppisestä velkakierteestä. Tunnen valtavaa myötätuntoa haastateltavaa kohtaan ja syvää vitutusta suomalaisia pikavippifirmoja kohtaan.

18 Syödään tortillaa kotona ja riekutaan ilta yhdessä. Iloitsen! Postista on saapunut kolme hyvää kirjettä: 1. Papa-kokeen tulokset ovat normaalit. 2. Saan 4000 euron apurahan Kordellinilta! 3. Saadaan Otavalta sopimusluonnos mun ja Raisan pian alkavaan kirjaprojektiin. (!!!! Kerron tästä lisää myöhemmin, kun ollaan saatu vähintään pari sanaa paperille.)

 

Torstai

8 Vien Alpun päikkyyn, jonne se jää kummallisen rauhallisesti. Ihanaa!

9 Haastattelen Ympäristöministeriön virkamiestä suomalaisten asumisesta.

10 Kirjoitan Imagen Avaaja-palstalle yhden jutun loppuun.

12 Käyn Vihreässä holvissa lounaalla ystäväni Katan kanssa, sillä on kanssa monta rautaa tulessa, Slush on ihan pian, We Jazz -festari lähestyy ja tällä naikkelilla on vaikka missä tapahtumatuotannossa sormensa pelissä.

13 Metsästän sopivia haastateltavia Kotivinkkiin ja tajuan, että tämä dedis vielä paukkuu. Onneksi editori antaa lisäaikaa.

15 Keitetään Raisan kanssa sopparikahvit ja allekirjoitetaan juhlavasti elämämme ensimmäinen kustannussopimus!

17 Mennään etkoille baariin parin toimittajakaverin kanssa. (Tuntuu juhlavalta, koska en ikinä enää käy torstaisin töiden jälkeen bissellä!)

18 Mennään Korjaamolle Imagen avustajabileisiin, fiilistelen Imagen uutta toimitusta, jossa on superkivoja ja ammattimaisia tyyppejä.

21 Lähden kotiin ja noudatan kymmenen vuotta sitten tuutorini Joonas Berggrenin antamaa ohjeistusta: "Julia. Kun sä nyt lähdet kotiin, niin juo niin paljon vettä kuin pystyt. Ja sitten juo vielä vähän lisää. Ei tule krapulaa aamulla."

Perjntai

7 Herään tyytyväisenä ja huomaan, että Joonaksen neuvo on taas pitänyt paikkansa.

8-10 Mua on pyydetty panelistiksi Mothers in Business -tapaamiseen, jossa keskustellaan erilaisista lastenhoitovaihtoehdoista sekä työn ja perheen yhdistämisestä. Tykkään ehkä maailmassa eniten tutustua kiinnostaviin, eri aloilla työskenteleviin naisiin.

11 Haen Alpun Sofialta hoidosta (Alppu on perjantaisin vapaalla päiväkodista). Suunnataan Sofian ja Marian sekä heidän beebojensa kanssa Teurastamon Palemaan lounaalle. 

13 Haetaan kojusta leivokset ja mennään Marian luo vielä kahville. Ihanaa, että mulla on taas perjantait vapaat, hoitovapaalla oleminen on niin parasta!  (Tikillä alkoi marraskuussa uusi työ, jotenka mä olen nyt alkanut tehdä nelipäiväistä viikkoa taas.)

14.30 Suuntaan Turun-junaan. Kiroilen sitä, että VR:n juna on täynnä, jolloin en saa ostettua lippua automaatista vaan joudun ostamaan sen 6 euroa kalliimmalla konnarilta enkä saa istumapaikkaa. VR:n lobbaus yksityisautoilun puolesta toimii hienosti. Haaveilen, että VR tarjoaisi sellaista palvelua, että alle 2-vuotiaat lapset syväjäädytettäisiin matkojen ajaksi kuin Han Solo Star Warsissa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei ole vielä listalla, joten juoksentelen koko matkan hullun lapsoseni perässä leikkivaunuun, muihin vaunuihin, minne nyt ikinä ukkeli rientää.

16.30 Pääsen Turkuun ja olo tuntuu heti paremmalta. Turkulaisuus on ihmisen parasta aikaa.

19 Äbä ja Juha tekevät pizzaa, maailman paras veljeni Otto tulee kanssa syömään. Juodaan äbän, Juhan ja Oton kanssa viiniä kahteentoista saakka, käydään seikkaperäisesti läpi #yläluokkasafari, miksi on ongelmallista että cis-miesnäyttelijät esiintyvät elokuvissa transnaisina, kiinteistöverotuksen ja tonttivuokrien välinen epäreilu suhde sekä se, milloin Michael Moore teki viimeisen hyvän elokuvansa ja minkä jälkeen hän jäi maneereidensa vangiksi.

 

Lauantai

10 Satoi tai paistoi, kun käyn Turussa, me juostaan äbän kanssa kymppi. Niin tälläkin kertaa!

12–14 Alppu nukkuu, mä kirjoitan yhde Me Naisten talousjutun loppuun.

14 Lainaan äbän autoa ja ajan isosiskoni Lotan luo. Askarrellaan lasten kanssa joulukortteja ja leivotaan muffineja. Kummityttöni täyttää ensi viikolla neljä, mutten pääse synttäreille kun olen yksissä häissä. Niinpä juhlitaan jo vähän etukäteen. Vietetään hirmu hauska ilta lasten kanssa. Ne on aikamoisia epeleitä yhdessä!

 

Sunnuntai

9 Käydään lapsosten kanssa puistossa. Muhun iskee joku elämänangsti, kun tihuttaa ja kaikki tuntuu raskaalta ja lapso ei suostu käyttämään hanskoja puistossa. Kiukuttelen kaikesta Lotalle, joka osoittaa ihanaa myötätuntoa mua kohtaan.

10 Ajan auton takaisin äbän luo, kuvataan yhdessä yksi duunivideo sille ja sitten se heittää munt junaan.

11 Juna on taas täynnä ja vituttelee maksaa ylimääräistä kuutta euroa paikattoman lipun ostamisesta. Junia kulkee kahden tunnin välein ja puolet matkustajista seisoo käytävällä, kun juna on tukossa. Kerron tästä kohteliaasti konnarille, joka on täysin mun puolella: "Voitko käydä laittamassa VR:n nettisivuilla palautetta, sillä me ei voida vaikuttaa tähän. Jos minä saisin päättää, tällaisia kolmevaunuisia junia ei kulkisi ollenkaan."

14 Helsingissä tapaan Liisankadun Muumikahvilassa Mirjan ja Taimin, Mariannan, Raisan, Antin ja Fridan. Istutaan pari tuntia ja puidaan kaikki juorut läpi. Niitä on paljon!

16 Menen kotiin, vien Tikille isänpäivälahjaksi Kaffa Roasteryn joulukahvia ja Alppu antaa sen maailman liikuttavimman isänpäiväkortin.

18 Mennään iltateelle ystäviemme Marian ja Laurin luo. Niiden vaavelo on järjettömän suloinen! Alppu yrittää tunkeutua sen päälle sitteriin ja on vähän närkästynyt, kun "siihen mahtuu harmi kyllä vain yksi kerrallaan". Onneksi keinuhevosrodeo korvaa sitterin. 

21 Kotona katson Areenasta Noin viikon uutiset sekä Katsomosta Pelimiehen. Jukka Lindström ja Joonas Nordman ovat valehtelematta parasta, mitä suomalaiselle poliittiselle huumorille on koskaan tapahtunut. (Ei ole ikävä Uutisvuotoa eikä Iltalypsyä.)

 

Dear lord! Miten tästä tuli näin jumalattoman pitkä horina. No, ehkä kiitän itseäni myöhemmin siitä, että dokumentoin omaa työarkeani näin tarkasti. Huh, olen täysin uupunut tämän kirjoitettuani. Nyt äkkiä jäätelöä naamaan ja Solsidania ruudulle tack så mycket.

 

Lue myös:

Ensimmäinen viikko vapaana kirjoittajana

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Yhteistyössä: Desenio

Aloitin lastenhuoneen sisustusprojektin helmikuussa. Kesäkuussa huone näytti tältä, ja sama kaoottinen meininki jatkui koko kesän, paitsi että välillä tuonne huoneeseen dumpattiin entistä enemmän kamaa.

Elokuun lopulla mulle tuli sellainen olo, että näin ei voi jatkua. Olin väärässä, kyllä just niin voi jatkua.

Lokakuussa sitten tapahtui jotain sairasta, ja mä onnistuin tyhjentämään tuon huoneen suurimmasta osasta moskaa. Raijasin Tikin reikäisiä "kyllä näitä voi käyttää kuivalla säällä" -talvikenkiä roskikseen, vein kasan epämääräisiä johtoja ja vanhoja läppäreitä Hermannin kierrätyskeskukseen hävitettäväksi ja roudasin käyttökelpoista kamaa vintille.

Sitten mulle iski myös emansipaation hyrskäys, ja päätin, että jo riittää akateemisuus. Minä opettelen poraamaan!

Kutsuin Sofian miehen Sampon meille näyttämää, miten porakoneen kanssa operoidaan. Teki ihan hirveästi mieli pyytää sitä poraamaan tarvittavat onkalot, mutta pidin pääni ja porasin itse!

Mun Insta Storyn seuraajat tietävät, että se ei ollut kaunista katseltavaa se. Seinään ilmestyi pari mielivaltaista kraateria ja yksi teristä katkesi seinään (ja jäi sinne). Mutta ei paljon seinästä tipahtaneet lohkareet haittaa, kun niihin voi tunkea törröttämään propun ja sitten siihen heittää päälle ruuvin ja peittää koko kauheuden taululla. Ja kah! Näin sitä vain aseteltiin menemään taululautaa, taulua ja vaikka mitä seinälle.

Seuraava ongelma oli se, että mun visuaalinen silmä oli täysin surkastunut, enkä millään osannut päättää, miten ripustaisin tuon kaiken kuvamateriaalin, jonka oli Alppusen seinälle hamstrannut. Kun olin tovin poraillut, eräs ystävällinen sielu huomautti insta directissä, että taulut kannattaa ripustaa silmän korkeudelle. Se oli hieno neuvo, mutta siinä vaiheessa peli oli jo menetetty, taulut tulivat liian korkealle!

Mutta oikea korkeus on katsojan silmässä. Öhöhöhöh! Nimittäin eri ihmiset ovat eri korkuisia, ja joku on varmasti yhtä pitkä kuin missä nuo taulut nyt roikkuvat. Alppusen silmän korkeudelle ei ripustettu yhtään mitään, mutta se tiedetään, että jos siihen jotain laittaa, niin se on saman tein riivitty alas ja tuhottu mennessään.

Tykkään tuosta taululautaideasta, ja halusin kopioida sen myös Alpun seinälle. Muutamalla ystävälläni on lastenkirjat laitettu näin esille lastenhuoneeseen, mikä tarkoittaa sitä, että on mahdollista tehdä vaihtuvia taidenäyttelyitä. Lastenkirjat ovat niin upeita, että niitä tekeekin mieli pitää esillä. Rakastan tällä hetkellä etenkin noita Etana Editionin kirjoja, Marika Maijala on kuvittajanero, jonka maailmat ovat kauniita ja persoonallisia.

Ripustin myös vaihtuvan korttinäyttelyn tauluhyllyn alle. Tästä lähtien kun Alppunen saa kortteja, niille on aina paikka olemassa!

No, sisustusinto päättyi tällä kertaa tähän, sillä nyt tuo huone on melko lailla tyhjä. Unelmoin sinne jonkun kivan maton hankkimisesta. Lisäksi lapsonen voisi ilmeisesti jossain vaiheessa siirtyä pinnasängystä isojen lasten sänkyyn, mutta sitä varten pitäisi olla isojen lasten sänky. Laiskuus riivaa mun sieluani, joten mitään ei tapahdu!

Mulla on muutama suosikkikuva seinällä olevien kuvien joukossa. Ensinnäkin Saara Helkalan tekemä upea babyshower-lahja Welcome baby Thukkanen -taulu ilahduttaa mua aina, kun näen sen. Saara muuten myös myy tällaisia personoituja printtejä, vink vink, mielestäni ne on mainio nimiäislahja jollekulle pikkutyypille.

Toinen mun suosikkini on tuo Urho merimiehenä -taulu. Kun olin kirjoittanut Urho on huoltomies -kirjasta viiltävän kritiikin, itse kirjailija Antti Nikunen kysyi, josko Alppu haluaisi jonkun Urho-piirrustuksen itselleen. Hän käy nimittäin välillä piirtämässä tuollaisia Urho on [sijota tähän lapsesi toiveammatti] -kuvia tapahtumissa. Tuossa vaiheessa Alppu ei osannut sanoa muuta kuin äiti ja on toki mahdollista, että Alpun toiveammatti on äitiys, mutta mun mielestä meidän sisustukseen sopi paremmin Urho merimiehenä. (Antti kertoi, että jonkun lapsen toiveammatti oli metro, ja niinpä Urho oli metro. Se oli melko oranssi ilmestys.)

Lisäksi rakastan tuota oikeassa nurkassa olevaa kahden karhun grafiikkaa. Sen on tehnyt ystäväni Aino Pulkkinen, ja musta tuntuu, että vielä kehystän sen, kun se on niin upea.

A niin kuin antilooppi -kuvan, tuon puukehyksissä olevan pallokuvan sekä vesimelonikuvan sain Desenion julisteverkkokaupasta. Lisäksi otin sieltä olkkariin pari supertrendikästä (eli kolmen vuoden päästä naurettavalta näyttävää) kasvijulistetta. Tykkään tuossa kaupassa siitä, että sieltä saa tilattua julisteille varmasti oikean kokoiset kehykset samalla kertaa. Lisäksi nuo on printit ja kehykset ovat melko edullisia, joten sisustus niillä on aika helppoa.

Lol. Just ehkä puoli vuotta sitten sanoin korskeasti ystävälleni: "Mä olen jo sen verran aikuinen, etten enää laita mitään kehystettyjä julisteita seinälleni. Tästä lähtien ostan vain taidetta." Jep jep. Taidettahan siinä. No, nämä eivät tietenkään poissulje toisiaan. Mulla on kyllä vakaa aikomus ostaa jotain mässyä taidettakin, tosin sitä en aio laittaa lapsen makuuhuoneeseen, vaan meidän ruokasaliin. (Kyllä, kutsun ruokasaliksi huonetta, jonka meidän ruokapöytä täyttää.)

 

Jos esimerkiksi lastenhuone kaipaa seinälle suloisia lasten tauluja, niin nyt saat 25 % alennuksen koodilla juliaihminen kaikista julisteista (paitsi "handpicked" merkityistä). Alennus on voimassa 14–16.11. 2017.

 

 
Mitenkäs siellä, onko lastenhuoneen sisustus edennyt?

 

Lue myös:

Sisustusideoita lapsen huoneeseen: jatkojohto ja korvatulppia

 

FACEBOOK JULIAIHMINEN

 

 

Share

Pages