Ladataan...
Juliaihminen

Sain aivan älyttömän kiinnostavia kysymyksiä tähän kysy mitä vain -postaukseen (saa edelleenkin ehdottaa postausaiheita!). Etukäteen en edes tajunnut, miten hyvään saumaan tuo postaus tuli, sillä olen pystynyt poimimaan sieltä mahtavalla tavalla isoja keskustelunaiheita mun ja Tikin Suomi-trippiin. (Alppukin osallistui toki keskusteluun muun muassa kertomalla seuraavaa: "Kiveä tattuu!" Hän on huolissaan siitä, sattuuko kiveä silloin, kun kiven heittää maahan.)

Yksi tuossa postauksessa esitetty pysäyttävä kysymys oli: Mitä olen joutunut uhraamaan, jotta olen nyt päässyt tähän missä nyt olen?

Ensimmäinen reaktio oli, että en tietenkään mitään. Elämäni on niin mukavaa, että ei tässä mitään olla uhrattu. Mulla on elämässä ollut hirveästi hyvää tuuria, joten voivottelu siitä, mitä en ole saanut, kuulostaa irvokkaalta. Sitä paitsi uhraaminen on sukua uhriutumiselle, ja suhtaudun itseeni vähän turhankin armottomasti: itse olen elämäni päätökset tehnyt ja niistä on itse vastuu kannettava (vaikka en ajattele tällä tavalla oikeistoliberaalisti muista ihmisistä). Näin ollen ajatus siitä, että mieltäisin tekemäni päätökset joidenkin asioiden uhraamisena tuntuu vieraalta.

Mutta sitten kun tarkastelen kysymystä hieman neutraalimmin, ilman tuohon uhraus-sanaan kiinni jäämistä, niin totta kai olen uhrannut asioita, jotta olisin tässä. Tässä tapauksessa uhraaminen tarkoittaa sitä, että tekemällä yhden valinnan karsii toisen valinnan pois elämästään. Siitähän elämässä on ylipäänsä paljolti kyse, päätöksistä ja niiden seurauksista.

Jos oikein tutkailen itseäni, niin jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt monet päätökseni ajattelemalla yhtä tärkeää juttua, joka on ollut ylitse muiden: Olen parikymppisestä saakka halunnut lapsen. En heti enkä hinnalla millä hyvänsä, mutta mulla on noista ajoista asti ollut sellainen ajatus, että minä haluaisin olla äiti. Tämä kuulostaa hassulta ja jopa kunnianhimottomalta, koska nykyään vallalla olevaan uusliberalistiseen feminismiin tuntuu kuuluvan se, että naisen tulee tavoitella ensisijaisesti uraa ja vaurastumista, ei niinkään perhettä. Ja totta kai minäkin haluan uraa ja vaurastumista, mutta ennen kaikkea olen ajatellut, että lapsen saaminen tekisi minut onnelliseksi. En ehkä ole tietoisesti ajatellut näin, mutta tällä lailla jälkikäteen ajateltuna huomaan, että tämä halu on vaikuttanut moniin päätöksiini elämässä. Tämä johtotähti mielessäni olen uhrannut moniakin juttuja:

Olen uhrannut irtosuhteet ja deittailun. Aloin seurustella Tikin kanssa silloin, kun olin 21-vuotias, eli kävin kolmatta vuotta yliopistoa. Tätä ennen minulla oli kyllä ollut ihan hyvä määrä poikaystäviä, eli Tiki ei todellakaan ollut mikään ensimmäinen rakastettuni, mutta silti tuntuu, että aika nuorena me mentiin yhteen. (Tiki oli tosin tuolloin 27-vuotias, eli hän oli jo kokenut elämää.) Tajusin yllättävän nopeasti, että Tiki on tyyppi, josta haluan pitää kiinni, jonka kanssa haluan vanheta – ja jonka kanssa haluan saada lapsen.

Joskus mietin, että olisi upeaa, jos olisin voinut tavata Tikin vaikka kolmen tai viiden vuoden päästä tästä, ja rillutella menemään esimerkiksi Erasmus-vaihdon ajan tai silloin, kun Tinder rantautui Suomeen. Tämä olisi tietänyt paljon kutkuttavia kohtaamisia ja kiinnostavia anekdootteja elämästä, mutta ei. Ei se oikein mene niin, että ”hei otetaan pikku seikkailutauko ja hurvitellaan ympäriinsä ja jatketaan siitä mihin jäätiin”. Tai totta kai joillakuilla se voi mennä niin, mutta omalla kohdalla on pitänyt tehdä ihan tietoinen valinta, että joko me ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Ja vaikka ei olemisesta olisi seurannut varmasti kaikkea hauskaa, niin ei se olisi ollut sen arvoista, etten olisi saanut tätä, mitä minulla nyt on.

Olen uhrannut myös sellaisen nuoruuden irti olemisen tunteen. Mun aikuisuus koitti yllättävän nopeasti, kun sain 21-vuotiaana myös vakituisen työn omalta alalta. Tuohon aikaan, vuonna 2009 taantuma, yt-neuvottelukierrokset ja median murros olivat juuri alkamassa, joten ihan kaikki kertoivat kerta toisensa jälkeen, miten hyvä tuuri oli, että sain vakityön hyvästä aikkarista. Ja olihan se. Olin tuossa samassa talossa töissä 30-vuotiaaksi saakka, ja sinä aikana opin valtavasti, loin hyvät verkostot ja tienasin rahaa niin, että sain esimerkiksi asuntolainan ensimmäiseen asuntooni.

Kuitenkin kolikon kääntöpuoli on se, että missasin päämäärättömän leijailun, kymmenittäin opiskelijabileitä ja hapuilevan pohdinnon siitä, että mitäs nyt seuraavaksi. En usko, että olisin ilman tuota duuniakaan koskaan lähtenyt Goalle soittelemaan djembeä puoleksi vuodeksi, mutta olisin taatusti reissannut enemmän, opiskellut vähemmän tavoitteellisesti ja enemmän huvitteellisesti sekä ehkä muuttanut hauskojen kesätyöpestien perässä ympäri Suomea eri paikallislehtien toimituksiin.

Nyt olen saanut viiden viikon kesälomat ja lomarahat 22-vuotiaasta lähtein ja käynyt kasista neljään töissä koko muun vuoden. En tietenkään pidä tätä minään suurena uhrauksena, päinvastoin olen ollut hyvin etuoikeutettu välttyessäni kesätyönhakustressiltä. Ja silti sitä aina joskus haikailee, että mitäpä jos olisin seilannut vapaammin vähän pidempään. Ajattelin kuitenkin aina (näin jälkikäteen mielestäni täysin virheellisesti), että jos haluan lapsen, niin äitiyslomalle on kiva jäädä vakituisesta työstä, joten parempi on nyt pitää kiinni siitä mitä on. (Jos saisin nyt sanoa 25-vuotiaalle Julialle terkkuja, niin sanoisin, että vakituinen työ on vain omituinen illuusio, älä ressaa.)

No, sitten se herttainen ”hapuileva pohdinto” iskikin äitiyslomalla todella lujaa vasten kasvoja, ja vietin puoli vuotta unettomana syvässä kriisissä siitä, mitä haluan tehdä elämälläni, kun kerran tämä lapsikin on nyt hankittu. Nyt onneksi elämä on taas tasapainossa ja tuntuu, että olen juuri siellä missä pitääkin.

Olen sulkenut monia muitakin ovia valinnoillani, tai no, jokainen valinta sulkee jotain, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kaikkea en kuitenkaan uhrannut. Kävin ulkomailla humpuuttelemassa Erasmuksessa (oman niitä irtosuhteita) ja elin vuoden kommuunissa, vaikka olin vakitöissä ja vakisuhteessa.

Ylipäänsä nämä mitä jos -ajatukset kannattaa pitää aisoissa ja perspektiivissään, koska ei elämä ole mitenkään ohi vielä. Ennemminkin nyt ajattelen, että sitten joskus, kun en ole enää ihan niin vahvasti vastuussa tuosta pikku ukkelistani, menen sekoilemaan jonnekin Aasiaan. Voi olla, etten silloinkaan hanki djembe-rumpua tai eksoottisia seksitauteja, mutta viisikymppisenä nämä sekoiluhommatkin voi tehdä sitten tyylillä – kun on varaa ja elämänkokemusta.

 

Mitä sinä olet uhrannut päästäksesi siihen, missä nyt olet?

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Sen vain tietää on surkea elämänohje

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Istuskelen Vehmersalmella Tikin isän mökin tuvassa ja katselen ikkunasta avautuvaa järveä. Ylen ykkönen soittaa klassista radiosta, ja pian grillataan tofua ja ananasta. Alppu nukkuu yläkerrassa päiväuniaan. Olo on niin onnellinen kuin vain voi olla. Hyttysenpistot vähän kutittaa, mutta toisaalta niidenkin raapiminen on vain puoliksi ärsyttävää, toinen puoli taas on nautintoa.

Ollaan oltu nyt viikko tien päällä. Lähdin heti viimeisen työpäivän iltapäivänä Vihtiin ystäväni Anna-Kaisan morsiussaunaan, lauantaina samassa paikassa oli häät. Siitä suunnattiin Turkuun isosiskon kolmannen tyttären ristiäisiin. Kahden mökkiyön jälkeen suunnattiin Vaasaan. Pysähdyttiin matkalla Porissa lounaalla ja Kristiinankaupungissa ihan vain ihastelemassa vanhoja puutalokortteleita. Matka jatkui Mänttä-Vilppulaan, Siilinjärvelle ja nyt ollaan oltu täällä mökillä kaksi päivää.

On hassua, miten käytännössä olen unelmoinut tällaisesta elämästä jo vuosikymmenen. Ennen lasta minulla on ollut tapana reissata lomilla pitkällä. Kuuba, Intia, Kiina, Thaimaa, Myanmar, Tansania. Ajattelin aina tuolloin, että ”sitten kun minulla on lapsi, tutustun Suomeen, joten on parempi nyt tehdä näitä reppureissuja”. Vaikka ulkomaanmatkailu on tietenkin upeaa, niin osa minusta sitten kuitenkin näillä pitkillä ulkomaan reissuilla alkaa odottaa, että olisipa tämä jo ohi. Olisinpa jo kotona sohvalla katsomassa telkkaria ja omassa sängyssä köllöttelemässä. 

En voi sille mitään, mutta ulkomaanmatkailu on minulle henkisesti raskasta. Olen loppujen lopuksi aika herkkä ihminen, ja isot kokemukset saattavat aiheuttaa minussa myönteisten tunteiden lisäksi jonkinlaista selittämätöntä haikeutta ja jopa ahdistusta. Lisäksi ulkomaanmatkailu on myös fyysisesti raskasta. Nukun aina vieraissa paikoissa vähän huonommin kuin kotona, ja koska olen suorittajaluonne, matkoilla pitää kävellä noin 15 kilometriä päivässä, jotta saisi kohteesta kaiken irti.

Nyt kun minulla on tuo lapsi, on kaikki ”tekosyyt” olla vain Suomessa. Ja tätä reissua tehdessä olen huomannut, että Suomessa matkatessa en ollenkaan odota, koska pääsisin jo kotiin. Ollaan yövytty hotellissa, bed and breakfastissa sekä mökeillä, ja olen nukkunut paremmin kuin vauva (koska en ole heräillyt keskellä yötä vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa).

Ja vitsi että Suomi on kaunis. Täällä on aivan taivaallisia maisemia, järvi kimaltelee auringossa, mäntyjen jylhät rungot kasvavat vieri vieressä ja kirkuvan keltaiset pellot levittäytyvät Pohjanmaan lakeuksissa upeasti loistaen. Sinisen taivaan pilvet ovat kuin kultakauden maalauksia, on vain pakko ihastella.

En halua jeesustella, koska olen matkustanut elämässäni niin paljon. Avaan kuitenkin hieman matkustusajatteluani, sillä sitä on kysytty jonkun verran, muun muassa tässä postauksessa. Viime aikojen uutiset ovat taas nostattaneet ilmastoahdistusta, ja nykyään mietin oikeasti päivittäin, millaisen maapallon jätän tuolle pikku ukkelille ja hänen mahdollisille jälkeläisilleen. Tästä syystä lentäminen on alkanut tuntua yhä vältettävämmältä asialta. En ole ryhtynyt mihinkään radikaaleihin toimenpiteisiin matkustelun välttämiseksi, mutta olen tehnyt sellaisen häilyvän linjauksen, että ei esimerkiksi enää matkusteta joka vuosi lämpimään. 

Kun vielä viisi vuotta sitten piti päästä joka talvi aurinkoon, nyt olemme käyneet "enää" joka toinen vuosi. Ja kesällä matkustetaan vain silloin, kun ihan kamalasti tekee mieli. Ei lähdetä vain siksi, että ”nyt kun kerran on aikaa, niin lennetään Eurooppaan”, vaan reissataan vain silloin, kun matkustaminen tuntuu todella houkuttelevalta. Ei sitäkään lentämistä pysty tietenkään itselleen mitenkään legitiimisti selittämään, mutta ainakin tällainen itsensä rajoittaminen on askel parempaan. 

Selkeä suunta omassa ajattelussa on se, etten pidä ulkomaille matkustamista enää erityisen rohkeana, siistinä tai tavoiteltavana asiana, eikä kuvat palmun alla löhöilevistä ihmisistä aiheuta juurikaan kateutta.

En tietenkään millään tavalla paheksu tai tuomiste muiden lentämistä, ei mulla edes olisi varaa siihen (eikä muiden tuomitseminen nyt muutenkaan ole hyvä tapa kuluttaa päiväänsä). Luultavasti ensi talvena reissataan taas jonnekin, kun sellainen lämmön kaipuu ylittää ilmastoahdistuksen (kognitiivinen dissonanssi, krhm), kun viime talvi pysyttiin Suomessa. Katsotaan nyt.

Mutta palatakseni vielä Suomi-reissaamisen ihanuuteen: Kolmestaan perheen kanssa oleminen on ollut tosi ihanaa. Alppu selvästi nauttii siitä, että hän saa molempien vanhempien huomion. Aina kun Tiki käy edes ulkona sytyttämässä grilliä, Alppu alkaa heti kysellä: ”Missä iti on?” Se haluaa meidät ympärilleen hassuttelemaan ja kujeilemaan. Olen itse nauttinut tästä yhdessä lööbaamisesta valtavasti. On niin hauskaa käydä kolmestaan saunassa, soutelemassa tai museossa. Kun arjessa hommat menee usein niin, että Alppu on joko mun (ja mun ystävien) seurassa tai Tikin kanssa, niin tällä matkalla on koko ajan kaksi vanhempaa hoitamassa yhtä lasta. Tämä asetelma tekee kaikesta rentoa ja kivaa.

Pian matka jatkuu Imatran kautta Helsinkiin, sen jälkeen suunnitelmissa on löllyä Turun saaristossa meidän mökillä. Kesä Suomessa on maailman paras asia!

 

Kuluuko tämä kesä kotimaassa vai matkustatko muualle?

 

Lue myös:

Kaksi vuotta sitten tehtiin samanlainen Suomi-reissu

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Istuin yhtenä päivänä tunnin meikissä, kun minusta ja Raisasta otettiin studiokuvat meidän tulevaa kirjaa varten (josta myöhemmin lisää). Minut meikannut Mervi paljastui siinä tunnin jutteluhetken aikana ihan mielettömäksi tyypiksi, jonka kanssa sielun sinfonia lähti soimaan heti lujaa. (Tällaiset täysin satunnaiset kohtaamiset ovat elämässä yksi parhaimmista jutuista.)

Mervi on minua hieman vanhempi, joten hän on minua myös hieman viisaampi. Tällaisten tyyppien elämänohjeet ovat yleensä puhdasta kultaa, niin tälläkin kertaa. Niitä tuli keskustelussa monia, mutta yksi oli suosikkini, ja olenkin ottanut sen heti käyttöön:

Tunteet pois.

Okei, tämä vaatii hieman selitystä. Mervi kertoi, että hän oli murtanut kerran kätensä ratsastusonnettomuudessa, ja tuskaili, että miten nyt yrittäjänä pärjää, ja kotonakin on niin hankalaa. Hänen ystävänsä oli tokaissut: "Nyt tunteet pois. Teet vain!"

Kuulostaa epäempaattiselta näin äkkiseltään, mutta sitten kun asiaa tarkastelee lähemmin, tajuaa, että siinä on pointtinsa. Joskus elämässä on vain tilanteita, joissa elämä helpottuu valtavatsi, jos tunteet saa siirrettyä hetkeksi syrjään, ja päättää vain suoriutua kylmän rauhallisesti. Tunteita ei tietenkään voi tai kannata laittaa kokonaan pois päältä elämässään, ja negatiivisille tunteille on ehdottomasti paikkansa - ne pitää hyväksyä osaksi elämää.

Sen sijaan joistain pienistä käytännön vastoinkäymisistä, kuten jos lentokone myöhästyy tai laukut eivät saavu, pudottaa vahingossa avaimen hissikuiluun tai pyörän kumi puhkeaa, pitää vain hengittää pari kertaa rauhassa, siirtää vitutus sivuun ja toimia vain! Ja miksei isommissakin vastoinkäymisissä, kuten käden poikki mennessä.

Tietenkään pitkän aikaa, tyyliin viikkoja, ei tunteita voi pitää syrjässä, ja surut ja murheet kannattaa ehdottomasti surra mieluummin kuin padota niitä pitkään. Mutta juuri näissä pienissä tilanteissa, joissa omalla kohdalla tunteet saa vähän liikaakin valtaa, tämä neuvo on minulle kullan arvoinen.

Heheheh, tätä sitaattia on sitten hoettu pitkin kesää aina viinilasillisilla, kun ollaan puitu erilaisia ihmissuhdekuvioita ystävien kanssa.

 

Pystytkö siirtämään hetkellisesti tunteet syrjään?

 

 

Lue myös:

Itken kun itkettää

Tunnista päätöksissäsi vakavuuden aste

 

Kuvat: Raisa otti musta pari puhelinräpsyä siinä samalla kun oltiin ammattikuvaajan hoteissa! Tsekatkaa mun meikit! Herättää minussa ilon tunteita!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tuli mieleen kertoa teille sellaisesta ukkelista, johon tutustuin viitisen vuotta sitten. Olin Apu-lehdessä kesätoimittajana, ja piti kirjoittaa juttu vanhuksesta, joka halusi myydä asuntonsa mutta jäädä siihen vuokralle. Tyyppi asui Itä-Helsingissä, ja menin käymään hänen kotonaan. 

Kuten usein haastatteluja tehdessä, nytkin itse aihe oli nopeasti käsitelty, ja sitten siirryttiin vähän jorinoimaan muuta. Mies alkoi sitten kertoa siitä, miten hän on saanut kerrytettyä viekkaidella itselleen oikein mukavan omaisuuden. Hän oli juuri niitä ihmisiä, joilla on pestyt muoviset jogurttipurkit kaapissa, ja niistä voi sitten halutessaan vaikka juoda.

Yksi säästövinkki oli kuitenkin ylitse muiden, ja ajatukseni ovat usein vaeltaneet takaisin hänen pikku kikkailuunsa:

"Olen alkanut käydä hautajaisissa. Niissä saa syödä kunnon juhla-aterian, ja tämän ikäisenä se on helppoa. Katson vain lehdestä, missä ja milloin jonkun tuntemattoman ihmisen hautajaiset ovat ja ilmaannun paikalle. Jos joku tulee kyselemään, mistä tunsit vainajan, katson häntä surullisesti ja sanon: "Sodasta. Mutta siitä en välitä puhua enempää." Jos omainen sitten jatkaa vielä utelua ja sanoo, ettei hänen käsityksensä mukaan Pekka ollut sodassa, niin aina voi myös esittää, että en kuule mitään vanhoilla korvillani."

Nauroin katketakseni, kun miekkonen kertoi näistä keplotteluistaan. Sittemmin ukkelista tuli minulle aikamoinen maanvaiva, ja hänellä oli tapana käydä A-lehdissä ja pyytää minua rakennuksen aulaan rupattelemaan milloin mistäkin. Lopulta jouduin valehtelemaan aulan henkilökunnalle, etten ole juuri nyt talossa, jotta minun ei tarvitsisi tulla enää pitämään seuraa tälle miekkoselle. Nyt en ole nähnyt häntä enää pariin vuoteen, mutta uskoisin, että tuolla elinvoimalla hän ei ole vielä itse päässyt omiin hautajaisiinsa kunniavieraaksi.

 

Tuleeko teille mieleen sukulaisten tai tuttavien opettamia muita erinomaisia säästävinkkejä?

 

 

Kuva: Oma säästövinkkini on käydä syömässä äidin luona. Ei tarvitse edes esittää, että tuntisi ketään sota-ajoilta.

 

Lue myös mitenkään aiheeseen liittymätön postaus:

Aikuiset ihmiset, jotka eivät ole vieläkään irtaantuneet tutin kaipuusta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tein muutama vuosi sitten sellaisen päätöksen, että pyöräillessä pysähdyn aina suojatien eteen silloin, kun jalankulkija aikoo ylittää sen. Sinällään tämä ei ole mikään vallankumouksellinen idea, koska myös Suomen liikennesäännöt sanovat, että näin kuuluu tehdä.

Olen kuitenkin huomannut, että tällä taktiikalla saa valtavasti hymyjä osakseen! Etenkin silloin, kun pyöräilen Kauppatorin viertä, ja turistit ovat ylittämässä pyörätietä, niin pidän oikein kunnia-asiana sitä, että pysähdyn ja annan heidän mennä ensin. Sen sijaan silloin, kun pyöräilijät tulevat lujaa ja oikein soittavat kelloa suojatietä ylittäville hölmistyneille turisteille, minuun iskee turhautuminen:

Miettikää nyt herran tähden, mitä tuollainen rimputtelu tekee meidän Suomi-brändille!!!!!!!!!!!!!

Menevät turistit vielä kotimaihinsa ja sanovat ystävilleen, ettei Suomeen kannata matkustaa, kun siellä vaan kelloa rimputellaan suojatiellä viattomalle jalankulkijalle. Eivät tule sen jälkeen isoina turistilaumoina pyörimään Kauppatorille kalakukkoa ostamaan (koska jostain syystä olen nähnyt Helsingin kauppatorilla tätä myytävän). Menee siinä kuulkaa meidän kansantalous aivan tappiolle, tulee kestävyysvaje eikä virtaa lainkaan ulkolaisen rahaa tänne meille. Millä sitten kustannetaan puistoruokailut ja taidehankinnat Emmaan?!!! Kysynpä vain!!!

Että parempi miettiä sen kellon kanssa, jos ette halua, että maamme ajatuuu konkurssiin ja me kaikki joudumme mieron tielle!!!

Mutta itse olen kunnon kansalainen, pysähdyn ja annan ihmisen kulkea tien yli, kuten hänen kuuluukin saada tehdä. 

Ihan vain tuli mieleen kertoa.

 

Kai maar tekin pysähdytte suojatien eteen pyörinenne ja etenkin autoinenne? (Ja mietitte samalla kansantalouttamme.)

 

Lue myös:

Äijäs se siellä kävi (rimputtelu on muuten porttiteoriani mukaan portti muille kadulla huutelemiseen)

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Pages