Ladataan...
Juliaihminen

Kun perjantaina horisin täällä pitkät pätkät unikoulusta, niin en maininnut sitä, että sille oli myös hyvin konkreettinen motivaatio. Eilen oli nimittäin mun rakkaan ystäväni, Marian, polttarit. Kyllä siinä on jo tarpeeksi syytä saada beebeli nukahtamaan ilman äitiänsä. Kiitos muuten telle kaikille ihan mielettömästi tsemppaavista kommenteista ja hyvistä neuvoista, mä lueskelen niitä tänään vielä tarkemmin ja otan ehdottomasti käyttöön. Oon niin otettu ja iloinen, kun olette jaksaneet jakaa kokemuksia, saan niistä ihan älyttömästi voimaa tähän hommaan.

 

Nyt, pikku kohmelossa, kerron teille eiliseltä mun kohokohdat. Sillä hittolainen, eilinen oli niiiiiiiiin ihana päivä!

1. Marian täydellinen yllättämäinen: Työpalaveri lauantai-aamuna, totta kai! Kun poltskusankari kaarsi brunssipaikan pihaan, meillä oli kaikilla keltaiset sadetakit (koska morsio on kovan luokan Ultra Bra -fani) ja laulettiin Hei hoi hauki. Sellaista onnea, jännitystä ja liikutusta näkee harvoin kenenkään kasvoilta. Ja sitä sädehtimistä kesti koko päivän. Tuntuu niin upealta olla osa porukkaa, joka on onnistunut tuomaan tuon ilmeen Marian kasvoille.

2. Yhdessä tekeminen: aamusauna, valtava amerikkalainen brunssi, kaupunkivaellus aurinkoisessa pakkassäässä, rivitanssitunti ja entisten poikaystävien lennättäminen lennokkien avulla menneisyyteen. Rakastan leirielämää, ja polttarit ovat aikuisten leiri parhaimmillaan!

3. Yhteislaulu: En ollut aikaisemmin koskaan ollut karaoketaksissa. Toivottavasti tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, koska matka oli aivan sairaan hauska. Kylmät väreet meni iholla ja kyyneleet nousivat silmiin, kun laulettiin Maailman toisella puolen ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. (Thong songia laulaessa ei itkettänyt, sen sijaan ihailin eräiden kykyä räpätä ne tiukimmat osuudet tyylipuhtaasti läpi. Ei mitään turhia muijia nämä!) Mua itketti myös silloin, kun laulettiin Kalliolle kukkulalle Hietaniemen rannassa. Ehkä mun sisällä asuu Pikku pioneeri, kun mahtipontisten laulujen yhteisveisuu herättää aina niin eeppisiä tunteita. Mutta toisaalta, kenessä ei herättäisi?

4. Humaltuminen alkoholista, ystäväistä ja elämästä: Kun istuskelin illalla siideri kädessä paljussa keskellä Nuuksion metsää Karhunpesä-nimisen mökin pihassa, katselin tähtitaivasta ja kuuntelin omituisia vitsejä ("Mä voisin mennä Talenttiin ihan vain esittämään sitä Broadcasters-tuotantoyhtiön logon naisen naurua" tai "Sitten ne saivat stripparin, joka oikealta ammatiltaan akrobaatti, ei ollut kauhean eroottista se meininki") ajattelin olevani puhtaassa ja täydellisessä onnen tilassa.

Tajusin vahvasti, että lapsen ulkopuolinen elämä on edelleen olemassa, se on vain odottanut mun paluuta. (Kun ihminen ei ole ollut huppelissa miltei kahteen vuoteen, viini soittaa halleluja-veisuuta aika lujaa jokaisesa aivosolussa.) Julistin Mirjalle ja Mariannalle kovaan ääneen, miten humala pukee minua.

(Myöhemmin illalla kerroin, että jokainen hetki, jolloin en puhu mitään, on hetki, josta kiitän itseäni seuraavana päivänä. Tänään mä soisin, että tällaisia hetkiä olisi ollut enemmän. Sanainen arkku nimittäin avautui ammolleen. An sich en sanonut tai tehnyt mitään noloa, mutta aina sitä näissä tilanteissa herää aamulla sellaiseen valtavaan häpeään ihan vain omasta olemassaolostaan.)

5. Uudet ihanat ihmiset: Ei vitsin vitsi, miten superhyviä keskusteluja kävin ihmisten kanssa. Joidenkin vanhojen tuttujen kanssa ystävyys syveni, muutamien uusien tyyppien kanssa taas löysin heti yhteisen sävelen. (Ja tämä tapahtui jo ennen kuin viini puhui mun suullani.)

Vieläpä paluumatka Nuuksiosta kotiin yöllä hienoisessa tuiterissa oli mahtava, kun juttelin yhden superkiinnostavan mimmin kanssa sen perustamasta yrityksestä, joka tarkastaa vaatetehtaiden työoloja eri maissa. (Siitä ehkä joskus myöhemmin!)

 

Tänä aamuna mun teki mieli laittaa Mirjalle ja Mariannalle viesti, että kävi ilmi, ettei humala sittenkään pue mua. Että nähdään kahden vuoden päästä. Mutta nyt lapsonen (joka heräsi seiskalta) nukkuu, ja olotila onkin muuttunut sellaiseksi suloiseksi crapuléksi. Taidan palkita itseäni uskomattoman hienosta bailaamisesta syömällä vähän lisää suklaata ja katsomalla Yle Areenasta jakson Broad Citya (suosittelen erittäin vahvasti, jos et ole vielä katsonut - härskimpi kuin Girls!)

Mutta ei hitsin vitsi. Olen jotenkin niin euforisessa onnen pumpulihauteessa (?!!). Ihmiset ovat niin ihania, Maria on niin ihana, tällaiset elämää suuremmat viikonloput ovat niin hirveän tärkeitä. 

 

Polttareita on juhlittu aiemminkin:

Minun polttarit (sisältää polttarivideon!)

Raisan polttarit

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, meillä on nyt pidetty täällä kaksi yötä unikoulua. Yksittäisistä vanhemmuuteen liittyvistä alemmuuden tunteista vauvan nukkumisbisnekset ovat olleet mulle kenties suurin huonon omantunnon aiheuttaja.

An sich meillä ei ole ollut mitään ongelmia nukkumisen suhteen: vauva nukahtaa tosi helposti seiskalta - boobsille. Sitten se heräilee illalla silloin tällöin, ja sen saa helposti uudestaan nukahtamaan - boobsin avulla. Yöllä se herää ehkä kahdeltatoista ja neljältä, seiskaltakin sen saa vielä vähäksi aikaa nukkumaan, mutta kaikki tapahtuu imetyksen avulla.

Periaatteessa mulla ei ole mitään ongelmaa tämän kanssa: imetys nukuttaa mutkin niin mukavasti, että illalla se on ihan kivaa. Yöllä taas mä tuskin herään Alpun herätessä, vedän vain paidan ylös ja jatkan uniani. Etenkin aamuisin on ihanaa, kun vaavin unia pystyy pidentämään pienellä imetystempulla. Mä olen elämässäni kärsinyt niin sairaista unettomuusjaksoista, että tällainen pikku heräily yöllä ei suoraan sanottuna tunnu missään. Se, että imetys toimii parempana unilääkkeenä kuin Mirtazapin, on ollut yksi äitiyden siisteimpiä juttuja.

Se, miksi mä koen tästä tunnontuskia, johtuu siitä, että tämä tämmöinen sitoo mut täysin vauvaan kiinni öiksi. Siksi en ole käynyt missään bailandoamassa saati viettänyt yötä poissa kotoa, vaikka lapsonen on jo yli yksivuotias. Musta se on jotenkin aika vässykkämäistä. Ja jollain tavalla myös epäfeminististä. En ole vapaa ja itsenäinen nainen. Olen laiska lussukka, joka joutuu painamaan kaikkiin kutsuihin Not Attending.

Ja olisihan se nyt järkevää saada lapsi nukkumaan kokonaisia öitä, töissä saattaisi olla vähän skarpimpi muija päättämässä asioista. (Ehkä olisi myös järkevää lopettaa jo koko imetys, mutta kun mä olen niin laiska tekemään mitään muutoksia elämässäni!)

 

No. Nyt on sitten unikirjojen klassikko Unihiekkaa etsimässä (jonka sain Raisalta lahjaksi kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna!) luettu tarkkaan. Kirjassa esitetään muutamia erilaisia unikouluja:

Huudatusunikoulu: Lapsi sänkyyn, ovi kiinni, tulpat omiin korviin ja palataan lapsen luo aamulla. Tämä on tehokas, turvallinen ja nopea tapa opettaa lapsi nukahtamaan ilman vanhempaa. Monien mielestä tämä tuntuu liian julmalta, niin myös meidän.

Pistäytymismenetelmä: Lapsi sänkyyn valveilla ja vanhempi poistuu. Lapsi alkaa itkeä, ja vanhempi tulee noin viiden minuutin päästä takaisin rauhoittelemaan hetkeksi, ja sitten taas lähtee pois. Poissaoloaikoja pidennetään, kunnes lapsi nukahtaa. 

Tassu-unikoulu: Aikuisen käsi on "tassu", jolla lasta rauhoitellaan pitämällä sitä lapsen selän päällä. Lasta ei nosteta sängystä pois, vaan häntä rauhoitetaan sänkyyn. Tässä on meidän kohdalla sellainen ongelma, että tuo epeli kyllä pongahtaa välittömästä "tassun" alta pystyyn. Olisi toiminut silloin, kun tuo ei vielä kiipusta. Kiroan itseäni, kun laiskana lorttona en tehnyt tätä silloin, kun vaavi oli 6 kuukautta.

Tuolimenetelmä: Vanhempi istuu sänkgyn vieressä ja lohduttaa laulamalla ja puhumalla. Pikkuhiljaa hän siirtyy yhä kauemmas lapsesta, kunnes tämä tottuu nukahtamaan yksin. 

Näistä on pidemmät ja paremmat kuvaukset tuossa opuksessa tai vaikka täällä MLL:n sivuilla.

 

Mä en osaa oikein sanoa, mitä taktiikkaa me tällä hetkellä toteutetaan. Ehkäpä sellaista "äiti on poistunut maailmasta" -unikoulua. Mä olen antanut Alpulle illalla seiskan maissa maitoa, minkä jälkeen se on nukahtanut (olen  nostanut sen vielä omaan sänkyynsä, mutta on se tainnut kyllä olla jo vähän unessa silloin, mikä on sääntöjen vastaista). Sitten kun se on aloittanut iltaheräilynsä, Tiki on mennyt sen luokse ja rauhoittanut sen laulamalla ja pitämällä sitä sylissä. Monta kertaa. Mä olen nukkunut työhuoneessa korvatulpilla.

Ekana yönä se huusi kahdestatoista kahteen, nukkui sitten kaksi tuntia. Sitten alkoi uusi huuto. Aamuviideltä Tiki oli niin poikki, että se tuli herättämään mut ja me sovittiin, että "nyt alkoi aamu" ja mä menin imettämään pikkuisen. 

Päivällä Alppu oli ihan silmät ristissä ja nukahti kolme kertaa (!!). 

Tokana yönä Alppu oli niin väsynyt, että se nukahti heti seiskalta. Pari kertaa se heräsi, mutta nukahti melko nopeasti Tikin hellässä huomassa uudestaan. Yöllä se oli herännyt kolmelta, ilakoinut puoli tuntia (itkemättä) ja nukahtanut uudestaan. Sitten kuudelta Tiki tuli herättämään mut ja meidän "aamu alkoi". Okei, tämän jälkeen sekä minä että Alppu vielä nukahti.

Tänään Alppu on ollut väsynyt ja itkuinen. Se nukahti taas seiskalta nopeasti, mutta heräsi heti pian uudestaan. Tätä kirjoittaessani se on huutanut lohduttomasti Tikin sylissä 40 minuuttia tuolla pimeässä huoneessa. 

Kyllä tämä aika raskaalta tuntuu. Tekee ihan sikana mieli mennä tonne ja luovuttaa koko homma. Kun se "tissitainnutus" on vain niin järjettömän helppoa siinä tilanteessa. Vähän semmoset fiilikset, että fokit, kokeillaan sitten uudestaan, kun se osaa puhua kunnolla ja sille voi selittää kunnolla, mistä on kyse ja se voi sanoa, jos sillä on jotain muita ropleemia kuin vain tuo läheisyyden kaipuu. Eli ehkä sitten kun se on jotain yläasteikäinen. Eli mä en lähde himasta mihinkään kasin jälkeen seuraavaan vuosikymmeneen enkä nuku kokonaisia öitä enää koskaan... eiku!

Mä olen omin silmin todistanut, kun Mirjan ja Raisan tytöt laitetaan pinnasänkyyn, valot sammutetaan, sanotaan hyvää yötä, ja sitten ne heräävät aamulla. Mutta tällä hetkellä tuommoinen tuntuu musta yhtä utopistiselta kuin se, että mä oppisin jonain päivänä puhumaan täydellistä ranskaa.

Nyt muut äidit ja isät, kaipaan rohkaisua ja jotain konkreettisia kertomuksia. Tiedän että kaikki vauvat ja taaperot ovat erilaisia, joten kaikki ei toimi kaikilla, mutta ihan vain sellaiset mukavat onnistumistarinat kiinnostelevat: 

 

Miten te olette saaneet lapsenne nukahtamaan ja nukkumaan itsekseen?

 

Ps. Jos haluatte seurata livenä tätä meidän unikouluelämöintiä, niin mun Insta Storyssä piisaa settiä. Mun instatili on nykyään skitsofreeninen miksaus teinijulkkisten kanssa hengailua ja vauvan kanssa sekoilua.

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Olin toissa viikonloppuna Joensuussa ystävieni Antin ja Millan häissä. Vanhana Joensuun rakastajana jo pelkästään se, että juhlat sijaitsivat Joensuussa, sai mun sieluni laulamaan hoosiannaa. Mulla on tapana ajautua hääjuhlissa jonkinmoisiin tiloihin. Tunnelma on niin iloinen, ihmiset ovat niin kauniita, kaikki on niin suloista.

Nämä häät pidettiin vanhassa villassa, joka oli koristeltu pieteetillä. Mun oli vain pakko räpsiä kaikesta mahdollisesta valokuvia, koska en selvästikään ole mikään Nuuskamuikkunen, joka osaisi kätkeä kaiken sydämeensä. Mun pitää kätkeä kaikki muistikortille.

Nykyään, kun on oma beebeli, sitä ajautuu aina käymään tämän (jo luultavasti monien mielestä väsyneen ja tuhat kertaa käydyn) keskustelun: Kutsutaanko häihin lapsia vai ei?

Näihin häihin Alppu oli tervetullut, mikä mahdollisti mun osallistumiseni (Antti ja Milla ovat inan verran enemmän Tikin kavereita, joten jos olisi ollut lapsettomat häät, Tiki olisi saanut etuajo-oikeuden).

Lapset oli huomioitu hirmu ihanasti, heille oli esimerkiksi tarjolla terveellisiä hedelmäkarkkeja, ja paikalla oli (tyylikkäitä) leluja. Huomasin kuitenkin, että yksivuotiaan kanssa häiden juhlimen koostui pitkälti siitä, että kavuttiin portaita ylös ja alas ja vähän ylös ja sitten alas. Näin koko ajan päässäni uhkakuvia siitä, kun joku tekee omatoimilävistyksen korkokengällään taaperon ihoon, joten Alppua ei voinut päästää hetkeksikään silmistään. 

Silloin, kun mulla ei ollut vielä lapsia, mä aina häissä katselin vähän säälien niitä äitiraiskoja, jotka tihkusateessa hytkyttävät lapsoaan ulkona. Nyt mä olin se mujer. Toisaalta, koska tunnelma oli niin mainio, olin koko ajan hyvällä tuulella, joten en kaivannut kenenkään säälivää katsetta.

Silti on sanottava, että kun yksi parhaista ystävistäni menee nyt huhtikuussa naimisiin, ilahduin syvästi, kun kutsussa luki: "Juhlimme aikuisten kesken." Ah! Nyt ei ole pienintäkään painetta ottaa todleria juhlimaan. Alppu menköön vaarinsa luo hoitoon, ja me päästään Tikin kanssa nauttimaan molemmat aikuisten häistä.

Ennen kuin sain lapsen, ajattelin, että "juhlimme aikuisten kesken" olisi jonkinmoinen loukkaus lapsiperheille. En ajattele enää. Mun mielestäni se on vain upea vastuuvapauslauseke lapsesta, se ulkopuolinen ääni, joka sanoo sille mielessä kuiskivalle Sirpa Selänteelle, että lapsi hoitoon, nainen juhlimaan. 

Kun me mentiin naimisiin Tikin kanssa vuonna 2014, meidän häät olivat myös pelkästään aikuisille (lukuun ottamatta mun alkaikäisiä pikkusisaruksia). Koin tästä suuria tunnontuskia, koska yhdet mun ystävät eivät esimerkiksi päässeet juhliin, koska he eivät voineet jättää tuolloin lastansa hoitoon. Onneksi nämä mun ystäväni eivät millään lailla harmiteleen tai ärsyyntyneet meidän lapsia syrjivästä kutsupolitiikasta.

Sinällään mä ymmärrän, kun sanotaan, että on häät ovat perhejuhla, ja lapsen nauru kuuluu sinne. Itsellänikin on lapsuudesta ihania muistoja häistä. (Sain esimerkiksi kahdeksanvuotiaana morsiuskimpun kiinni. Tuli varmasti toiveikas olo muille naisille!) 

Lapsen äitinä olen totta kai sitä mieltä, että lapset kuuluvat elämään ja heidän pitäisi olla tervetulleita miltei kaikkialle. Vauvojen ja lasten syrjintä on pohjimmiltaan äitien ja isien syrjintää, mistä olen paasannut aikaisemminkin.

Mutta sitten taas, kun yhden häävieraan "hinnaksi" tulee noin 40–50 euroa, ja jos ystävillä on monia lapsia, niin pitää oikeasti alkaa harkita lasten kutsumista. Lisäksi moniin juhlatiloihin mahtuu istumaan rajallinen määrä ihmisiä. Tällöin lapsen kutsuminen voi tarkoittaa sitä että on pakko jättää kutsumatta joku vanha ystävä.

Sitä paitsi joskus häät alkavat niin myöhään, että lasten nukkumaanmenoaika tulee nopeasti. Tällöin morisuspari ikään kuin missaa lapsen vanhempien bailupanoksen. Ja häissä tarvitaan kaikkien jorauspanosta!

Ja loppujen lopuksi mun mielestä on ihan ok, että on olemassa tilaisuuksia, joihin vauva tai lapsi ei istu. En mä töihinkään lastani ota (onneksi!).

Totta kai lapsen voi jättää kotiin, vaikka hänet olisikin kutsuttu juhliin. Mun horinan pointti on kuitenkin se, että mua itseäni ei haittaa tippaakaan se, jos saan kutsun häihin, jotka ovat vain aikuisille tarkoitetut. Itse asiassa saatan olla tästä oikein tyytyväinen. (Mua tosin ei haittaa myöskään se, jos hääkutsu on vaikka vain mulle eikä Tikille, oon aika liberaali näissä: jokainen kutsukoon ne tyypit, ketkä haluaa tai mahtuu jne.)

Jos postiluukusta tupsahtaa hääkutsu, siitä kannattaa olla pelkästään iloinen ja riemuissaan, oli kutsun "ehdot" mitkä hyvänsä. Joten näin lapsen vanhempana annan "siunaukseni" teille kaikille hääpareille, jotka mietitte, kehtaatteko olla kutsumatta lapsosia häihinne: kyllä kehtaatte!

 

Oletteko olleet enemmän lapsellisissa vai lapsettomissa häissä?

 

En olekaan pitkään aikaan mainostanut Juliaihmisen FB-sivua. Nyt mainostan: Mene ja tykkää!

 

Katso myös:

Kesähäiden fiilistelyä

 

 

Share

Pages