Ladataan...
Juliaihminen

Lapsuudessa fiilistelemäni yhtye Tiktak ilmoitti tekevänsä paluun festareille tänä kesänä. Se on hauskaa, ja toivon mukaan mäkin näen heidät jollain festivaalilla. Lukiessani heidän paluuhaastatteluaan mua kuitenkin alkoi risoa yksi juttu, joka ylipäänsä ärsyttää usein, kun puhutaan työstä.

Tiktakin jäsenet kertovat painokkaasti, miten he eivät missään nimessä tee paluukeikkojaan rahan takia. "Sellaisesta vihjailu on ainoa asia, joka saa mun pulssini nousemaan", kitaristi Emppu sanoo. 

Tämä kertoo taas niin osuvasti siitä, miten rahaa pidetään edelleen vääränä motiivina tehdä töitä. Miksei saisi tehdä rahan takia jotain? 

Tiktakin kohdalla uumoilen, että vihjailu paluusta rahan takia loukkaa bändiläisiä siksi, että he ajattelevat, että fanit eivät pitäisi paluuta aitona haluna esiintyä faneille, vaan motiivi olisikin materiaalinen. Ja ehkä toiseksi myös se, että saattaisi tuntua surkealta, jos kymmenen vuotta sitten lopettaneen bändin jäsenillä olisi nyt niin huono taloustilanne, että hetkellinen paluu olisi keino rahoittaa elämää. Ymmärrän siis hyvin, että heidän brändiinsä kuuluu vakuuttaa olevansa aito, ja tekevänsä tätä rakkaudesta lajiin, eikä missään nimessä rahaan, joka on maallista ja pinnallista - kaukana taiteesta.

Mutta eikö taidetta tai kulttuuria sitten saa tehdä niin, että yksi motiiveista olisi raha? Jos ajatellaan työelämää noin ylipäänsä ja unohdataan Tiktak, niin vaikuttaa siltä, että jos joku sano rahan motivoivan, sitä pidetään ainoana motiivina tai vähintäänkin suurimpana motiivina tehdä töitä. Se ikään kuin pyyhkii pois kaikki muut motiivit työlle, kuten intohimon, kunnianhimon, halun tehdä hyvää, halun kehittyä jossain tai ylipäänsä viihtyä.

Mutta eihän se niin mene! Mulla on varmaankin kymmenen eri syytä tehdä työtä, ja raha on niistä ehdottomasti yksi suurimmista. Tietenkin mä haluan rahaa työstäni, se on itsestäänselvyys. Mutta sitä ei sitten kuitenkaan oikein saisi sanoa ääneen, koska silloin vaikuttaa ahneelta ja ehkä vähän laskelmoivalta. Ihmisiä, jotka tekevät töitä rahan takia, pidetään helposti vähän surullisina tai sitten kylminä.

Oli sitten pakko räntätä tästä IG-storyssäni, ja sain kiinnostavia vastauksia ihmisiltä. Yksi johtavassa asemassa oleva kaverini kirjoitti: 

"Rahan takia ei saa tehdä ainakaan mitään positiosta, jossa on a) pomo b) tienaa keskivertoa enemmän. Kaupan kassalla työskentelevä saa tehdä työtä rahan takia. Kuitenkin alat, joissa on kyse hoivaamisesta on sellaisia, joissa rahalla ei saa olla väliä. Ehkä tämä liittyy positioihin, joissa on valtasuhde toiseen?"

Tämä oli mielestäni tosi kiinnostava pointti. Edelleen meillä on sellainen ajatus, että jos kyseessä on kutsumusammatti, kuten hoiva-ala, niin mielellään ei puhuta rahasta edes samassa lausessaa. Ja toisaalta johtajan ei tule tehdä mitään rahan takia, koska hänellä on jo valmiiksi ikään kuin yksi miinus plakkarissaan, sillä johtaja on saattanut hakeutua asemaan vallan takia, mikä sekin on ilmeisen huono asia. Jos sattuu haluamaan rahaa ja valtaa, niin sitten on täysin mätä ihminen. 

Toinen kommentoi, miten hän oli vaihtanut kulttuurialalta mainosalalle, jossa on paljon paremmat palkat.

"Ei harmita, että olen parempipalkkaisella alalla vasta nyt, koska henkisesti ja elämyksellisesti kulttuurijutut antoivat niin paljon. Mutta kun ihmiset kysyvät, onko ikävä kulttuurijuttuja, niin ei ole kyllä ikävä kilpailua siitä, kuka useasta hakijasta pääsee naurettavan huonosti palkattuun pestiin."

Tässä tuli mielestäni hyvä pointti esiin: On ihan totta, että eri aloilla on erilaiset kannustimet tehdä töitä. Koska kulttuurialaa pidetään niin mielekkäänä työn kannalta, moni hakeutuu työskentelemään sillä. Se on arvo ja valinta sinänsä, ja silloin raha ei ole ihmiselle suurin motiivi tehdä töitä, koska sitä rahaa ei ole siellä jaossa. Tämän hetkisessä kapitalistisessa systeemissä palkat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kun kulttuurialalla on enemmän tarjontaa kuin kysyntää, se näkyy pienemmissä palkoissa. Silloin saattaa olla ihan helpottavaakin sanoa itselleen ääneen, että "minä olen valinnut itse kulttuurialan, raha on siis toissijaista muille arvoilleni ja motiiveilleni".

(Itse ainakin välillä joudun muistuttamaan itseäni tästä silloin, kun kuulen jonkun saman ajan opiskelleen mutta eri alalta valmistuneen palkan ja kateus meinaa ryöpsähtää rintaan.)

Mutta se, että sanoisi ettei raha ole minkäänlainen motiivi tehdä työtä, ei kyllä edistä yleistä hyvää omalla alalla. Ensinnäkin se on 99 % kerroista valhe, koska jos raha ei olisi minkäänlainen motiivi, ihmisen ei tarvitsisi nostaa palkkaa ollenkaan. (Hehe, kysyin ig-storyssäni tätä, ja 99 % vastaajista sanoi, että raha on heille ainakin yksi motiivi tehdä töitä.) Toiseksi se johtaa helposti siihen, että jos edes alkaa keskustella vaikkapa jostain bändin keikkaliksoista tai siitä, että päiväkodin työntekijöiden on syytä saada kunnon palkkaa, vaikuttaa ahneelta ja laskelmoivalta. Mikä ei pidä paikkansa! Miksi se olisi erityisen ahnetta, että pyytää tehdystä työstä perustellun korvauksen?

Usein joku muu taho kuin työntekijä hyötyy siitä, että rahasta keskustelemista pidetään kiusallisena. Mitä vähemmän rahaa ja palkkaa kehtaa ottaa keskusteluissa esiin, sitä suurempi tabu siitä tulee, ja sitä vaikeampaa on pyytää sopivaa korvausta.

Ja toisaalta, mä ihan ymmärrän, että mun edellisissä työpaikoissani pomoni on halunnut ja saanut huomattavasti isompaa palkkaa kuin minä. Se on kuulunut hänelle! En minä ole halunnut sitä vastuuta, olen halunnut olla vain työntekijä, joka hoitaa hommansa eikä muuta. En siis tietenkään kannata sitä, että kaikkien pitäisi saada kaikesta työstä saman verran palkkaa. Enkä usko siihenkään, että kaikille ihmisille raha olisi yhtä suuri syy tehdä töitä. Mutta sitä kannatan, että ihmiset eivät demonisoisi palkkaa motiivina työn tekemiselle.

 

Miten suuri motiivi raha on sinulle tehdä töitä?

 

Lue myös:

Näin olen selvinnyt kateudesta, joka herää muiden ihmisten suuremmasta palkasta

Miksi puhun rahasta nykyään ääneen

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

maanantai: 

Herään aamulla Tallinnasta hotellista (jonne lähden tästä keittiön pöydän äärestä n-y-t NYT). Tajusin, etten ole hyödyntänyt koko vuonna tätä yrittäjän vapautta ottamalla arkivapaata, joten nyt oli syytä muuttaa se, ja lähteä reissuun Annan, Tiian ja Ässän kanssa.

tiistai:

Aamulla palaveri Äidin puheenvuoro -YouTubekanavan Inarin kanssa. Suunnitelmia syntyy! Tiistaina pitää haastatella myös yhtä Abu Dhabissa asuvaa kätilöä ja siirtolaisuusinstituutin tutkijaa. Illalla menen Leffamaailman lähettiläiden kesätapaamiseen kuulemaan, mitä leffoja kevät ja syksy tuovat tullessaan.

keskiviikko:

Aamulla Ylellä palaveri podcast-demon tekemisestä. Päivälä pitäisi saada yksi Imagen kulttuurijuttu tehtyä. Illalla menen esikoiskirjailijoiden illanviettoon Villa Kiveen. Onpa kivaa, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään.

torstai:

Vallila Interiorin kesäbrunssi. Päivällä mua haastatellaan Osakeliiton Viisas raha -lehteen, hahaa. Täytyy myös edistää yhtä Me Naisten -rahajuttua. Torstaina meille pitäisi saapua vihdoin Alpun sänky ja pöytä. (Hyvästi pinnasänky.)

perjantai:

Päiväkodin kevätjuhla! Saa nähdä kuinka paljon liikutun Delfiinit-ryhmän esityksestä. Tämän jälkeen suuntaan Alpun kanssa ystäväni Kaisan luo Jyväksylään. Tarkoitus on speksailla Kaisan kanssa vastuullisen sijoittamisen koulutusta ja antaa meidän 2-vuotiaiden piehtaroida pihalla yhdessä.

lauantai: 

Jyväskylän iloja! 

sunnuntai:

Takaisin Helsinkiin. Menen juoksemaan Mirjan kanssa Naisten Kymppiä. Osallistun siihen paitsi juoksun ilosta, myös hyväntekeväisyystarokoituksessa

 

Kuva: Toissaviikolla elämä Turussa oli ihanaa. 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Alkukesän ensimmäiset lämpimät päivät ovat aina tuntuneet niin ihanilta, että ajattelee ettei tämän ihanampaa elämä voi tarjota. Kuitenkin kesän ensimmäinen lämmin lauantai pari viikkoa sitten osoitti, että kyllä voi.

Mä olen nimittäin huomannut sellaisen seikan, että kivat jutut saattavat muuttua vielä kivemmiksi silloin, kun niitä tekee oman lapsen kanssa. Tämä on nyt ihan tällaista lässynlää-horinaa, mutta mulle tulee aivan älyttömän hyvä fiilis, kun näen Alpun riemuitsevan valtavasti jostain. Kuten nyt vaikka Suomenlinnan mukulakivikaduilla potkupyörällä viilettämisestä. Kun ihminen kikattaa onnesta, hän on todella onnellinen.

Syömen valtaa sellainen omahyväinen "minä olen niin etevä äiti, kun tarjoan lapselleni tällaisen ihanan elämyksen" -fiiliksen. Toisin sanoen sen päälle, että minulla on itselläni hauskaa, tulee vielä ylimääräinen kerros: myös lapsellani on hauskaa. Ja lapsen hauskuus, se on hauskaa katseltavaa se!

(Myös näiden aasialaisten turistien mielestä lasten hauskuus hauskuutti, joten he alkoivat mielivaltaisesti kuvata meidän lapsia, minkä jälkeen minä toki aloin kuvata heitä, koska tilanne oli niin vitsikäs.)

Koska lauantai ei voi olla täydellinen ilman kahvia ja pullaa, johdatimme itsemme Suomenlinnan uuteen Café Siloon, jota voin suositella lämpimästi. Tekevät siellä itse pullansa ja kaakkunsa, mitä arvostan syvästi. Olen niin kyllästynyt sellaisiin pakastepullia lämmittäviin kahviloihin - olenhan kahvilasnobi!

Alppu piti tyylinsä, eli pyöräilykypärä oli päässä myös lounaan ajan.

Takaisintulomatkalla puhallettiin saippuakuplia lautan kannelta ja katseltiin lähellä liitäviä lokkeja. Alppu kiljui välillä riemusta. Kotimatkalla oli vielä pakko pysähtyä Teurastamolle B-Siden terassille.

Siellä Alppu oli hetken aikaa surullinen, sillä Frida "jätti hänet" ja nukahti päiväunille. "Piida, piida!" poikani huusi traagisesti. Kun Frida sitten heräsi, ilo palasi Alpunkin syömeen.

Päivää ei vieläkään tehnyt mieli lopettaa, joten suuntasimme vielä Lidlin kautta Raisan ja Antin luo papille, eli pakaste pitsalle. Aivan täydellistä.

Mä olen luotu tällaista lorvimista varten. Niin on ilmeisesti myös lapseni, joten me olemme hyvä parivaljakko. 

 

Aurinkoista ja lorvailuttavaa viikonloppua!

 

Lue myös:

Oma tapa olla

Nämä kevyet illat

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Pages