Ladataan...
Juliaihminen

Olen jutellut monien ystävieni kanssa viime aikoina siitä, millainen tunnelma lapsuudenkodissa on vallinnut. Ihmiset kertovat kahdenlaista tarinaa. Jotkut sanovat, että heillä on ollut kotona yleisesti ottaen mukavaa ja leppoisaa. Tietenkin vanhemmat silloin tällöin suuttuivat toisilleen tai lapselle, mutta mielikuva omasta lapsuudenkodista on rento.

Toiset taas muistelevat, että kotona oli usein kireä fiilis. Molemmat tai jompikumpi vanhempi oli stressaantunut ja usein huonolla tuulella esimerkiksi kuormittavien töiden takia. Tällöin lapsena piti varoa omaa käytöstään, sillä isä tai äiti saattoi räjähtää pienestäkin jutusta.

Jotkut ovat kertoneet, että vanhemmat saattoivat riidellä keskenään paljon niin, että riidat kestivät pitkään. Joillakin on kokemuksia jopa vanhempien kuukausien mittaisista mykkäkouluista, mikä taas vaikutti tietenkin koko perheeseen. "Ne olivat hankalia aikoja myös käytännössä, sillä vanhempien keskinäinen mykkäkoulu saattoi johtaa siihen, ettei meillä tehty ruokaa", yksi mainitsi. 

Näitä kokemuksia kertoneet ystäväni eivät mitenkään ajattele, että lapsuus ja nuoruus olisi ollut huono tai he olisivat kokeneet mitään traumoja, vaan nämä ovat ennemminkin sellaisia toteamuksia. Kireä tunnelma ei aiheuttanut välttämättä mitään turvattomuutta, mutta ikävää se kuitenkin oli. Lisäksi se, että joinain aikoina on ollut kireä tunnelma, ei tarkoita sitä, että kaikkina aikoina olisi ollut. Eli tilanne saattoi vaihdella paljon.

Oma haaveeni on tietenkin se, että nykyisessä kodissani meillä olisi sellainen letkeä ja humoristinen fiilis. Mitä enemmmän olen puhunut tästä ystävien kanssa, sitä tärkeämpänä olen alkanut pitää asiaa. Sitä enemmän olen myös alkanut tajuta, että voin itse vaikuttaa valtavasti kodin fiilikseen omalla toiminnallani.

Mulla oli esimerkiksi yhdessä vaiheessa tapana aika usein rähjätä aina vähän aikaa silloin, kun saavuin töistä kotiin, mikäli kotona oli sotkuista. Tästä tavasta olen tietoisesti pyrkinyt eroon ja tullessani töistä kotiin ja kävellessäni ylimpään kerrokseen rappukäytävässä olen tehnyt eräänlaista mielikuvaharjoittelua: "Sitten kun siellä on eteisessä kengät ja takit möykkynä lattialla ja keittiö näyttää siltä kuin siellä olisi kuvattu Nuijaa ja tosinuijaa, niin hengitän vain rauhassa ja iloitsen siitä, että minun kaksi rakasta ukkelia on minua vastassa."

Tämä onnistuu aika usein, mutta ei edelleenkään joka kerta.

Minä olen luonteeltani vähän sellainen, etten oikein pysty olemaan näyttämättä tunteitani. Kartan konflikteja ystävieni kanssa, mutta kotona saatan räjähtää joskus vähän liian helposti. Toisaalta hyvä puoli on se, että lepyn noin minuutissa. Joskus kun olen ollut älyttömän kiukkuinen, olen oikein suunnitellut, että "nyt mökötän ainakin vuorokauden". Sitten mun mökötys on kuitenkin loppunut sillä sekunnilla, kun Tiki on tullut ja heittänyt jonkun vitsin. Kuten olen sanonut, en kykene olemaan oikein mistään kauhean pitkään vihainen. 

Ihmisen persoona muokkautuu monesta eri palikasta, mutta joskus olen kuullut sanottavan, että puolet tulee geeneistä, puolet ympäristöstä. Minun muistikuva omasta lapsuudenkodin yleistunnelmasta on sellainen, että meillä oli nimenomaan rentoa, kepeää ja aika humoristista. Isäni on ikuinen puujalkavitsien vääntäjä (raivostuttavuuteen saakka), ja meillä kotona arvostettiin vitsailua ja nauramista. Vanhemmat eivät juurikaan riidelleet, paitsi aivan lyhyen hetken silloin, kun he päättivät erota (olin 8-vuotias). Äiti saattoi joskus tulistua nimenomaan sotkusta, mutta hänkin leppyi aina jossain kolmessa minuutissa. Isäni ja äitini ovat ylipäänsä aika leppoisia ihmisiä, joten rennon tunnelman ylläpitäminen oli aika helppoa. 

Lisäksi meillä neljällä sisaruksella oli aina hyvä meininki keskenämme. Okei, kuten olen kertonut, me lapset riitelimme aivan mielivaltaisen paljon, mutta se oli juuri sellaista kuin oma riitelyni nykyäänkin: tulitikku raapaistaan, liekit roihuavat hetken ja sitten koko homma onkin jo ohi. Mikään ei jäänyt koskaan kytemään, ei vanhempien eikä meidän lapsien väliin, sillä anteeksi pyytäminen oli sisäänkoodattu käytökseen.

Riidat sovittiin aina, ja niinpä minulle on luonnollista, että Tikin kanssa kinat sovitaan edelleen heti kun molemnat ovat leppyneet. Meidän whatsapissa on varmaan satoja tällaisia viestinvaihtoja:

"Ollaan kamuja?"

"Ollaan kamuja! Pus!"

Totta kai haluaisin olla ihminen, joka ei kiukuttelisi niin helposti ja jonka hermo kestäisi pidempään ilman että muutun kireäksi. Työstän tätä koko ajan, ja uskonkin, että minusta on tullut pakostakin leppoisampi viime vuosien aikana (esimerkiksi juuri sotkun kestämisessä, koska muita vaihtoehtoja 2-vuotiaan kanssa ei oikein ole). Jos tunteet laittaa hetkeksi sivuun ja miettii, kumpi on tärkeämpää, hyvä tunnelma vai siisti koti, niin valinta on aika selkeä. Jostain syystä kuitenkaan väsyneenä ja nälkäisenä en saa tätä valintaa aina osumaan kohdilleen. Mutta tällainen kodin tunnelman pohdiskeleminen auttaa, sillä totta kai minä haluan, että joskus sitten tulevaisuudessa Alppunen ei viiniä ystävien kanssa siemaillessa kerro, miten "meillä kotona oli aina aivan jäätävän kylmä fiilis".

Toisaalta en nyt halua myöskään syyllistää itseäni siitä, että välillä flippailen ja raivoan. Joskus elämä nyt vain on sellaista, että raivostuttaa, eikä sekään ole niin kovin vakavaa. Sen sijaan yritän tiedostaa, että omalla käyttäytymiselläni voin vaikuttaa siihen, millainen meininki kotona vallitsee.

 

Millainen tunnelma teillä oli lapsuuden kodissa?

 

Lue myös:

Kosto on vaivalloinen

Riitelimme sisarusteni kanssa lapsena paljon ja nyt olemme parhaita ystäviä

Omituisimmat riidanaiheet Tikin kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Minua inasen verran pelotti antaa haastattelu tätä Ylen vihapuheesta ja nettikiusaamisesta kertovaa juttua varten, sillä outoa kyllä, olen jotenkin taikauskoinen. En nimittäin juurikaan saa ikäviä kommentteja, enkä ole lukenut kovinkaan loukkaavaa materiaalia somesta itsestäni. Koko ajan kuitenkin ajattelen, että pian tämä onni kääntyy, ja pian ihmiset alkavat haukkua minua julkisesti. Pelkään jollain tasolla, että jos puhun vihapuheesta ääneen, joudun seuraavaksi itse sen kohteeksi.

Kun asiaa ajattelee, niin on se aika sekopäistä, että tällaista joutuu pelkäämään. Omat kollegani, kuten nyt vaikka Bluestockingin Minja ovat saaneet täysin käsittämätöntä ryöpytystä osakseen. Olenkin ottanut sellaisen periaatteen, että aina kun huomaan jotain tällaista idiotismia vaikkapa Twitterissä, pyrin kohteliaan lakoniseen sävyyn puolustamaan haukuttuja. 

Olen itse joutunut vain yhden kerran sellaisen kunnon paskamyrskyn kohteeksi. Se jätti niin inhottavat jäljet, että päätin silloin, etten lähde lynkkaamaan ihmisiä somessa ollenkaan, vaikka joskus se voisikin olla sellaista hauskaa hupia (koska myönnetään pois, usein shaiban puhmisen motiivi ei ole mikään puhdas pahuus, vaan se on välillä vain sellaista herkullista horinaa, jonka seurauksia ei tule ajatelleeksi sillä hetkellä). Mielestäni saa ehdottomasti olla kriittinen, ja kyllä minä täällä blogissa usein ruodinkin vaikka jonkun poliitikon tai muun mielipidevaikuttajan sanomisia, mutta motiivi ei saa olla ilkeily vaan se, että tuodaan jokun asian epäkohta esiin, ei keskitytä dumaamaan ihmistä

On mahtavaa, että Yle ottaa tällaisia aiheita käsittelyyn isosti. Kannattaa lukea Joni Niemisen erinomainen juttu, siihen on haastateltu joukko älykkäitä ihmisiä (eli tietenkin minua myös, öhöhöhöh). 

 

Lue myös:

Erään paskamyrskyn historia

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

En muista, juttelinko omista hommistani psykologin kanssa vai oliko kyseessä jokin haastattelu (hehheh, toimittajat puhuvat psykologeille niin töissä kuin vapaa-ajallaankin), mutta muistan, että pidin psykologin melko itsestäänselvää lausetta oivaltavana ja lohdullisena:

Elämään kuuluu tietty määrä ahdistusta, ja sitä pitää vain opetella kestämään. 

Tämä on ihan sellainen päivänselvä asia, mutta silti joudun välillä toistamaan sitä itselleni. Olen tottunut ajatukseen, että pitäisi olla kivaa ja onnellista koko ajan. Kun ahdistaa, se pitäisi saada hoidettua pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti, ja jos on surullinen olo, siitä tulisi pyrkiä eroon kaikin keinoin. Voi vaikka hokea itselleen voimalauseita:

When I get sad I stop being sad and be awesome instead! (okei, tykkään kyllä Himymin Barneystä.)

Choose happy.

Happy girls are the prettiest.

Be as happy as possible.

(Mun guilty pleasure on kerätä Pinterestiin omalle boardille idioottimaisia sitaatteja. Hehhehe.)

Olen viime aikoina ollut allapäin, sillä ystävä- ja tuttavapiirissä on ollut paljon huonoja uutisia (yhdestä esimerkiksi kerroin alkuviikosta). Nämä jutut ovat vetäneet mielen maahan. Vaikka tavallisesti olen aika hyvä noudattamaan juuri tuollaisten sitaattien neuvoja, että vain päätän olla hyvällä tuulella, niin aina se ei onnistu. Kun on tarpeeksi kurjia juttuja kyseessä, niin siinä ei auta vain muuttaa asennetta ja porskutella eteenpäin.

Välillä myös isot asiat yksinkertaisesti ahdistavat ja surettavat. Ilmastonmuutos, jätevuoret, elämän arvaamattomuus, ihmiset ei enää ole mutta joita kaipaan, pelot ja moraaliset pohdinnot. Joskus en edes tiedä, mikä ahdistaa tai miksi olen levoton, mutta tunne on sisälläni, eikä se katoa, vaikka kuinka toivoisin tai päättäisin.

Kuten julkisessa keskustelussa välillä tulee esiin, elämme tällä hetkellä self helpin kultakautta, jossa itsehoito-oppaita ostetaan ja luetaan valtavasti. Tässä ei sinällään ole mitään väärää, koska kyllä ihminen nyt saa kehittää persoonaansa ja pyrkiä onnellisuuteen. Mutta tietty kritiikki näissä kannattaa kuitenkin pitää mukana, sillä jos opas väitää, että sen avulla ihmisestä voi tulla onnellinen, niin hieman kyllä kyseenalaistan sanomaa.

Tästä syystä ilahduin eilisestä Hesarin haastattelusta, jossa filosofi Sami Philström puhuu siitä, miten silloin kun etsitään liian helppoja ratkaisuja monimutkaisiin asioihin, hälytyskellojen pitäisi soida. Hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Ota elämä vakavasti - Negatiivisen ajattelijan opas (Ntamo 2018), ja taidanpa ottaa sen lukuun. 

Uskonnonfilosofian professorina toimiva Philström puhuu siitä, miten ihmisen ei edes pidä tavoitella sitä, että onnellisuus ja hauskuus vain koko ajan lisääntyisivät elämässä. "Eettisten velvollisuuksien mukaan toimitaan, koska ne ovat velvollisuuksia. Ei siksi, että teoista seuraa jotakin kivaa." 

Tästä syystä minua on inasen verran risonut nämä Viisveisaamisen taito ja Miten olla välittämättä -oppaat, joita kovasti hypetetään. En halua tietenkään olla julma ja yritän jotenkin nyt tätä kirjoittaessani tasapainotella niin, etten kuulosta ylimieliseltä: on totta, että jotkut ihmiset ovat niin velvollisuudentuntoisia, että se häiritsee heidän omaa elämäänsä ja tällöin viisveisaaminen on tosi hyvä juttu niin yksilön kuin yhteisön kannalta. Mutta sellainen yltiöpäinen "minä ensin" -ajattelu ja "miten minä voisin maksimoida onneni ja poistaa kurjat asiat elämästäni" -pohdinto ei houkuttele.

Usein moraalisesti oikein toimiminen saattaa edellyttää tekijältä uhrauksia, ja moraaliset ongelmat voivat olla jopa ratkaisemattomia. Kaikki ihmiset tekevät toki paljon oman moraalin vastaisia vääriä päätöksiä (itse teen niitä koko ajan!), mutta kyllä pitää pystyä itsekritiikkiin ja välillä miettiä, että pitäisikö tehdä toisin. Se on epämukavaa. Philstörm sanoo, että moraalisen pohdinnon kuuluukin olla välillä tuskallista, se kuuluu moraalin luonteesen.

Välillä tuntuu myös, että itsehoito-oppaat puhuvat kovasti yksilöstä unohtaen täysin rakenteen taustalla: rakenne nostaa joitain ihmisiä, joitain se taas painaa alas. Näin ollen samat opit eivät sovi joka tilanteeseen. Joillekin käy tosi hyvä tuuri, toisille huono. Ajatus siitä, että ihminen itse pystyy hirveästi vaikuttamaan omaan elämäänsä, voi olla joskus aika katala. (Ja samaan hengenvetoon pitää sanoa, että totta kai ihmisiä pitää kannustaa eikä vain voivotella, että sinä rukka se et huonoista lähtökohdistasi johtuen mihinkään kykene.)

Elämässä on kurjia asioita nyt ja vastaisuudessakin, ja voi olla hyödyllisempää yrittää opettelemaan ikävien tunteiden sietämistä kuin taistella ne heti pois. Minua on ihan jo se auttanut (oh, tämäkin kuulostaa nyt self helpiltä, sitä ei voi paeta!), että hyväksyn olevani nyt päivän pari surullinen ja allapäin, enkä välttämättä yritä edes taistella tunnetta vastaan. Yleensä aika korjaa oloni jossain vaiheessa. Ainakin tähän mennessä niin on käynyt.

Tietenkään kaiken ahdistuksen kanssa ei tarvitse oppia elämään. Jossain vaiheessa täytyy hakea apua, jos ahdistus tai masennus kestää pidempään tai vaikuttaa omaan toimintakykyyn. Mutta sellaiset ohimenevät, muutaman päivän ahdistuksen tai surun jaksot ja negatiiviset ajatukset nyt vain ovat osa elämääni, enkä saa taiottua niitä pois, vaikka lukisin 17 onnellisuussitaattia.

Nämä on vaikeita hommia. Joskus Instassa vastaan tulevat kivat sitaatit tai self helpit auttavat tai ilahduttavat minuakin. En siis heittäisi niitä suoraan keskuskuoppaan. Mutta aika usein, luultavasti johtuen siitä, että olen hieman kyyninen kanttura, ne ovat minusta huvittavia tai sietämättömiä.  

 

Lue myös:

Ihmistä ei voi konmarittaa

Pahan mielen anatomia, ja miten saan kurjan olon pois?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Ladataan...
Juliaihminen

Auringonlaskut mökin terassilla.

Vegaaninen kesäkeitto. 

Vuoden 1998 siskoni kanssa tekemäni JS-lehden, joka kuvasi upeasti, miten pikkuvanha mulkvisti olin 10-vuotiaana.

Pensaasta suoraan aamupuuroon poimitut mustikat (joita oli vähän ja jotka olivat kuivia, mutta olivatpa silti).

Lapsuudenystäväni Nooran vierailu mökillä, ja oma helpotukseni siitä, etten ole itse joutumassa massiiviseen ja epäinhimillisen kuuloiseen tilintarkastustenttiin nyt enkä koskaan. 

Kettukarkkijaffakeksit.

Se, että Alppu oppi käymään potalla saman vaaleanpunaisen potan avulla, jota minä käytin 30 vuotta sitten samalla mökillä.

Lapsien vesileikit. "Me pestään tämä terassi. Ja tämä pöytä. Ja tämä nojatuoli."

Lapsien kirkuminen ja juoksentelu terassilla. 

Murukahvi.

Tupin tuoma bebe-leivos.

Järvi, joka on niin kirkas että näkee, kun 2 metrin syvyydessä ravut möngertävät pohjassa.

Koko suvun lounaat.

Tintån pizza ja rosé-viini.

Turun kirjaston sisäpihan kahvilan terassi.

Tupin auton kattoikkuna.

Unelmat tulevaisuudesta ja muistot menneisyydestä.

Kaikki ajatuksia herättävät romaanit.

Iltaisin kuistin vieressä lentävät lepakot.

Yle ykkösen radio-ohjelmat, etenkin iltamyöhäinen psykedeelinen avaruusmöly.

(Sen sijaan ymmärsin, että en kuuntele musiikkia laidasta laitaan. Kävi nimittäin ilmi, että en voi sietää kurkkulaulantaa, ja vahvistaakseni päätöksen kuuntelin tunnin mittaisen kurkkulaulantaohjelman radiosta.)

Ravustusretket Tikin ja Alpun kanssa, ja Alpun pohjaton kiinnotus rapujen sielunelämää kohtaan.

Rapujuhlat, jotka jatkuivat yökolmeen saakka, ja joihin kuului Joonaksen suomenruotsalaisimitaatio sekä yksi väittely feminismin tilasta. 

Purjehtiminen Alpun kanssa ja ilman.

Se kun Jaakko tuli moikkaamaan meidän H-venettä omalla Busteri-veneellään ja sitten heiteltiin frisbeetä veneestä toiseen.

Ryhmä Haun tuoma rauha.

Alpun hihkaisut: "Inana!" (ihana) sekä "Minä ratatan äitiä."

Alpun ihaileva: "Ooo!" kun Otto-eno potkii palloa korkealle taivaalle.

Viikko mökillä neljän sisaruksen, puolisoiden ja viiden serkuksen kesken. 

Kaikki ne lapsuuteni lelut, joilla oma lapseni on nyt alkanut leikkiä.

Mammani ja pappani vaatekaappien raidaaminen ja monien käyttökelpoisten paitojen ja puseroiden löytäminen. 

Kakskerran kunnailla lehtipuut, ja Kakskerran koivikot tuulettuu.

Tuntien vellominen järvessä, ja Alpun riemun kiljahtelut, kun hän oppi uimaan pelkillä kellukkeilla.

Juhan 49-vuotissyntymäpäivät.

Se, kun äitini halusi kilttinä ihmisenä selittää englanniksi Oton thaimaalaiselle tyttöystävälle Paolle, mitä hauskaa on vitsissä: "Miksi Röllin vene upposi? Koska tilipitappi puuttui."

Grillatut kalamurekeburgerit.

Se, että mun äitini lähti hakemaan Raisiosta saakka Alpulle uima-allasta pihalle (kun olivat kaikkialta loppu). 

HBO:n Sharp Objects -sarja.

Lasillinen kylmää valkoviiniä lapsen päiväunien aikaan.

Uimapuvut, jotka ehtivät juuri kuivua helteessä ennen kuin pääsevät taas kastumaan.

 

 

Lue myös:

Kolmestaan tuntuu hyvältä

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Ladataan...
Juliaihminen

Olen miettinyt viime päivät paljon Mariaa, jonka melanooman ennuste on huono. Moni tietää Marian The Variety Show -blogista, mutta nyt hän kirjoittaa myös syövästään tarkkanäköisesti ja rohkeasti. Marian poika on hieman Alppua nuorempi, ja no, meillä on muutenkin paljon yhteistä, kuten Turku-rakkaus ja tv-sarjojen fiilistely.

Uutinen Marian melanooman ennusteesta on tuntunut hyvin pahalta. Vaikka kyse ei nyt ole tässä millään tavalla minusta tai minun tunteistani, vaan nimenomaan Mariasta, niin on sanottava, että asia itkettää.

Ihmiset sanovat joskus, että olisi pitänyt tajuta aikoinaan, miten hyvin asiat olivat. Olisi pitänyt ymmärtää olla kiitollinen siitä, mitä on. Joskus sanotaan, että iso tragedia laittaa elämän uuteen mittasuhteeseen tai suuren vastoinkäymisen jälkeen osaa priorisoida elämässään tärkeitä asioita. Että murheet tekevät ihmisestä vahvemman tai paremman.

Näin toki käy, mutta silti tällainen puhe vieroksuttaa minua. Kai tällaisten mietteiden ideana on nähdä positiivista asioissa, joissa ei sitä juurikaan ole. 

Itse ajattelen, että on yksinkertaisen kohtuutonta ja julmaa, että näin surullisia asioita tapahtuu, eikä kukaan tarvitse tällaista kokemusta opettamaan elämästä mitään. Ei tällaisilla jutuilla ole tarkoitusta, ne vain ovat. Ihminen voi hyvin olla elämässä kiitollinen kaikesta ilman, että tapahtuu jotain kamalaa.

Oikeastaan tuntuu, että kiitollisuus ja pelko kulkevat käsi kädessä. Viimeistään lapsen saamisen jälkeen olen lähes joka päivä vähintään kerran katsonut Alppua pitkään ja miettinyt, että miten minulle on annettu näin iso onni. Ja samalla sydämessä on saattanut kouraista pieni pelko siitä, että se onni voidaan ottaa pois. Tietenkin yritän tukahduttaa pelon, mutta siellä se on. Sitä sanotaan, että pelko on rakkauden hinta.

Sitten saan kuulla, että ihminen, kenen jutuista on tullut viimeisen viiden vuoden aikana osa arkea ja kenen jutuille on nauranut, on saanut vakavan diagnoosin. Tajuan entistä selvemmin, että joskus pelot realisoituvat (joskaan etukäteen pelkäämisestä ei tietenkään ole mitään hyötyä). 

Ymmärrän kyllä hyvin senkin, kun Maria kirjoittaa, ettei halua tulla nähdyksi vain sairautensa kautta. On lohdullista, että kaiken keskellä Tv-blogi päivittyy yhtä lailla. 

Tällä hetkellä kaikki empatiani on Marian ja hänen perheensä luona. Ja kuten Maria kirjoittaa, hän saa uutta ja tehokasta syöpälääkettä, joka voi voittaa vielä sairauden. Joten ei tässä oikein muu auta kuin toivoa valtavasti, että lääkkeet auttavat ajoissa. 

Suosittelen lukemaan The Syöpä Showta, mikäli haluaa lukea hyvin kirjoitettua tekstiä vaikeasta elämäntilanteesta. 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Ladataan...

Pages