Aika muistaa itsensä

Juliaihminen

Kun raukeat ja aikatauluttomat päivät ovat jatkuneet tarpeeksi pitkään, loma tuo tullessaan sen hetken, jolloin alkaa muistaa, että ai niin, minähän olen tällainen.

Minä ajattelen tällaisia ajatuksia, toiveeni ja haaveeni ovat tämänkaltaisia, näistä jutuista minulla on vahvoja mielipiteitä ja nämä asiat kiinnostavat erityisesti. Tunnen tällä tavalla näissä tilanteissa ja nautin erityisesti näistä jutuista. Miten olinkaan unohtanut sen?

Sitä lukee ehkä kirjan, joka istuttaa päähän hienon uuden ajatuksen, josta ajattelee, että tämän oivalluksen otan käyttöön arjessanikin. Tulee innostunut olo omasta elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista, ylipäänsä tuntee, että sitähän voisi elää vähän isommalla vaihteella ja nähdä oma elämänsä vähän laajemmasta perspektiivistä. 

Nämä tunteet ja ajatukset nousevat erityisesti ulkomaan matkoilla, kun näkee ja kokee paljon uutta ja jopa pakahduttavaa. Mutta ihan myös kotona lomaillessa, kun antaa itselleen aikaa päästää sen kaiken päähänsä.

Ja kuten tiedätte, kun palaa töihin ja arkeen ja kaikkiin rutiinihommeleihin, sellainen elämästään valaistumisen tunne haalistuu pikkuhiljaa käytännön juttujen tieltä. Suuret ajatukset karkaavat päästä monien pienten tieltä.

Ja se on ihan ok. Ensinnäkin musta tuntuu, että ei ole loppujen lopuksi mielelle kauhean terveellistä miettiä koko ajan, millainen minä olen, mitä minä haluan, mitä haaveita minulla on tai mitä minä tunnen juuri nyt. Vähemmästäkin ihminen sairastuu, koska ei mieli jaksa prosessoida kaiken aikaa isoja ajatuksia, eikä etenkään pelkästään miettiä minua itseään.

Toiseksi, mä en usko sellaiseen downsiftausmeininkiin, että ihminen ei tekisi töitä, vaan pelkästään haahuilisi kahvilasta toiseen, katselisi unelmoiden neilikoita maljakossa illasta iltaan ja jokainen päivä olisi silkkaa nautintoa ja itsensä etsimistä. Kyllä välillä pitää suorittaa ehkä vähän epämiellyttäviäkin juttuja, painaa eteenpäin ja saada tulosta aikaiseksi. Ja tietysti rahaa elämiseen. Säilyy semmonen hyvä tasapaino nautinnon ja suoritusten välillä, syvällisten pohdintojen ja arjen pikku hommeleiden.

(Ja toki arjessakin tulee niitä isoja oivalluksia, muttei välttämättä samalla volyymilla kuin sillon, kun pää on täysin vapaa ja vastaanottavainen.)

Mutta vielä siitä lomasta ja itsensä muistamisesta. Se on tosi tärkeää!

Musta tuntuu, että olen tehnyt juuri sitä tässä viimeisten viikkojen aikana. Mulla on ollut tosi paljon aikaa miettiä itseäni ja maailmaa ja tehdä kaikkea sellaista, joka virkistää mieltä ja saa uudet ajatukset virtaamaan. Olen tavannut ennätysmäärän vanhoja ystäviä ja tutustunut paremmin muutamiin tosi kivoihin ihmisiin, jotka ovat aiemmin olleet ennemminkin tuttavia. Jokaisesta tapaamisesta on jäänyt jotain mietittävää. Olen lukenut kiinnostavia kirjoja ja katsonut elokuvia, jotka ovat jääneet pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Lisäksi olen tehnyt vähän sellaista nostalgista luopumistyötä nuoruudestani järjestämällä valokuva-albumia menneistä vuosista.

Kaikki tämä on saanut mut voimaan tosi hyvin.

Ehkä joku nero ja kiltti ihminen jossain on ajatellut, että annetaan niille tuleville äideille sellainen reilu kuukauden mittainen aika ennen lapsen syntymää, jonka aikana ne voi muistaa, keitä ne on. Sitten niistä tulee onnellisempia ja tasapainoisempia äitejä ja ne osaavat kasvattaa lapsistaan onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä.

(Okei, mä tiedän, että tuo tuskin on ollut hallituksen tai ay-liikkeen agenda äitiysvapaan säätämiseen, ja normaalisti moni on tässä vaiheessa jo lapsen pää puoliksi ulkona kohdusta eikä aivokapasiteetti todellakaan riitä minkään transsukupuolisten identiteetin rakentumisen pohdintaan. Olen vain itse tosi onnekkaassa tilanteessa siksi, että olen ollut täysissä ruumiin voimissa, ja nyttemmin myös sielun voimissa!)

Sanotaan, että raskauden loppuvaiheessa nainen tuntee kaiken tosi vahvasti ja voi alkaa itkeä tv-mainosta katsellessa. Musta tuntuu, että mun kohdalla kyse ei niinkään ole mistään hormonijutuista, vaan yksinkertaisesti siitä, että mulla on ollut aikaa tuntea kaikenlaista. (Esimerkiksi tässä yksi yö heräsin pohjattomaan suruun siitä, että Jack kuolee Titanicin lopussa. Nähtävästi mun mieli koki tarpeelliseksi surra tätä tragediaa vielä näin 19 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.)

Mun sisko tosin sanoi, että kun se vauva sitten tulee, kaikki tunteet kymmenkertaistuu: niin onnen kuin surukin. Ja siinä kohdassa sitä voi ihan syyttää niitä hormoneja (ja tietty väsymystä, väsyneenä tunteet voivat olla melko massiivisia, paitsi sitten kun on niin väsynyt, ettei tunne enää mitään). Mutta saa nähdä, miltä Casablancan loppuratkaisu sitten musta tuntuu.

Kun lapsi saapuu, tiedän, että elämä muuttuu hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Elämä jakautuu aikaan ennen lasta ja lapsen jälkeen. Sen jälkeen ei ehkä ole enää pitkään aikaan tilaa pohdiskella minua ja minun tuntemuksiani. Ja suoraan sanottuna, se tuntuu tosi terveelliseltä. On ihana ajatus, että alan laittaa jonkun toisen ihmisen onnen mun omani edelle (tai siis, kun se on onnellinen, mäkin olen onnellinen).

Mutta juurikin tästä syystä on tuntunut tosi tärkeältä vielä kerran muistaa itseni, ja siihen tämä äitiysloman alku on ollut kyllä aivan täydellistä aikaa.

 

Kuvat: Vietin pitkän viikonlopun vanhassa kotikaupungissani Turussa, oli fanttastista!

 

Share

Kommentit

saarah
visual diary

AMEN to this: 

Toiseksi, mä en usko sellaiseen downsiftausmeininkiin, että ihminen ei tekisi töitä, vaan pelkästään haahuilisi kahvilasta toiseen, katselisi unelmoiden neilikoita maljakossa illasta iltaan ja jokainen päivä olisi silkkaa nautintoa ja itsensä etsimistä. Kyllä välillä pitää suorittaa ehkä vähän epämiellyttäviäkin juttuja, painaa eteenpäin ja saada tulosta aikaiseksi. Ja tietysti rahaa elämiseen. Säilyy semmonen hyvä tasapaino nautinnon ja suoritusten välillä, syvällisten pohdintojen ja arjen pikku hommeleiden.

Tai siis tein tota viime kesänä pari kuukautta ja oli kyllä helpotus kun se loppui. Koska vaikka kuinka haahuilen, katselen kukkasia ja kahvittelen, en koe että muutun yhtään viisaammaksi, syvällisemmäksi tai paremmaksi ihmiseksi. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ehkä se johtuu siitä, että sä olit jo viime keväänä valmiiksi viisas, syvällinen ja ihan paras ihminen! <3

Ei mutta oikeasti, molempia tarvitaan elämässä, haahuilua ja kukkasia sekä tiukkaa duunia ja painamista (kuten yksi mun idoleistani, Britney sen sanoo).

 

Jii Koo (Ei varmistettu)

Siis OI GYL! Kiitos Julia tästä. Viikonloppuna, kun oli aikaa olla ihan vaan minä, luin tän: http://qz.com/584874/you-probably-know-to-ask-yourself-what-do-i-want-he...
Ja mietin justiinsakin, että kyllä on ja on oltava elämässä asioita (ihmisiä, töitä, juttuja), joiden edestä on valmis säännöllisesti (ja toisinaan jopa kärsivällisesti) kärsimään.

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa, hyvin kirjoitettu artikkeli, kiitos linkistä!

Toki joku saattaa sanoa, että onpa julmaa (tai oikeistolaista, tms), kun pitää aina miettä, että onnen eteen joutuu tekemään töitä, mutta siltä se musta kovasti on tähän menneisen elämänkokemuksen perusteella vaikuttanut. Ehkä siinä on jotain semmosta protestanttista velvollisuuden tuntoa, mutta onnen tunteet elämässä tulee siitä, kun on itse nähnyt vaivaa ja ponnistellut jonkun asian eteen (ehkä juurikin vähän kärsimäänkin!).

Sairastamisesta (Ei varmistettu)

"Ensinnäkin musta tuntuu, että ei ole loppujen lopuksi mielelle kauhean terveellistä miettiä koko ajan, millainen minä olen, mitä minä haluan, mitä haaveita minulla on tai mitä minä tunnen juuri nyt. Vähemmästäkin ihminen sairastuu, koska ei mieli jaksa prosessoida kaiken aikaa isoja ajatuksia, eikä etenkään pelkästään miettiä minua itseään."
:o Olen äimistynyt. Tämä tuli niin absoluuttisena totuutena, että nyt loppuu maailmasta mielenterveyden ongelmat, kun kirjoittaja totesi asian ääneen. Sairastuneelle ihmiselle kun suositellaan juuri tätä: Irrottatumista kaikesta pakosta ja velvotteista, vain sen oman pään setvimistä. Sitä että luopuu kaikesta, jotta saisi oman jaksamisensa takaisin. Menee taas siihen osastoon, jossa mielen sairastuminen on itse aiheutettua ja "pitäisi vaan alkaa tekemään, niin kyllä se elämä ja olo siitä sitten"..! Apua, oikeesti.

Ei sairastuneelle (Ei varmistettu)

Niin, siis tässä ei puhutukaan siitä, mitä sairastuneen ihmisen pitäisi tehdä. Vaan jos kaikki on hyvin, on turha koko ajan kyseenalaistaa kaikkea. Kirjoitus ei käsitellyt sitä, mitä sairastuneen ihmisen pitäisi tehdä, vaan mitä tälle hyvinvoivalle ja ilmeisesti elämäänsä tyytyväiselle bloggaajalle kuuluu, hänhän tässä kirjoittaa omasta elämästään, ei esimerkiksi kenenkään lukijan elämästä, koska niistä hän ei voi tietää eikä hänen tarvitsekaan. Hän myös kirjoitti, miltä "musta tuntuu", hän ei kirjoittanut jonkun lukijan jostain mahdollisesta sairaudesta tai siitä, mitä tämän mahdollisen lukijan tulisi asialle tehdä. Kaikkia "musta tuntuu"-pohdintoja ei kannata yleistää koskemaan kaikkia tämän maailman miljardeja ihmisiä ja heidän elämässään kohtaamia haasteita. Blogin kirjoittaja ei fiksuna ja opiskelleena ihmisenä takuulla ole sitä mieltä, että mielen sairastuminen on itse aiheutettua.

Jos asiat on elämässä hyvin, nautitaan siitä! Jos ei ole, toivottavasti kaikki tietävät, että silloin voi kääntyä alan asiantuntijan puoleen ja saada tarvitsemaansa apua sieltä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuten yllä olevat tyypit kommentoivatkin, niin tällä tekstillä ei ole mitään tekemistä mielenterveysongelmista parantumisen kanssa. Mulla ei missään nimessä ole kompetenssia sanoa, mikä auttaa mielenterveysongelmiin, ja myönnän, että tuo sanavalinta "vähemmästäkin ihminen sairastuu" saattoi olla vähän huolimaton heitto, eli pahoitteluni siitä.

Mutta musta ei todellakaan löydy sellaista kylmyyttä tai typeryyttä, että sanoisin vaikka masentuneelle ihmiselle, että sun "pitäisi vaan alkaa tekemään, niin kyllä se elämä ja olo sitten". Huh, pois tuollainen minusta! :)

saarah
visual diary

Tässä ollaan taas vanhan ongelman äärellä: bloggaaja kun kirjoittaa itsestään ja omista fiiliksistään, ei voi oikein tietää millaisia fiiliksiä siellä ruudun toisella puolella just nyt käydään läpi. Ymmärrän kyllä että jos joltain on vaikka kuollut läheinen, tuntuu oma "oispa täällä ulkomailla ruisleipää" -pohdinta varmaan vähän pinnalliselta, mutta jos aina miettii että nyt joku voi loukkaantua/olla eri mielentiloissa, ei voi sitten oikeastaan kirjoittaa enää mistään. 

 

Kiti
Katso tarkemmin

Ihana kirjoitus!

Ensimmäisellä kommentoijalla taisi mennä pontti ohi..

Tietysti sairastuneen ihmisen pitää pysähtyä, sukeltaa itseensä ja miettiä, miksi voi huonosti. Mutta oon postaajan kanssa samaa mieltä siitä, ettei koko elämäänsä voi käyttää itsensä analysoimiseen. Välillä täytyy myös toimia.

Kiti
Katso tarkemmin

Ähh. Siis nimimerkillä "Sairastamisesta" taisi mennä poIntti ohi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3 

Maija/Things to make and do (Ei varmistettu) http://thingstomakeanddooo.blogspot.fi

"Toiseksi, mä en usko sellaiseen downsiftausmeininkiin, että ihminen ei tekisi töitä, vaan pelkästään haahuilisi kahvilasta toiseen, katselisi unelmoiden neilikoita maljakossa illasta iltaan ja jokainen päivä olisi silkkaa nautintoa ja itsensä etsimistä. Kyllä välillä pitää suorittaa ehkä vähän epämiellyttäviäkin juttuja, painaa eteenpäin ja saada tulosta aikaiseksi. Ja tietysti rahaa elämiseen. Säilyy semmonen hyvä tasapaino nautinnon ja suoritusten välillä, syvällisten pohdintojen ja arjen pikku hommeleiden."
Amen! Tämä postaus tiivisti sellaisia asioita, joita itse olen epämääräisesti takaraivossa miettinyt mutta en olisi näin hienosti osannut pukea sanoiksi.

(Lapsen saamisessa muuten mahtavaa on se, että sen jälkeen osaa ihan eri tavalla nauttia sellaisista pienistä asioista, jotka oli siinä - sinänsä ihanassa mutta myös itsekkäässä - elämänvaiheessa jo vähän latteiksi muuttuneita itsestäänselvyyksiä. Nyt on skumppalasilla, hyvin haudutetulla teekupposella ja niillä neilikkakimpuillakin taas ihan uusi hohto...)

Kommentoi