Aina voi luovuttaa

Juliaihminen

Vaikka mielestäni motto on täysin aikansa elänyt käsite, niin yhtä voimalausetta viljelen tasaisin väliajoin. Opin sen lukiossa eräältä fiksulta mutta todella letkeältä Villeltä. Hän kertoi motokseen: Aina voi luovuttaa.

Mun ja monen muun "kympin tytön" (lol) ongelma on se, että olen valmis hakkaamaan päätäni seinään niin kauan, kunnes pää hajoaa.

En oikein edes tiedä, mistä semmonen suoritusmeininki tunki elämääni, koska vielä lapsena olin semmonen hälläväliä ja vähän sinnepäin -muija. Jostain syystä yläasteella aloin kuitenkin pingottaa, ja sen jälkeen keskiarvon piti olla aina 10. (Se oli 9.9, koska liikunta.) Ajattelin (ja ajattelen usein edelleen), että jos johonkin ryhtyy, se pitää tehdä kunnolla ja loppuun saakka.

Mutta jos asiaa ajattelee ihan noin järjellä, niin ei kyllä tarvitse. Ja jos ajattelee taloustieteellä (mun uusi suosikkitapa hahmottaa maailmaa), niin ei todellakaan tarvitse.

Taloustieteessä puhutaan uponneista kustannuksista (sunk cost) ja vaihtoehtoiskustannuksista (opportunity cost). Uponneet kustannukset ovat sellaisia, joita ei voi saada enää takaisin: ne kertovat siitä, kuinka paljon vaivaa, rahaa, energiaa, sydänverta ihminen on laittanut työhön, ihmissuhteeseen, projektiin tai mihin ikinä. Vaihtoehtoiskustannukset taas kertovat tulevaisuudesta: mihin muuhun voisit käyttää aikasi, eurosi tai sydänveresi, jos luopuisit siitä, mitä olet nyt tekemässä.

Ongelma on, että ihminen miettii usein enemmän uponneita kustannuksia kuin vaihtoehtoiskustannuksia, vaikka oikeasti elämää kannattaisi elää juuri toisinpäin. (Lisää näistä käsitteistä ja luovuttamisen hyveistä myös Freaconomicsin aiheesta kertovasta podcastista.)

 

Eräitä historiani luovutuksia:

Liian kuormittava harrastus. Rakastain kitaransoittoa vielä silloin, kun kävin yksityistunneilla. Kun vaihdoin semibyrokraattiseen musiikkiopistoon, mun rakkaus kuoli. Inhosin pölyisiä iltapäiviä musiikkiopistossa ja sävelasteikkojen ainaista lurittelua. Yläasteella mun iltapäivät kuluivat pelkästään opistossa hengailuun, koska soittaminen ei ollut pelkästään soittamista, vaan piti käydä teoriatunneilla, soittaa kamariorkesterissa, lukea musiikin historiaa ja soittaa niitä hiton asteikoita yksityistunnilla. 

Soittamisen lopettaminen oli samaan aikaan vapauttavaa että kammottavaa. Välillä olen vähän katunut sitä, koska luovuttamisesta jäi semmonen trauma, etten ole edes pystynyt koskemaan kitaraan sen jälkeen. Mutta toisaalta, musta ei kuitenkaan olisi tullut ammattimuusikkoa. Ja ehkä opin tästä jotain.

Huono ihmissuhde. Hohoo, tämäkin yläasteella. Seurustelin kaksi (!) vuotta sellaisen tyypin kanssa, jonka kanssa mun olisi kannattanut seurustella kaksi päivää. Ne uponneet kustannukset, se uponnut sydänveri. Sen suhteen jälkeen toitotin aina kaikille, että jos ei viihdy suhteessa, kannattaa erota välittömästi. No, nyt en ole enää ihan yhtä jyrkkä, mutta kyllä tämä opetti sen, ettei ikäviin suhteisiin kannata laittaa omaa aikaa.

Epäpalkitseva työpaikka. Olin opiskeluaikoina duunissa kaupan kassalla yhden kesän, mutta niin sairasta kuin se onkin, mä en koskaan oppinut kunnolla käyttämään kassakonetta. Multa varmaan puuttuu jotain päästä, mutta vaikkapa joidenkin palautusten tekeminen oli täysin ylitsepääsemätöntä. Kerran aloin itkeä, kun yksi mummeli tylytti mua ja mietin siinä hetkessä: "Kaupan kassan ei kuulu itkeä. Se nyt vain on yksi universumin kirjoittamattomista säännöistä!" Lopetin työn ja aloin tehdä toista (Metro-lehtien jakaminen on huomattavasti helpompaa.) Siitä kesästä lähtien olen suhtautunut kaupan kassoihin suurella kunnoituksella: Täällä sää vaan ilman silmistä kuultavaa paniikkia piippaat nuo tuotteet menemään ja annat mulle oikean summan vaihtorahaa! 

Pieniä luovutuksia. Huonon kirjan tai elokuvan kesken jättäminen (oli tosi vaikeaa mulle aikaisemmin), lenkin lopettaminen kesken, jos tuntuu tuskaiselta, sellaisten pikku projektien hautaaminen, joihin aika ei tunnu riittävän. Sen semmoista.

 

Tämän horinan opetus on se, että jos tunnistat itsestäsi sellaista uskomatonta elämäsi suorittajaa, niin suosittelen kokeilemaan, että luovuta välillä. Lopetat vain pokkana kesken jonkun tympeän hommelin, johon olet laittanut paljon aikaa ja vaivaa. Se on helpottavaa, ja ehkä siitä oppii sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä ihan täydellisesti.

Elämä on täynnä asioita, joita ei voi luovuttaa. Tästä syystä olen sitä mieltä, että jos tulee semmonen nihkeä asia vastaan, jota ei ole ihan pakko tehdä loppuun, niin drop it. Suurin este luovuttamiselle on se massiivinen huonon omantunnon määrä, mikä siitä seuraa. Semmonen kalvava pikku paskiainen, joka sanoo, että luuseri kun luovutit. Sille äänelle pitää sanoa, että shut the fuckery, luovuta jo. 

Nimittäin, olen huomannut, että usein hälläväliä ja vähän sinnepäin -muijan elämä on onnellisempaa.

 

Lue myös:

Asiat, jotka näyttävät paremmalta kuin tuntuvat

 

 
Tuleeko teille mieleen joku juttu elämässä, jolloin olette luovuttaneet (niin hankalaa kuin se onkin ollut)?

 

 

 

Share

Kommentit

chaura
Misplaced

Apua, tää olis voinut olla mun suusta! Miellän itseni laiskaksi ja kompensoin itsepäisellä periksiantamattomuudella. Edes Pokemon Gossa en voi luovuttaa vaikka olen heittänyt kymmenen palloa jonkun tarpeettoman hirviön perään - mietin vaan miten ne pallot on nyt menneet ihan hukkaan jos en nappaa tätä. Kirjoja olen jättänyt ensimmäisen kerran kesken vasta aikuisena.
Pitääkin alkaa harjoitella luovuttamista!

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Kirjojen kesken lopettaminen on todella vaikeaa. Vasta vauva on saanut mut siihen: mulla ei ole enää aikaa tuhlattavaksi surkeiden tekeleiden läpi kahlaamiseen.

Maria Hakkala
The Variety Show

Mä niin en saa näyttää tätä postausta mun miehelle tai se ei enää ikinä tue mitään mun suoritusprojekteja. :D
Btw, kuinka vaikeaa onkaan yhdistää suorittaminen ja laiskuus?

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahah, nimenomaan! Täällä ne kulkee ainakin käsi kädessä tiiviisti :D

ReettaM
Harharetkiä

Word, tää on maailman paras neuvo! Liian usein hehkutetaan vaan niitä tyyppejä, jotka ei kaikista esteistä huolimatta antaneet periksi. Ja tietysti sellasta periksiantamattomuuttakin tarvitaan, kun kyseessä on jotain tosi tärkeää, mutta yläfemmat myös niille, jotka rohkeasti luovuttaa.

Toinen tärkee juttu, minkä oon hiffannut, on uskaltaa alittaa rima. Jos joku juttu pitää vaan saada valmiiksi, joskus kannattaa tyytyä siihen epätäydelliseen. Tärkeämpää on, että se tuli tehtyä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä. Mä olen yrittänyt oikein lähiaikoina palkita itseäni riman alittamisesta.

"Meillä on toista viikkoa todella paskasta ja mä siedän sitä."

- Onneksi olkoon Julia, jatka samaan malliin! Nyt voit palkita itseäsi vähän suklaalla ja piehtaroida lisää saastan keskellä.

CougarWoman
CougarWoman

Mulla oli sama viulun kanssa. Hommaan meni maku just tuon kaiken pakkopullan, mitä siihen väkisin liittyi, takia. 

Mä olen jo evolvoinut tuosta luovuttamisesta vielä pidemmälle: mä en enää edes aloita. :D

Siis en rupea tekemään hommia, jotka jo vähän tuntuu vastenmielisiltä. Esimerkkinä mainittakoon yhden kollegan häät, joihin koko duuniporukka oli kutsuttu, ja kaikki olivatkin myös menossa. Mua ei huvittanut, niin en sitten vaan mennyt; ja tätä kollegat jaksoivat ihmetellä. "Ai onko sulla joku muu meno?" Eivät millään tahtoneet uskoa, että ei ole, mua ei vaan huvita (häät olivat erittäin uskonnollisväritteiset, mikä ei ihan ole yksi yhteen mun maailmankatsomuksen kanssa). 

Phoebeä mukaillen siis! 

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on parasta aikuisuudessa. Sitä vain lopettaa pikkuhiljaa turhien typerien juttujen tekemisen velvollisuudessa. Toki mulla on vielä opeteltavaa siinä, mutta musta toi on aina 17 miljoonaa kertaa parempi vaihtoehto kuin tehdä pitkin hampain ja marttyyroiden yhtään mitään.

SaaraCecilia

Mun on ollut tarkoitus kommentoida jotain tsiljoonaa postausta jo, mutta sitten en muka ehdi. Nyt ehdin, jee!

Luovuttamisen ihanuus kävi mulle kristallinkirkkaaksi eräänä joulukuisena päivänä pari vuotta sitten, kun itkua tuhertaen yritin työpäivän jälkeen raapia kasaan syväänluotaavaa esseetä graduryhmää varten. Deadline kolkutti ovella ja tuloksena oli iso kasa sitä itseään. Jossain sen kaiken keskellä pysähdyin hetkeksi ajattelemaan, että mitä tapahtuu, jos esseeni on huono: ei mitään (paitsi huono arvosana, jonka painoarvo kuitenkin mitätön). Mitä sitten tapahtuu, jos esseeni on hyvä: professori ja koko muu graduryhmä pitää minua äärettömän fiksuna, ihmeellisenä ja saan paistatella omassa erinomaisuudessani. Hetken vielä siinä asiaa puntaroituani totesin, että kyllähän minä omasta mielestäni olen melko fiksu, eivätkä muiden mielipiteet itseasiassa tee minusta yhtään sen fiksumpaa tai tyhmempää. Sillä hetkellä luovutin itku kurkussa vääntämisen, luovutin, palautin esseen ja huumaannuin siitä hyvän olon tunteesta, joka muiden mielipiteiden pitäminen tässä asiassa turhina sai minussa aikaan.

Riensin kotiin ja selitin suu vaahdossa kämppiksilleni, että "tajuukste, onnellisuus on näin helppoa, siinä mä vaan päätin, että mua ei kiinnosta ja sit mua ei vaan kiinnostanu ja nyt on ihan tosi hyvä fiilis". Kaikki kämppikseni sattuivat tuohon aikaan olemaan poikia ja he katsoivat minua hieman huvittuneena todeten "tervetuloa meidän maailmaan". Olin jotenkin todella häkeltynyt siitä kuinka helppoa onnellisuuden valitseminen oli. Pelkkä aivoissa tehty valinta ajatella asiaa toisin ja heti tuntui sata kertaa paremmalta.

Olen yrittänyt palata tuon päivän ajatuksiin aina, kun stressihirviö yllättää. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei, mutta pelkkä tieto siitä, että välillä voi vaan valita, ettei kiinnosta, helpottaa. Samantyyppisiä pienempiä ja suurempia kokemuksia on elämän varrelta useita, mutta päälimmäisenä tulee mieleen keväällä reissu Ranskassa, kun umpiväsyneenä päätin jäädä hotelille nukkumaan muiden lähtiessä syömään ja rellestämään. Muistan, kun kotiin palattuani kerroin tuosta illasta kavereilleni, erään heistä suorastaan ihailleen rohkeuttani jäädä vaan hotelliin nukkumaan, kun siltä tuntui.

Ja kyllä se vähän huumannuttavalta silloin tuntuikin, että voin vain valita jääväni hotellille, koska siltä nyt tuntuu. Samanlaista huumaa koen silloin, kun osaan jo etukäteen kieltäytyä jostain kyntöhommasta. Oikein taputan itseäni henkisesti selkään, kun osaan ennakoida tulevan resurssipulan ja sen, ettei homma ole sen kaiken arvoista ja kieltäydyn. Ah.

Tämän luovuttamisen ihanuuden vastapuolena on tietysti pelko siitä, että homma menee alisuorittamisen puolelle. Esimerkiksi juurikin ne samat kämppikset, jotka toivottivat minut tervetulleeksi no fucks given - maailmaan, läpäisivät yliopiston melkoisesti alisuorittaen. Eihän siinä mitään väärää ole ja itse asiassa sama tutkinto meillä on plakkarissa aivan eri työmäärillä ja olemme tällä hetkellä myös töissä aivan samanvertaisissa työpaikoissa. Jotenkin minua silti pelottaa, että en löydä kultaista keskitietä suorittamisen ja alisuorittamisen välissä.

Lisäksi työmaailma luo tähän oman vaikeutensa. Olen töissä asiantuntijatehtävissä, joille uskon alasta riippumatta olevan tyypillistä se, että työtehtävää x varten asiaa voi selvittää ja parannella loputtomiin, mutta käytettävissä on vain tietty määrä resursseja. Eihän sitä työtehtävien kanssa vaan voi heittää papereita ilmaan ja lähteä himaan. Toistaiseksi tämä yhtälö ratkeaa kohdallani niin, että teen ylitöitä, mutta niistähän ei tietenkään makseta palkkaa ja ei se itsensä ylikuormittaminen muutenkaan ole järkevää. Olisi opittava löytämään se hetki, jolloin työtehtävän kanssa saa luovuttaa ja todeta se valmiiksi. Olin viime syksynä hetken aikaa töissä opiskeluaikaisessa 7-15 duunissa ja kyllä se välillä tuntui vain niin ihanalta, kun työtehtävät sai joka päivä suoritettua valmiiksi. Muistan silloin lukeneeni Hesarista artikkelin lääkäristä, joka ryhtyi posteljooniksi, koska siinä työssä on helpompi olla täydellinen kuin lääkärinä. Releittasin siihen tarinaan ihan täysillä ja samalla soimasin itseäni, että kyllä minä tykkään itsestäni niin paljon, että olisi jo korkea aika luopua perfektionismista.

Nää on vaikeita aiheita. Tartteis varmaan nostaa asia pöydälle seuraavan kerran, kun isovanhemmat tapaan. Heiltä voisi ehkä saada perspektiiviä siihen, että missä asioissa saa luovuttaa ja missä ei.

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on muuten ihan superhyvä idea! Mäkin olen nykyään ruvennut kyselemään mua vanhemmilta tai kokeneemmilta ihmisiltä, että "mitä kadut siinä ja siinä asiassa".

Vaikka kun järkkäsin häät, kyselin naimisiin menneiltä, katuuko ne jotain järjestelyissä, sitten osasi itse välttää samat virheet.

Ylipäänsä yli- ja alisuorittamisen välttäminen on ihan megavaikeeta. Järkeilen että uran alkuvaiheessa voi vähän tehä extraa, jotta pääsee sisään skeneen jne. Mutta jossain vaiheessa pitää sitten höllentää tahtia, koska meillä on tosiaan vain yksi elämä elettävänä ja siitä pitäisi nauttia nyt eikä sillä lailla koko ajan tehä hommia varastoon ja pingottaa henki hievereissä, jotta joskus hamassa tulevaisuudessa olisi helpompaa.

Kiitos tästä kommentista, tää toi mulle ihan uusia keloja mietittäväksi!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mutta eihän se aina ihan noin mene, että toisten virheistä vaikka hääjärjestelyissä voi oppia, koska ihmisille eri asiat on tärkeitä ja ihmiset priorisoi eri asioita. Joillekin esim. häissä tärkeää on, että ruoka, juoma ja juhlatila on juuri niin kuin on suunniteltu ja itsellä täydellinen puku, meikki + kampaus jne., kun taas toinen joustaa kaikista edellämainituista eikä ulkoisilla puitteilla ole väliä.

Esim. opiskelu- ja työjutuissa minulle riittää, että riittävän hyvä on ok, mutta perfektionistilla se riittävän hyvä onkin eri tasolla. ;) On tietenkin hyvä kuulla toisten virheistä ja yrittää ottaa opiksi, mutta tärkeintä on oppia tuntemaan mikä on oikeasti itselle tärkeintä ja tehdä päätöksiä sen mukaan. Ja miettiä sitä, että mitä tapahtuu jos teenkin näin ja minkä takia pitäisi tehdä noin.

muro (Ei varmistettu)

"Valmis on parempi kuin täydellinen". Pätee graduihin, dippatöihin ja ihan tavallisiin työsuorituksiin. Toistelen tätä mantrana tarvittaessa.

Minusta ei ole alisuorittamista todeta hommia valmiiksi, vaikka vielä olisi voinut hioa. On erittäin tärkeä taito saada työt tehtyä ja hommat etenemään, muuten ei mitään tapahtuisi koskaan.

jennajohannasi
Pirtti

Niin totta! Mulle tää konkretisoitui vuosi sitten keväällä kun päätin lopettaa hyvin sujuneet (mutta täysin mielenkiinnottomalta pakkopullalta ja kaikelta oikeasti tärkeältä ajanvievältä tuntuneet) sairaanhoitajaopinnot kesken opintojen puolessa välissä. Koulutusohjelmaani pääsi yksi kolmestakymmenestä hakijasta ja olin ihan sairaan onnellinen sinne päästyäni, mutta elämäntilanteen muututtua koulun alettua koko opiskelu alkoikin tuntua merkityksettömältä, varsinkin kun minulla oli jo valmiiksi ammatti ja työ josta tykkäsin. Hammasta purren väänsin väkisin kaksi vuotta miettien mihin kaikkeen mielekkäämpään voisin tämänkin ajan käyttää, ja sitten viimein annoin itselleni luvan KERRANKIN luovuttaa. En oo katunut sekuntiakaan, elämä on nyt paljon paremmin, mutta voi hyvää päivää sitä häpeän ja luuseriutumisen määrää mikä niskaan tuli kun piti muille kertoa ja päätöstään perustella!

Juliaihminen
Juliaihminen

Hyvä sinä!!! Just noin! Ja tärkeetä on kanssa antaa itselleen anteeksi ne uponneet kustannukset, eli ei jää pyörimään siihen että "meni elämää hukkaan". Eihän mikään oikeasti koskaan hukkaan mene, vaan yleensä kaikessa piilee jotain opettavaista. Kuten se, että luovuttaminen voi olla todella hyvä juttu.

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Mulle on luovuttaminen ollut myös aina tosi hankalaa. Esim. en millään saattanut lopettaa duolingon käyttämistä (saksan kieltä siellä klikkailin), vaikka viimeisinä viikkoina se tuntui pakkopullalta. Yksi päivä sitten vain deletoin hetken mielijohteesta koko hemmetin sovelluksen. Ai että tuntui helpottavalta! :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaa, just näin! Mä niin fiilaan, koska itekin asetan itselleni kaikkia arkea hankaloittavia pikku suorituksia, jotka kannattisi usein suosiolla vain lopettaa.

muro (Ei varmistettu)

Vaihdoin alaa ja lopetin ensimmäiset opinnot. Otti todella koville nimenomaan se luovuttaminen, vaikka uusi ala osoittautui oikeaksi ja siitä koulutuksesta myös valmistuin. Mutta olisi vaan hammasta purren pitänyt vetää se loppuun. Vieläkin asia kaivertaa sen verran, että harkitsen välillä, pitäisikö tehdä paluu ikuisen opinto-oikeuden turvin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mutta oisko sen ekan koulutuksen loppuun vetämisestä sulle työelämässä konkreettista hyötyöä? Vai onko se vain se mind setti, että hommat pitää tehdä loppuun? Musta nämä pitää kelata vahvasti hyödyn näkökulmasta. Jos hyöty on ilmeinen, niin sitten vain rykäiset sen, niin se ei kuumottele takaraivossa lopun elämää. Mutta jos siitä ei ole oikeaa iloa, niin sitten sen voisi järkeillä kunnolla itselleen, että miksi näin.

Ja pitää muistaa, että kaikki päätökset sitä tekee silloisen vallitsevan tilanteen ja tiedon perusteella, eli menneisyyden minää ei saisi soimata liikaa.

muro (Ei varmistettu)

No niinhän se on, ei siitä olisi konkreettista hyötyä, tuplamaisterina olisin vain ylikoulutettu. Siinä vaiheessa kun on tietty määrä työkokemusta (itse asiassa ihan vaan pari-kolme vuotta) niin liike-elämässä ei kyllä kukaan papereiden perään kysele, etenkään it-alalla. Yksi syy vaihtamiseen mielenkiinnon puutteen lisäksi oli se, että sillä koulutuksella olisi ollut paljon hankalampi saada vakituisia töitä.

Mutta se luovuttaminen tossa on nimenomaan pahinta. Vaikka järjellä tietää, että ei kannata ja että päätös oli todella huolellisesti harkittu ja pohjustettu, niin siltikin siinä on sellainen tunne, että jätin jotain kesken.

Kiti
Katso tarkemmin

Mahtava kirjoitus! Myös mun elämässä on ollut tilanteita, jolloin luovuttaminen on ollut kaikkein paras päätös ja johtanut johonkin parempaan. :)

Kommentoi