Äitiysloma lähenee loppuaan

Juliaihminen

Mulla on enää muutama hassu viikko hoitovapaata Suomessa jäljellä. Tammikuu me vietetään Thaimaassa, ja sen jälkeen minä menen takaisin töihin. "Älä ajattele sitä, älä ajattele sitä", on ollut mun selviytymiskeino tässä. Tuntuu nimittäin ihan mielettömän haikealta luopua tästä. Tämä on ollut ehdottomasti yksi mun elämän parhaimpia vuosia. (Toki myös rankimpia, mutta tämä on niitä asioita, joita voi katsoa monelta kantilta. Nyt katson tältä.)

Mun sisko sanoi huomaavansa musta selkeästi, että olen nykyään tosi onnellinen. Kun pinna ei ole kireällä kiireen tai tekemättömien juttujen takia, en ärsyynny asioista samalla tavalla kuin aiemmin. Kun juoppo öykkäröi kasin ratikassa (ja iloitsee varastettuaan S-marketista pahvilaatikollisen suklaalevyjä?!), mä en jaksa tuohtua vaan ajattelen huvittuneena, että tuommoistakin tänään. Kun Tiki on jättänyt kaikki valot päälle poistuessaan viimeisenä asunnosta, en lähetä sille kiukkuista whatsapp-viestiä. Ehkä klisee pitää paikkansa: äitiys hioo kulmat ihmisestä.

Se, että saa itse määritelä aikataulunsa on upeaa. Ei tarvitse olla toimistolla kello kahdeksan, vaan voi sopia lounastreffit vaikka kahdeksitoista ja tarvittaessa siirtää niitä puolella tunnilla eteenpäin. Myöskään lounaskaveri ei ärsyynny, koska hän tuntee tilanteen. Olen täyttänyt päivät hauskoilla jutuilla: käynyt näyttelyissä, lounaalla, kävelyllä luonnossa, kaupunginosaretkellä. Äitiyslomalla voi lähteä vaikka keskellä viikkoa yönylireissulle lähikaupunkiin tekemättä sen suurempia etukäteissuunnitelmia. Voi viettää aikaa Turussa äbän luona vaikka viikon, jos tuntuu siltä.

Kun aivot eivät väsy työpäivän aikana kaikesta organisoinnista, pää on vapaa uusille ajatuksille ja tiedoille. Olenkin lukenut tänä vuonna enemmän romaaneja ja tietokirjoja kuin... ehkä koskaan aiemmin. Olen käyttänyt kaikki imetysajat lukemiseen, ja elänyt sitä kautta oman elämäni lisäksi transprostituoidun arkea Meksikossa, norjalaisisän lapsuudenmuisteluja ja italialaistytön nuoruutta 1950-luvulla. 

Ja sitten on tuo vauva. Sen seuraaminen on täysin taianomaista. Miten se yhtä aikaa hitaasti ja nopeasti muuttuu oikeaksi ihmiseksi. Ei mene päivää kun en tuntisi valtavan syvää kiitollisuutta siitä, että mä olen saanut sen elämääni. Välillä joutuu tukahduttamaan ajatukset siitä, että mä en ole tätä onnea ansainnut. Ei kaikkea tarvitse ansaita, asiat voivat vain olla ja tapahtua. Edelleen tuntuu, että rakastan Alppua päivä päivältä enemmän (mikä toisaalta tuntuu mahdottomalta).

Olo on siis haikea, jopa surullinen. Mun pitää kuitenkin puhutella itseäni ja muistuttaa, että ei tämä kaikki tähän lopu. Ehkä mä olen muuttunut pysyvästi onnellisemmaksi ihmiseksi? Ehkä mä pystyn säilyttämään rennon suhtautumisen elämään jatkossakin? Ja kyllähän mä edelleen saan viettää aikaa Alppusen kanssa, ei se mihinkään katoa. Ja vielä viimeiseksi mun pitää muistuttaa itseäni siitä, että tykkään mun työstä ja työkavereista tosi paljon. Töihin palaamisessa on monia hyviä puolia, joita ei kannata unohtaa. Vaikkapa se, ettei joku pieni, joskin suloinen kätönen revi mua koko ajan lahkeesta.

Sitä paitsi, juurikin siitä syystä, etten halua luopua tästä kaikesta vielä kokonaan, otan perjantait vapaaksi ja teen nelipäiväistä työviikkoa. Lattemamalife ei siis ole ohi!

 

Onko kukaan muu palaamassa piakkoin töihin? Mitkä fiilikset?
Tai onko joku jäämässä äikkärille? Mitkä fiilikset?

 

Lue myös:

Elämää äitiyslomakuplassa

 

Kuvat: Parin viikon takaiselta Porvoon päiväretkeltä

 

 

Share

Kommentit

kattungar
Kattungar

Voi että. Kaikki mitä kirjotit on niin totta. Omasta vapaasta on jo hetki, mutta se oli kyllä elämäni onnellisinta aikaa. Toki olen onnellinen edelleen. Huomasin myös tuon kulmien hioutumisen, ja ainakin minulle se tuli jäädäkseen. Myös kaikenlainen turha stressaaminen hävisi, joskus olen jopa liiankin lepsu. Mutta joo äitiys tekee todellakin hyvää <3 Ja töihin palaaminen myös! ;)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, ihanaa, kiitos tästä rohkaisusta! Mä en halua muuttua enää takaisin siksi vähän takakieräksi kantturaksi :)

Annastiina1 (Ei varmistettu)

Argh, samma här. Töihin tammikuun alussa ja mun vasta 9-kuorinen jää isin kanssa kotiin (miten ne muka pärjää??? No ihan hyvin tietysti). Haikea ja surillinen olo, mutta en kyllä haluais jäädä kotiäidiksikään. Mutta pari kuukautta lisää tätä voisin ottaa. No, olen iloinen että isä voi ja haluaa jäädä kotiin (täällä Ruotsissa se on melko lailla itsestäänselvyys. Joku turisti oli joskus ihmetellyt miksi Tukholmassa on niin paljon "gay nannies". Siis lastenvaunujen kanssa kulkevia amerikkalaiseen silmään homahtavan näköisiä miehiä...). Mieletön ajanjakso elämän varrella kyllä tämä, vaikka tulisi vielä yksi vauva tähän, niin tämä ainutlaatuinen ensikokemus (vauvan kanssa olemiseen tutustuminen) ja vapaudentunne eivät tule toistumaan. Tsemppiä työnaloitukseen!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, Ruotsissa on kyllä asiat hyvin. (Lisäksi ihan mielelläni ottaisin yhden gay nannien tänne meillekin au pairiksi.) Tsemppiä kovasti myös sulle töihinpaluusen! 

Annastiina1 (Ei varmistettu)

Siis 9-kuukautinen...

Aniii (Ei varmistettu)

No se varsinainen äitiysloma alkaa vasta maaliskuun lopulla, mutta kun on tässä joutunut saikuttamaan kolme viikkoa ja työsopparikin loppuu tämän saikun aikana niin kai tätä voi kutsua hyvin pitkäksi äitiyslomaksi sitten. Ja nyt jo seinät kaatuilee päälle... :D Mutta lohduttaudun sillä että kunhan tenava saadaan ( toivon mukaan, pessimisti... ) maailmaan niin jotain muutakin tekemistä tulee kuin Netflix ja jäätelön lusikointi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, toi on kyllä tosi nihkeetä, jos joutuu saikuttelemaan. Mutta kun bebbeli sieltä ulos saadaan, niin ihana lattemamaelämä alkaa, eli hyvää kannattaa odottaa! Paljon tsemppiä viimeisiin kuukausiin. (Ja muista välillä kattoa HBO:ta, mä oon ihan koukussa nyt West Worldiin :)

Suolakurkku (Ei varmistettu)

Moi! Alppu on ilmeisesti aika joustava tyyppi kun pystyt aikataulut tolleen järjestämään ja muokkaamaan omien menojen mukaan? Kuulostaa ihanalta ja lepposalta. Meidän vauvalla taas on enemmänkin sellaista uusien paikkojen jännittämistä ja tarkkaa rytmiä, joten äitiysloma on hieman erilaista - ei pysty ihan mitä vaan tekemään koska vaan, vaan pikemminkin jännittämään, että "herääkö se kun olen kaupassa, alkaako itkeä" tai "viitsiikö mennä kaverille, kun eilenkin oltiin, hermostuukohan se liikaa"... Mutta ehkäpä se vauvan vanhentuessa muuttuu hieman. Ja pääosin tämä on tosi ihanaa! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Moi! Joo, Alppu on ollut koko ajan tosi mukautuvainen lapsonen, se ennemminkin on aina kyllästynyt kotona ja alkaa kitistä, jos ei lähdetä aamulla liikenteeseen. (Sen lempiharrastus on nykyään ratikoissa tuntemattomien ihmisten toljottaminen.)

Mutta siis muistan kyllä todella elävästi tuon, kun jännitin ja pelkäsin vauvan heräämistä ja itkemistä erinäisissä paikoissa. Oh! Se oli aluksi tosi kuumottavaa. Kirjoitinkin taannoin postauksen siitä, miten helpottavaa oli, kun vauva alkoi viihtyä ja mä ottaa rennommin. 

Mutta ihana kuulla, että teilläkin on joka tapauksessa pääosin ihanaa! Ja sehän kyllä helpottaa koko ajan. <3

suolakurkku (Ei varmistettu)

Jep, eiköhän se vauvan vanhetuessa ja äidin leppoistuessa helpota :) Toki vauvatkin on erilaisia ja osa jännittää kovastikin uusia juttuja. Mutta pakko vielä kommentoida, että kyllä meillä on tosi ihanaa melkein koko ajan xD Oon sanonut kavereille, että tää äitiys on "ihanampaa kuin ajattelin, vaikka ajattelinkin, että se olis ihanaa" :D

Kommentoi