Ammatin kysyminen on tylsä aloitus

Juliaihminen

Mun elämääni on rantautunut yksi kirjoittamaton etikettisääntö, jota olen alkanut noudattaa. Oivalsin tämän vapauttavuuden viime vuonna äitiyslomalla: Älä kysy ihmiseltä heti ensimmäisenä, mitä hän tekee työkseen.

Mä aloin käydä vuosi sitten syksyllä seurakunnan vauvakerhossa. Jokainen kerta aloitettiin laulamalla kukin vauva läpi: "Seela-kulta, Seela-kulta, kiva kun oot täällä." Siinä oppi nopeasti vauvojen nimet. Oli hassua, että mulla meni pari kuukautta, ennen kuin sain tietää, että Seelan äidin nimi on Pia. Siinä mielessä se oli noloa, että mä olin käynyt Pian kanssa monta kertaa lounaalla ja jutellut monista asioista, mutten tietänyt hänen nimeään. Tämähän on ihan tällainen klassinen äitiyslomajuttu: "Seelan äiti sanos etttä..."

Sen sijaan siistiä oli se, että nimen lisäksi en tiennyt Pian – tai kenenkään muun parinkymmenen naisen – ammattia. Me oltiin kaikki tasa-arvoisia äitejä, joilla oli ihan yhtä paljon kompetenssia keskustella vauvoista, politiikasta, kaupunkikulttuurista, päivän tapahtumista ja niin edelleen.

Vasta joulun jälkeen alkoi pikkuhiljaa jossain sivulauseessa paljastua, että tuo on lähihoitaja, tuo opiskelee psykoterapeutiksi, tuo on ulkoministeriössä juristina ja tuo opettaa alakoululaisia. Tässä vaiheessa mä olin tottunut näkemään nämä ihmiset ihan toisenlaisten lasian läpi kuin että mikä niiden ammatti tai koulutus on. 

Totta kai mua kiinnostaa se, mitä ihmiset ovat opiskelleet ja mitä he tekevät työkseen. Ihmisten duuneista on älyttömän kiinnostava jutella. Mä tykkään itsekin kertoa mun työstäni, jos joku kyselee siitä. Ja toki työpaikka saattaa tulla aika nopeastikin keskustelussa esiin, eikä se tietenkään haittaa, eihän se nyt mikään tabu ole!

Musta itsestäni tuntui kuitenkin tosi kivalta esiintyä tuolla vauvakerhossa ihan vain Juliana (tai no Alpun äitinä, hehee), eikä toimittajana tai lehtitalon tuottajana. Mä en välttämättä edes koe näitä niin isoksi osaksi identiteettiäni, että haluaisin tuoda niitä välittömästi esille tavatessani uusia ihmisiä. Sitä paitsi jengillä on niin omituisia steterotypioita toimittajista, että välillä se on ihan jo vitsikästä. (Mulle on muun muassa sanottu, että nuortenlehdessä on varmaan helppoa olla toimittaja, kun siellä voi keksiä päästään niin paljon juttuja. Ööö what!)

Ennen kaikkea oli freesiä nähdä ihmiset ihmisinä. Missä muissa tilanteissa olisin tutustunut niin heterogeeniseen ryhmään naisia? Aina mää vaan ylistän äitiyslomaa ja sitä, miten se opettaa ihmiselle tosi paljon, ja niin tälläkin kertaa.

Vaikka olen nyt ollut töissä jo puoli vuotta, niin en yleensä enää kysy juhlissa uudelta tyypiltä, että mitä sää teitkään työkseksi. En kyllä osaa sanoa, mitä mä sitten aluksi kysyn. Viimeksi taisin kommentoida sitä, miten 30-vuotiaalle ihmiselle musiikkimaulla ei ole enää mitään väliä toisin kuin teini-iässä oli (silloin ei olisi voinut kuvitellakaan seurustelevansa hevarin kanssa). Tästä alkoi pitkä ja polveileva keskustelu. Eli ehkä vaikka sitten sillä.

 

 

Mitä mieltä olette ammatin kyselemisestä? Missä vaiheessa kysytte?

 

Kuva: Tässä näyttää siltä kuin mun ammattini olisi SAASTAINEN HIPPI.

 

 

Lue myös:

Puolison ei tarvitse tietää kaikkea

Älä aloita tuntemattoman kanssa keskustelua näin

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

  

Share

Kommentit

iidis
Varpain jaloin

Mulla on monta vuotta ollut niin sekalainen työhistoria, etten ole osannut sanoa itselleni ammattia, viimeksi päätin sanoa nyt tämän nykyisen, vaikka se ei suinkaan ole koko totuus. Oma epämukavuuteni on usein saanut minut välttelemään ammattikysymystä alitajuisesti. Vaikka usein aikuisille se tuntuu olevan helpompi kysymys kuin vaikka joku lempiruoka. Ammatti on sopivan yleistä ja julkista, joten sen kysymisellä ei tule astuneeksi useinkaan henkilön yksityisyyden piiriin, toisalta miksi sitä pitäisi välttää? Nautin siitä kun en tiedä ihmisten ammatteja, sillä ammatin mukana tulee niin paljon oletuksia aina mieliteoista taloudelliseen tilanteeseen tai jopa älykkyyteen.

Yksi tuttuni vältteli tietoisesti nykyisen vaimonsa tavatessaan kysymästä tämän työstä - he olivat tavanneet miehen työpaikalla, joten ammattiasia ei tullut toisenkaan aloitteesta heti puheeksi. Lopulta tilanne oli ajautunut siihen, että toinen "väkisin" kertoi ammattinsa, kun kaikki muu oli jo kerrottu. Perusteena tälle ammatin kysymättömyydelle tuttuni sanoi, että halusi ensin oppia tuntemaan tämän kiinostavan naisen ja ammatti tulisi vasta sitten myöhemmin.

Sisii (Ei varmistettu)

Tämä on niin hyvä! Muistan kun lopetin itse työn ja ammatin kyselemisen valmistuttuani vuonna 2012. Kun ihmiset kysyivät multa, mitä teen, vastadin, että joogaan ja tanssin. Teinhän mä nimittäin niitäkin. Sillä hetkellä tuntui, että nuo kertoivat minusta enemmän kuin opiskelualani ja työni. Huomasin, että jengi hämmentyi vastauksesta joka kerta, koska kysyjää kiinnosti se työ... Kaverini huomasi samanlaisen hämmennyksen vastatessaan olevansa työtön. Vielä suurempi hämmennys tuli, kun hän siinä hetkessä vielä vaikutti nauttivan tilastaan...

CougarWoman
CougarWoman

Just näin! Mä olen itseasiassa alkanut jopa ärsyyntyä tuosta "mitä teet työksesi" -kysymyksestä. Itse kun en todellakaan ole missään unelma-ammatissani, ja koenkin, että se, mitä teen työni lisäksi, määrittää minut paljon paremmin ihmisenä. 

Olenkin alkanut kysyä ihmisiltä "mitä teet, kun et ole töissä?"

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo onkin ihan superhyvä aloituslaini, mä otan tämän käyttöön!

Suttastiina

En taida koskaan kysyä ammattia tai työtä, jos vapaa-ajallani uuden ihmisen kohtaan. On paljon kiinnostavampaa kuulla ihmisen harrastuksista, musiikkimausta tai vaikka lempiväristä, kuin siitä, millä hän itsensä elättää.
Toki jos työ on myös harrastus, se selviää heti ensilauseesta, kuten yllättävän usein käykin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen yrittänyt myös olla kysymättä kavereiden uusista heiloista ekana ammattia ja koulutusta. Kivempi antaa kaverin kertoa vapaasti millaisen tyypin kanssa hengaa, joutumatta heti puolustuskannalle: "Se on DI mut ei siis yhtään sen oloinen " tai "Se ei ole opiskellut mitään lukion jälkeen mutta se siis tehnyt tosi paljon niitä musahommia"

Ja joo, lääkärinä yritän vaihtaa aihetta jos joku kysyy työstä. Tai vastaan jotain epämääräistä terveydenhuollosta. Mua ei nimittäin juurikaan kiinnosta ihmisten sairaudet (yllätys!) tai huonot kokemukset lääkäreistä (yllätys, yllätys!). Tai vaihtoehtohoidot. Tai sote-uudistus. Jne.

Vierailija (Ei varmistettu)

Toivottavasti sote-uudistus sentään kiinnostaa. Mutta taisit tarkottaa, ettei kiinnosta keskustella siitä vapaalla. :)

Mä olen ammatiltani suomen kielen opettaja ja aina kun kaikki ulkomaiset saa tän selville seuraa väistämättä sama kysymys "maybe you can teach me?". Viimeksi taas pari päivää sitten. Olen tähän mennessä aina vaihtanut nopeasti puheenaihetta, mutta päätin viimein, että seuraavat kyselijät saavat kuulla tuntitaksani ja ohjauksen ryhmäopetukseen, jossa oppiminen käy halvemmin. On kyllä tympäisevää, että suhtautuminen moniin ammatteihin on hyötylähtöinen.

Kannatan myös ammatin kysymisen lykkäämistä. Kehittää myös mielikuvitusta, kun joutuu keksimään uusia puheenaiheita. Ja välittää samalla kuvaa, että ei katso ihmistä vain työn kautta.

Vierailija (Ei varmistettu)

No eipä sote juurikaan kiinnostele töissä/vapaalla/blogimaailmassa. Syyt: 1) poliittisen valmistelun vuoksi tuskin mitään oleellisia parannuksia on luvassa 2) julkisessa terveydenhuollossa työskennellessä on käytännössä jatkuvasti vähintään yhden organisaatiouudistuksen pyörteissä. Työt kuitenkin hoidetaan entiseen tapaan vaikka resurssit/seinät/johto/mikä milloinkin vaihtuu mielivaltaista tahtia. Sote on vaan yksi sotku tässä jatkumossa 3) hoitotakuulaki takaa, että sairaudet on jatkossakin hoidettava -> sairautta maailmassa riittää -> oleellisesti työ pysyy joka tapauksessa ennallaan.
Sotesta on suotavaa olla kiinnistunut jos on poliitikko/terveydenhuollon hallinnossa / aikoo sairastaa. Mikään em kohtaloista ei vetoa ;)

Pee äs tässä yksi esimerkki miksi yritän salata ammattini :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Sairastumista ei kukaan valitse. Tossa vastauksessa kiteytyy hyvin, mikä tässä maassa on pielessä ja miksi kaikki sipilät pääsee suhmuroimaan ilman että ketään edes kiinnostaa. :(

Vierailija (Ei varmistettu)

Sairastamisen ja sairastumisen realiteetit on kyllä ammatin puolesta selvillä ja oletettavasti olen aika hyvin kartalla sote-uusistuksesta keskiverotallaajaan nähden. En myöskään koe olevani syyllinen Sipilän suhmurointiin. Tämä on nyt tosiaan hyvä esimerkki siitä miksi yritän keskusteluissa esiintyä ihan vaan kotirouvana : D

Vierailija (Ei varmistettu)

"Sotesta on suotavaa olla kiinnistunut jos on poliitikko/terveydenhuollon hallinnossa / aikoo sairastaa. Mikään em kohtaloista ei vetoa ;)"

Jos on realiteetit selvillä, voi olla trollailematta oikeistolaista puheenpartta, että sairastaminen on aikomisesta kiinni.

Välinpitämättömyys on myös niitä isoimpia voimia, jotka mahdollistaa suhmuroinnit.

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo tässä nyt taisi nyt huumori kadota bittiavaruuteen. Ensimmäinen kommentoija huolestui, eikö lääkäri ole työnsä puolesta kiinnostunut sotesta. Yritin sanoa, että oman työni kannalta sote ei ole niin merkittävä kuin maallikkona saattaisi kuvitella. Sen sijaan soten pitäisi kiinnostaa potentiaalista sairastajaa (siis tasapuolisesti ihan ketä tahansa, esim kommentoijaa itseään ja toki minuakin). Kun on vuosikaudet katsonut järjestelmää lääkärinä, mieltää itsensä ehkä keskivertoa vähemmän potentiaaliseksi potilaaksi ja katsoo tällaisia uudistuksia työntekijän näkökulmasta. Tämä lienee inhimillinen defenssi. Ikävää jos löysit kommentistani äärioikeistolaisia trollaamista, sitä en tavoitellut.

Maira__ (Ei varmistettu)

Hehee, no minkä oloinen on DI? :D Kysyn vaan...

t. DI

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi apua, en mä tiedä! Kunnollinen ja excelinmakuinen? Kasvattaa omat chilinsä ja ajaa saksalaisella autolla? Kerro sinä :D

Creative (Ei varmistettu)

Dippainsseistä noin neljäsosa on nerokkaita. Kaikki kunnioitus heille. Ilman heitä Suomi ei pysyisi hetkeäkää pystyssä.

Lopun kolme neljäsosaa dippainsseistä on syy siihen, miksi Nokia kaatui, ja miksi Suomen talous ei liiku mihinkään, ja miksi Suomessa ei tehdä innovaatioita mutta byrokratia sen kuin lisääntyy.

Kumpaan sinä kuulut.

Juliaihminen
Juliaihminen

Rakastan tätä keskustelua! Todellakin kiinnostaa tietää, mimmonen on DI tai ei ole. Kertokaa lisää DI:stä!!!!!!!!!!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on sama ammatti kuin sulla Julia, mutta määräaikaisuuksien välissä olen ollut välillä muutamia kuukausia työtön, tosin samalla tehnyt juttuja freenä ja vuoroja tarvittaessa töihin tulevana, mutta kuitenkin kokenut itseni alityöllistetyksi/työttömäksi, sillä en ole ollut vapaaehtoisesti ko. tilanteessa ja pääosa tuloista on ollut ansiosidonnaista. Näinä jaksoina on ollut todella silmiä avaavaa, miten monet keskustelut uusien ihmisten kanssa alkavat juuri työstä, ja miten paljon itseä hävettää oma työttömyys/heikko työtilanne ja siitä kertominen: olen suorastaan pelännyt sitä kun joudun taas selittämään jollekin kivan oloiselle tyypille että päivätöitä ei nyt ole ja pelkäämään, millaisena luuserina tämä mua pitää. Kokemusteni perusteella olen itse lopettanut jo vuosia sitten tuon ammatin kysymisen suoraan ja odottanut, haluaako toinen itse tuoda sitä esille.

Mä olen myös kokenut äärimmäisen ahdistavaksi ammatista ja työasioista puhumisen, erityisesti äitiysloman aikana. Tuntui, että vauvan täytettyä puoli vuotta suosituin puheenaihe äitipiireissä oli töihin paluu ja se, milloin se tapahtuu. Kun ei ole työtä, johon palata, näistä keskusteluista voi tulla hyvin ahdistavia. Itse koin myös tarvetta selitellä tilannettani (vaikka se on nuorelle opettajalle hyvin tyypillinen) ja huomasin jossain vaiheessa vältteleväni uusien ihmisten tapaamista tästä syystä. Koin jääväni työkeskusteluissa vääjäämättä ulkopuoliseksi ja toki syyllistin asiasta myös itseäni. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Tois kurjaa! Just tämän takia mä pidän sitä hienotunteisena, ettei heti aleta jorista jotain urajuttuja. Totta kai välillä itse syyllistyn tähän, mutta yritän välttää.

Ja sitten vielä se, että näinä päivänä siinä ei ole mun mielestä mitään noloa, jos ei ole työtä mihin palata. Ainakin omassa kaveripiirissä se on usein jopa defaultti, ihmiset tekee niin paljon pätkäduuneja ja niillä on erilaisia prokkiksia. 

DI, konsultti (Ei varmistettu)

Sitten seuraava kohta on se, että koulutustausta ei valmista suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin eikä tehtävänimikekään anna varsinaista tietoa siitä mitä tekee. Voin toki avata muutamalla sanalla sitä mitä teen, mutta ei sekään yleensä kerro sen enempää jollekin ihan toisella alalla työskentelevälle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen lääkäri ja koen, että ammattini määrittää minua jonkin verran, niin hyvässä kuin huonossakin. Yleensä uudessa seurassa pyrin visusti salaamaan ammattini niin pitkään kuin mahdollista, mm.naapurustossani onnistuin salaamisessa 4 vuotta! :D Äitiyslomalla tuntui, että suhtautuminen minuun kerhoissa muuttui, jos ammatti tuli vahingossa esille, se on tosi ikävää. Onneksi kuitenkin löysin mukavan äitikaverin, jonka kanssa synkkasi (ammatistani huolimatta) ja lisäksi deittailin kollegoita, joiden kanssa on helppo olla, kun ei tarvitse puhua työstä/sairauksista eikä toisaalta tarvitse salaillakaan.
Tämä haluni salata työni on hieman ristiriidassa sen kanssa, että mielelläni tietäisin kyllä vastapuolen ammatin (vaikka minustakin oli toisaalta vapauttavaa kerhoissa hengailla "vain" äitien kanssa, tietämättä kenestäkään mitään muuta).

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitähän ihmiset ajattelisi jos kysymykseen vastaa olevansa kuntouttavassa työtoiminnassa.. varmaan kauhea järkytyksen ilme ja shokkireaktio tulisi vastaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Miehiltähän te kyllä kaikki kysytte ammattia, ja toiveena olisi pankkiirilääkäri ja mielellään jossain yksityisrahastosairaalassa jotta riittää rah... eiku sivistystä.

Hallitun hysterian Anu (Ei varmistettu) Http://hallittuhysteria.com

Itse tajusin viime viikonloppuna etten oikeastaan tiennyt mitä yksi ystäväni tekee työkseen. Tutustuimme äitiyslomalla kun olimme samassa neuvolan perhevalmennusryhmässä ja nyt nuo meidän lapset ovat jo koulussa. Jotenkin ei vain ollut tullut ikinä niin puheeksi tarkemmin. Tosin veikkaan, että moni ei minunkaan työtäni tiedä. He kyllä tietävät työnantajan mutteivat sitä mitä työkseni teen.

Suhteellisuudentaju (Ei varmistettu)

Mä olin esikoisen vauva-aikaan alityöllistetty toimittaja ja koin puheen työstä kiusalliseksi, vaikka jonkin verran juttuja teinkin. Sikäli huonon työtilanteen häpeäminen tuntuu hassulta, koska kuitenkin tein vauva kainalossa töitä.

Nyt olen äitiysvapaalla oleva lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Sitäkään tee mieli mainita, vaikka (luojan kiitos) vakityössä olenkin.

MimosaChristina

En yleensä mielellään puhu työasioista vapaa-ajalla, kun ei se sitten oikein tunnu enää vapaa-ajalta. Ja toivon, ettei uusi tuttavuus heti kysyisi sitä (toki kerron, jos nyt sattuu kuitenkin kysymään). Itse yleensä kysyn siinä vaiheessa, jos / kun haluan tutustua johonkin henkilöön paremmin. Jos esim. yhden illan juttelee jonkun kanssa, silloin asia ei välttämättä tule ollenkaan puheeksi, ellei toinen itse halua kertoa. Se on kyllä totta, että monet muut asiat kertoo meistä enemmän kun työ. Ja tiedän senkin, miten ahdistavalta tietyissä piireissä tuntui kertoa, että juuri nyt ei ole töitä.. ja se melkein tuntui toisista osapuolista pahemmalta kun itsestä. 

Suttastiina

Työttömyyden "tunnustaminen" tuntuu varmaan pahemmalle siinä vaiheessa, kun työputki on alkutaipaleellaan. Itselleni asia tuli  eteen vasta nyt viisikymppisenä ja en kyllä koe asian toteamista yhtään häpeällisenä.
Kerran-pari olen saanut peräti paheksuvan kommentin, kun työttömyydestä huolimatta uskallan olla iloinen ja onnellinen sekä riekun milloin missäkin - näihin kommentteihin kuittaan kylmänviileästi että jos olen reilut 30 vuotta duunia tehnyt ja veroni ja liitonmaksuni maksanut, niin mitään hävettävää mulla ei ole.

Toisen ihmisen työhön tai työttömyyteen suhtautuminen alentuvasti tai halveksien/paheksuen on vain osoitus vastapuolen idioottimaisuudesta. Mieluumin työtön ja fiksu kuin töissä ja ääliö.

Tätsy (Ei varmistettu)

Mikään ei ole niin kypsää kuin se, että uusi ihminen kysyy ensimmäiseksi "mitä teet työksesi?". Toisaalta, me ollaan miehen kanssa tehty siitä vastaamisesta jo vähän taidetta. Taitaa olla hieman muunneltua totuutta kertoa vähän sinne suuntaan oikeaan toimialaan viittaavaa hommaa oikeastaan kertomatta yhtään mitään. Stereotypiat eri ammateista ja koulutuksista ovat todella vahvat. Minä pankkiirina olen ainakin aivan kypsä kuuntelemaan aiheesta vapaa-ajalla. Työ on työtä ja vapaalla teen ihan muuta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Et siis uskalla tunnustaa työn ulkopuolella, että työksesi pöllit muiden rahoja?

Tätsy (Ei varmistettu)

Hahaa! Kiitos yleisimmän stereotypian esittämisestä täällä kommenttiboxissa. Mitäpä sitä muuta kuin muiden rahat viemään. Kerrotko vielä tilinumerosi.

Lto (Ei varmistettu)

Uudessa äitiporukassa kannattaa myös visusti pitää salassa olevansa yliopistossa koulutettu lastentarhanopettaja. Yhtäkkiä melkein kaikki äidit alkavat selitellä tekemisiään, ihan kuin mä niitä jotenkin kyttäisin.

Kunnes tulee se kohta, jossa joku edelleen puolustusvalmiudessa huudahtaa: "Ne opettajien lapset! Suutarin lapsillahan ei ole kenkiä!"

Puuh!

päätohtori (Ei varmistettu)

Mä oon psykologi. Aina saa kuulla samat "siis apua mä en uskalla puhua sulle enää kun sä analysoit mua"- ja ajatustenlukuvitsit. Välillä jaksan murtaa näitä myyttejä ja stereotypioita ja selittää mitä mun työ oikeasti on ja mitä siihen kuuluu (ei ainakaan ajatusten lukua vaan kliinistä neuropsykologiaa), mutta useimmiten vaan tyydyn toteamaan jotain ympäripyöreää terveydenhuollon asiantuntijatehtävistä. Ikäväkseni oon huomannut, että jotkut tilanteet muuttuu tosi kiusallisiksi jos kerron mun ammatin. Joko aletaan selittelemään omia valintoja lastenkasvatusasioissa (joista en mitään edes ymmärrä, eihän mulla ole edes lapsia eikä ole muutenkaan mitenkään mun sovellusalaa) tai avautumaan omista tai muiden mielenterveysongelmista. Suutarin lapsella ei ole kenkiä -henkiset vitsit ei myöskään ihan hirveästi naurata kun itse kärsii masennuksesta ja uupumuksesta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Apua! Todella jäätävää! 

Mutta mikä siinä on, että itsellenikin menee joskus autopilotilla semmonen "idiootti vitsailee työn stereotypioista" -vaihde päälle. Tutustuin esimerkiksi kesällä yhteen superkivaan mimmiin, joka on ollut aiemmin lentoemäntä. Kun olin tutustunut häneen paremmin, hän kertoi, miten vittuamista on, kun jengi heti kysyi aina ne samat vanhat kysymykset. "Siis oikeestiko oot lentoemäntä?" "Matkustatko paljon?" "Kuinka halvalla saat lentää?" jne jne. Tajusin tässä vaiheessa, että olin itse kysynyt juurikin nämä kysymykset häneltä :D Jatkossa yritän vähän skarpata!

Välillä on vähän vaikeaa olla heittämättä jotain stereotypioita kun yrittää keksiä keskustelunaiheita. Esimerkiksi saattaisin hyvin kuvitella kysyväni lentoemännältä matkustaako hän paljon - siis työn ulkopuolella. Kun kuitenkin ilmailualalla yleinen työsuhde-etu on nimenomaan halvahkot lennot ja alalle hakeutuvat ovat usein matkailusta kiinnostuneita. Varmaankin kömpelöä, mutta yritys kuitenkin aloittaa keskustelu esimerkiksi matkailusta. Tosin voisihan sitä vaikka kysyä, että "missä käyt mieluiten?

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin, mitähän sitä sitten pitäisi kysyä, ettei vaan loukkaa vai onko parempi sitten olla ihan hiljaa, kun tuntuu, että kaikki kysymykset on tyhmiä. Small talkin idea kai on se jutustelu ja ehkä yhteisten todellisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Itse kysyisin lentoemännältä varmaan juurikin työhön liittyvästä lentämisestä ja lentääkö paljon työn ulkopuolella, tyhmää tai ei. :)

Nyt kyllä alkaa kaduttaa etten tajunnut vastata kyselijöille, että olen agentti ja en saa kertoa työstäni. Totuushan oli paljon tylsempi. Olin siis hetken palvelukeskuksessa vastailemassa puhelimeen ja varasin aikoja yksityiselle lääkäriasemalle. Jostain käsittämättömästä syystä meitä kutsuttiin agenteiksi (en vieläkään vuosia myöhemmin ymmärrä miksi) ja toki olimme vaitiolovelvollisia potilassuojan vuoksi. Mutta kyselijän ilme, sen olisin mielelläni nähnyt :)

Työn kysyminen ei sinänsä häiritse, mutta nää stereotypiat kylläkin. Äikänopena saan joskus aikaan vastapuolessa paniikkia kun "emmää uskalla sanoa enää mitään ku en puhu kirjakieltä!" Ei kukaan puhu kirjakieltä! :D Ja äikänope jos kuka rakastaa eri murteiden kuulemista! Ja toinen on tää ikuinen "teillä on niin mahtavat lomat" -huudahdus... Oon alkanut ihan systemaattisesti vastaamaan siihen, että iso osa meistä on kesän työttömänä. Ymmärrän, ettei ihmiset voi kaikkien työehtokuvioita tietää, mutta siksi niitä harhaluuloja on ihan hyvä oikoa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Eeei nyt ihan sama asia, mutta mä VIHAAN sitä kun kröhöm-Tinderissä matchin eka kysymys on että "mitä teet työksesi". En tiedä mikä siinä edes niin kamalasti nyppii, ehkä juuri se, että en halua määrittää sitä liian isoksi osaksi identiteettiäni. En jotenkin halua että se on ihan tasan eka asia minkä joku vieras ihminen tietää minusta, koska itsekin koitan olla määrittämättä itseäni liikaa töitten kautta. Toki muakin kiinnostaa sen toisen ihmisen ammatti, mutta ei se silti ole mun ensimmäinen kysymys!

Vierailija (Ei varmistettu)

Hmm, mä taas kysyn usein just mitä tekee työkseen tai opiskelee, koska mä itse koen, että se määrittää mua tosi paljon ja on mun suuri mielenkiinnon kohde, joten puhun niistä mielelläni. Oon myös aika ujo, joten välillä kun juttelen uusien ihmisten kanssa menen ihan lukkoon ja en keksi mitään sanottavaa, niin opiskelut/työ on helppo keskustelunaihe. En oo ikinä aikaisemmin ajatellut, että niistä puhuminen ois tyhmää tai tylsää, mutta täytyy varmaan jatkossa pitää mielessä.

Kommentoi