Antakaa edes sähköisku

Juliaihminen

Olen aika paljon hypetellyt täällä tätä äitiyslomalla olemisen mahtavuutta. Ja niin aion tehdä jatkossakin. Mutta tähän väliin pitää kertoa siitä, mitä on todellinen tylsistyminen.

Mä en ole moniin vuosiin ollut pitkästynyt. On ollut koko ajan niin paljon tekemistä, ettei ole ehtinyt tulla tylsää missän vaiheessa. Mutta mutta, niin kuin vähän uumoilinkin etukäteen, nyt äitiyden myötä tylsyys on astunut jälleen mukaan tunteideni kirjoon.

Kyse ei ole siitä, etteikö tekemistä riittäisi. Sitä kyllä on. Mutta poika kyllästyy meillä kotona, jos en pidä sille koko ajan seuraa. Ja koska lapselle kuuluu tutkimusten mukaan horista ja lauleskella, niin suorittaja-minä antaa palaa. Yksikseen horiseminen ja Tiitiäisen runolelun uudestaan ja uudestaan lueskeleminen on kuitenkin yllättäen erittäin epämielekästä toimintaa aikuiselle ihmiselle.

Hyssyttely ja hussuttelu, loruttelu ja lauleskelu, härregyyd, se on kamaa, johon joudun pakottamaan itseni. Välillä tuntuu, että koti on muuttunut paskaksi musikaaliksi, jossa lauluun puhjetaan pienimmästäkin syystä (olen myös musikaalien vihaaja, musta laulu-kohtaukset ovat tylsiä, koska niissä juoni ei liiku eteenpäin, joskin Disney-leffat ovat poikkeus). Kotona yksin ollessani yritän koko ajan muistella uusia lauluja, kun ne kaikki osaamani (ehkä kolme laulua) on niin käytetty loppuun. Kun jostain sanasta assosioituu uusi muistamani laulu, alan saman tein hoilata, tyyliin:

"Kulta, kello on pian seitsemän." 
"...ai niin, seitsemän! Seitsemän palaa, seitsemän palaa, tsing hao tan ja tang rang!" (Terveisiä 1990-luvun Pikku Kakkoseen.) 

Tai "Pikku pumppernikkeli, posti tuli."
"Posti! Minä olen pikku poika posteljoon, posteljoon, posteljoon!" (Miksei siinä lopussa muuten ole i-kirjainta?!!! Janne Porkka, myy postimiehelle vokaali!)

Eikä tylsyys ole ihan mitätön ongelma. Kuuntelin Freakonomicista podcastin, jossa kerrottiin eräästä tutkimuksesta, jossa 55 opiskelijaa asetettiin tyhjään huoneeseen, jossa heille annettiin pieniä kivuliaita sähköiskuja. Ensin he saivat 5 dollaria ja sitten kysyttiin, maksatko, jos sähköiskujen antaminen lopetetaan. 42 heistä sanoi maksavansa. Tämän jälkeen nämä 42 koehenkilöä jatkoivat tyhjässä huoneessa istumista siten, että he saivat halutessaan antaa itselleen sähköiskuja. Yllättävän iso osa heistä alkoi ennen pitkää antaa itse itselleen sähköiskuja. Yksi antoi jopa 190 iskua 15 minuutin aikana. Tylsyys on siis jopa pahempaa kuin kipu!

(Myös Marxin mielestä tylsyys on tappavaa. Hän piti epäinhimillisenä sitä, että työläiset tekisivät päivästä toiseen tehtaassa vain yhtä pientä tehtävää, kuten vaikka mutterin siirtämistä linjalta toiselle.)

 

Mutta mulla on tylsiin hetkiin lohduttautumiskeinoni:

Ensinnäkin, en koe millään lailla huonoa omaatuntoa siitä, että loruttelu on musta tylsää. Olen velvoittanut itseni tekemään sitä silloin tällöin, mutta en ole velvoittanut itseäni nauttimaan siitä. Ennemminkin olisi hälyttävää, jos 0-vuotiaille tarkoitettujen runojen lukeminen stimuloisi syvästi 28-vuotiasta ihmistä. (Toki ne hetket, kun poika kiljuu riemusta joikatessani ääntäni vähä-älyisen kuuloisesti muunnellen hänen suosikkiaan, Autojumppa-lorua, aiheuttavat mussakin onnen tunteita.)

Toiseksi, mä en ikinä vietä kotona koko päivää. Kuten olen sanonut, tylsyys syö mua kuin leipää, jos en joka aamu lähde ihmisten ilmoille. Poika on samaa mieltä, himassa se känisee, kahviloissa se viihtyy, kun on vähän muutakin katseltavaa kuin äbän iänikuinen naama.

Kolmanneksi, uskon siihen, että jonkinasteinen tylsyys on lopulta hyvästä. Bebbe kaipaa välillä kahdenkeskeisiä hetkiä ja kyllä munkin aivot varmasti hyötyy toistosta. (Niin uskottelen itselleni.) Ainakin saan nykyään nukuttua öisin paremmin kuin vuosiin.

Neljänneksi, tämä ei tule kestämään ikuisesti. Kuten Tanja just kirjoitti, jossain vaiheessa tuo alkaa viihtyä itsekseen pidempiä aikoja (nytkin se pärjää leikkimatolla joskus jopa viisi minuuttia!). Sitten mä voin duunailla yksin himassa muutakin kuin lukea beibiskälle ääneen Hesaria tai Vauva-lehteä (tai pikemminkin erillaisin äänin).

Ja viimeiseksi, tylsät hetket on aika lyhyitä ja mitättömiä verrattuna siihen, kuinka kivaa pojan kanssa oleminen yleisesti ottaen on.

 

Kuva ei liity mitenkään tekstiin eikä kuvasta millään lailla sitä, miten sielu kuivuu ja käpristyy pikkuhiljaa kokoon hyssytellessä ja hussutellessa

 

 

Share

Kommentit

pikkukalanen (Ei varmistettu)

Hahahaa ihanaa että joku muukin muistaa ja laulaa edelleen tuota seitsemän palaa -laulua etten ole yksin :-D

Juliaihminen
Juliaihminen

Siinä oli todella tarttuva kertsi! Ja itse ohjelma oli kyllä tehty upean edukkaalla budjetilla - kadehdittavaa innovatiivisuutta.

kaista (Ei varmistettu)

Se on sama mitä lapselle laulaa, kunhan laulaa! Mä vedin esikoiselle mitä ennestään ulkoa osasin eli lähinnä virsiä, teekkarilauluja, eppuja ja popedaa.
Isommissa lapsissa on se paha puoli että ne käskee lopettaa jos ei tykkää jostain laulusta. Mä koetan torjua hammaspesuhetken tylsyyttä opettelemalla laulamaan ulkoa Mikko Alatalon ranteet auki -baarihittiä Ihmisen ikävä toisen luo, mutta lapsi vihaa sitä niin että käskee lopettaa vaikka sillä on sähköhammasharja suussa ja luulisi, ettei silloin puhekaan kulje.
Ja Teekkarihymnin kohdalla mulle on muuten vain iskenyt itsesensuuri.

Kommentoi