Anteeksi, en voi olla läsnä

Juliaihminen

Yksi asia, mikä tässä vanhemmuudessa välillä risoo, on se, että en pysty olemaan kunnolla läsnä ystävilleni. Tällainen elämänvaihe on hiipinyt varkain kuvioihin, mutta nykyään mä olen just sellainen ärsyttävä kanttura, joka ei keskity ja kuuntele kunnolla. Vähintään 70 prosenttia mun huomiostani on koko ajan lapsosessa, joka riekkuu ympäriinsä mielivaltaisesti. 

Huomasin tästä hyvin konkreettisen esimerkin, kun olin isoäitini luona käymässä. Mulla on ollut sellainen projekti, jossa haastattelen isoäitiä nauhalle kaikenlaisesta ja kirjoitan ne jutut ylös. Juteltiin meidän isän lapsuudesta, ja Alppu melskasi menemään siinä vieressä. Kun kuuntelin nauhaa myöhemmin, tajusin, että isoäiti oli heittänyt muutaman osuvan vitsin keskustelussa, ja mä olin kuitannut ne vain hymähtämällä: "Mmmmh." 

Rupesin vain miettimään, miten paljon tällä hetkellä maailmasta menee ohi ja mihin kaikkeen tärkeään mä vain vastaan Mmmmmhhh.

Isoäiti totta kai tajuaa tuon eikä varmasti loukkaannu. Mutta nyt on ollut vaikka sellaisia tilanteita, että olen halunnut lohduttaa rakasta ystävääni sen surussa, ja mun on ollut pakko vahtia Alppua siinä samalla. Ihan jäätävää, että toinen selittää sydänverellä tunteistaan, ja mun vastaus on vain Mmmmmhhh. 

Tämä on ehkä se syy, miksi päädyn hengailemaan eniten sellaisten ihmisten kanssa, keillä on suht samanikäisiä lapsia. He ymmärtävät täysin, miksi tämä oli viidestoista keskustelu, joka jäi taas kesken. Kyllä lapsetonkin tietenkin tajuaa tilanteen, mutta mä itse inhoan näinä hetkinä itseäni ja sitä riittämättömyyden tunnetta, kun en voi olla kunnolla niin läsnä kuin haluaisin.

Eikä siinä auta mikään oma skappaaminen, sillä jos mä en keskity siihen lapseen, niin se voi ihan oikeasti kuolla. Siinä on se vaihtoehto. Ei ehkä kotona, mutta vaikkapa puistossa (se voi hypätä vauhdikkaasti keinuvan lapsen eteen!), kaupungilla (autot!) tai mökillä (järvi!). Kuolema (tai vakava loukkaantuminen) on koko ajan läsnä. 

Olin vaikka Töölönlahdella Tyyni-kahvilassa tapaamassa kaveria ja sen parikuista tyttöä. Alppu olisi hirveästi halunnut mennä kurkkimaan, miltä vesi näyttää (tietenkin niin, että kukaan ei riistä hänen vapauttaan pitelemällä hänestä kiinni). Mun niin olisi tehnyt mieli antaa kiljuvalle ja kiemurtelevalle lapselle hetkeksi periksi ja olla sillee, että "noo, kyllä sä nyt vähän voit katsella". Mutta kun ei voi. Koska se voi hukkua ja kuolla. Tässä mielessä tajuan, miksi vanhemmat antavat monissa asioissa lapselle periksi (ja jota sitten joku voi paheksua sielunsa sopukoissa). Koska on niin paljon juttuja, joissa ei vain yksinkertaiesti voi antaa. Koska kuolema. (En voi muuten mitenkään suositella Tyyni-kahvilaa rasavillin taaperon kanssa.)

Ja kun mun synttäreillä oli noin 2 minuutin hetki, jolloin mä luulin, että Tiki katsoo Alppua, Tiki luuli, että mun äiti katsoo Alppua ja mun äiti luuli, että mä tai Tiki katsotaan Alppua, niin voilà, lapsonen löytyi tepastelemasta tyytyväisesti kylänraittia pitkin kohti maantietä. Tuo 1,5-vuotias epeli on niin järjettömän nopea ja niin vailla itsesuojeluvaistoa, että sitä pitää kyttäämällä kytätä koko ajan. Se on melko uuvuttavaa, mutta päivä kerrallaan. Alppu on toki tänä kesänä jaloistaan ja naamastaan täynnä mustelmia, mutta ainakin se on edelleen hengissä!

Kun sitten pitäisi jakaa huomiota jollekin muulle, niin se menee täysin mahdottomaksi. Ystävät, sukulaiset, aviomies, minä itse. Olen pahoillani tästä hajamielisyydestä. Palataan asiaan sitten, kun lapseni ei yritä koko ajan tuhota itseään. 

  

Te, keillä on vähän vanhempia lapsosia: Milloin tämä lapsen päätön itsetuhoisuus alkaa helpottaa?

  

Lue myös: 

Uhkakuvat valtaavat mielen 

Millaista on olla 1-vuotias?   

 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

FromKaren
Ihana Päivä

Uskon kyllä, että lapsettomat ymmärtää! Ja omasta mielestä on pahempaa just "hylätä" ne ystävät, jotka ei ole presiis samassa elämäntilanteessa...koska muutaman vuoden radiohiljaosuus voi näyttäytyä siltä, ettei vain kiinnosta. Mieluummin näen ystäviä ja sanon, että tää on tällaista. Ja tietenkin näen ystäviä myös ILMAN lasta! 

äitiyskoe
Äitiyskoe

Mulle tuli mieleen, että ehkä kannattas sanoa tää suoraan kavereille, että sori, haluaisin keskittyä suhun mutten voi. Koska mä myönnän kyllä, että joskus on ärsyttänyt, kun on tuntunut ettei joku kaveri koskaan voi keskittyä muhun. Vaikka olenkin tajunnut, että ei se vaan voi. Mutta luulen, et olis tullut parempi mieli jos toinen olisi ilmaissut, että kyllä häntäkin harmittaa, ettei kyse ole siitä ettei häntä kiinnostaisi.
Oon nyt itse kovasti koettanut noudattaa tätä ajatusta, ja esim kun joku kaveri on valittanut väsymystä töihin ja sitten sanonut että "mutta ei varmaan mitään suhun verrattuna" tms, oon aina sanonut että kyllä meillä kaikilla on omat huolemme, ja niistä saa puhua. Ei mun jutut oo muiden juttuja tärkeempiä vaikka mulla onkin pieni lapsi ja joudun esimerkiksi pyytämään apua muita enemmän.

Jenni Maria (Ei varmistettu)

Tämä aihe hipoo jotenkin niin läheltä, mutta juuri sieltä lapsettoman vinkkelistä. Ymmärrän ihan täysin, että lapsi vie tuossa vaiheessa kaiken huomion. Enemmistöllä ystävistä on pieniä lapsia. Alkuun olin tosi arka soittelemaan, koska tuntui että osuin aina huonoon aikaan. Sitten totesin että sitä draamaa vaan on aina ja kaveri päättäköön pystyykö puhumaan :D Jos itsellä on jotenkin takki tyhjä ja hermot tiukalla, tietoisesti tapaan mieluummin lapsettoman ihmisen. Muuten on kaikenlaiset lapsipaikat tulleet tutuiksi, siinä sivussa vaihdetaan kuulumisia mitä voidaan. Harvoin kauhean syvällisiä ehtii ihmetellä. Pääasia että tavataan edes joskus, kyllä ne lapset kasvaa.

Meillä on suunnilleen saman ikäinen kamikazetaapero (+nelivuotias isosisko). Jaan niin tuon sun tuskan sekä niistä ainaisista keskeytyksistä että jatkuvasta pelosta, miten tuo pienempi meinaa seuraavaksi itseään teloa... Lomalla hotellissa se veti kaapistosta leikkuulaudan naamalleen just kun olin ottamassa puhelimessa vastaan uutta työtä. Tuleva esimies sai mukavasti tuntumaa sit meidän perhe-elämästäkin kun kuopus itkuhuusi kainalossa "Kakkahousu! Kakkahousu!" loppupuhelun ajan. Myöhemmin lomalook viimeisteltiin asvalttiin aukaistulla huulella...

Tsemppiä! Kyllä se kohellus jossain vaiheessa rauhoittuu! Ja tärkeimmät ystävät varmasti ymmärtää senkin, että lause keskeytyy "muutamaan" otteeseen :)

Taru Mari
Stuff About

Voin niin samaistua tähän! Veikkaan että ystävät ymmärtävät, mutta ei se silti ole kiva ettei voi olla läsnä. Mutta kuten sanoit, mieluummin se kuin lapsen loukkaantuminen. Tai se kuolema. Oma lapsi on Alppua vain muutaman kuukauden vanhempi, niin ainakaan tässä vaiheessa ei ole helpotusta asiaan luvassa. :D

Sanni Tee Tee

Kyllä se siitä. Järkeä paukahtelee lapsen päähän pikkuhiljaa. Parivuotias saattaa jo keskittyä hetken aikaa leikkeihin, ja siitä eteenpäin hengenvaara vähenee koko ajan vähitellen. Nelivuotiaalla voi hetkittäin olla jo jonkinlaista vaarantajua, ja viisivuotiaat saattavat olla hyvinkin riskitietoisia. It gets better.

(Kunnes ne alkavat liikkua omin nokkineen liikenteen keskellä pyörineen, skuutteineen ja skeittilautoineen. Silloin saat taas pelätä ja kunnolla, mutta se on vielä pahempaa, koska et ole enää vieressä vahtimassa!! :-O )

Allekirjoitan noi, että kyllä ystävät ymmärtää jne. ihan täysin. Silti oon leikitellyt sellaisella ajatuksella, että aina ei tarvi ymmärtää. Kummankaan, kumpaakaan. Silti pysytään elossa ja elämä jatkuu. Jos ei vaan sillä hetkellä loksahda kohdalleen mahdollisuus olla yhdessä. Ystävyys palaa aina.

Vaikka tää taisikin olla enemmän kirjoitettu siitä riittämättömyyden näkökulmasta. Koska haluais, mutta ei voi.

Lalala (Ei varmistettu)

Uskon, että hyvällä pohjalla oleva ystävyys kestää erilaiset elämäntilanteet, jos molemmat/kaikki osapuolet niin haluavat. Ei pitäisi kuitenkaan itsestäänselvyytenä olettaa, että ystävyyden voi laittaa paussille haluamakseen ajaksi ja palata asiaan kun itselle taas sopii. Avoin keskustelu tässäkin varmasti paras keino ja kaikenlaiset oletukset voi heittää romukoppaan, "to assume makes an ass out of u and me".

Itse vielä lapsettomana tuntuu välillä siltä, että osa kavereista, joilla on lapsia, automaattisesti olettaa, että haluan tavata vain kun lapset saa hoitoon. Se ei pidä paikkaansa ja usein sanonkin, että olisi vaan kiva nähdä, missä vaan ympäristössä ja vaikka vastaus olisikin toisinaan se pelkkä "mmmmhh", ettei ystävyys jää kokonaan taaperovuosiksi tauolle.

Väsymys verottaa varmasti osuutensa siitä, minkä verran kavereita jaksaa tavata entiseen, lapsettomaan elämään verrattuna. Odotan nyt itse ensimmäistä lastani ja tämä on yksi aiheista, joka on mietityttänyt eniten, sillä ystävät ja ystävyyssuhteiden ylläpito on mulle erittäin tärkeää. Lapsi on tietysti ykkönen, mutta miten helposti sitä uppoutuu sen arjen pyörittämiseen ja "mammaporukoihin"?

Tiikerikatti
Väriterapiaa

Tiedän tuon tunteen, kokoajan pelkäät ja olet huolissasi jostakin. Lapsetkin ovat erilaisia, joku on vilkas ja villi ja jatkuvasti alttiina tapaturmille, toinen rauhallisempi kuten mun tytär. Uskoisin että kolmevuotiaasta eteenpäin tuo itsesuojeluvaisto ja harkintakyky kokoajan kasvaa, mutta tilanteet ovat niin moninaiset. Lapsen kasvaessa ne huolenaiheet muuttuu, oma tytär täyttää pian 16 vuotta, eikä ole kauheasti vielä iltariennoissa ollut. Arvaa vaan siinä vaiheessa kun niitä ilta- ja yöjuoksuja alkaa tulla enemmän, äiti odottaa kotona sydän huolesta sykkyrällä. Maailma on niin paha nykyään ja mielikuvitus tekee helposti tepposet, mutta täytyy koettaa rauhoittua ja luottaa siihen että tytär on järkevä. Onneksi meillä on hyvin lämpimät välit.

Uskon myös että ystävät ymmärtävät, vaikkei heillä olisi lapsia vielä itsellään, ympärillä on kuitenkin paljon ystäviä joilla on lapsia ja sitä kautta he näkevät mitä on lapsiperheen elämä. Onnellista pikkulapsiaikaa teille ja kaikille muillekin lukijoille.

Annahh (Ei varmistettu)

Koen, että tää vaihtelee paljon, toiset pystyy keskittymään paremmin vaikka lapsi on siinä, tai ainakin palaamaan aiheeseen ja keskusteluun, joka katkeaa. Riippuu varmaan paljon myös lapsen temperamentista miten vaikea vahdittava, mutta esim aidatussa lasten puistossa pystyy melko hyvin juttelee, samoin vaunulenkillä tai lapsen päiväunien aikaan! Toki toivois myös, että lapsen saaneet kaverit yrittäis nähdä ilman lastakin joskus, ellei ole yh niin yleensä tunti/pari järjestyy. Ei nyt voi olettaa että koko ystävyys olisi tauolla ja palaisi sit ennalleen, onneksi omat ystävyyssuhteet on pysynee yllä kun molemmat joustaa!

Antisankari

Täähän oli aikuismainen näkemys. Mun kiero ja kyynistynyt mieleni on alkanut nähdä lapsettomat sinkkukaverit vähän niinkuin ekstralapsina, kun kyläilevät. Koko ajan joku vaatii huomiota ja närkästyy, jos joutuu hiukan odottamaan tai saa ylimalkaisen vastauksen. Kauheeta ajatella näin, tiedän.

eelihminen
Eelihminen

Itse olen lapseton ja iloinen siitä, että ratkaisevassa kohtaa omat ystäväni, joilla on lapsia, ovat erilaisia. Eli olen yhä heidän elämässään, vaikka minulla ei olekaan lapsia. Ymmärrän itse, että lapsi vie huomiota ja paljon. Itse jopa touhuankin kaverien lasten kanssa eli myös lapset ovat osa elämääni - ei vain se kaveri. Olen myös onnellinen siitä, että saan olla osa kavereideni lisäksi myös heidän lastensa elämää. Eli olen mukana, koska haluan enkä siksi, että niin kuuluisi olla. Ymmärrän sen, että on tärkeää olla kaveripiirissä myös niitä muita lapsellisia. Se on loogista ja hyvä juttu. Mutta ei se tarkoita, että pitäisi unohtaa lapsettomat kaverit vain siksi, ettei heillä ole lapsia. Itselläni ollut näitäkin tapauksia elämässä ja jättänyt kyllä omaan arvoonsa. Jos toinen ei halua kanssani olla, ei tarvitsekaan. Totta kai se sattuu, jos ystävyys kariutuu vain siksi, ettei minulla ole lapsia ja ystävälläni on, mutta jos se on toiselle kynnyskysymys niin en voi asialle mitään.

Mitä tulee fiiliksiisi lapsettomien seurassa: puhu ja ole avoin. Se asioiden patouttaminen johtaa vain juuri tähän, välien rikkoutumiseen. Kerro mitä ajattelet ja tunnet äläkä katkaise suotta hyviä ihmissuhteita.

Kommentoi