Apeuden syövereissä

Juliaihminen

Vuosi toisensa jälkeen yllätyn siitä, mitä tämä syksyn harmauden ja pimeyden saatanallinen liitto tekee mulle. Se syö. 

Kyse ei ole mistään massiivisesta masennuksesta. Ennemminkin tämä on sellaista kevyttä vituttelua (kiitos Tanjalle tästä erinomaisesta termistä). En voi itselleni mitään: tällä hetkellä on helpompaa olla alakuloinen kuin iloinen. Pimeässä aamut tuntuvat paljon raskaammilta kuin kesällä. Välillä Alpun aamupuuron suusta sylkeminen vetää mun pinnan kireälle. Silloin alan yleensä lauleskella duurivoittoisesti ja hymyillen: "Onpas ihanaa, kun ruoka lentelee lattioilleeeeee. Onpas mukavaa, kun saasta peittää allensa kaikeeeen." (Pitää kyllä lopettaa nämä ironiapurkaukset pian, ettei Alpusta tule näkymätöntä niin kuin Muumien Ninnistä.)

Päivät menevät ihan mukavasti, kun poistun kotoa ja näen kavereita. Mutta aamut ja illan hetket ennen Alpun nukkumaan menemistä ovat välillä aika tuskaisia. Mua väsyttää ja mä kaipaisin ihan kamalasti omaa aikaa. Tiki kannustaa lähtemään iltaisin johonkin itsekseni, kun se sai viimeksi Alpun nukahtamaan niin hyvin. Mutta toisaalta lähteminen tuntuu hirmu vaivalloiselta, sitä joutuu kuitenkin jännittämään beebon pärjäämisen puolesta, pumppailemaan jotain fokin maitoja, säätämään ylimääräistä. Ei riitä, että mua harmittaa se, etten pääse hummaamaan. Lisäksi koen huonoa omatuntoa siitä, että olen huono feministi, kun olen antanut vauvan hoitamisen lipsua niin paljon mun omille harteille ja tehnyt itsestäni liian korvaamattoman. (Miten miellyttävää, että sitä joutuu vielä idologisellakin tasolla olemaan vihainen itselleen.)

Sitten mä vaeltelen kotona ja huokailen. Niin kuin kurttuinen kanttura vaan päästelen sellaisia mhäääähhhh-ääniää suustani ja raivostutan toiminnalla jo itseänikin. Iltaisin on välillä jopa vähän pala kurkussa, kun kaikki tuntuu niin ankealta. Päivän rentouttavin hetki on kello kymmeneltä, kun otan ison annoksen mokkapalajätskiä eteeni ja katson jakson tai kaksi How I met Your Motheria. 

Thank juu loord mä sentään poistun kotoa joka päivä lounaalle jonkun kaverin kanssa. Just nyt olisi helppo vaipua sellaiseen apatiaan, ettei vaihtaisi edes yöppäriä pois vaan löntystelisi hiukset rasvasta kiillellen saastan keskellä. Ja mä todella ymmärän, jos joku tekee niin. Ihan vain kaikkien sadevarusteiden saaminen itsensä ja vaunujen päälle on semmonen koetos, että joka päivä pitää juoda mitalikahvit siksi, että pystyi siihen. Ripsarin levittäminen huutava vauva jalassa roikkuen tai toisessa kädessä äheltäen on jokapäiväinen kohtaus tämän hetkisessä elämässäni. Mutta tunnen itseni: jos jäisin himaan, mä kuihtuisin ja näivettyisin olemattomiin.

Onneksi Alppunen on niin iloluontoinen hahmo, että se nauraa melkein mille vain. Onneksi on merkkiäänen päästävä Facebookin chat-ikkuna, johon ystäväni Risto laittaa kuvia itsestään käpertyneenä viltin alle villasukkien ja kuuman kupin kanssa. Onneksi on voimaannuttavat viikonloppureissut Turkuun. Onneksi tämä loka-marraskuun loska-aika on vain lyhyt vaihe ja olen pian taas oma iloinen itseni. Onneksi on glögi, pipari ja Whamin Last Christmas.

Mutta just nyt olo on vähän synkkä. Ja voin kertoa, etten kaipaa yhtäkään piristymisvinkkiä keneltäkään. Mää tiedän ne kaikki lähde lenkille ja laita lempibiisisi soimaan -horinat jo, olen ollut naistenlehdessä töissä härregyyd kahdeksan vuotta!

Sen sijaan semmosta "mullakin on ihan shaisse fiilis" -kamaa ottaisin just nyt ihan mielelläni vastaan. Että jos jotakuta vituttelisi joku asia, niin siitä mä saisin lohtua. (Paitsi jos jollekulle on tapahtunut jotain oikeasti kurjaa, niin sitten mulle tulee kyllä tosi huono omatunto siitä, että meikkis täällä valittelee vuodenaikaan kuuluvasta säätilasta, kun muilla on oikeita ongelmia.)

Tulipas tarkat kriteerit nyt sitten sille, miten mua voisi lohduttaa. Lol. Nyt meen vaan kuuntelemaan George Michelin heläjävää ääntä.

 

 

Myös tätä on ollut ilmassa:

Kun vauvan kanssa on tyl-sää

 

 

Share

Kommentit

Pax
Liikehdintää

Kurttuinen kanttura, hah!

Samaistun, vaikka tänään olikin ihan karseasta kelistä huolimatta varsin mainio päivä: vauva nukkui läpi tuplaterapia-ajan ja sen yli, kävin omissa töissä imettämässä ja yhdessä lounaalla (sushia! noutopöydästä! saatoin syödä vähän liikaa), minkä jälkeen voimani tunnossa karautin vielä miehenkin työpaikalle ulkoistaakseni vaipanvaihtovuoron.

Mutta nyt kun ollaan taas kaksin kotona ja on jo pimeää, huomaan vilkuilevani kelloa, että milloin se mies tulisi töistä eikä paljon tekisi mieleni muuta kuin syödä (lisää) karkkia, valua sohvalla ja mennä nukkumaan.

Ja tästä ne päivät vielä lyhenevät. Huoh.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oonko mä kieroutunut kun mua oikeasti auttoi kuulla, että muillakin on ollut vastaavaa vituttelua ilmassa? Tulin näitä kommentteja lukiessa paljon paremmalle tuulelle!

(Sanottakoon kuitenkin, että muiden hyvät päivät eivät myöskään ärsytä mua, päinvastoin. Musta on ihanaa kuulla, jos jollain on luistanut hommat, kuten vaikka teiän beebon hyvin ajoitetut unoset tai sushiöverit!)

 

FromKaren
Ihana Päivä

Sama täällä! Mutta ooh, ootko jo korkannut glögikauden? Kuinka rohkeaa, kuinka villiä! Uskaltaisikohan sitä itsekin...jo lokakuussa...

Juliaihminen
Juliaihminen

No tottahan toki!!!! Blossaakin on tullut jo siemailtua. Mä olen ihan jouluttaja henkeen ja vereen, glögikausi aukeaa viimeistään 15. lokakuuta. Mitä tästä syksystä muuten tulisi?!

Mä kuulin tänään just töissä kuinka huonon tuulen saa kännettyä pois olemalla positiivinen! Se ei mun omaa olotilaa auttanut yhtään kun aikataulut heitti kuperkeikkaa, eilen podin työmatkalla ruokamyrkytystä ja tänään kirjaimellisesti repes (peli)housut töissä. Siihen auttoi vaan se että sai mennä sille toiselle yhtä huonolla tuulella olevalle työkaverille purkaa ja marmattaa puolin ja toisin. Mä voin olla vähän basic mut huomen oon niin tgif kun vedän työpaikan oven takanani kiinni!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä! Loska-aika on todellakin ihan perseestä, ei voi enää vaunujuosta, aurinko ei piristä, kengät on märkänä, palelee. Mutta, kiitos vielä enemmän siitä, että kerroit itsestäsi tulleen "korvaamattoman". Tunnistan nuo fiilikset, kun surkeilee sitä, että olisi kiva lähteä jonnekin, mutta ei (muka) pysty, koska vauva voi tarvita. Haluaisin lähteä spinningiin tai elokuviin HUOLETTOMANA ja VAPAANA (anteeksi capsit, mutta ymmärtänet tuon kaipuun) ilman, että pitää olla sydän syrjällään huolissaan siitä, miten vauva (6kk) pärjää. En edes haaveile illallisesta ystävien kanssa - tulisi vain paha mieli. Minun vauvani ei juo pullosta, joten aikaikkuna omille menoille on noin 2-3 tuntia. Silti tieto siitä, että vauvan ainoa ruoka kulkee minun mukana, tekee huolettomana mihinkään lähikauppaa kauemmas lähtemisen mahdottomaksi ja se ahdistaa, jos sitä alkaa ajatella ja menojen perään haikailla. Olet minun salainen äiti-idolini ja ajattelin, että sulla tuskin on tällaisia fiiliksiä ja ihan rennosti vain lähdet keikalle ja itse olen surkea antifiministireppana, joka ei osaa enää nauttia omasta ajasta eikä uskalla sitä edes toivoa.
Yritän ajatella, että pian vauva ehkä jo juo nokkamukista, ehkä sitten lähteminen helpottuu. Helpottuuhan?

Vierailija (Ei varmistettu)

Helpottuu! Kokeile maidon/smoothien tarjoamista kupista pillillä imettäväksi (googlaa baby learn straw), siitä tuntuu useat pulloa karttavat vauvat tykkäävän. Mun tyyppi alko juomaan vettä pillillä 5 kk ikäisenä, ja osas melkeen heti - imutekniikat ku on hallussa ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tuesta ja vinkistä! Pitääpä kokeilla nokkamukin lisäksi pillimukia, kummassakaan tuskin edes on rinnan hylkäämisen riskiä (luin liikaa imetyksen tuen fb-sivuja liian hormonipäissäni enkä sitten sen vuoksi uskaltanut opettaa lasta pullolle eikähän se enää sitten neli-viisikuisena näytä oppivan). Olisi niiiiiin helpottavaa, että tietäisi tarpeen tullen juomisen sujuvan myös ilman minua.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ensinnäkin, ei hitto miten kivasti sanottu tuo äiti-idolihommeli, johan tässä ihmisen mieli paranee välittömästi <3

Mutta kuules, mä olen ollut täysin identtisessä tilanteessa. Beebo ei ensimmäiseen kuuteen kuukauteen yksinkertaisesti suostunut juomaan pullosta. Ja siksi mullakin oli juurikin tuo max 3 tunnin aikaikkuna omille menoille. 

No, nyt kun se on pian 9 kk, se kyllä juo pullosta ja nokkamukista. Mutta se on niin tottunut siihen, että mä laitan sen aina nukkumaan (koska laiskana lorttona nukutan sen aina rinnalle, koska silloin voin lukea kirjaa samalla), olen ajanut itseni semmoseen ikeeseen, että sitä on tosi vaikea nukuttaa muilla konsteilla. Se onnistuu ilmeisestikin, mutta se on vaivalloista.

Sitten joudun aina punnitsemaan mielessäni, että "onko tämä meno nyt sen arvoista". Ja tästä syystä joku muu kuin minä on laittanut sen KOLME kertaa sen elämän aikana nukkumaan. SÄÄLITTÄVÄÄ  (pardon my caps lock). Tässä ei siis ole mitään semmosta "olen niin hyvä äiti ja rakastan lastani" -skeidaa, vaan kyse on totaalisesti omasta laiskuudestani. 

Mutta uskon, että vakaalla tahdolla ja vaivalla tämä asia saadaan muuttumaan. Vielä jonain päivänä.

Että joo, kyllä se helpottuu :D

Juliaihminen
Juliaihminen

(Tarkoitan siis iltaunille. Onneksi päikkäreille se nukahtaa kärryyn tai kantoreppuun, thank juu loord.)

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Minä, minä, minä myös! Tää pimeys, kotona hiihtely, tyhjentynyt puisto, koko ajan joku perheessä flunssassa ja Kentin lopettaminen on saanut kyllä mielen jotenkin tosi alakuloiseksi. Samaan syssyyn Pikkuveli työstää myös ylähampaitaan ja illat ja yöt ovat yhtäkkiä muuttuneet taas tosi itkuisiksi. Puhumattakaan siitä, että huolimatta katkonaisista öistä se kuitenkin herää joka päivä kuudelta - ja viikonloppuna käännetään kelloja! Tarvitsisin yhden sellaisen päivän, jolloin voisin vaan maata untuvapeiton alla katsellen Netflixiä ja nukkuen samalla kun joku muu hoitaisi lapset jossain muualla ja sitten jaksaisin taas nousta sieltä Feenix-linnun tavoin.

nansk

Mua vituttelee oma saamattomuus. Oon ihan rapakunnossa, koska en oo harrastanut minkään valtakunnan liikuntaa pariin vuoteen, ja nyt kun yritän aloittaa, niin eihän siitä tuu (pardon my french) vittu mitään. Koulun deadlinet painaa päälle ja meikkis on ja menee vaan humputtelemassa, "koska oon vaihdossa ja oon ansainnut tämän!" Bitch please.

Vituttelee myös se, että koska kahvi on koulussa niin kallista, niin oon opetellut (mukamas) olemaan ilman iltapäiväkahvia. Kahvin tilalle iskeekin vapina ja ketutus. Mää tarviin sitä kofeiinia, saatana. Etenkin perjantaisin, kun on pitkä päivä ja raivostuttava luennoitsija.

Ja nyt kun vauhtiin päästiin, niin ottaa päähän kämppikset, joita on 17 (!!!!!!!!), joiden kanssa jaan keittiön. Taidan olla kerroksen toiseksi vanhin ja yksi ainoista, joka on koskaan ennen tätä asunut missään muualla kuin Hotel Mamassa. Toisin sanoen omien jälkien siivoaminen on joillekin näistä aivan helvetin ylitsepääsemätöntä. Minkäänlaista äänieristystä ei tässä typerässä rotiskossa myöskään ole, mikä tarkoittaa sitä, että parin huoneen päästä tulevat FIFAn aiheuttamat kiekaisut kuulee kaikki. Aina.

Tulipas siinä kaunokieltä. Pahoittelut. Mutta kuten ollaan täällä Belgiassa ollessa muiden suomalaisten kanssa todettu, niin välillä tekee ihan pirun hyvää vaan rypeä ja velloa siellä omassa ärsytyksessä. Taidanpa korkata viinipullon.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ai että, sun kommentti vei mut suoraan kävelylle memory lanelle! Mulla oli juurikin tuollaista ollessani vaihdossa siellä Louvain-la-Neuvessa. Yläkerrassa asui semmonen helvetillinen muija, joka luukutti fokin Colplayta yöllä ja päivällä ja oli niin pilvessä, ettei se tajunnut vaikka koko talo kävi sanomassa. Puoli vuotta sitä. (Kun lähdin vaihdosta, kävin viimeisenä tekonani truuttaamassa shampooni ja hoitoaineeni sen postiluukusta sisään. Pidän tätä edelleen oikeana tekona.)

Eli sympatiaa ja vertaistukea täältä moninkertaisesti!

nansk

EN KESTÄ. Huikee kostoidea, kiitos tästä - täytyy ehkä ottaa käyttöön! FIFA-jäbällä ei kyllä oo postiluukkua ovessa, mutta ehkä voin varastaa sen kengät ja vetää ne täyteen majoneesia. Tai jotain.

Elina U.
Lentoaskeleita

Virtuaalihalaus! <3 Yleensä tähän aikaan vuodesta olen täsmälleen samanlaisissa fiiliksissä. Mahtavaa, ettet kuitenkaan jää sisälle märehtimään koko ajaksi, vaan poistut kotoa päivittäin ihmisten ilmoille. Pitäisi itsekin aina muistaa tämä. Mua ahdistaa juuri nyt paluumuutto ihan hirveästi, vaikka samalla odotan kaikkea Suomesta ihan hirveästi ja olen tavallaan jo balanssissa asian kanssa.

Ja hei, et ole ainoa, joka potee näitä huono-feministi-vauvanhoitofiiliksiä!!! Jestas kuinka olenkaan itseäni soimannut tästä toiminnastani, joka on johtanut siihen pisteeseen, että jos 1,5-vuotias tyttömme ei nuku  vieressäni, niin edessä on lohdutonta huutoitkua. :( 

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Kaamos, mun vihollinen jo teini-iästä! 

Tänään mua on vitutellut töissä projektin vaihtuminen toiseen kesken kaiken, aamuinen vaeltaminen sateessa töihin puoli seittemältä ja sitten tällä hetkellä ihan akuutisti esikoinen, joka kolisuttelee yläpetinsä laitoja huutaen samalla SE UNI EI TUU SE EI TUU SE EI TUU UNI EI TUU SE EI TUU UNI EI TUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU.

No, tietävätpä ainakin naapuritkin, ettei esikoiselle uni tuu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahahahah :D

Mä niin fiilaan teiän esikoista. Pitää ehkä itsekin aloittaa pikku kolisuttelu seuraavana unettomana yönä.

Iiru (Ei varmistettu)

Voi vitsit, kiteytit just sen, mitä mää oon kutsunut jo vuosia "ratkaisukeskeisyys pilaa aina kaaaaiken" -ilmiöksi. Eli siis ei mitään pikkukivoja vinkkejä piristymiseen, vaan kunnolla sähäkkää empatiakiroilua. Sama pätee, jos joku vaahtoaa riidoista, ihmissuhdeongelmista tai kusipäisistä deiteistä. Ei siinä aleta mitään Furmanin lyhytterapiaa heittämään! Kuuluu paasata ja mielensäpahoittaa toisen kanssa niingu ihan kuorossa!

Sitte toiseen: normaalia ihmistä tämä pimeys, koleus ja märkyys vituttaa. Tämä ankeuttelu on siis ihan nor-maa-li-a. Ei me nyt mitään pikku wiccoja olla ja valuta luoliin syyspimeillä tekemään jotain vastustamattoman synkeitä
riittejä pakanallisia riimejä mumisten. Suosittelen vaihtamaan glühweiniin sen glögin kuitenkin, sillä pärjää joulukuuhun kunnes on portviiniaika.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just tuo! Aina sitä keinotekoista ratkaisukeskeisyyttä! Kun ratkaisuhan on nimenomaan se paasaus tällaisissa tilanteissa!

Ja kommenttisi viimeinen lause; puhdasta kultaa <3

ennanne (Ei varmistettu)

mulla ei oo vauvoja jotka vituttais ja säätila tuntuu vihdoin mätsäävän mielentilaani, joten ne ei vituta, mutta aisssssssssssaatana niitä kaikkia kavereita jotka jollain ilveellä sekä suorittaa enemmän yliopistokursseja, tekee (tietty keskenään ilman mua) kaikkea kivaa, JA jotenkin löytää aikaa ja massia vielä matkustaakseenkin!?!? Oon niin kateellinen että korvat tippuu kohta päästä. Elikkäs pahaa kuuluu tännekin! Ei olla yksin!! (aah tuntuupa hyvältä möläyttää vaan ulos sisuksista tää)

Juliaihminen
Juliaihminen

"Pahaa kuuluu tännekin!" - ihan mahtava ilmaus. Otan sen välittömästi käyttöön täksi syksyksi.

MULKVISTIT KAVERIT, toivottavasti niille tulee ihan PASKA MATKA ja EIVÄT SALEEN OPPINEET NIILLÄ KURSSEILLA YHTÄÄN MITÄÄN.

:D

ReettaM
Harharetkiä

Ei vitsit, jotenkin tunnistin tästä niin paljon tuttuja fiiliksiä vaikkei lapsia olekaan, että alko naurattaa! Selvästi jaettu vitutus toimii, tuli nimittäin parempi fiilis. Ajattelin jo, että työstressikö tässä vituttaa vai mikä mutta ei, se on tää vuodenaika. 

Et kiitos tästä! Jaettu vitutus on paras vitutus, ei siihen mitkään voimabiisit tai mietelauseet toimi. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, tälle vuodenajalle pitää nähtävästi vain antautua ja olla sillee fokit. Ja jakaa vituttelu avoimesti :D

chaura
Misplaced

No mää oon just se tyyppi joka vaeltaa kotona koko päivän pyjamahousuissa ja yöllisessä imetystopissa tukka pystyssä kiillellen - siitä huolimatta, että lapsi nukkuu vain liikkuvissa vaunuissa. Siihen vaan ulkohousut ja takki päälle, lapsi vaunuihin, ympäri naapurustoa lykkimään ja kun se nukkuu niin ulkovaatteet pois ja teet tulille. Vauva ei ole yhtään enempää aamuihminen kuin minäkään, mutta onneksi ekojen päikkäreiden jälkeen edes se jaksaa hymyillä. Olin ihan OK niin pitkään kun kuiva ja värikäs syksy jatkui. Nyt kun sateet alkoi niin kaamosvituttelu tuli kaupanpäällisenä. :(
Tuleeko tänne etelään kuitenkin jossain vaiheessa edes lunta, ettei koko talvi oo tätä ikuista pimeää loskaa?

Juliaihminen
Juliaihminen

Fiilaan sua täysin, jotkut päivät kannattaa ottaa vain selviytymisen kannalta ja unohtaa ajatus sen suuremmasta elämännautinnosta!

mystery
Vision One

Mulla on ollut parina talvena ihan oikea kaamosmasennus, siis paha sellainen, missä ei ole mitään hauskaa. Pahimmillaan olen itkenyt kaksi tuntia päivässä.  Ja on ärsyttänyt miten helposti kaamosmasennus heitetään vitsiksi , että no hehheh, syöppä vähän D-vitamiinia ja tuijota kirkasvalolamppua, kyllä se kevät sieltä kohta tulee!  Kyseessä on siis ihan oikea ongelma mikä pitäis mun mielestä alkaa ottaa myös vakavasti.  Mutta kyllä tää tästä, tänä vuonna ratkaisen itse ongelman pitkällä matkalla joka toivottavasti saa unohtamaan talven :)

Itsekin olen täysin kyllästynyt naistenlehtien vinkkeihin. Tuohon kevytvitutukseen auttaa kummasti ainakin tämä meditaatiovideo:                   Fuck that - An Honest Meditation :D  suosittelen!

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, kaamosmasennus on sitten ihan oma juttunsa, siinä ei paljon D-vitamiinit auta!

Mutta tuo meditaatio oli mahtava!!!

"All those soul eating cocksuckers fall away into nothing."

<3

 

Äbä (Ei varmistettu)

Mehän oltiin työkaverin kanssa molemmat tahoillamme päätetty aloittaa uusi lukukausi niin, että ei haukuta kollegoita. Viikko kestettiin ja molempia vitutti niin, että meinas ikenet irrota. Kun sitten päästiin kahdestaan tilittämään ja haukuttiin vuorotellen jokainen työyhteisön jäsen, helpotti ja alkoi naurattaakin. Hevon helvettiin positiivisuus, siitä ei ole mihinkään.

Juliaihminen
Juliaihminen

No näinhän se on!

Tuli muuten mieleen, että rakastan suomen kielen ilmaisuvoimuutta. Yleensä käytän tuota vituttaa niin ettei veri kierrä, mutta ikenien irtoaminen täytyy ottaa kanssa repertuaariin.

Kommentoi