Asiat, joita en enää häpeä

Juliaihminen

Okei, aloitan heti vähän liiallisella informaatiolla, mutta menköön: Olin yhtenä päivänä tässä jumpassa, ja mulle tuli sellainen fiilis, että kuukuppi saattaa falskata jossain vaiheessa. Asia vähän kuumotti siinä V-askeleiden lomassa, etenkin kun olin tunkenut eturiviin (koska se oli ainoa paikka, jossa myöhässä saapuvalle oli tilaa). Mietin siinä, miten reagoisin, jos "hommat menisivät reisille" (kuten Ässälle kävi tuossa päivänä eräänä). Tajusin, että se ei oikeastaan erityisemmin hävettäisi mua. Sitten vain huikkaisin vieressä jumppaavalle Raisalle (kyllä, me teemme kaiken yhdessä), että nyt pitää mennä, koska kuppi meni nurin. 

Kerroin tästä Raisalle jumpan jälkeen, ja hassua kyllä, hän oli ajatellut ihan samaa ajatusta aiemmin samana päivänä meidän työhuoneella (kyllä, myös meidän menkat on nyt sitten synkronoitu). Enää tuollaiset asiat eivät vain nolota. Vielä viisi, kymmenen, saati viisitoista vuotta sitten olisin kuollut häpeästä, jos salillinen naisia olisi nähnyt pikku vahingon. Nyt vain ajattelisi, että jaahas, tämmöistä tänään.

En tiedä, johtuuko se siitä, että olen nyt kolkkent ja kokenut. Vai siitä, että mulla on nykyään aika paljon muutakin kiinnostavampaa ajateltavaa. Vai siitä, että feminismi on lävistänyt mun sieluni. Vaiko siitä, että monet ennen hävetyt mutta tavalliset asiat on normalisoitu julkisessa keskustelussa (tsekatkaa vaikka tämä järjettömän ihana Libresse-mainos).

Mutta hitto. Mä olen lopettanut ihan huomaamattani häpeämisen. Esimerkiksi nämä jutut eivät enää nolota mua, vaikka olen joskus hävennyt niitä silmät päästä. En enää häpeä...

Ulkonäköäni. Just Raisan kanssa puhuttiin, että ei tässä ole juuri kiinnostusta tai aikaa enää hävetä sitä, miltä näyttää. Ei, vaikka olisi kuinka finni naamassa ja hiukset rasvassa. On hienoa, että esimerkiksi täällä Lilyssä puhutaan selluliitin häpeämättömyyden puolesta. Se on juuri sitä tabujen poistoa, joka normalisoi hävetyt asiat yhteiskunnastamme. Ja samaan aikaan homma tuntuu itselleni aika kaukaiselta. En ole vuosiin puristellut berberoosaani peilin edessä ja pelännyt, löytyykö jostain ruumiin sopukasta selluliittiä tai jotain muuta turmiollista. Tämä ei ole vaatinut mitään tietoista päätöstä tai suurta oivallusta itsestäni. Olen vain vuosien varrella niin kyllästynyt ajatukseen siitä, että pitäisi käyttää energiaa naamaan tai peräpeilin murehtimiseen, että viisveisaan koko hommasta. Ohitan surutta lehdistä kaikki ulkonäköjutut ja netistä kaikki sen tyyppiset keskustelut. Vettä hanhen selästä.

Sotkua. Inhoan epäjärjestystä ja unelmoin siisteydestä. Mutta onneksi tähän soppaan ei tarvitse enää sekoittaa häpeän tunteita, vaan kutsun ihmisiä kotiini iltapäiväglögille, oli olohuone sitten minkä ydinräjähdyksen kokenut. 1-vuotiaan kanssa tätä taistelua ei voiteta.

Rahasta puhumista. Fokit, miksei siitä saisi puhua?

Vanhempani. Ai että miten paljon energiaa olen laittanut vanhempieni häpeämiseen. Ne olivat nuoria, kun saivat meidät, ja edelleen nuorekkaita, kun me oltiin lapsia. Kun olin ala-asteella, mun äiti opiskeli Turun taideakatemiassa ja todella pukeutui sen mukaisesti (eli nykyisten standardieni mukaan tyylikkään hipsteristi). Kadehdin muita, joiden äideillä oli normaalit lyhyet permanentut hiukset ja jotka pukutuivat tavallisesti. Meidän äiti edelleen muistelee huvittuneena, miten ennen näytelmäkerhon kevätesitystä olin tiuskaissut kuistaten sille, että "miksi sun pitää näyttää tolta ja miksi susta pitää aina roikkua jotain?!" (Äidillä oli hienot hopeiset käärmekorvakorut.)

Joku joskus sanoi, että jos alkaa hävetä muita ihmisiä, joutuu häpeämään koko loppu elämänsä. Ja se on tuhannen tosi. Nyt olen tajunnut, että minä olen erillinen ihminen vanhemmistani. Vaikka ne tekisivät mitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tuntea häpeää. (No, eivät ne nyt kyllä mitään erityisen hävettävää teekään, päinvastoin, olen molemmista tosi ylpeä.) Lisäksi minä olen erillinen ihminen kaikista muistakin tyypeistä. (Paitsi no, lapsestani. Tällä hetkellä vähän tuntuu, että symbioosi on vieläkin turhan voimakas.)

Poikaystävääni. On ollut lukuisia kertoja, jolloin olen hävennyt poikaystävieni käytöstä. Ovat olleet juntteja, eivät ole osanneet käyttäytyä, ovat puhuneet typeriä mun kavereiden edessä. Ovat pukeutuneet huonosti (ekan poikaystäväni lempivaate oli neule, johon oli kirjailtu numero 69) eivätkä ole olleet aina penaalin terävimpiä kyniä (samaiselle 69-neulepoikaystävälle muun muassa opetin yhdeksännellä luokalla sen, missä järjestyksessä kuukauden menevät). Tikiä en ole koskaan hävennyt, meillä se taitaa mennä niin päin, että se joutuu häpeämään mua! 

Alastomana olemista. Hahaha, vielä muutama vuosi sitten pukuhuoneessa mä olin just se desperaado, joka pienen pyyhkeen kanssa luikki mahdollisimman nopeasti suihkutiloihin. Musta tuntuu, että synnytys poisti viimeisetkin rippeet tästä häpeästä. Voin nimittäin sanoa, että sen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään, kun on kolmen vuorokauden ajan päkistellyt kolmen kilon vauveloa ulos ja down underia on käynyt vilkuilemassa puolet kättärin henkilökunnasta (perätilasynnytykset ovat erinomaista opetusmateriaalia, joten tulkaa ihan reippaasti vaan sieltä ulkoa kadultakin katsomaan, kutsukaa ystävänne ja sukulaisenne mukaan!).

Ääntäni. Vuosia olen vihannut sitä. Nyt olen sitä mieltä, että öööööö miksi.

Totta kai häpeän monia juttuja edelleen. Nolottaa saapua myöhässä työtilaisuuteen. Hävettää, kun en ehdi vastata viesteihin. Poskia punottaa, kun olen unohtanut päiväkodin nyyttärit. Tulee ihan kamala fiilis, jos jotain mun kirjoittamaa artikkelia joudutaan oikaisemaan. Lauantaiaamuna kelailen, että puhuinko perjantai-illan juhlissa itsestäni liikaa. 

Mutta nämä ovat tekoja, eivät perustavanlaatuista olemista. En minä vain enää jaksa hävetä sitä, mitä minä olen. Olen vain todella kyllästynyt siihen. Ja tämä tekee elämästä myös huomattavasti nautinnollisempaa.

Häpeä on tunne, eikä tunteille voi mitään. En siis osaa sanoa mitään taikasanoja sille, miten häpeästä voi vapautua. Kuten sanoin, en itsekään tiedä, miten oma häpeämiseni on loppunut. Mutta ainakin tuntuu, että kun saa elämäänsä kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, ei sille tunteelle enää oikein ole tilaa. Sydän on niin täynnä kaikkea muuta.

 

Mitä asioita te ette enää häpeä?

 

Lue myös:

Se mitä näet, muuttuu kauniiksi

Lopetin suorittamasta nautintoja

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Kommentit

Hissun kissun

Voi tämä oli hyvä kirjoitus, jotenkin kolahti kovasti koska tuntuu että itse häpeän kaikkea itsessäni ja olen jo nelkyt. Ohuen hapsuset hiukset, rasvainen ja kiiltävä iho, tummat silmänaluset, iso pehva ja kapeat kartiat, selluliitti, pömppövatsa, ärsyttävä ääni ja luonnekin vähän sitä suun tätä... ihan kuin en pitäisi itsestäni ollenkaan ja onhan se aika ikävää. Olisi aivan ihanaa kun voisi pitää itsestään juuri sellaisena kuin on.

Juliaihminen
Juliaihminen

Sanottakoon muuten vielä, että se, etten häpeä ulkonäköäni ei vielä tarkoita sitä, että pitäisin itsestäni juuri sellaisena kuin olen :D 

Mutta tämänkin asian suhteen olen kelaillut, etten jaksa hirveästi miettiä asiaa tai kelailla sitä. Jos jonain päivänä huomaan pitäväni kaikesta kropassani (kuulostaa utopistiselta), niin hieno juttu! Mutta jos en, niin sille ei voi mitään :)

Riikks (Ei varmistettu)

Toi on muuten niin totta että raskauden ja synnytyksen jälkeen ei alastomuutta häpeä enää ollenkaan. Mun mielestä toi hyvin konkretisoituu vauvauinnissa, missä kukaan ei välitä miltä näyttää alastomana vaikka kaikilla synnytyksestä on vasta vähän aikaa. Hyvä niin!

Mutta mitä itse häpeän, on julmettomat raskausarvet. Alavatsa täynnä sinipunasta viivaa, joka kyllä näkyy ja kauas. Joten sinne vauvauintiinkin tuli hommattua se kokouimapuku, koska en vain ole sinut asian kanssa. Toivottavasti joskus vielä olen...

Äbä (Ei varmistettu)

Sä olet tehnyt ihmisen, raskaudarvet ovat merkkejä siitä. Itse urheilen aika maanisesti ja alavatsa roikkuu silti tässä iässä (56v.) neljän raskauden jäljiltä. Siihen on ristiriitainen suhde: toisaalta inhoan sitä ja toisaalta ajattelen muiden litteävatsaisten naisten seurassa saunassa, siitäs saatte, multa on tullut tuolta ulos monta ja se näkyy.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aikuistumisen myötä muuttuu myös asiat, jotka hävettää. Lapsena/nuorena on ihan normaalia hävetä vanhempiaan ja erilaisia noloja juttuja, aikuisena asiat osaa laittaa omaan mittakaavaansa.

Aikuisena usein häpeää asioita, joiden ajatellaan leimaavan ihmistä ihmisenä, vaikka näin ei olekaan, esim. avioero tai työttömyys voi monelle olla suuri häpeä. Ja mun mielestä monia asioita voi aikuisenakin hävetä, vaikka elämässä olisikin kivoja ja kiinnostavia juttuja. Ei häpeä ole siis tunne, joka jää vain nuoruuteen.

Mullakaan ei ainakaan tällä hetkellä ole asioita, joita häpeän. Pikkumokat pystyn kuittaamaan naurulla.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, mäkään en todellakaan tarkoita, että häpeäminen tarkoittaisi sitä, että ihminen olisi jotenkin huonompi tai viettäisi huonompaa elämää kuin ne, jotka eivät häpeä.

Häpeä on tietynlaista yhteiskunnan vallankäyttöä, jolla ihmiset yritetään saada just tietynlaiseen muottiin. Näytä tältä, käyttäydy näin, älä eroa, älä epäonnistu. Pitää olla hiton vahva että pystyy taistelemaan sitä vastaan. En luonnollisestikaan aina itse onnistu siinä. Mutta nuoruudessa häpeä oli paljon isompaa, nyt on paljon enemmän sinut itsensä kanssa, ja se vähän helpottaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla häpeän poistumiseen on auttanut ihan vaan ikä ja tietysti se, että ympärilläni on upeita ihmisiä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Siis perhe, avopuoliso ja muutama hyvä ystävä, jotka eivät tuomitse vaan aidosti pitävät minusta ja välillämme vallitsee molemminpuolinen kunnioitus.

En häpeä enää kovaan ääneen nauramista julkisella paikalla, en häpeä kysyä töissä asiaa jota en ymmärrä, en häpeä sitä että mulla on aikuisiän aknen takia näppyinen naama, en häpeä sitä etten tiedä kuinka itselleni outoa ruokaa syödään, en häpeä inhimillisiä virheitä, enkä onneksi ole hävennyt vanhempiani sitten varhaisteinivuosien.

Sen sijaan terveitä häpeän tunteita aiheuttaa oma tai puolison huono käytös muita ihmisiä kohtaan. Tai omien velvollisuuksien laiminlyönti, olkoonkin tahatonta. Onneksi anteeksi pyytämällä ja korjaavilla toimenpiteillä pääsee niissäkin tilanteissa pitkälle, eikä asiat aina ole niin vakavia kun niitä tarkastelee isommassa mittakaavassa. Itse olenkin tykännyt käyttää sanontaa "häpeällä siitäkin selviää", eli turha sitä on ikuisesti vatvoa jos joskus vahingossa käyttäytyy kuin törppö. Häpeän tunne kun voi opettaa jotain. Turha sitä on pelätä, sitä pitää vaan osata käsitellä eikä jäädä siihen vellomaan. Pahoittelut peliin, korjataan mitä pystytään, vältetään virheiden toistoa ja sitten vaan eteenpäin.

Turhasta häpeästä vapautuminen on ihanaa. En todellakaan kaipaa niitä lapsuuden ja teini-iän vuosia, kun ihan kaikki hävetti. Siitähän tulee hetkittäin jopa aikuinen olo, kun tajuaa tämän muutoksen itsessään!

N27

Vierailija (Ei varmistettu)

Tarkennan nyt tätä kommenttiani vielä hieman, kun fiksuna luin sen läpi vasta lähetyksen jälkeen. :D

Kyllä mä näin vanhempanakin hetkellisesti häpeän edelleen jos möläytän jotain ihan typerää palaverissa, huomaan iltapäivällä että olen aamulla pukenut paidan nurinpäin ja kulkenut laput esillä koko päivän, seminaariesityksessä sanat unohtuu, tai jos vaikka sotken vaatteeseen ruokatahran juhlissa... Mutta onneksi olen oppinut käsittelemään näitä tilanteita niin, että vaikka hetken hävettää, niin ei se haittaa! Koska mitään oikeaa vahinkoa ei tapahtunut, ketään ei satutettu, vain minä yksin olen "kärsinyt" tilanteesta ja loppujen lopuksi tuon pikkuruinen henkinen kärsimys olikin ihan mitätöntä oikeisiin ongelmiin verrattuna. Heti helpottaa, ja häpeä häviää sekunneissa. Sitä tarkoitan tuolla ns. selviytymislauseellani "häpeällä siitäkin selviää". :)

Askel aikuisuuteen siis sekin, että pääsee noista pikku mokailuista heti yli, eikä ota niistä sen enempää itseensä. Vaikka hetkisen hävettääkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja näistä pienistä noloista tilanteista saa hauskoja juttuja kavereille. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Lähes identtinen kuukuppiskenaario tapahtui itselleni aiemmin tällä viikolla! Mietin pomppiessani, että hittolainen, luiskahtiko nyt jotain nurin. Ensimmäinen ajatus vaikka viisi vuotta sitten olisi ollut välitön paniikki ja häpeä, nyt pompin menemään ja totesin, että jos vähän valuu, niin eiköhän tämä salillinen naisia tajua tilanteen.

Maagisen kolmenkympin lähestyessä moni asia hävettää yhä vähemmän, mutta muutamaa sinnikästä ulkonäköhäpeään liittyvää juttua en ole vielä onnistunut karkoittamaan. Ehkä kun nelkken lähestyy, jäävät nekin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hihii! Just näin!!!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä oon tosi iloinen tästä kirjoituksesta, koska ennen tätä ennen ollut tiennyt kuukupin voivan noin vain luiskahdella pois paikaltaan! Kuukuuppiin siirtyminen on siis ollut mulla to do listalla, koska sitä on hehkutettu kaikin puolin täydellisenä kapistuksena. Mut koska en oo vielä päässyt häpeän tunteistani eroon, niin taidan yhä pysytellä mulle varmemmissa tamponeissa :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Eeeeeeihhhhh!

Tampooni tai side on TUHAT KERTAA huonompi vaihtoehto! Nehän vasta falskaakin ja tuntuvat hiton epämukavalta. Yksi päivä olin pakotettu käyttämään sidettä (olin eri kaupungissa kun menkat alkoi), ja olin niin helpottunut, kun pääsin kotiin ja normaaliin kuukuppi-päiväjärjestykseen.

Rahan säästö, luonnon säästö, kotimaisen yrityksen tukeminen... mutta ennen kaikkea se, että kuukuppi on niiiin paljon mukavampi ja kätevämpi kuin mikään muu vaihtoehto - nämä ovat kaikki syitä hankkia kupponen käyttöön.

Okei, ihan kaikille ne ei jostain syystä sovi (mulla on kavereita jotka eivät ole kokeilusta huolimatta niihin pystyneet), mutta sanoisin että noin yleisesti ottaen sopivat kyllä hitosti paremmin kuin muut vaihtoehdot.

Menetän yöuneni, jos mun tekstin takia joku on luopunut ajatuksesta käyttää kuukuppia. Okei, kuulostan fanaattiselta - JA SITÄ OLENKIN!!!

:D

EevaJ (Ei varmistettu)

Olen käyttänyt kuukuppia +10 vuotta, eikä se kertaakaan ole tehnyt volttia sisälläni, mutta kuvatun kaltainen tilanne saattaisi käydä, jos kuppi on täynnä ja menet itse tekemään niitä voltteja. Tyhjennä kuppi ennen jumppaa. Problem solved.

Kuukuppi on parasta, mitä naisille on tapahtunut sitten äänioikeuden ja antibiottien. Luota kanssanaisiisi tässä ja anna kupille mahdollisuus.

annika f. (Ei varmistettu) http://kohti.blogi.net

kolkytviis on tullut täyteen, ja olen tietoisesti ja tiedostamattani mennyt kohti häpeää, sitä, mikä niin sitkeässä tuntuu jossain tuolla selkäytimessä asuvan. olen myös tullut siihen tulokseen, että elämää ei kannata tuhlata häpeämiseen. ehkä tämä on sitä aikuistumista? onkohan häpeä meidän naisten taakka enemmänkin? hyvä oivallus ja löytö se häpeä, sillä kun sen tunnistaa, voi alkaa matka siitä poisoppimiseen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Häpeästä ei mielestäni tarvitse ollenkaan vapautua, eikä se aina ole yhteiskunnan vallankäyttöä. Häpeä kertoo mielestäni paljon ihmisen arvoista ja siitä, mitä asioita ihminen omassa elämässään tavoittelee.

Olin pari kuukautta sitten kahvakuulassa, eturivissä ja mun jumppatrikoot repesi pyllystä. Onneksi oli isot mustat pikkarit alla. Tossa kohtaa nauratti ja lähdin pois tunnilta. Olihan se vähän vaivaannuttavaa, mutta en kutsuisi tuota tunnetta häpeäksi. Joskus nuorempana olisin tietty oikein rypenyt häpeässä.

Tänään häpeän monia asioita. Häpeän sitä, että käyn isovanhemmillani ihan liian harvoin. Häpeän sitä, että puhun usein ihmisten päälle tai sitten en kuuntele heitä, vaan keskityn esimerkiksi puhelimeeni tai omiin ajatuksiini. Häpeän todella monia asioita, joita olen sanonut rakkaimmilleni. Häpeän kaikkea sitä raivostuttavaa teiniangstiani, jonka olen vuodattanut joskus vanhempieni niskaan, häpeän ja kadun hirveän monia asioita, joita olen tehnyt elämässäni.

En voi tehdä menneille asioille tietenkään mitään, monia juttuja olen myös pyytänyt anteeksi ja jättänyt ne menneisyyteen. Häpeän tunne auttaa minua muuttumaan ja toimimaan paremmin jatkossa. Häpeä on inhimillistä ja kuuluu mielestäni elämään.

Ps. Kiitos laadukkaasta blogista :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Harvinaisen hyvin sanottu! Juurikin näin: tekojaan välillä kannattaakin hävetä, koska se nimenomaan auttaa muuttumaan tai ainakin tsekkaamaan omaa käytöstään. Ei häpeä ole lainkaan turha tunne. Sen sijaan sellaista perustavanlaatuista olemista tai asioita, joille ei kamalasti voi mitään (olen ylipainoinen, nauran kovaa, vatsani möyrii hiljaisessa kirjastossa jne), ei välttämättä tartte hävetä, jos siis onnistuu jotenkin tukahduttamaan sen.

Ja kiitos hyvästä kommentista! :)

Emilia M

Oottekos miettineet sitä, miten paljon _naisille_ myydään kosmetiikkaa ja muuta kamaa häpeällä?

Käytä tätä ihopakkelia, ettei naamasi ihossa näy hävettäviä eri värisiä alueita, kuten valvomisesta tummat silmänaluset.
Lykkää antiperspiranttia kainaloon, ettei vain kukaan saa tietää että omistat toimivat hikirauhaset. (mitä väliä sillä, ettei hikesi edes haise)
Käytä näitä ja näitä kidutusvälineitä karvojen poistoon, ettei vain kukaan saa tietää että sinustakin kasvaa karvoja.
Käytä _pikkuhousunsuojia_ ettet vain likastaisi omia housujasi ja joutuisi yksinäsi siellä vessan hämärässä häpeämään sitä että vaginasi tuottaa valkovuotoa kuten ne usein tekevät. (btw se Hesarin pikkuhousunsuoja-artikkeli oli aika pelottava)

Juliaihminen
Juliaihminen

Häpeä on upea polttoaine kapitalismille ja patriarkaatille! :D

Rs (Ei varmistettu)

Joo sitä näin jälestäpäin miettii, että miksi sitä onkaan aikanaan käyttänyt niin paljon energiaa siihen häpeämiseen...Kai se näin vanhetessa iskee se ymmärrys siitä, että jokaisella ihmisellä on se oma sisäinen maailmansa. Hyvin harva ihminen jää miettimään jotain toisen tekemää tai sanomaa...ja myös se inhimillisyyden ymmärtäminen, että jokainen meistä on jollain tapaa epätäydellinen..Annetaan armoa itselle ja muille. Ja itsekin sitä on aina sen puolella, jolla käy joku moka; tulee semmonen olo, että voi elä nyt huolehi, ei ole niin vakavaa..:D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen 35 v ja häpeän edelleen vaikka mitä. Mulla on muutenkin sama elämäntilanne kuin 15 v nuoremmilla ja olen varma että kaikkia ihmisiä hävettäisi asemassani. Jos kaikki asiat on hyvin myös yleisten normien mukaan niin silloin ei edes tiedä miten paljon häpeää sisältään mahdollisesti löytyy..

Riikka / KYH (Ei varmistettu) http://kaksiyhdenhinnalla.com

Loistava postaus! Mä ehkä edelleen (vähän) häpeän joitain asioita, mutta haluaisin oppia eroon siitä. Elämä on liian lyhyt turhien asioiden häpeämiseen! Ehkä pikku hiljaa opin, kun itselläkin tuo (maaginen) 30 on jo ihan lähellä.

Pakko muuten sanoa, että susta on tullut yksi mun suosikki bloggaajista! Harvoja blogeja enää jaksan lukea, sun on yksi niistä. Kiitos ajatuksia herättävistä postauksista :)

Kommentoi