Ei tarvitse pyytää anteeksi

Ladataan...
Juliaihminen

Olin tuossa ennen joulua käymässä Turun pääkirjaston lastenosastolla. Rakastan tuota kirjastoa yli kaiken, se on kaunis, täydellisesti suunniteltu, siellä on symppis lounaskahvila ja nyt lapson myötä olen tajunnut, että myös kirjaston pikkulasten osasto on erinomainen. Täällä kannattaa käydä vaikka olisi vain lyhyellä visiitillä Turussa.

Olin juuri lounastanut ystäväni Katarinan kanssa. Kata oli lähtenyt, ja mä menin hakemaan mun takkia naulakosta. Alppu istuskeli lastenvaunuissa. Kun tulin takaisin, semmonen mukavan oloinen nainen piti Alppua sylissä.

Se alkoi heti pahoitella: "Anteeksi kun minä tässä näin, katsoin, että hän oli kiipeämässä vaunuista pois ja menin sitten ottamaan kiinni. Ei hän varmastikaan olisi oikeasti tipahtanut sieltä."

Mä tietenkin kiittelin vuolaasti ja olin hirmu helpottunut siitä, että tämä nainen oli pelastanut Alpun pää edellä putoamasta kivilattialle. Alppu ei ollut aikaisemmin koskaan noin tempoillut, joten sen oli pystynyt jättämään ihan iisisti istuskelemaan pitkäksikin aikaa vaunuun.

Sitten mua alkoi nauruttaa: Tämä kiva nainen pyytelee multa anteeksi sitä, että hän otti mun vaavelini lennosta kiinni. Ja mä tajuan ajattelumallin siinä takana. Meidän kulttuurissa on niin iso pelko siitä, että joku tuomitaan huonoksi äidiksi, että tämä nainen halusi pelastaa minut kasvoje menetykseltä ilmaisemalla, että "ei se vauva sieltä minnekään varmasti olisi tipahtanut, minä se tässä ylireagoin". Toisin sanoen: "Et ollut huono äiti, vaikka jätit lapsen itsekseen vaunuihin sillä riskillä, että se kellahtaa sieltä itsekseen pois."

Äitinä sitä joutuu pelkäämään vähän väliä, että ympäristö arvioi minut huonoksi äidiksi jonkun yksittäisen asian perusteella. Usein tämä on tietenkin täysin omassa päässä. Mutta tämä nainen ajatteli, että mä ajattelin, että se ajatteli, että minä olen tehnyt virhearvion äitinä jättäessäni lapsen siihen. Minkä siis toki olinkin tehnyt, mutta ei se ole niin vakavaa. Tärkeintä on se, ettei vaaveli iskeytynyt kanveeseen.

Tämä herätti mut ajattelemaan, että on paljon tilanteita, joissa pelätään puuttua, koska toisen kasvot voivat mennä. Mä itse taas lähtökohtaisesti tykkään sellaisesta koko kylä kasvattaa -ajatuksesta. Musta on ihanaa, jos joku sanoo Alpulle ystävällisesti, että "älä ota kaverin kädestä lelua" tai "eipä mennä sinne". Itse en aina ehdi, jaksa tai ylipäänsä huomaa (kuten kirjoitin tässä postauksessa hetki sitten).

Niin kauan kun meininki on ystävällistä, niin musta toisten lapsien tekemisiin voi puuttua. Tietenkään en halua, että joku tiuskii mun lapselle tai retuuttaa sitä. Ja on toki tilanteita, joissa puuttuminen ei auta (kuten vaikka jos lapsi itkee metrossa nälkäänsä), mutta kyllä sellaiset tilanteet yleensä tunnistaa maalaisjärjellä.

Noin yleisesti, kyllä mun mielestä saa vähän puuttua. Etenkin silloin, kun lapsi yrittää kamikaze-iskua kirjaston lattiaan.

 

Onko teillä ollut tilanteita, joissa olette itse puuttuneet tai teidän lapsen tekemisiin on puututttu? miten olette reagoineet?

 

 

Lue myös:

Rikkinäinen kaukosäädin on valinta - paljonko lasta pitää kieltää?

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Kommentit

annel11 (Ei varmistettu)

Turun kaupungin kirjasto _on_ mahtava ja niin on tämä blogikin! Kiitos Julia (ja postauksen aiheen vastaisesti anteeksi kun en koskaan kommentoi). Mietteesi heijastelevat kovasti omiani.

Olen varmasti neuroottinen tässäkin asiassa, mutta saattaisin itse saada aluksi mini-slaagin, jos nurkan takana pistäydyttyäni vauvani olisi tuikivieraan ihmisen sylissä. Että mikäs kidnappaus se täällä on meneillään?? Luulen, että naisen pahoittelu liittyi siis myös tähän. "Anteeksi että koskin lapseesi ilman lupaa." Joka tapauksessa onni, että Alpun ilmalento estyi!

Toivottavasti kirjastosta tarttui mukaan joku ihana kuvakirjaklassikko, sillä odotan innolla uutta kirja-arviota :)

Minnea
Minnean muruja

Ihan samaa mietin minäkin, että eka ajatus olisi ollut, että "kuka tuo on, ja miksi sillä on minun lapseni sylissä!".

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo siis, varmaan sitäkin oli ilmassa. Se nainen siis erikseen toisteli, että "ei se lapsi varmasti olisi oikeatsi pudonnut, siinä vain kurkotteli maahan" yms. niin siitä tuo mun tulkintani :)

Hahaha, uusi kirja-arvio on todellakin tulossa tuota pikaa! Josko vihdoin päästäisiin Herra Pandan kimppuun.

Mulle tuli ihan erilainen ajattelu sen tädin päässä mieleen. Me vanhemmat naisethan kaikki ollaan hulluina pieniin lapsiin ja niitä on ihana saada pitää edes joskus hetki sylissä (mikä on harvinaista herkkua, jos sellaisia ei ole lähipiirissä). Mä ajattelen, että hän ihan oikeasti selitteli sitä omaa syliin ottamistaan ja anteeksipyyteli oikeasti sitä, koska monesti äidit ovat kyllä hyvin tarkkoja sen kanssa, ettei kukaan vieras saa koskea saati ottaa syliin omaa pienokaista, ehkä koska tuntemattomaan ei lähtökohtaisesti luoteta...

CougarWoman
CougarWoman

Mä otin kanssa tuommoisen kamikaze-kopin parhaan ystävän lapsesta, kyseessä oli juurikin vaunut-kivilattia -skenaario. Mies naureskeli jälkeenpäin, ettei ole koskaan nähnyt mun reagoivan (tai liikkuvan!) yhtä nopeasti, ja mun silmä-käsikoordinaatio olisi kelvannut vaikka Major Leagueen. Nappasin kopin n. 30 sentin päästä kivilattiasta, eli tämä edellytti jopa jonkinasteista dyykkausta, josta ihme kyllä selvisin jopa ilman polvirupia. 

Lapsen äiti tietysti kiitteli (ja lähti sen jälkeen (ansaitulle) lenkille jättäen jälkikasvunsa minun valvontaani. Todistin kai olevani luottamuksen arvoinen. :D)

Juliaihminen
Juliaihminen

Mahtavaa! Pelastava Puuma paikalla! <3

jiikoo (Ei varmistettu)

Ah, miten herkullinen aihe taas kerran.

Lapseni on muutaman kerran pistänyt pystyyn huutokonsertin kaupassa, kun ei ole saanut juosta siellä villinä ja vapaana. Kun laitan lastani takaisin rattaisiin, ilmestyy siihen melkein aina joku, joka laittaa naamansa lapseni naaman eteen, ja naureskellen toteaa, kuinka tämä tepsii aina. Usein vain hymähdän jotain takaisin. Oikeasti mieleni tekisi selittää, kuinka lapseni hiljeni sen takia, että tuo sinun tuijottaminen nolasi hänet. Kiitosta vaan. Vanhemmat naiset kyllä tykkäävät puuttua hyvin herkästi eteenkin nuorempien äitien kasvatustapoihin. Jos lapsen vanhempi koittaa hoitaa lapsen kiukkua, niin silloin mielestäni on väärin, että siihen joku ulkopuolinen puuttuu.

Itse koen hankalaksi sellaiset tilanteet leikkipuistoissa, joissa lapset ovat "jätetty oman onnensa nojaan" äitien vain juoruillessa keskenään. Kun tällaisen äidin lapsi tekee väärin, kenellä on oikeus puuttua tilanteeseen? Jos lapseni kädestä revitään lapio, onko minulla oikeus puuttua tilanteeseen? On vaikeaa olla tekemättä siitä toisesta lapsesta "pahista", mutta silti omalle lapselle on pystyttävä selittämään, miksi toinen toimi noin. En tiedä miten rakentavaa on sanoa omalle lapselleen, että tuo lapsi teki väärin ottaessaan lapion sinun kädestäsi ilman lupaasi. Toisaalta olisiko parempi ottaa sen lapion takaisin, ja sanoa, ettei kenenkään kädestä saa ottaa mitään ilman lupaa?

Kerran ojensin lasta, joka ohikulkiessaan täysin "out of blue" tempaisi ketjulla lastani kasvoihin. Tämän kullannupun isän mielestä minä ylireagoin, kun tein niin. Harmittaa, että menin siinä tilanteessa niin sanattomaksi, mutta toisaalta ehkä on hyvä, etten päässyt avaamaan sanallista arkkuani.

Mielestäni on siis tilanteita, joissa muiden lapsia saa ojentaa ja kieltää. Usein kyllä saatan ensin hakea vanhemman katsekontaktia, että voisitko sinä nyt tulla sieltä hoitamaan tämän tilanteen kanssani. Myöhemmin lapset oppivat kyllä hyvin itse hoitamaan näitä tilanteita, mutta tarvitsevat kyllä mallin aikuisilta. Niiden sääntöjen pitää myös päteä omiin lapsiinkin. Eli ei voi kieltää muiden lapsia esim. ottamasta toisen kädestä, mutta sallia oman lapsen tekevän niin. Näihinkin tapauksiin törmää aina silloin tällöin. Tuo koko kylä kasvattaa -malli on mielestäni mukava, vaikka se altistaa olemaan varovainen, ettei vaan astu kenenkään varpaille.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nuo on hankalia tilanteita, kun lohduttaa lasta. Silloin etenkin myötätuntoinen hymy on kultaa! Sen sijaan semmonen perus meno, että lapsi nyhtää ratikassa vieraan mummon takkia, ja mummo lähtee leikkiin mukaan kujeilemaan on musta ihan älyttömän kivaa. Siitä jää hyvä mieli loppupäiväksi :)

Uugh! Nuo tuollaiset väkivaltatilanteet on kyllä ihan hiton pahoja. Pakko myöntää, että joskus saattaa katse puistossa hetkeksi herpaantua toisaalle, ja nykyään tuo lapsonen on yllättävän nopea. No, mä todella toivon, että tällaisissa tilanteissa lastani ojennetaan - ei se mun mielestä tarkoita sitä, että mua ojennettaisiin. (Koska niinkinhän sen voi periaatteessa lukea, vaikka ihan turhaan.)

katiannina (Ei varmistettu)

Lapseni ovat syntyneet ja kasvaneet muualla kuin Suomessa. Euroopassa kuitenkin. Minusta on kummallista se kovin (nyky-)suomalainen suhtautuminen ettei toisten lapsiin saisi koskea, ei kieltää, ei puuttua mihinkään. Ollaan niin hiton varovaisia ja "huomaavaisia" ja arkoja, kehenkään ei luoteta, vieraista saa bakteereja ja vaikka mitä.

Ja just siis ajatellaan että toinen ajattelee että itse ajatteli että...plaah.

Hyvä kirjoitus ja toivoisin totisesti enemmän koko kylä kasvattaa (ja pitää huolta!) -meininkiä Suomeen.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Mäkin mietin, että ehkä se nainen pyysi anteeksi sitä että koski sun lapseen - sitä mä pyytäisin anteeksi, koska pelkäisin toisen suuttuvan! Vaikka siis sehän on mahtavaa, jos uskalletaan tehdä tuollaista. Jotenkin siis molemmat vaihtoehdot anteeksipyytelyyn on vähän höh. 

Mutta siis oon samaa mieltä, mustakin on kivaa se jos kaikki voi vähän ojentaa lapsia, mutta ymmärrän kyllä senkin jos puuttuminen välillä tuntuu ahdistavalta. Ja noi leikkipuistotilanteet yms on just sen takia ahdistavia, että ikinä et voi tietää, miten toinen osapuoli siinä reagoi. Näissä on varmaan aika hienoisista sävyistä kiinni: melkein saman asian sanominen vähän eri tyyliin voi olla joko ärsyttävää besserwisseröintiä tai kivaa huolehtimista. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Todellakin. Itse asiassa koko leikkipuistoskene on mulle vielä niin uutta, että on tuhat etikettisääntöä, jotka mun pitäisi hahmottaa. Moikataanko tuntemattomille vanhemmille hiekkalaatikkoa lähestyessä? Rupatellako vai eikö? Mä olen välillä vähän yrittänyt rupattaa, ja sitten on tullut takaisin sellaista radiohiljaisuutta. Ehkä ei siis? :D

Musta on kiva ja kohteliasta tervehtiä, yleensä koen luontevaksi ruveta juttelemaan, kun lapset leikkivät yhdessä. 

Ongelmana täällä tuossa koko kylä meiningissä on se, että on ihan hirveästi erilaisia kasvatustyylejä ja käsityksiä lapselle asetettavista rajoista samanaikaisesti valloillaan. Niinpä about samanhenkisten kasvattajien kanssa on superhelppoa katsoa lasten perään ristiin, mutta jos pitää toisia hysteerisinä ja ne meitä ihan höveleinä, ei ole kovin hyvä lähtökohta yhteiskasvatukselle. Silloin kyllä aina sanon, jos joku satuttaa mun lasta, mutta ihan tyynesti ja ystävällisesti. Ja myös kiitän, jos joku rauhallisesti opastaa mun lasta.

Kassu (Ei varmistettu)

On se kyllä jännää miten eri tavalla sitä tulkitsee tilanteen! Mä en mitenkään voi uskoa, että sillä naisella olisi ollut pienintäkään huono äiti -ajatusta mielessään, vaan just toi, että toisten lapsiin koskeminen koetaan usein epäilyttävänä, kuten kanssakommentoijat tässä juuri todensivatkin. Ja siksi uskallan itsekin hirmu vähän ottaa mitään kontaktia vieraisiin lapsiin, ettei niiden vanhemmat loukkaannu (niinku toikin esimerkki lapsen suoranaisesta nolaamisesta kaupassa ilmeilemällä, apua, mä oon aina ajatellut että lasten nuarattaminen ilmeillä on vielä ookoo, mut ehkei sit sekään!).

Mikä on musta harmi, koska sit kuitenkin usein Suomessa toivotaan lasten näkyvämpää huomiointia yleisillä paikoilla. Ja musta se ois kivaa, mutta näiden kommenttien jälkeen uskallan varmaan tehdä sitä entistä vähemmän.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, musta on niin ihanaa, kun ihmiset kontaktoivat mun lasta ratikassa tai jossain julkisessa tilassa. Oikein hekumoin sielussani, että nyt siitä kasvaa semmonen sosiaalinen ja maailmaan luottava ihmisyksilö. Ehkä siksi olen itsekin alkanut horista menemään tuntemattomille ihmisille, jotta annan lapselle semmosta "maailma on avoin" -esimerkkiä.

(Voin myös kuvitella, että joidenkin mielestä vaikutan vähän rasittavalta :D )

Mutta älä lopeta lapsiin huomion kiinnittämistä! Musta se on ihanaa!

Jannii (Ei varmistettu)

Mä en uskalla myöskään usein enää edes katsoa lapsia päin ja hymyillä, kun on aiemmin tullut niin pahoja katseita näiden vanhemmilta perään. Mun mielestä lapset on ihania kaikessa aitoudessaan ja tykkäisin just esimerkiksi julkisissa jutella vieressä istuvan pikkusen kanssa, mutta on tullut niin paljon sellaisia tilanteita, että en enää halua (lue: uskalla).

Valkkis (Ei varmistettu) http://www.rantapallo.fi/hausfrau

Mä liputan itse "koko kylä kasvattaa" periaatetta. Jos mun lapsi hölmöilee vaikka hiekkalaatikolla samalla kun keinutan kuopusta, todellakin toivon että lähempänä oleva äiti muistuttaa ettei lapiota saa viedä toisen kädestä jos näin tapahtuu. Ja näin ainakin Helsingissä toimittiinkin, leikkipuistossakin oli ihan termi "lähiaikuinen" selventämään tätä :)

Me asutaan nyt Saksassa, ja olen kuullut paljon täkäläisestä "puuttumiskulttuurista", että saatetaan puuttua vaikkapa kasvatusasioihin aika suoraan. Tämä ei ole tietenkään millään tavalla mukavaa, ellei tarjolla ole jotain oikeasti hyvin vinkkejä. Itsellä ei juurikaan ole vielä omakohtaista kokemusta paikallisista tavoista, mutta aika ronskilla kädellä muutamat lapset (ihan leikki-ikäiset, ei pelkät taaperot) tulee napsimaan leluja jopa kädestä, ellei pidä puoliansa. Onneksi lapseni ensimmäisiä saksan sanoja on ollutkin "nein!" :D

FS (Ei varmistettu)

Olen Tikkurilan asemalla napannut kiinni sellaisen about 3-vuotiaan. Äiti selaili tyytyväisenä kännykkäänsä samalla kun asemalla pysähtymätön yöjuna jyräsi ohi parin metrin päästä. Se lapsonen olisi lentänyt sen ilmavirran mukana. Laps alkoi parkua närkästyneenä ja varmaan olisin saanut äidiltä kuonooni, ellei muutama muu ihminen olisi alkanut sättiä äitiä...

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi voi! Ihan kamala tilanne! Ja niin inhimillinen myös äidin kannalta. Ihan varmasti hänelle kyllä jäi tuosta semmoset traumat, ettei paljon juna-asemalla enää puhelinta tuijottele. :(

Juliaihminen
Juliaihminen

Ja ihanaa, että pelastit! <3

ElsBe (Ei varmistettu)

Tuli tästä mieleen hassu tapaus ajalta kun lapso taisi olla vielä joku puolivuotias. Ollessani äärettömän syvässä univajepöhnässä vaunukävelyllä, Esplanadia taapertarssani joku asia jonkun putiikin ikkunassa kiinnitti huomioni niin että halusin ottaa siitä kuvan että muistan kyseisen jutun myöhemmin. Olin mielestäni painanut jarrun vaunuista pohjaan mutta sit siinä zoomaillessani tajuntaani iskostui yhtäkkiä että parvi aasialaisia matkailijanaisia sirkutti yhteen ääneen "excuse me miss, excuse me, excuse me miss, excuse me" ja osoittelivat vaunuja jotka hitaasti mutta varmasti rullailivat kohti ajorataa. Hiukan säikähdin ja nolostuin, mutta hyvähän tää että koko maailman kylä kasvattamassa -periaate on, mieluummin niin kuin vauva lättynä jonkun kiihdyttävän taksin etugrillissä.

Kommentoi

Ladataan...