Elänkö lapseni kautta?

Ladataan...
Juliaihminen

Uusimmassa Imagessa Niklas Thesslund kirjoittaa tytöstään, jolla huomattiin syntymässä Downin syndrooma. Kun aloin lukea juttua, ehdin laittaa sen mielessäni jo vauvalehdistä tuttuun selviytymistarina-kategoriaan: Onni raskaudesta, shokki lapsen kehitysvammasta, tottuminen ja loppukaneettina jotain sen tyylistä, että aurinkoista lasta rakastaa enemmän kuin mitään ja elämä on ihanaa.

Mutta koska kyse on Image-lehdestä, artikkeli ei sitten uponnutkaan tähän muottiin. Ensinnäkään juttu ei loppunut mihinkään kaiken kattavaan onnellisuuteen, vaan jäi tilanne jäi ikään kuin roikkumaan ilmaan, niin kuin nyt kesken oleva elämä yleensä jää. (Kannattaa lukea, numerosta 9/16.)

Sen sijaan juttu laittoi mut miettimään omaa, terveen lapsen, vanhemmuuttani. Siinä on monta kiinnostavaa huomiota, mutta mä jäin miettimään ennen kaikkea tätä:

"Ellemme haluaisi nähdä toiveidemme toteutuvan, emme koskaan hankkisi lapsia tai ainakaan kasvattaisi heitä. Ja jos toiveet jäävät toteutumatta, ne eivät raukea, vaan jäävät meihin, kunnes löytävät kohteensa."

Tämä osuu maaliin. Thesslund kertoo jutussa, miten nyt kun ensimmäiseen lapseen ei voi kohdistaa eeppisiä odotuksia vaikkapa menestyksestä elämässä, niin toiseen, terveeseen lapseen, kohdistuu väkisinkin kahdet toiveet. Niin inhimillistä.

Kyse ei tietenkään ole mistään suoraviivaisesta "elän elämäni lapseni kautta" tai "lapsestani täytyy tulla täydellinen" -ajattelusta. Ennemminkin sitä haluaa kaikilla teoillaan ja kasvatuksellaan muodostaa lapselle sellaisen elämän ja psyykeen, että siitä tulisi mahdollisimman onnellinen. Ja usein jonkinlainen menestyminen elämässä edesauttaa onnellisuutta.

Välillä omalla kohdallani homma menee jopa niin pitkälle, että huomaan, miten oma elämä on muuttunut välinearvoksi. Lapsen elämä on itseisarvo. Selitän: Tosi usein, kun teen jotain, käyn kävelyllä luonnossa, loruttelen vauvalle, kierrän taidenäyttelyssä, vietän aikaa mökillä, varaan matkan Thaimaahan, saan itseni kiinni siitä ajatuksesta, että tästä on hyötyä mun lapselle. Nyt se saa virikkeitä, nyt se tottuu ihmisiin, nyt se muodostaa hyvän luontosuhteen, nyt se oppii uusista kulttuureista ja siitä tulee suvaitsevainen. Ajattelen usein:

"Nyt sille tulee ihana lapsuusmuisto tästä."

Omasta elämästä tulee vahingossa semmosta metaelämää, ja omat tekemiset ikään kuin tähtäävät siihen, että lapsi voisi hyvin. Etenkin seitsemän kuukauden ikäisen vauvan kohdalla nämä ovat täysin absurdeja ajatuksia. Ja ylipäänsä tuommoinen, että tehdään jotain "hyvien muistojen takia" (eikä itse tekemisen takia) on vähän huvittavaa.

Eihän näistä ajatuksista sinällään mitään haittaa ole, koska ennen kaikkea saan salaista mielihyvää aina, kun olen tarjonnut jonkun elämyksen vauvalle. Lapsen onnellisuus tekee mut onnelliseksi, ja sitä mä tässä kaiketi ennen kaikkea metsästän. Sitä paitsi todellisuudessahan minä siellä taidenäyttelyssä tai Thaimaassa käyn ihan oman nautintoni vuoksi, muu on huijausta.

Mun pitää kuitenkin muistaa se, että oma elämä itsessään on itseisarvo, joten sitä täytyy elää ihan itsensä vuoksi. Se ei voi olla pelkkä välinearvo jonkun toisen elämää varten. Sitä paitsi olisi lapselle iso taakka kannettavaksi, jos sille valkenisi joskus, miten äiti on kovasti "uhrautunut" hänen vuokseen. Siitä tulisi älyttömiä paineita ja se taas ei johda onnellisuuteen. 

Jotenkin mä ajattelen, että tämä on vain tätä alun vanhemmuutta, että pian mä taas ihan vain elän elämääni, ja semmonen "suuri pyrkimys tehdä lapsesta onnellinen" jää sivuun. Lieneekö näin? Tai saatteko tästä mun ajatuksesta ollenkaan kiinni?

 

Te, joilla on vanhempia lapsia: ajatteletteko edelleen tekemisiänne paljon lapsen kautta vai itsenne kautta?

 

 

 

Share

Kommentit

Karatiin (Ei varmistettu)

Mulla vanhemmat lapset ja kyllä se on mennyt täysin sekaisin, että mikä on omaa juttua ja mikä lasten. Lapset harrastaa paljon ja ovat menossa ja itse myös siinä mukana

.sari.
O D O T U S

Vaikka meidän tirppa on vasta reilut kolme kuukautta, niin tunnistan itsessäni samaa. Käyn kävelemässä metsässä ja pyörimme eri ympyröissä, joissa kohtaa eri-ikäisiä vauvoja äiteineen. Toki nautin sosiaalisista tilanteista myös, mutta välillä tulee mieleen, että olisinko tässä vai kotona jos vauvaa ei olisi. Vauva on ainakin omaa elämääni paljonkin aktuvoinut, mikä on kyllä pelkästään positiivista :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta. Saan jotain hassua nautintoa siitä, kun ajattelen tarjoavani lapselle hyviä kokemuksia. Se on uudenlaista elämän fiilistelyä. Vähän niin kuin tuplailo jostain kivasta asiasta.

Taru Mari
Stuff About

Mäkin tavoittelen lapsen onnellisuutta, mutta samalla myös omaa ja koko perheen ja läheisteni. En mielestäni elä lapseni kautta. Vaikealta kyllä tuntuisi määritellä kuka elää lapsen kautta ja kuka ei. Teen välillä asioita, joita en jaksaisi koska tiedän että lapsi tykkää siitä. Toisaalta välillä jätän jotain tekemättä, vaikka lapsi ehkä tykkäisi jos itseä ei huvita. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Sitten kun lapsi on vähän isompi, näitä tulee ehkä ajateltua enemmän. Nyt tietenkin teen enimmäkseen vain itselle kivoja juttuja, mutta tulevaisuudessa kaikki Puuhamaat ja Visulahdet tulee kyllä kierrettyä ihan jonkun muun kuin oman kiinnostuksen vuoksi :D Mutta nyt jo huomaan, että tykkään käydä muskarissa, koska beebo on siellä niin fiiliksissä :)

Taru Mari
Stuff About

Niin. :) Mä oon iteki iha fiilareissa Puuhamaasta onneks:D!

Jutta2 (Ei varmistettu)

Voi että. Todellakin saan kiinni. Mulla on myös 7 kk ikäinen vauva. Ja mä niiiiiin samaistun tuohon ajatukseen, että ihan kohta taas olen oman elämäni päähenkilö. Ihan kohta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hihi, just näin!

lobster

Joo. Ja sitten on niitä hetkiä, kun tarjoaa lapselleen virikkeitä ja parhautta ja se ei osaa arvostaa sitä!!! Kuten harvinainen serkkujen leikkihetki - lapset eivät ole kiinnostuneita toisistaan. Kotieläintila, katso possu röh röh. Mutta kun tämä kivi maassa on se, mitä lapsi haluaa katsella. Lapseni on 1 v 4 kk.

Oikeasti tulin vaan kommentoimaan että teidän lapsella on täydellisen muotoinen pää! 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooo! Nyt tuli ihan mahtava kohteliaisuus, kätken sen syömeeni ja kerron sen myös Alpulle jonain päivänä :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Huh, osui kyllä just eikä melkein! Monessa kirjoituksessasi olet kyllä osannut hyvin sanoittaa esikoisvauvan vanhemman tuntemuksia. Täällä ihan vaan muutaman kuukauden vanhempi beibi eli mitään viisasta en tähän vielä osaa sanoa :) Blogiasi on ilo lukea! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa, kiitos hirmusti! <3

Sanni Tee Tee

Meillä on 3-, 8- ja 12-vuotiaat lapset. Myönnettävä on, että itseä varten ja lapsia ajatellen tehdyt jutut menevät usein suloisesti sekaisin tai vähintäänkin limittyvät. 

Selitän: Tätä nykyä elämässä on toki hurjan paljon kaikenlaista ihan "omaa kivaa". Enkä sillä tavalla elä symbioosissa lasteni kanssa, että olisin jatkuvasti heidän seurassaan. Hyvin usein teen asioita ilman lapsia, ja silloin tietty lähtökohtaisesti ajattelen vain omaa parastani. Mutta kieltämättä usein vilahtaa mielessä tällaisinakin hetkinä tunne siitä, että "lapsilleni on hyvä juttu, että niillä on äiti, joka tekee tällaista". Eli siis, jos olen esim. ystävieni kanssa matkalla, yksinäni patikoimassa, puolison kanssa rokkikeikalla, kaverin kanssa taidenäyttelyssä, ihan keskenäni rantasaunassa tai mitä tahansa minua ilahduttavaa ja voimaannuttavaa, niin joo, kyllä mä monesti ajattelen, että jotakin kautta tää sataa mun lastenikin laariin.

Mutta kyllä on paljon sellaistakin, ettei ne jutut millään tavalla liity mun lapsiin tai niiden tarpeisiin. Ja sitten taas vastapainoksi tulee toki tehtyä ihan hurjasti juttuja myös suorastaan jälkikasvun ehdoilla. Kuten nyt vaikkapa kaikki HopLop-, FunPark-, Särkänniemi- ja Legoland-reissut, joilla itse olen todella kaukana mukavuusalueeltani. Mutta olen kuitenkin sellainen vanhempi, joka haluaa lapsilleen tuollaisiakin kokemuksia suoda. :-)

Niin, ja paljon on arjessa semmoisia pieniä tekoja ja juttuja, jotka näennäisesti tapahtuvat "lasten iloksi", kuten vaikka se, että lähdetään leikkipuistoon tai uimahalliin...mutta joista itsekin saa paljon iloa ja onnea itselleen. Yleensä sen lasten riemun kautta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Musta tuo on oikeastaan tosi hyvä ajattelutapa, että omien juttujen tekeminen sataa myös lasten laariin, koska juuri niinhän se on! Sitten on itse levännyt, sivistynyt, oppinut jotain uutta, iloitsee elämästä, antaa lapsille sellaista mallia että itseään kuuluu rakastaa niin että tekee itselle kivoja juttuja ym. Itse asiassa oon nyt jo miettinyt tuota, että esimerkillä opettaa kaikkein parhaiten, ei sillee, että vaan sanoo "näin kuuluu tehdä" vaan just tekemällä.

Tosi hyviä pointteja sun kommentissa :)

Mä mietin postausta ja kommentteja lukiessani että olenkohan mä tosi itsekäs kun en ajattele yhtään noin... Oma vauva on reilut 4 kk ja tietysti toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta en kyllä ajattele että hän saisi vielä kicksejä meidän harrasteista. Vauvauinti on ehkä poikkeus kun siellä näkee pienen innostuvan, mutta kyllä vauvakerhot, muskarit ja jumpat on tässä vaiheessa ohjelmassa ihan vaan mun takia. En toki mitään vauvalle vahingollista halua harrastaa, mutta esim. Vauvakino tänään oli kyllä täysin mun iloksi.

Hyvä että luin kommentit loppuun asti sillä Sanni Tee Teen tekstistä tunnistin itseni. Uskon että olen paljon parempaa seuraa lapselle kun ollaan kahdestaan, jos käydään välillä vaikka vauvakahvilassa tapaamassa muita ihmisiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hmm, olipa ajatuksia herättävä teksti kommentteineen. Itse en ole vanhempi, mutta työkseni puhun vanhemmuuteen ja lasten kehitykseen liittyvistä asioista päivittäin. Ja vaikka tietysti jokaisen täytyy saada olla oman elämänsä itseisarvo, on kyllä silti ihan jo evolutiivisesta näkökulmasta välttämätöntä, että vanhemmuus muuttaa arvoasteikkoa siten, että omia valintoja täytyy miettiä sen kautta, onko se hyväksi vai pahaksi itsestään täysin riippuvaiselle vauvalle. Ei siis musta ollenkaan asia, josta tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa! Jotenkin oon vähän tullut allergiseksikin jo sille (tässä nyt todellakin kärjistettynä esitetylle ajatukselle), että "kaikki se aika, minkä vietän täysin omia juttuja tehdessäni vauvasta välittämättä, on ainoastaan hyväksi hänellekin", koska eihän se niin ole mitenkään aina ja joka tilanteessa. Varmastikin useimmat äidit tarvitsevat juuri tällaista sisäistä puhetta antaakseen itselleen luvan nauttia myös niistä jutuista, jotka on olleet tärkeitä aikana ennen lasta, mutta ääritilanteissa tämä saattaa kääntyä itseään vastaan - tai siis vauvan tarpeita vastaan. Ja nyt en siis Julia ollenkaan tarkoita, että tässä sun kirjoituksessa näkisin mitään tällaista, päinvastoin, sun blogin lukeminen on ilahduttavinta vanhemmuuden ja siitä nauttimisen kuvausta mihin olen missään pitkiin, pitkiin aikoihin törmännyt. Tekisi mieli antaa luettavaksi kaikille niille, joiden perheessä iloa ei noin vain löydy, mutta voi olla että se suunnitelma kääntyisi itseään vastaan myöskin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Erittäin hyvä kommentti! Oonkin miettinyt sitä, että näistä on vaikea puhua netissä, kun ei tiedä, millaisia tyyppejä on toisessa päässä. Kavereiden kanssa aina tietää, että jubailee megahuolehtivien tyyppien kanssa, niin sitten voidaankin rohkaista toisiamme ottamaan yhden illan "vapaata".

Oon siis samaa mieltä: ei munkaan mielestä sitä voi loputtomiin voi huidella ympäriinsä itekseen ja ajatella että "joojoo lapsen etu". Veikkaan, että tässä ketjussa on ennemminkin semmoset "olen ollut 24/7 lapseni kanssa ja nyt mietin, josko sitä kävisi syömässä kavereiden kanssa ilman vauvaa" -tyyppiset hahmot. 

Kiitos ihanasta kommentista muutenkin <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä oli tosi hyvä kommentti!
Toisaalta semmoinen "On lapsen etu, että olen levännyt ja virkeä ja jaksan viettää hänen kanssaan aikaa" -puhe tulee harvoin esiin niissä tilanteissa, kun mietitään vaikka nukkumisratkaisuja tai kaiken vauvanruuan tekemistä itse tai kestovaippojen pyykkäämisä vs kertisvaippoja. Semmoisia oikeasti lapsen kannalta aika yhdentekeviä juttuja.
Sitten, kun otetaan vaikkapa avioero, sitä perustellaan lapsen edulla, vaikka kyseessä on (yleensä, päihdetilanteet ym poislukien!)nimen omaan vanhemman elämänlaadun kohentaminen. Ei eroaminen väärin ole, mutta tuntuu oudolta esittää, että se olisi lapsen parhaaksi.

Pamsu
Osien summa

Uuh, ihanaa, tunnistan!!! Ensimmäiseni on nyt 8-vuotias, ja hänen ensimmäiset vuotensa todellakin hankin mahdollisimman paljon ja hyvin tietoisesti myönteisiä ja ihania kokemuksia lapselle, joka ei välttämättä niistä jutuista itse kauheasti tajunnut...

Mutta, kuten vierailija äsken sanoi, on aika luonnollista, että äidiksi tullessaan sitä vammautuu päästään juuri näin. Itse asiassa itseäänsähän sitä siinä rakentaa, sitä omaa äiti-identiteettiään, joka varmasti poikkeaa ja jonka kuuluukin poiketa siitä lapsettoman naisen identiteetistä. Siksi tämä onkin oikeastaan semmoinen symbioottinen juttu, eikö vaan? Ja koska minä halusin olla äiti, joka tekee omia juttujaan mutta lapsi mukana, tein omia juttujani ja roudasin bebistä mukana kokouksissa ja reissuissa eri välineissä ja kulttuuririennoissa, mutta tietysti sen verran luovien, että tavallaan kuitenkin mahdollisimman hyvin lapsen tarpeet tulivat huomioiduiksi. Pitkä viikonloppu Barcelonassa kaksistaan nelivuotiaan kanssa? Totta kai.

Toinen on kohta kolme, eikä sen kanssa ole tullut toteutettua itseä niin vauhdikkaasti, koska tunnen jo itseni, olen laiskempi, ja uskon lapsen imevän paljon aineksia omaan kasvuunsa ihan vaan meidän lähi-ihmisten tavasta olla. Koska lapsia on nyt enemmän, on vaikeampaa tarjota yksilöllisiä elämyksiä juuri tälle ainutlaatuiselle ihmistaimelle. Siitä huolimatta haluan sille samoja hyviä asioita kuin sille ensimmäiselle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tunnistan! Huumorimielellä ollaan paljon mietitty myös millaisia traumoja lapselle aiheutetaan ottamalla häntä mukaan vaikkapa johonkin puisevaan luentotilaisuuteen. Tyyliin "ryhtyy varmaan putkimieheksi ja muuttaa Vantaalle". (Mikä siis on erittäin okei, jos tekee hänet onnelliseksi!)

Olen miettinyt myös noita muistoja. Omasta lapsuudesta on valokuvia loma- ja juhlapainotteisesti. Beben elämästä on video jokaisesta uudesta ääntelytyylistäkin. Omat lapsuusmuistot jotenkin sekoittuvat omiin lapsuuskuviin, aina en ole ihan varma, muistanko oikeasti vai vaan kuvan, jota sitäkin olen katsellut jo tosi pienenä. Muistaakohan mun lapsi mua enemmän lapsuudestaan aikuisena? Niitä kuvia ja videoita tulee varmasti katsottua jo ihan pikkulapsivaiheessa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei hitto! Ihan sairaaan kiinnostava pointti nuo muistot! Miten valokuvat ja videot ja niiden paljous vaikuttaa niihin? Mistä tulee erityisiä muistoja? Onko valokuvien ulkopuolella paljon muistoja? Miten oman elämän tarinallisuus muododostuu, vaikuttaako valokuvatulva siihen? Tätä jään miettimään.

Kommentoi

Ladataan...