En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

Ladataan...
Juliaihminen

Täällä mä vain saarnaan säästämisen ja sijoittamisen puolesta, mutta aina välillä iskee vähän semmonen nihkeä fiilis, että lisäänkö mä näillä puheillani vain ihmisten ahdistusta ja riittämättömyyden tunteita?

On mahtavaa lukea, että ihmiset ovat innostuneet säästämään luettuaan näitä mun postauksia (vaikkapa Norrebro Summersin kiva postaus). Ja niiden tarkoitus onkin nimenomaan tuoda esiin sitä, että säästäminen voi olla voimaannuttavaa ja antaa kontrollin tunteen omasta elämästä.

Mutta sitten kolikon toinen puoli on se, että alkaa kituuttaa kiukulla tai tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta lattesta, jonka ostaa. Mulla itselläni piheily ja säästäminen ovat takavuosina menneet yli niin, että se on huonontanut omaa elämänlaatua turhaan. Olen vaikkapa tuntenut ahdistusta, jos kahvilassa ostokset maksavat yli kympin tai suuttunut Tikille, kun se on halunnut mennä taksilla lentokentältä himaan sen jälkeen, kun ollaan lennetty koko yö San Franciscosta Suomeen. Naurettavaa.

Säästämisen ja kuluttamisen tasapainottelun välillä on klassinen nykyisyys vs tulevaisuus -tradeoff:

Jos ostan 4 euron latten nyt, siitä tulee hyvä mieli mutta se ei kauheasti lämmitä 10 vuoden päästä. Jos jätän sen ostamatta, oma mieliala ei tällä hetkellä nouse, mutta 10 vuoden päästä saatan kiittää itseäni sijoituksistani. Kumpi on parempi?

Jonkinlainen keskitie pitäisi tietenkin löytää. Säästäminen ja pieni stressi tulevaisuudesta nostavat yleensä pitkällä tähtäimellä elämänlaatua. Mutta sitten, jos vain elää niin, että ajatukset ovat koko ajan siellä kymmenen vuoden päässä, niin jotain missaa taatusti.

Mua esimerkiksi on ihmetyttänyt se, kun nyt on ollut mediassa esillä paljon nuoria miehiä, jotka julistavat: ”Aion jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana!” Tai jopa: "Näin sinäkin onnistut jäämään eläkkeelle 40-vuotiaana." (Miksi muuten naiset puhuvat aina siitä, miten lapsiperhe säästää ja miehet taas siitä, miten he itse sijoittavat?)

Näissä jutuissa otetaan ihan annettuna, että kyllä perus duunari voi palkastaan säästämällä ja oikein sijoittamalla päästä taloudelliseen riippumattomuuteen alle 40- tai 50-vuotiaana. Oikeastihan se on ihan älyttömän hankalaa! Jopa tietynlaista lottoamista. Pitäisi olla todella messevä osinkotuotto, jotta sillä rahalla voisi elää turvatusti tekemättä töitä elämän loppuja 40 vuotta. Tämä tarkottaisi nerokasta sijoittamista ja todellista kiukulla säästämistä. Parhaat meklaritkaan eivät välttämättä pysty siihen.

Entä sitten, kun säästötavoite ei onnistukaan? Seuraako siitä hirveä romahdus? Voidaanko haastatella näitä samoja tyyppejä kymmenen vuoden päästä ja kysyä, että mites nyt, oletko eläkkeellä?

Ajatus siitä, että valtsisin ammattini suunnitellen tienaavani paljon ja jättäytyväni mahdollisimman aikaisin pois töistä on musta ankea.

Ensinnäkin, kyllä nykyhetkikin on arvokas, sitä ei myöskään koskaan saa takaisin. Jos mä tästä vaikka seuraavat kymmenen vuotta söisin näkkäriä himassa pimeässä ja säästäisin jokaisen pennosen, niin se olisi kymmenen vuotta pois eletystä elämästä. Mä olen kolkkent nyt, enkä koskaan enää uudestaan.

Toiseksi, mitä sitten jos voisikin jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana? Mitä sen jälkeen tekisi sillä ajalla? Itse tulisin luultavasti onnettomaksi, koska tarvitsen tunteen siitä, että olen tarpeellinen – ja juuri työ usein antaa sen fiiliksen mulle. Nimenomaan kiva työ, ei sellainen, jossa käyn vain rahan takii (kuten Antti Tuisku, joskaan hän luultavasti ei tee duuniaan oikeasti masandeeroksen takia). 

No, nämä ovat tietenkin ääriesimerkkejä, ja veikkaan, että tommoset 25-vuotiaat sinkkumiehet, jotka julistavat tienaavansa nyt eläkerahat, ajautuvat kuitenkin tahtomattaan avioliiton ja perheen köyhdyttävään ikeeseen, ja niin eläkevuodet liihottelevat kauas tulevaisuuteen.

Eli tämä ei ole ihan simpletonia. Parasta tietenkin olisi, että olisi nyt tyytyväinen ja 10 vuoden päästä tyytyväinen. Onneksi 4 euron säästämisestä voi välillä kokea ihan siinä hetkessäkin mielihyvää – ja toisena päivänä ottaa sen latten, ilman sen suurempaa stressiä.

 

 

Paljonko mietitte tulevaa palkkaa, kun valitsitte koulutusalanne?

 

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

Raha-asioista puhuminen parisuhteessa

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Mietin itse asiassa paljonkin. Myöhemmin ihmettelin myös, miksei ainakaan meidän opon tunneilla taidettu sanoa sanaakaan eri ammattien palkkatasoista. Toki on toivottavaa, että työ antaa henkistä tyydytystä, mutta myös työn tuottamalla palkalla on väliä, koska se kytkeytyy niihin muihin elämän tavoitteisiin. Toiveammattini ei ole se, jona työskentelen nyt, koska toivealani taloudellinen epävarmuus ei ole innostanut. Koen, että nykyinen ammattini on kohtuullinen kompromissi kiinnostavuuden ja palkan välillä – on varaa asua hyvällä paikalla, matkustella ja syödä ulkona. Ja jopa hippusen säästää... siis tarkoitan sijoittaa! Toiveammatissani työssäni päivittäin kuluttamat 8 tuntia saattaisivat olla palkitsevampia, mutta mites ne vuorokauden muut tunnit sitten?

Juliaihminen
Juliaihminen

Erittäin hyvä pointti. Omilla opon-tunneilla olisi todella voinut puhua enemmän palkoista, mutta oikeastaan ei jäänyt koko opinto-ohjauksesta muutenkaan oikein mitään käteen, joten se olisi ollut todella yllättävää. (Veikkaan että tämä on nykyään kouluissa paremmin järkätty.)

Nimenomaan tuo kompromissi on tärkeä; pitää tiedostaa omien valintojen seuraukset myös palkan ja työllistymisen suhteen. Tietenkään kaikkea ei voi ennustaa, mutta noin suurinpiirtein. Ja toisaalta jos on valinnut olla nukketeatteritaiteilija, niin sitten iloita siitä työstään ja intohimosta, ehkä se vie elämästä enemmänkin kuin 8h päivässä ja antaa muutakin sisältöä elämään kuin rahaa. (Toki joku nukketeatteritaiteilija voi tienata hyvinkin, en tiedä!)

Nimetön (Ei varmistettu)

Olin itse naimisissa juurikin tuollaisen nuoren miehen kanssa jolla elämäntavoitteeksi muodostui, että nelikymppisenä viimeistään pitää olla tienannut ja säästänyt niin että loppuelämän voi elellä Thaimaassa tekemättä töitä. Parisuhde muodostui aika haastavaksi (ja loppuikin) tuollaisen ihmisen kanssa, kenelle elämän tavoite on siellä kymmenen-viidentoista vuoden päässä ja nykyhetki on arvoton, tylsä ja pakollinen välivaihe tuota tavoitetta kohti.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nuo on niin hankalia! Jos molemmat parisuhteessa elävät koko ajan sitä 15 vuoden päässä olevaa, niin sitten se voi toimia. Samat arvot ja tulevaisuuden suunnitelmat jne.

Mutta toisaalta, muuttuuko se piheily sitten silloinkaan, kun ollaan siellä 15 v päässä... Ja ehkä hankalinta on se, ettei elämästä koskaan tiedä, onko silloin edes elossa enää.

Sanna B
Sanna B

Ma olen niin samaa mielta! Ma taytan tana vuonna 43v ja mulla ei ole mitaan mielenkiintoa jaada viela elakkeelle. Olen nahnyt viime aikoina aika monta artikkelia siita millaisella summalla sita voisi jaada elakkeelle ja miten pienilla osaketuloilla voi selvita. Siis ensin sita kituuttaa 20-30 vuotta, etta voi sitten kituuttaa kotona toiset 20-30 vuotta. Ei kiitos. Ma kayn mielummin toissa jotta on varaa nauttia elamasta, ja siina samalla saastan sen verran etta sitten kun joskus jaan elakkeelle, voin huoletta elaa mukavasti. Ja olen myos miettinyt onko nailla elakkeesta haaveilevilla lapsia...? Kummasti sita rahaa lapsiperheessa kylla kuluu. Ja tyon on mullekin iso osa identiteettia. Olen ollut kaksi kertaa aitiyslomalla ja molemmilla kerroilla tuntui kuin olisin menettanyt jotain itsestani. 

 

Mä täytin tänä vuonna 59 enkä todellakaan haaveile eläkkeellejäämisestä vielä! Sijoituksillani se ehkä olisikin taloudellisesti mahdollista, mutta mitä mä sitten tekisin? Not my bisnes.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana asenne! Mä niin toivon, että mulla on sama draivi elämään 59-vuotiaana :)

annepa (Ei varmistettu)

"Entä sitten, kun säästötavoite ei onnistukaan? Seuraako siitä hirveä romahdus?"

Voi olla, voi olla että ei. Mulla oli tavoitteena jäädä pois työelämästä viiskymppisenä. Keskityn lähinnä vuokrakämpiin ja ajattelin, että ketjuttelen lainoja ja elän vähän halvemmin, mutta en kuitenkaan silleen säkki päällä ainoana huvinani tuhkan päälleni heittely. Laitoin ensimmäisen kämppäni vuokralle n. 30-vuotiaana ja toisen hankin muistaakseni 5 vuoden päästä. Ihan hyvin meni muutama vuosi ja näytti että suunnitelma toteutuu, kunnes.... Irtisanouduin paskasta työpaikasta, erosin, koska suhde oli muuttunut kämppistelyksi, muutin toiselle puolelle maata, (sain töitä,) ostin omakotitalon ja auton ja sitten vielä kirsikkana kakun päälle siihen ekaan kämppään tuli putkiremontti, jonka yhteydessä oli tietysti järkevää päivittää keittiö. Ja totta kai ostamaani vanhaa omakotitaloa piti ja pitää remontoida. Se siitä. Tilillä on tällä hetkellä 500. Ei ku tänään on palkkapäivä, on siellä laskujen jälkeen varmaan tonni. Ai niin, mutta välikaton lisäeristys pitää maksaa, eli viissataa. Tässä kuussa ei laiteta säästötilille mitään. Veronpalautukset tulee kyllä tänä ja ens vuonna olemaan muhkeat kaikkien remonttien takia (tulonhankintameno+kotitalousvähennys).

Eli en jää töistä pois 8 vuoden päästä viiskymppisenä, paitsi jos heittäydyn sosiaalituille. Eli jos se on minusta kiinni, niin en jää. Mut mulla on kuitenkin edelleen ne 2 vuokra-asuntoa ja jonkin verran muitakin sijoituksia. Suunnitelman romuttuminen ei harmita, koska elämässä voi sattua paljon pahempiakin asioita, esim. joku läheinen voi kuolla syöpään. Jos rahatilanne menee huonommaksi, ne asunnot voi myydä. Helsingin kämpän saa helposti kaupaksi sijainnin takia ja siitä saan ainakin 200k€ käteen, jolla maksan itseni kevyesti velattomaksi.

Suunnitelman muutokset johtuvat tietysti omista päätöksistäni ja olen tehnyt ne ymmärtäen hyvin, että nyt suunnitelma romuttuu. Antaa romuttua, elämään kuuluvat muutokset. Alkuperäinen suunnitelma ei toteudu, mutta olen aika hyvin rahallisesti turvatussa asemassa ja se on hyvä. Mulle ei tullut romahdusta. Jollekin muulle voi tietysti tulla.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa siltä, että tällä hetkellä sun elämä ei ole mitään eeppistä kitsastelua vaan ihan mukavaa, ja kaiken lisäksi vielä taloudellisesti turvattua!

Mulla on samat suunnitelmat: nyt vähän sijoituksia osakkeisiin ja asuntoihin, ja sitten toivon mukaan 20 vuoden päästä olisi hyvä fuck you -rahasto :D Mutta semmosta en suunnittele, että lopettaisin työn tekemisen jossain vaiheessa paljon ennen eläkettä.

Anni Menossa (Ei varmistettu) https://menoajamamailua.wordpress.com/

En tajua ihmisiä, jotka käyvät töissä rahaa tienaamassa ja siinä sivussa kärsimässä. Tietenkään aina ei ole mahdollista päästä kaikista kiinnostavimmalle alalle, mutta että ehdoin tahdoin valitsisi epämiellyttävän työn vain rahan vuoksi - se sotii mun ajattelua vastaan. TOISAALTA mun on keskituloisena, työtään rakastavana opettajana helppo olla tätä mieltä, koska tienaan tarpeeksi. Yllä kommentoineen Sanna B:n tavoin työ on itsellekin osa identiteettiä, ja sitä vanhempainvapaalla kaipaa. Tällaisen työn tekeminen on rikkaus, vaikkei palkkapussilla pääsisikään kehuskelemaan!

[Itsehän hain kirjallisuustiedettä lukemaan pienissä punkkupäissäni, "koska mä tykkään kirjoista ja analysoinnista". Kirjallisuus ei nyt ole tuottavin ala, eli ei, en miettinyt rahaa.]

riik
3h+kasvimaa

En miettinyt omaa alaa (kulttuuri) valitessa tulevaa palkkaani. Ehkä olisi kannattanut. Toisaalta tylsistyisin hengiltä, jos joutuisin tekemään kymmeniä vuosia jotakin epämotivoivaa.

Mä en muuten ymmärrä tuollaista raivokasta säästämistä jotakin ennen aikaista eläkettä varten. Elämästä ei koskaan tiedä ja siksi haluan elää ja käyttää rahani tässä ja nyt. Tietty oma puskuri on hyvä olla ja voin säästää matkaan tai keittiöremonttiin, mutta musta olisi järjetöntä pihistellä parikymmentä vuotta ihan vaan siksi, että saisi kerrytettyä ison omaisuuden ja voisi elää lokoisasti sitten joskus. Kukaan ei tiedä, koittaako se joskus edes koskaan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Jep! Tästä olen kuullut niin jäätäviä tarinoita: joku odottaa eläkkeelle pääsyä koko ikänsä ja sitten kuolee aggressiiviseen syöpään samana keväänä kuin eläke alkaisi. Eli ehkä rajana just tuo, että jos ei nauti elämästään sellaisenaan ja piheilee vapaaehtoisesti, niin se ei välttämättä ole kuitenkaan kauaskantoista.

Olivia-O (Ei varmistettu)

Mä mielummin elän elämää nyt, enkä "sitku"-elämää. Ja onneksi oon löytäny vierelle samanlaisen ja samoin ajattelevan ihmisen. Mies jäi leskeksi alle kolmekymppisenä ja mulla omassa elämässä ollut myös kaikenlaisia vaikeuksia. Otetaan siis ilo irti nyt kun täällä vielä ollaan. Juodaan siis se latte tänään, huomenna voi olla myöhäistä ;)

FIREFAIJA (Ei varmistettu)

Hei Julia!

Ensinnäkin hienoa, että olet alkanut kirjoittelemaan raha-asioista. Nämä asiat ovat itselle todella lähellä sydäntä jo pelkästään sen takia, että itse joskus nuorempana meinasin ryssiä omat raha-asiat todella pahasti, mutta onnekseni pystyin kääntämään kelkan ajoissa. Rahasta pitäisi todellakin puhua ja opettaa enemmän.

Tässä blogipostauksessa on kuitenkin mielestäni niin paljon väärinymmärryksiä ns. financial indepence / early retirement -kulttuurista, että koen tarpeelliseksi hieman korjata niitä. Tarkoitukseni ei ole ns. mansplainata, vaan tuoda esiin asioita, joita ei tässä vähän huomioitu. Jos viesti kutienkin välittyy mansplaininginä, niin antakaa palautetta. Näiden asioiden huomioiminen on itselle vielä haastavaa.

Ensinnäkin varmaan selvitettävä, että aikaisin eläkkeelle jääminen, eli FIRE (Financial independence early retirementen) on ihan kansainvälinen ”liike”, jossa tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon omaisuutta, että työnteko ei ole enää rahan takia tarpeellista. Eli vaikka nimessä on eläköityminen, niin yleensä tarkoituksena ei ole alkaa kutomaan villasukkia kaiket päivät. Eli aika moni jatkaa töitä jossain muodossa, ei rahan takia, vaan siksi koska haluaa. Aika monella on kuitenkin ajatus, että ”Mitä tekisit töiksesi jos ei tarvitsisi miettiä rahaa?”. Eli moni varmaan tekisi sitä työtä mitä myös nyt, mutta omilla ehdoilla

FIRE ei ole pelkästään nuorten valkoisten miesten harrastus, vaan kaikenlaiset ihmiset ja perheet yrittävät saavuttaa tavoitetta tai ovat jo tavoittaneet. Luonnollisesti tämä on aika etuoikeutettu harrastus ja yleensä ihmiset ovat keskiluokkaisia, mutta sukupuoleltaan ja iältään erittäin monimuotoisia. Hyviä blogeja aiheesta esimerkiksi: http://www.frugalwoods.com/, http://www.frugalwoods.com/ ja scenen suosituin blogi https://www.mrmoneymustache.com/. Lisää löytyy ihan älyttömästi hakemaan ”fire blogs”

Viimeisenä pointtina vielä, että FIRE ei tarvitse olla tai ei välttämättä ole mikään kärsimyksentie. Vaikka köyhyys voi olla iso kärsimys, niin omavalintainen vähemmällä eläminen ei välttämättä tarvitse olla. Se, että joku päättää, että ei halua syödä ulkona, ostaa kallista autoa, käydä ulkomailla luksuslomilla tai ostaa uusimpia vaatteita nähdään jonain massiivisena kärsimyksenä jonka ainoa toinen vaihtoehto on syödä näkkäriä pimeässä huoneessa. Itsellä on myös jonkinlainen FIRE tavoite, joka ei kutienkaan ole vielä konkretisoitunut mihinkään ikään tms. Minulle menee säästöön tällä hetkellä n. 70% nettotuloistani, eikä se mielestäni vaadi mitään massiivisia ponnisteluja. Otan eväät mukaan töihin, en syö ravintoloissa ja mietin mitä ostan. Vaatii hieman enemmän tekemistä, mutta ei mun elämä omasta mielestä ole mitään kituuttamista. Minulla on myös pieni perhe, joten säästöprosentti luonnollisesti heittelee ja ei se vaimokaan aina 100% messissä ole. Tuskin kuitenkaan ollaan ainoa perhe, jossa on erimielisyyksiä.

Siinä parit ajatukset. Kiitos hyvästä tekstistä Julia ja jään odottelemaan raha-sarjan seuraavia osia.

Yst FIRE-Faija

toinen FIREmutsi (Ei varmistettu)

Mun säästöprosentti on noin 25. Mut olen pienituloinen ja lapsiakin on useita. Kyse lie siitä että ihmiset tarkoittavat vapaudella niin eri asioita. Joku sitä että voi ostaa mitä haluaa, toinen riippumattomuutta ja sitä että voi päättää itse mitä haluaa, sosiaalisesta ja kulttuurisesta kulutuspaineesta välittämättä. Suomi on käsittämättömän vauras maa, elintasosta voi tinkiä vaikka kuinka ja silti on rikkaampi kuin suurin osa ihmuskunnasta koskaan. Mulle Fire-kulttuurissa on kituuttamisen sijaan oleellista se, että arvostetaan aikaa materian sijaan. Oman "eläkkeeni" otankin osin ennakkoon osa-aikatyönä, vaikka se tulevasta olisikin pois.

Juliaihminen
Juliaihminen

Moi FIREFAIJA! Erinomainen kommentti, joka avasi hyvin tätä FIRE-kulttuuria lisää mulle. 

Mä aattelen tämän niin, että kyse on nykyisyyden vs tulevaisuuden preferoinnista. Jos aatellaan, että kaiken kuluttaminen (eli nykyisyyteen kaiken preferoininen) on 0 ja kaiken säästäminen (eli tulevaisuuden preferointi) on 1, niin parasta olisi, jos luku sijoittuisi johonkin näiden väliin. Itse pidän vaarallisena niin nollaa kuin ykköstäkin. Nollaa tietty siksi, että raha luo turvaa tulevaisuudelle, mutta ykköstä taas siksi, että elämä on arvaamatonta. Joo, ihminen voi kuolla tai talousjärjestelmä luhistua, mutta ehkä vielä todennäköisempää on se, että omat preferenssit voi muuttua. Mitä jos vanhana alkaakin arvostaa hirveästi nuoruuttaan ja katuu, että sniiduili tarpeettoman paljon? Moni 50+ on sanonut, ettei nuorena olisi pitänyt säästää niin paljon, kun viisikybäsenä niitä rahoja ei enää sillä lailla tarvitsekaan, kun asunto on maksettu ja lapset on jo omillaan.

En siia dumaa täysin tuota FIRE-kulttuuria, ja omat kulutustottumukseni lähentelevät ennemminkin sitä kuin kaiken tulhaamista. Saan kiksejä osakkeiden ostamisesta enemmän kuin vaikka uudesta laukusta. Se on tietyllä tapaa myös ekologisempaa (jos on joku eettinen perusta osakkeissa).

Mua kuitenkin vähän ärsyttää se, miten vähällä kyseenalaistamisella näitä "jään 30v eläkkeelle" -juttuja tehdään. Kun ihan oikeasti se voi olla hyvinkin hankalaa.

Mutta joo, aika samoilla linjoilla ollaan - tosi hyvä kommentti, ei ollenkaan manspalinausta! :)

Anna123 (Ei varmistettu) https://www.rawbodyandhair.com

Rakastan sun rahajuttuja! Lueskelin itse yhden tällaisen eläkkeelle 35-vuotiaana -tyypin blogia, jossa hän laski, että pärjää sitten loppuelämän 1000 eurolla kuussa. Mitä ihmettä, ensin huikea "agressiivinen säästäminen" (kirjoittajan oma termi), jotta sitten voi elinvuodet 35-100 elää tonnilla kuussa. Kukin tavallaan, mutta en itse jaksaisi pidemmän päälle. Ihmettelin ihan samaa, että työ myös antaa. Mitä sen tilalle sitten? Luulisin, että jos minulla olisi vaikka miljoona tilillä, niin päätyisin kuitenkin hankkimaan lisätuloja vain sosiaalisten kontaktien ja elämän merkityksellisyyden takia.

Tuulia- (Ei varmistettu)

Monella keskituloisella jää asumiskulujen jälkeen tuollainen 1000e kuussa käteen. Jos saisin saman verran rahaa kuussa ilman että tarvitsee tehdä töitä, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen.

Ja kuka sanoo että sitten elämä muuttuu merkityksettömäksi? Voi aloittaa vaikka vapaaehtoistyön jos mielii. Itse en tosin suunnittele jääväni ennenaikaiselle eläkkeelle mutten yhtään ihmettele niitä ketkä suunnittelevat.

Anna123 (Ei varmistettu)

Niin, käsitin, että tuosta tonnista menisi vielä asumismenot, jonka jälkeen tuntui summa pieneltä. Ajattelen myös, että jos on hyvä säästämään ja sijoittamaan, niin miksi ei jatkaa vielä 15 vuotta lisää ja tuplata summa? No, kukin tosiaan tyylillään ja pääasia että on omia unelmia ja tavoitteita elämässä.

Kommentoi

Ladataan...