En palaisi menneisyyteen

Juliaihminen

”Kukaan ei sanonut et murrosikä tulee aina yhä uudestaan. Oisko tää nyt kolmas? Aina yhtä kauheaa.”

Iisan Kun olit nuori on mun tämän kesän theme song. Se on soinut mulla päässä tässä viikkoja, ja se on ihan superhyvä biisi.

Olen täällä blogissa horissut mun kolmenkympin kriisistä pitkin kesää. Se on edelleen vahvana päällä.

Musta tuntuu, että jos kriisiä omasta vanhenemisesta ei ole itse kokenut, ei voi tajuta, miltä tämä tuntuu. Tai ainakaan vuosi sitten en olisi voinut millään lailla samastua tämän nykyisen Julian sepustuksiin. Olisin vain ajatellut, että senkin pateettinen kanttura, nostalgia on kammottavaa, ota itsestäsi niskasta kiinni.

Enkä mä edelleen ole mikään nostalgikko. Päinvastoin, mä vihaan nostalgiaa. Mun mielestä ennen ei koskaan ollut paremmin, ja jos joku kuvittelee niin, sen pää muokkaa asiat kultaisemmiksi kuin mitä ne olivat.

Jos ihan konkreettisesti ajattelen vaikka lapsuuttani tai nuoruuttani, ihan mitä tahansa hetkeä, niin en mä haluaisi palata menneisyydessä yhtään mihinkään. En missään nimessä haluaisi elää niitä aikoja uudestaan. Mulla on ollut tähän mennessä hyvä elämä ja kaikkea, mutta aina kun ajattelen, mitä hyvää on ollut, muistan samalla sen, mitä kamalaa tai vähintäänkin vaivalloista on ollut.

Jos ajattelen ala-asteajoilta aurinkoisia loppukevään päiviä, jolloin ilmassa oli odotusta kesästä ja määrittelemätöntä esimurrosikäisen ihastusta, niin muistan myös sen, miltä tuntui herätä joka hemmetin aamu kahdeksaksi kouluun sysipimeässä syysaamussa. Ja ajattelen, että onneksi mun elämä ei ole enää tuota.

Tai jos kelaan sitä, millaista oli yläasteikäisenä juoda itse tehtyä kiljua kaverin veneellä (tämä on siis pelkästään positiivinen muisto, vaikkei se siltä kuulosta!), niin muistan samalla, miten epävarmalta ihmissuhteet ja kuva omasta itsestään tuntui. En haluaisi kokea enää sitä kaikkea.

Tai lukioikäisenä, kun pyöräiltiin ystävän kanssa baari-illan jälkeen rankkasateessa kotiin ja naurettiin niin, ettei meinattu päästä eteenpäin. Niin muistan samalla, miltä tuntui derivoida itku kurkussa pitkän matikan kursseilla kaikenlaista skeidaa. (En enää edes muista, mitä derivointi on. Jotain pahaa luultavasti.)

En menisi takaisin edes fuksivuoteen, vaikka se oli paras ikinä. Se vapaus, se omahyväisyyden määrä ja kuvitelma siitä, että tässä sitä keskustellaan maailman älykkäimpiä keskusteluja. Siinä vaihtokaupassa saisin myös epävarmuuden tulevaisuudesta ja siitä, saanko mä koskaan mitään töitä.

Oh, en palaisi enää edes vauvavuoteen, vaikka se oli niin taianomaisen ihana. Mutta kyllä nykyinen taapero on vielä ihanampi.

Ikäkriisi ei siis selvästikään tarkoita mun kohdalla sitä, että kaipaisin menneisyyteen. Tästä huolimatta olen jotenkin järkyttynyt siitä, että mä en ole enää nuorisolainen. Ja on sanottava, että kun hilluin toissaviikonloppuna Tubeconissa kolme päivää, se ei todellakaan auttanut asiaa.

Mulle tuli siellä semmonen olo, että mä olen niin auttamattoman eri sukupolvea kuin te, nuorisolaiset. Teillä on niin paljon sulkemattomia ovia edessä, niin paljon kaikenalisia mahdollisuuksia. Mä olen sulkenut vaikka mitä, ja lisää sulkeutuu koko ajan, riippuen siitä, mitä valintoja teen seuraavaksi.

Ja nyt tullaan taas tuohon alun theme songiin. Koska mulla on semmonen fiilis, että vaikka olenkin tällainen vanha kanttura, niin tässä on päällä jonkinlainen murrosikä.

”Mä olen erehtynyt kuvitteleen, että oisin aikuinen. Sitten käykin ilmi, että mitään siitä tiedä en.”

Koko kevään ja kesän olen miettinyt kuumeisesti, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Nyt olen ottanut sellaisen taktiikan, että rajaan pois sellaisia juttuja, mitä en halua tehdä. Lisäksi olen kerännyt itseäni viisaammilta ihmisiltä työkaluja, joilla olen pystynyt helpottamaan tätä vaiheilua. Olen nimittäin purkanut tätä kriisiä Tikille, ystäville, vanhemmilleni, pomolleni, A-lehtien toimarille (!!!?), psykologille, Sitran asiantuntijalle pikamentoroinnissa, satunnaisille tuttavuuksille minglaustilaisuuksissa (!!?) ja tietenkin tänne blogiin.

Vaikuttaa siltä, että alan pian päästä kuiville tästä pikku kriisistä. Mutta jotta mulla olisi työkalut seuraavan ura-/ikäkriisin selvittämiselle (ehkä sitten 35-vuotiaana tai 40-vuotiaana?) ja ehkä jollakin muulla saattaa olla näitä keloja mielessä (olen huomannut, että aika monet äikkäriltä duuniin palaavat miettivät näitä juttuja), niin kirjoita tästä nyt pienen postaussarjan. Tämä alkaa pahasti lähennellä huttuista self helppiä, mutta eivätkö kaikki blogit pohjimmiltaan ole juurikin self help -huttua? (Eikö koko elämä ole yhtä isoa self helppiä?)

 

 

Onko kellään muulla täällä murrosikää meneillään?

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täällä

Vaatimukset syövät kolmekymppistä kuin leipää

 

 

Kuvat: Mirja oli hankkinut Flow-etkoille naamioita, mikä innosti mut hämmentävään Instagram-taideprojektiin. 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Nuuh beibe!

Ei murrosikää, mutta elän uutta abuvuotta! Hiton opportunity costs, valitsi miten ihania asioita tahansa, samalla sulkee aina tusinan ovia kiinni! Kaikki neuvot siihen miten tehdä päätöksiä ja olla kyseenalaistamatta vanhoja ovat erittäin tervetulleita!

Juliaihminen
Juliaihminen

Nimenomaan, opportunity cost! 

No mutta täältä on tulossa työkaluja elämänkriisinhoitoon, kriisi on nimittäin todellinen! :D

CougarWoman
CougarWoman

Murrosikä on kiva sana - ikä, jossa ollaan jossain murroksessa. Kun sanaa oikein alkaa makustella, se alkaa jopa kuulostaa positiiviselta; murros, elämän murros, murrosvaihe, jotain uutta ja jännittävää.

Siinä vaiheessa kun tajuaa, että kukaan ei pakota kasvamaan aikuiseksi, murrosiästäkin tulee kiva juttu. Olisi varmaan aika tylsää elää semmoista elämää, jossa kaikki on pedattu valmiiksi, ja joka ei ikään kuin pakottaisi vähän kriiseilemäänkin välillä; pieni kriiseily on kuin olisi kehityskeskustelussa itsensä kanssa; siinä punnitaan mennyttä ajankohtaa, ja mietitään, mitä tuli tehtyä oikein ja mitä väärin - ja mitä tästä eteenpäin. 

Se, että ei välttämättä tiedä, mitä tästä eteenpäin, ei ole huono juttu ollenkaan. Harvapa meistä sen kai sataprosenttisesti tietää; ja vaikka kuvittelisikin tietävänsä, universumilla on joskus velmu tapa heittää pakka sekaisin ihan huvin vuoksi. 

Ilana

Tykkään tästä ajatuksesta.

Mulla ei ole ikinä ollut ikäkriisiä, mutta silloin aina välillä vähän alkaa ahistaa, kun joku itseäni nuorempi (kuten nyt vaikka Julia *krhm*) kriiseilee iästään.

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on kyllä tuhannen tosi. Nyt kun alan pikkuhiljaa vähän "selvitä" tästä mun murrosikäkriisistä, niin tajuan, että tämä on ollut ihan älyttömän tarpeellista oman elämän ja onnellisuuden kannalta. Nyt kun sanoit sen noin, niin herregud, olisipa melkein pitänyt nauttia enemmän! Tosin, mä inhoan epävarmuutta, joten siinä mielessä olen tyytyväinen, jos tämä kriisi nyt vihdoin loppuu :)

Riikkavaan (Ei varmistettu)

Kirjoita kirja niist vinkeistä, lukisin!

Juliaihminen
Juliaihminen

Mahtavaa! <3

Minttumaria (Ei varmistettu)

Murrosikä on tosi hyvin mun tämänhetkistä olotilaa kuvaava sana. :D Liittyyköhän se tähän 2010-lukuun, kun kaikkialla toitotetaan itsensä löytämisestä ja kutsumuksesta? Mä en oo (sen edellisen murrosiän jälkeen) kokenut palavaa tarvetta oikein minkään tekemiseen. Oon vaan ajautunut elämässäni opiskelemaan ja tekemään jotain, millä itsensä elättäisi, ja siinä sivussa saanut ihanan miehen ja lapsen. Mulla on oikeastaan kaikki mitä toivoa voin, paitsi näkemys siitä, mitä erikoista ja mullistavaa tällä lyhyellä elämällään muka oikein tekisi. Ja oon alkanut miettiä, että miksei se kaikki mitä on saavuttanut muka riitä? (En nyt tarkoita mitään materiaa, sillä eletään aika minimalistisesti vuokralla, koska se tuntuu meistä sopivalta) Voisko vaan tyytyä tekemään ihan ok duunia ihan ok palkalla, jos sillä elättää perheensä?

Juliaihminen
Juliaihminen

No voisi, todellakin voisi! Mun ongelma on ehkä se, että elämä on käynyt liian monotoniseksi. Joo, pakko kirjoittaa tästä myös vähän konkreettisempi postaus. Tämä alkaa olla abstraktilta tasoltaan jo vähän paulo coelhoa. :D

Kolme kysymystä universumille (tai joku pienempikin kohderyhmä käy) kolmekymppiseltä:
Mihin ikäryhmään kolmekymppinen kuuluu, mikä on mun ikäryhmän nimi? Haluan lokeroitua, että tiedän sitten, miten pitää olla. Ks seuraava kyssäri.
Millainen on kolmekymppisten kulttuuri, esim. mistä pitäis innostua vai saanko innostua mistä vaan?
Missä iässä lakkaan olemasta äitini silmissä "te nuoret"?

Juliaihminen
Juliaihminen

Erinomaiset kysymykset! Toivottavasti ne olivat retorisia, koska en osaa vastata yhteenkään. Hehehehe.

MiiaK (Ei varmistettu)

Vastaukset, jotka tulivat mieleen ensimmäisinä:
-Ruuhkavuosilaisiin
-Saa innostua mistä vain. Tässä vaiheessa nostalgisointi on jo ihan ok ja voi fanittaa Kaija Koota ilman, että se on noloa. Tai olla fanittamatta, koska Kaija Koon musiikki ei vieläkään iske ja kaikki sen biisit kuulostaa ihan samalta. Mutta on myös ihan ok digata Robinia tai olla diggaamatta. Voi perustaa oman elämänsä marttakerhon tai lukupiirin. Voi hypätä laskuvarjohypyn tai ryhtyä keräilemään vuosikertaviinejä. Aloittaa uuden harrastuksen, koska on sinut sen kanssa, että se jää vain harrastukseksi, eikä ehkä tule olemaan maailman paras kyseisessä harrastuksessa. On sinut sen kanssa, että uuden oppiminen on kivaa, mutta vaatii aikaa. Voi innostua just mistä itse haluaa ja muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä!
-Et koskaan.

LottaHeh (Ei varmistettu)

Mulle iski elämäni ensimmäinen ikäkriisi kuluneen vuoden aikana. Ihan tarkkaa hetkeä en edes muista, mutta 35-36 -vuotiaana (täytin talvella 36v.). Asiaa ei ole yhtään auttanut tai mahdollisesti se on juuri se aiheuttaja, että lähdin opiskelemaan uutta alaa. Tuli tarve "pelastaa maailma" ja tehdä jotain hyvää, ihmiset onnellisiksi jne. Opiskelukavereistani nuorimmat on melkein puolta mua nuorempia. Ja siellä totuus on iskenyt vasten kasvoja, en ole enää kovin nuori, enkä edes nuorekas. Musta on kiva viettää koti-iltoja ja mennä ajoissa nukkumaan baarissa hillumisen sijaan. Ja kropasta puhumattakaan, 36-vuotiaan kroppa ei vaan ole enää samanlainen kuin 20-vuotiaan. Puhumattakaan lapsenhankkimisesta, it's now or never, enää ei kannata miettiä, että katotaan sit 10 vuoden kuluttua. Tuntuu, että elämä olisi jo puoliksi ohi ja niinhän se tilastojen varjossa melkein jo onkin. Pitäisi vaan muistaa, että puolet on kuitenkin vielä jäljelläkin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nooo, kyllä me eletään satavuotiaiksi ja ylikin. Puhutaan siis mieluummin kolmanneksesta :D

Mutta joo, nuo kaikki pätevät muhun aika hyvin. Mäkin tykään mennä ajoissa nukkumaan, enkä hillu kauheasti enää missään. Jomoilu on tullut jäädäkseen :D

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minulla ei ole ikinä ollut ikäkriisiä. Luulen, että elämän muut kriisit ovat olleet niin voimakkaita, että iästä en enää osannut kriiseillä. Nyt olen yli 40 ja jotenkin enemmän sinut itseni kanssa kuin ikinä. Tajuan, että itseään ei tarvitse luokitella (tai edes vetää mahaa sisään), koska ei ole olemassa vain yhtä tapaa, jolla voisin olla minä. Kun mietin äitiäni, isoäitejäni ja heidän äitejään ja isoäitejään, ymmärrän, miten paljon minulla on mahdollisuuksia ja oikeus tarttua niihin mahdollisuuksiin - ja kiitos elämänkokemuksen, enemmän rohkeutta siihen kuin nuorempana. Saan kyllä käytettyä ne mahdollisuudet, jotka on tarkoituskin käyttää. Elämä pelottaa paljon vähemmän kuin nuorempana. Nostalgiaakaan en juuri tunne. Aikansa kaikella.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa, ihana kommentti! Ei ole olemassa vain yhtä tapaa, jolla olla minä <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on ollut 25 v lähtien n viiden vuoden välein ikäkriisit ja tämä 35 v kriisi on vielä pahempi kuin 30 v. Silloin murehti kuin ei ole enää parikymppinen joksi mielsi itsensä, nyt tajuaa että mähän olen kohta nelkyt, mikä on hankalaa kun edelleen mieltää itsensä parikymppiseksi.. ikä ei ole vain numero, sillä esim työnantajalle tai kumppaniehdokkaalle ei ole yhdentekevää onko toinen 25 vai 35. Lapset pitäisi mieluiten olla jo tehty. Opiskelemaan otetaan mieluiten juuri kirjoittaneita abeja. Terveys rapistuu iän myötä. Jne. Kohta olenkin jo yksinäinen 80 v jota hoitaa robotti ja jonka läheiset on kuolleet. Jee.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Itse koen, että enemmän merkitystä kuin iällä on sillä, kohtaavatko tarpeet ja odotukset. Tämä pätee niin työelämään, kumppaniin kuin kaikkeen muuhunkin. Ajattelen, että elämä on vaiheita täynnä, ja aikanaan ne loppuvat. Kroppa toki vanhenee, mutta silti olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin varmasti koskaan, puhumattakaan pään sisäpuolesta. Paketti on parempi kuin parikymppisenä. Tiettyjen asioiden loppuminen elämässä tuntuu jopa hyvältä. Olen esimerkiksi käsitellyt loppuun sen, että sain vain yhden lapsen. Nyt ikä tuo pikkuhiljaa mukanaan sen, ettei enää tarvitsekaan miettiä asiaa. Se aika kun tulee olemaan fyysisesti ohi. Mieli on onneksi seurannut mukana.

Juliaihminen
Juliaihminen

Musta tuntuu, että omalla kohdallani on ihan terveellistä pysähtyä vähän kelailemaan, että kuka haluan olla ja missä menen. Elämä ei ikään kuin vain valu eteenpäin vaan saan tunteen siitä, että hallitsen sitä jollain lailla. Näin toivon mukaan mullakin pysyy "mieli mukana" ja pääsen samaan tilaan kuin sinä, että esimerkiksi asioista luopuminen tuntuu hyvältä (mikä oli muuten tosi lohdullisesti sanottu, kiitos siitä!).

 

Silke

Mulla oli kova kriisi kolmekymppisenä. Siinä vaiheessa mulla oli hyvät tulot, mutta koulutusta ja mieltymyksiä vastaamaton työpaikka. Perheestä en edes haaveillut. Samaan aikaan kohtasin myös työpaikkakiusaamista ja asuin ulkomailla kaupungissa, jossa minua pidätteli vain tuo työ. Olin tuolloin todella pohjalla henkisesti ja fyysisesti, mutta nyt myöhemmin huomaan vähätteleväni tuota aikaa ja täysin oman itseni ympärillä pyörinyttä minäminäminä-elämääni ja eksistentiaalista kriisiäni. Myöhemmin olen kohdannut ns. "enemmän oikeita" kriisinaiheita kun sairastuin vakavasti, sain kenkää töistä, läheisilläni oli suuria vaikeuksia jne. Luulen, että en olisi selvinnyt näistä asioista, jotka oikeasti oikeuttavat sekoamaan ellen olisi kriiseillyt joku vuosi aiemmin oman napani ympärillä ja käsitellyt helpommat kriisit pois alta. Nyt olen äitiyslomalla ja vaikka vauvan kanssa on ollut vähän huolta ja työtilanne näyttää surkealta niin oikein odotan seuraavaa kriisiäni, koska luulen, että siitä voi poikia jotain kivaa.

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Tosi mielenkiintoinen kommentti, kuulostaa siltä, että olet miettinyt näitä asioita paljon. Ihailen sun ajattelua noiden kriisien suhteen. Vaikka inhoankin sellaista "se mikä ei tapa vahvistaa" -shaissea (koska ei ihminen nyt noin yleisesti ottaen ansaitse liikaa kurjuutta elämäänsä), niin on siinä kuitenkin pointtinsa, että kriisit tuovat perspektiiviä elämään ja sitten seuraavasta on helpompi selvitä.

Joskus luin jostain, että ne naiset, joilla ei ole ollut oikein mitään kunnon vastoinkäymisiä 40-vuotispäivään mennessä, ovat riskissä sairastua burn outtiin, kun tavoitteet ja odotukset itseltään ovat niin korkeat. En ole varma, menikö tämä nyt ihan näin, mutta ainakin lohdullinen ajatus se mun mielestäni oli.

Silke

Tuntuu kärjistäen, että meissä kolmekymppisissä on kahdenlaista väkeä. Toiset onnekkaat ei ole vielä kohdanneet oikein mitään kriisejä. Heille auton naarmuuntuminen parkkipaikalla tai se, että päiväkodissa hoitaja nimikoi lapsen tossut ilman lupaa,9 on kauhea draama. Tällaisilla ihmisillä ei välttämättä ole kykyä myötäelää jos kaveri on lapsettomuuskriisissä tai sairastuu syöpään. Toisille on ehtinyt jo kerääntyä paljon kokemuksia, jotkut ovat haudanneet molemmat vanhenpansa, sairastelleet pahasti ja vaikka mitä.

Juttelin  kerran yhden tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa, joka oli ja on varmaan edelleen hyvin uraorientoitunut sinkku. Hän oli joku vuosi aiemmin yhtäkkiä saanut harvinaisen sairaskohtauksen ja menettänyt hetkeksi työkykynsä, ajokorttinsa ja joutunut luopumaan lemmikistäänkin. Tultiin siihen tulokseen, että kaikella ei ole tarkoitusta ja se mikä tappaa ei aina vahvista, mutta onnellisimpia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kriiseistä opikseen ja kääntävät ne edes vähän hyödyksi. Tulee äärimmäisenä esimerkkinä mieleen Maija Halkosaari, joka lopulta menehtyi nuorena rintasyöpään, mutta perusti uikkareita rintansa menettäneille tekevän firman ja antoi todella fiksuja haastatteluja, joista varmaan oli apua monelle.

 

Kommentoi