The Florida Project on kaunis kuvaus lapsuudesta

Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Leffamaailma ja The Florida Project

The Florida Project (2017) on elokuva, joka jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Leffa kertoo 6-vuotiaasta Mooneestä, joka viettää villiä seikkailujen kesää parin samanikäisen ystävänsä kanssa. Moonee asuu 22-vuotiaan Halley-äitinsä kanssa floridalaisessa pienessä motellissa. 

Mooneen maailma koostuu auringonpaisteesta, kauniista pastellisävyisistä seinistä, jännittävistä autiotaloista, juoksemisesta, kikattamisesta ja jäätelön syömisestä. Toisaalta hänen maailmansa koostuu myös likaisessa motellihuoneessa ketjussa röökiä vetävästä työttömästä äidistä, pannukakkujen syömisestä päivälliseksi ja elämän arvaamattomuudesta. Moonee on kuitenkin niin pieni, iloinen ja reipas, että hän ottaa asiat annettuina, eikä näe niissä mitään tragediaa. Luultavasti hän ei edes tiedä, että jollain muulla tavalla voisi elää.

Mooneen lähin isänkorvike on motellia johtava Bobby, joka välillä hermostuu lapsiin, mutta kokee kuitenkin velvollisuudekseen katsoa heidän perään ja suojella heitä kaikelta, miltä vain pystyy.

The Florida Project on kuin rakastettu kasarileffa Stand By Me, jossa ystävykset lähtevät seikkailulle. Molemmat ovat päällisin puolin hyväntuulisia ja kuvaavat lapsuuden vapautta ja huolettomuutta upeasti. Tosin The Florida Projectissa on kaiken päällä on surumielisyyden ja ankeuden varjo.

Amerikassa on suuri piilokodittomien joukko: Ihmiset, joilla ei ole vakituista osoitetta vaan he asuvat halvoissa motelleissa. Tässä joukossa on juurikin monia perheitä. Elokuva ei oikeastaan ota kantaa ilmiöön tai tuomitse hahmojaan, se vain näyttää asiat sellaisena kuin ne ovat. Ensinnäkin on virkistävää ja hienoa, että huono-osaisista on tehty pitkä elokuva, jossa köyhyyttä ja toivottomuutta ei esitetä mustavalkoisena (vaan päinvastoin, pastellisävyin). Toiseksi on virkistävää, että naisista ja heidän kamppailustaan on tehty pitkä elokuva – ohjaaja Sean Baker (ja moni muu) on ollut sitä mieltä, että tämä on tarpeeksi arvokas tarina valkokankaalle. 

Sitten niistä näkökulmista. Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti (ja oikeastaan jo tovin verran aiemminkin), olen alkanut samastua enemmän elokuvien vanhempiin kuin heidän lapsiinsa. En luonnollisestikaan enää samastu 6-vuotiaaseen tyttöön, enkä tässä tapauksessa kyllä 22-vuotiaaseen äitiinkään. Eniten samastun Bobbyyn, järjen ääneen, joka joutuu huolehtimaan ja vetämään koko ajan rajaa sen kanssa, paljonko laittaa lusikkaansa tähän soppaan.

Äitinä sitä aina miettii, asettaako tarpeeksi rajoja lapselleen. Kun on oikeastaan aika löperö monen asian suhteen, antaa lapsen mennä sarvi-lippis päässä päiväkotiin ja maistaa popcornikarkkeja. Tämän leffan jälkeen taas tajuaa, miten uskomattoman etuoikeutettua, jopa vähän irvokasta on stressata tällaisista asioista. Maailmassa kasvaa koko ajan lapsia kaikenlaisissa olosuhteissa. Elokuvan Mooneella ei ole käytännössä katsoen minkäänlaisia rajoja, koska hänen äitinsäkin on oikeastaan vasta lapsi, tai ainakin käyttäytyy kuin lapsi. Ihmisiä syntyy ja kasvaa valtavan erilaisissa olosuhteissa.

Kriitikot ovat ylistäneet The Florida Projectia paljon. Paitsi ohjaus, myös näyttelijäntyö on upeaa. Bobbyä näyttelevä William Dafoe on saanut elokuvasta ehdokkuuden sivuosa-Oscariin, täysin ansaitusti. Mutta olisin melkein itse antanut myös Mooneeta näyttelevälle Brooklynn Princelle Oscar-ehdokkuuden, koska hän on ilmiömäinen roolissaan. 

En halua spoilata elokuvan juonta enempää, mutta voin kertoa, etten ole tainnut koskaan ennen itkeä, kun näen 6-vuotiaan vollottavan suu auki. (Yleensä en oikein ota lasten murheita niin vakavasti, mikä johtuu varmasti siitä, että ne eivät ole kovin vakavia.)

No niin, kuten huomaatte, The Florida Project herätti paljon ajatuksia. Voin suositella. Kyseessä ei ole mikään hyvänmielen elokuva, mutta toisaalta ei myöskään mikään pahanmielen elokuvakaan. Jotain kiinnostavaa siltä väliltä.

 

 

The Florida Project elokuvateattereissa 2.2.

 

Kuvat: Filmikamari

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiinnostavan kuuloinen leffa, täytyy mennä katsomaan!

Tiia S (Ei varmistettu)

Luulin aina tuonne tokavikaan kappaleeseen ja William Dafoen kuvaan asti, että tämä on dokumentaarinen elokuva. Harmi ettei ole, vaikka voi toki näyteltynä olla parempikin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta! Usein tällaiset leffat ovat dokumentteja, mutta oli ihan mukavaa ja freesiä katsoa välillä tällaisesta aiheesta ja tällä tyylillä tehtyä fiktiota.

(Varmaan myös DocPoint pyörii vähän päässä tällä viikolla. :)

Tiia Rantanen

Oon nähnyt tästä vaan trailerin, mutta Moonee vaikuttaa just helmeltä badass-lapselta. Sillä on niin cool nimikin!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.