Hääpäivänä

Juliaihminen

Tiistaina 14.6. me vietettiin Tikin kanssa kaksivuotishääpäivää. Tätä ennen käytiin pitkät pohdinnot siitä, josko nyt olisi aika! Ja olihan se. Etenkin kun mun isä ja sen vaimo niin auliisti tarjoutuivat ottamaan pojan hoitoon.

Ja voi sitä vapauden euforiaa, kun pyöräilin pitkin Sturenkatua hiukset tuulessa hulmuten. Tässä mää meen tapaamaan mun miekkeliä ilman vavvaa! Oltiin sovittu treffit puoli viideksi Linnanmäen vuoristoradan eteen. Käytiin vuoristorata-ajelulla myös meidän ensimmäisenä hääpäivänä (se on muuten täydellinen laite: tarpeeksi jännitystä, matkalla näkyy upeat maisemat Helsingin yli, tuntuu kutkuttavasti mahanpohjassa, saa kiljua, ja kuitenkaan se ei kestä niin pitkään, että mulle tulisi huono olo). Lisäksi musta on hauska tehdä lakonisia vertauksia vuoristoradasta ja kuluneesta avioliittovuodesta. Ja onhan tämä viimeisin vuosi ollut aikamoinen kyyti, sillä saatiin juuri ennen ensimmäistä hääpäivää tietää, että meille tulee pikkuinen, mikä tuntui silloin kaikkien unelmien täyttymykseltä. Ja tuntuu edelleen.

Vuoristoradan jälkeen mentiin syömään Kolmos3en, jossa mun teki mieli horista tarjoilijalle siitä, miten meillä ei ole vavvelia mukana! (Sitä ei kamalasti tämä seikka kiinnostanut, enkä kyllä syytä häntä siitä.) Ja puolentoista tunnin illallisen aikana me sivuttiin keskusteluissamme vauvaa vain kursorisesti, vaikkei todellakaan oltu tehty mitään sopimusta, että "ei sitten puhuta vauvasta". Semmonen olisi musta aika feikkiä, koska poika nyt vain on nykyään iso osa elämää. Mutta kävi ilmi, että meillä on edelleen kaikenlaista jutusteltavaa ihan kaksisteen. Vaikka vauvavuosi on rankka parisuhteelle (kuten juuri kirjoitin), ollaan onnistuttu pitämään hyvä henki meiningissä.

Kun mun isä palautti vauvan meille kotiin seiskalta, huomasin, että pojalla oli vähän punaiset silmät (arvasin, että kuuden jälkeen sille saattaa tulla suru, kun seiskalta se menee nukkumaan). Mun isä ja sen vaimo olivat kuitenkin täydellisiä lastenvahteja, sillä ne eivät lähetelleet mitään "täällä se itkee" -viestejä kesken meidän illan tai päivitelleet jälkikäteen, että "kylläpä itki". Sen sijaan isä kertoi, että kaikki meni hyvin, poika viihtyi hienosti, ja ihan lopuksi tuli pieni itku. Toisin sanoen lapsenvahdit eivät traumatisoituneet bebben huudosta, mikä tarkoittaa sitä, että tätä vapauden korttia tullaan käyttämään uudestaankin. Mitä mahdollisuuksia!

 

 

Share

Kommentit

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Ihana tuo alimmainen kuva! :) 

Meillekin hääpäivät on aina olleet niitä, jolloin ihan varmasti mennään kahdestaan ulos syömään, kahtena hääpäivänä (2013 ja 2015) oltiin jopa hotellissa yötä kahdestaan, mikä oli meille tosi kreisiä! :D Muuten me käydään liian harvoin kahdestaan missään, periaatteessa se onnistuisi nykyään jo tosi hyvin, mutta vaikka mä kuinka tiedän, että mun vanhemmat tulee mielellään lastenvahdeiksi, niin silti tulee aika harvoin pyydettyä. 

Meidän esikoinen oli hiukan alle 2 kk, kun juhlittiin 2-vuotishääpäivää käymällä Pippurimyllyssä syömässä niin että mun vanhemmat hoiti vauvaa sen aikaa. Ensin istuskeltiin ihan muina aviopuolisoina ja oikein ihmeteltiin, miten rauhassa pystytäänkin täällä syömään ja nauttimaan, mutta kyllä me sitten lopulta aika nopsaa tultiin kotiin. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooo, hotelliyötä kaksisteen mä niiiin ootan!

Pippurimylly, tuo vanha klassikko, on kyllä juur passeli paikka hääpäivärientoihin. Mmm, mekin päästään taas Turkuun syömään kaksisteen pian kesälomalla, kun mun äbä voi hoitaa poikaa. Pitäis nyt vihdoin varata pöytä sieltä Kaskiksesta!

Kommentoi