Ihastumisen kausi on taas täällä

Juliaihminen

Olen huomannut vanhemmuuteni olevan sellaista, että välillä tulee sellaisia syviä ihastumisen kausia omaa lasta kohtaan. Koko ajanhan sitä rakastaa, mutta esimerkiksi nyt viimeisen kuukauden aikana on taas tullut ihan sellainen pakahtuminen, että miten tuo voikin olla noin mielettömän ihana. Ihastus omaa lasta kohtaa tuntuu ihan sellaisena fyysiesnä riemuna rinnassa.

Tällainen kausi iski ensimmäisen kerran ehkä silloin, kun Alppunen oli puolivuotias. Sen persoonallisuus alkoi pulpahtaa esiin siitä perusvauvana olemiesta. Näitä on varmasti ollut enemmänkin, mutta nyt tunnen sen taas tosi vahvasti.

Nimittäin edelliset puoli vuotta, etenkin loka–marraskuussa, lapsen kanssa oleminen alkoi tuntua todella raskaalta. Juttelin juuri eilen lounaalla ystäväni kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, että puolitoista–kaksi vuotta on aika tiukka ikä. Lapsi ryntäilee miten sattuu, haluaa hirveästi kaikenlaista muttei kykene ilmaisemaan sitä sanoin eikä siihen aina saa kunnon kontaktia. Muistelin kesällä yhtä todellista low pointtia, kun olin jostain jumalan syystä vienyt Alpun Töölönlahdelle lasten festareille. Se vaan lähti juoksemaan mielivaltaisesti väkijoukkoon, alkoi rankkasade ja mun puhelin tipahti jonnekin. Lopulta sain kammettua rimpuilevan lapsen vaunuihin sadesuojan alle ja ystäväni Ainon puhelimesta tiedon, että puhelin odottaa infopisteellä. Siitä selvittiin, ja koko tästä syksystä selvittiin.

Nyt kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että voin hetketsi taas rentoutua ja pelkästään nauttia lapsesta. Tohelosta taaperosta alkaa kuoriutua jollain lailla järkevä lapsonen, jolta voi kysellä, haluaako se iltapalaksi puuroa, leipää vai jogurttia. Eri vaihtoehtojen kohdalla se ottaa naamalleen sellaisen vilpittömän vajavan ilmeen ja silmät ammollaan katsoen sanoo: "Eih." "Eih." "Too!" Ja sitten kun se on saanut itse valita vaihtoehtonsa, se suostuu syömään iltapalansa! Kantaa vastuun päätöksistään! Arvostan tällaista.

 

Alppusesta on muutenkin alkanut tulla uudenlaisia suloisia piirteitä esiin. Hän esimeriksi haluaa koko ajan kokeilla uusia vaatteita. On niin liikuttavaa, kun hän yhtäkkiä saapuu tarmokkaasti mun luo, ottaa kädestä kiinni ja johdattaa vaatekaapille: nyt on aika vaihtaa asukokonaisuutta. Sitten hän valitsee laatikostostaan jonkun setin ja nyökyttelee totisen tyytyväisenä, kun se on puettu päälle.

Jo aikaisemminkin erityisesti kengät ja lippalakki ("pippis") ovat olleet tärkeitä Alpulle, noin yleisesti ottaen hän on "astusteiden mies". Pari viikkoa sitten Alpulla oli semmonen kausi, että sen oli pakko saada tungettua sellaiset aivan liian pienet nahkaiset kengät jalkaan. Niillä se sitten tepasteli ympäri asuntoa ja säteili onnesta. Yksi päivä se ei myöskään suostunut lähtemään Tikin mukaan päiväkodista, sillä tämä tarkoitti sitä, että hän joutui luopumaan huomioliivistään. "Liivi! Liivi!" hän itki katkerasti ja heittäytyi maahan. Eilen taas, kun oltiin taloyhtiön saunassa ja olin unohtanut ottaa hänen yöpuvun punaisen paidan mukaan, hän ei suostunut laittamaan enää sinistä päiväpaitaa päälleen, vaan lopulta kannoin pikku ukkelin kotiin pihan poikki pelkissä yöpuvun housuissa ja saappaissa. Musta nämä vaatemieltymykset ovat suloisia, eikä mulla ole mitään tarvetta estellä Alppusta toteuttamasta itseään pukeutumisen kautta.

Lisäksi Alppu on alkanut höpäjää tosi paljon, ja mitä enemmän se puhuu, sitä suloisemmaksi se muuttuu. "Uni ei tule", se kertoi toissapäivänä.

Myös pienet lauluhetket ilahduttavat päivittäin. Ne ovat lyhyitä ja ytimekkäitä: "Ihhahhaa, ihhahhaa. Pepo." (Laulu ei jatku tästä.) "Tuiki, tuiki." (Ja laulu loppuu.)

Erityistä riemua on aiheuttanut viime aikoina myös se, miten paljon Alppunen matkii meitä nykyään. Esimerkiksi ruokapöydässä hän saattaa ottaa lusikallisen kamaa omalta lautaseltaan, avata suunsa ja työntää sitä ruokaa mun suuhun. Se on nähnyt, kun minä syötän sitä näin. Yksi päivä Alppunen oli käynyt ottamassa mun ripsarin. Aika taidokkaasti se oli saanut oikean silmänsä meikattua! Myös rasvojen levittäminen on hänen mielestään mukavaa. Etenkin huulirasvat on ollut suuressa suosiossa.

Alpun innostus on tarttuvaa. Kun hän taputtaa (yleensä itselleen, mutta joskus myös minun saavutuksilleni, kuten sille, että olen laulanut Muura muurahainen -laulun loppuun), siihen on pakko yhtyä. Kun Alppunen näki joululoman jälkeen ystävänsä Fridan, hän kirkui riemusta muutaman minuutin. Kirkuminen on oikein tehokas keino osoittaa, että on tyytyväinen toisen näkemiseen. 

Ihan vain kun ajattelen Alpun leveää hymyä ja hiushaituvia, jotka välillä sojottavat pystyssä, tulee sellainen lämmin olo, että niin ihanaa, kun mun elämässäni on tuollainen pikku ukkeli. 

 

Lue myös: 

Kuuden kuukauden kuherruskuukausi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Share

Kommentit

Andante (Ei varmistettu)

Niin ihanaa, että aloitit postauksen sanoilla "olen huomannut vanhemmuuTENI olevan..", vetämättä mitään yhtäläisyysmerkkiä yleisesti vanhemmuuden ja oman kokemuksesi välillä. Musta on nyt esikoista odottaessa ollut todella ahdistavaa se, että yhtäkkiä mun omia havaintoja ja kokemuksia omasta olosta/vanhemmuudesta/tulevaisuuden suunnitelmista ja mistä lie vähätellään sen jonkun toisen ihmisen äitiyskokemuksen tai äitiyskäsityksen perusteella. Että olisi olemassa joku yleinen "äitiys" tai "raskaus", joka koskee kaikkia ja jonka mukaan on elettävä. Tää on musta täysin järjetön ajatus, ollaanhan me ihmiset muutenkin erilaisia joten miksi se äitiys sitten yhtäkkiä survoisi meidät samaan muottiin? Kiitos siis ihanasta blogista, jota lukiessa äitipaineet katoavat ja tulee sellainen olo, että hei, voin edelleen olla minä. Ps. ihastumisen kaudet kuulostavat mahtavilta, toivottavasti sattuvat omallekin kohdalle kun vauva syntyy :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi! Ihanasti sanottu! En edes huomannut kirjoittaneeni noin, mutta olet 100 % oikeassa. Kammottaa kaikki muottipuheet, kammatti vahvasti jo raskausaikana. Nämä todellakin on sellaisia juttuja, joista voi puhua vain omasta näkökulmasta eikä yhtään yleistäen.

Ihanaa loppuraskautta ja onnea hirmuisesti! <3 <3

Äbä (Ei varmistettu)

Vanhemmuus on juuri sellainen asia, jossa jokainen on oman lapsensa paras asiantuntija. Mummit, ystävät tai Vauva.fi eivät tiedä paremmin. Jätän tässä käsittelemättä rikokset yms., joissa instituutiot toivottavasti valvovat, että vanhemmat eivät ole mielivaltaisia. Mutta kuten ystävämme roomalaiset sanoivat: Quod licet ranae, non licet Dianae. (Mikä sopii sammakolle, ei sovi jumalattarelle.) Ja kun mummit neuvovat, minä mukaanlukien, vanhemmat päättävät itse, mikä neuvoista kiinnostaa ja mikä ei. Se on tärkeätä.

Riinainen (Ei varmistettu)

Yks mun lemppareista sun tuottamasta sisällöstä on se, kun ränttäät jotain lukiessas Hesaria samaan aikaan kun sun seläntakana yks ukkeli sekoilee yleensä joko ruoan tai tiskien kanssa. Välillä katon niitä mutella jos en halua kuunnella sua. Sori siitä :D

Vierailija (Ei varmistettu)

:D tämä! (Vaikka itse pidän kyllä äänetkin päällä :D )

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Haha, sama täällä. Varsinkin Alppusen seikkailut eri harjojen kanssa ovat ihan huippukamaa. Ihana lapsi! 

SC

Siis nää insta storyt on aivan hervottoman hauskoja! Pitää aina kattoa monta kertaa uudestaan että mitä se Alppu siellä taas touhuaa, jaaha, hieroo jugurttia korvaan ja neppailee muroja pitkin keittiötä. Iltojeni ilo!

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahahaha! Mahtava kuulla, että Alpun edesottamukset ilahduttavat. Ne ilahduttavat myös minua (miinus vessaharja). Kaverini Ronja juuri kyseli, että eikö sitä vessan ovea saa teljettynä kiinni. Vastaus on: ei. :D

Ja olen niin laiska, etten jaksa hankkia sellaista yläkoukkua oveen, koska tiedän, että olen niin laiska, etten ikinä jaksaisi laittaa ovea säppiin joka vessakäynnin jälkeen.

Tarkistan mielipiteeni ensimmäisen kolibakteeriepidemian jälkeen.

Katikki

Komppaan ylläolevia vanhemmuusyleistysten suhteen, mutta näin muutama kuukausi Alppua vanhemman lapsen äitinä tää teksti herättää mussa lähinnä ajatuksen "odotas kun uhme iskee päälle". Viimeisin oman lapsen ihastelukausi tyssäsi mulla siihen viikonloppuun, jonka aikana taaperosta tuli uhmis.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nooo, uhman odottelemaan sijaan keskityn nyt mieluummin näihin suloisiin hetkiin. :)

Tsemppiä ja voimia uhmakauteen! 

Vierailija (Ei varmistettu)

Jaa, meillä Alpun ikätoveri on uhmannut menemään jo pari kuukautta, jopa unissaan hokee EIH!
Ihan samanlainen hurmaantumisen kausi on täälläkin meneillään uhmasta huolimatta. Persoona, mielikuvitus, huumori, leikkien maailma jne, olen myyty &lt;3

Toisaalta kuulun siihen jengiin, joka on lapsen syntymästä asti odotellut, koska se ”OOTAPA VAAN!” relaisoituu, edellen odottavalla kannalla :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Apus, nyt täällä itketään liikutusta ja kaipuuta!!Miten valtava nostalgian aalto vyöryy ylitse, ja avovaimonsa kanssa onnellista opiskelijaelämää elävää ainokaispoikaani tuli aivan jättimäinen ikävä, pienen suloisen poikasi takaraivo on niin tutun näköinen. Kunpa saisi vielä rutistaa unelle tuoksuvaa, aina nauravaa pikkumiestä
Voin vakuuttaa että ne ylpeyden ja onnen tunteet - jos mahdollista! - tuosta vielä moninkertaistuvat. Toki vastakkaisia tunteitakin vuosien varrelle mahtuu, mutta se sykähdys kun muutaman sadan km:n päässä asuvaa lasta näkee
Vaikka kliseen oli useasti kuullut, sen tajuaminen miten tulet aina rakastamaan lastasi enemmän kuin hän sinua, aiheutti nieleskelyä. Toisin en milloinkaan asian haluaisi olevan mutta silti
Onneksi on koira, ikuinen vauva!!

piia_ (Ei varmistettu)

Tämä kommentti sai silmät tulvimaan: "Kunpa saisi vielä rutistaa unelle tuoksuva, aina nauravaa pikkumiestä."
Meillä on nyt just tuommonen, aina naurava pikkumies, joka on juuri alkanut heitellä suustaan sanoja ja jonka huumori paranee ja monipuolistuu päivä päivältä. Haaveilin aina taaperosta, vaikka vauvatkin ovat superihania, ja nyt mulla on semmoinen ikiomana. Huokailen joka päivä ääneen, että miten meillä voi olla tuommonen ihana. Samalla sydäntä särkee, miten nopeasti aika menee. Pitää vain muistaa ahmia näitä hetkiä sydän täyteen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ahmi niin paljon kuin pystyt, joka sekunti !&lt;3
Kirjoitin tuon edellisen kommentin, ja olimme mieheni kanssa alle kaksikymppisiä poikamme syntyessä. Emme ollenkaan tajunneet ajan kulumista, nuorenahan sitä tuntuu olevan loputtomiin, ja toivoimme typerinä vain koko ajan että lapsi olisi jo isompi. :'( Miten monta kertaa olemme jälkikäteen kypsymättömyyttämme katuneet, sitä ettemme tajunneet hetkien ainutlaatuisuutta siinä mittakaavassa kuin jos olisimme tulleet vanhemmiksi myöhemmin.
Nyt nelikymppisinä odotamme nöyrästi josko jonain kauniina päivänä meille suodaan samannäköinen vaalea suloinen pikkupoika(tai tyttö:)) lapsenlapseksi..jonka voimme hemmotella kuuhun ja takaisin!! Itsestäänselvyyshän se ei missään nimessä ole emmekä näitä mietteitä pojalle kerro ettei koe paineiksi, mutta olisihan se niin balsamia syyllisille sydämille jotka kokevat olleensa aivan liian lapsia vanhemmiksi ymmärtääkseen kuinka ihana ja järisyttävä se oma taapero olikaan. :') Siksikin tämä blogi on ihanuudessaan katkeransuloinen kun näkee miten mahtavia vanhempia poikani sukupolvi on, lapset otetaan mukaan eikä ajatella heidän rajoittavan elåmää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa kun kirjoitit tämän kommentin. On nimittäin ihan totta, että välillä saan itseni kiinni toivomasta, että "voi kun se olisi vähän isompi ja jaksaisi kuunnella mielenkiintoisempaa kirjaa" tai "että kun se olisi vähän isompi ja osaisi pukea itse housut jalkaan". Mutta nyt keskityn taas nauttimaan juuri tähän ikään, näihin pusuihin ja halauksiin. Kiitos! <3

Uni ei tule <3 <3 <3 On nää pikkuiset niin parhaita, kaikesta kreiseilystä huolimatta. Kiitos vertaistuesta!

Nettanen

Aivan ihania nämä tämän postauksen kuvat! <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.