Ilmoitusvelvollisuus hiertää suhdetta

Juliaihminen

Kuten olen kertonut, mä ja Tiki oltiin seurusteltu seitsemisen vuotta ennen Alpun syntymää. Meidän dynamiikka on aina ollut sellainen, että molemmat ovat menneet ja tulleet juuri niin kuin on tehnyt mieli. Meillä on monia yhteisiä ystäviä, mutta myös omia kavereita. Lisäksi molemmat tykkäävät tehdä paljon töitä ja nauttivat yksinolosta ja omasta puuhailusta.

Niinä vuosina, jolloin Tiki oli töissä Kauppalehdessä, se saattoi olla joka viikko jollain työmatkalla päiviä niin, että sain olla kotona rauhassa. Oli kivaa alkaa ikävöidä miekkosta ja odotella, koska se tulee kotiin viettämään Komisario Palmu -elokuvailtaa.

Me ei koskaan kyselty toisiltamme lupalappuja siihen, voiko lähteä kavereiden kanssa mökkireissulle tai bisselle töiden jälkeen. Ne olivat ilmoitusluotoisia asioita: "Annan kanssa kaljalle. Pus!" "Ok, nähdään illalla, pus pus!"

Nyt on kuulkaas toisin! Vaikka tiesin ennen lapsen hankkimista, että se on aikaavievä operaatio, niin ehkä juuri tämä ilmoitusvelvollisuus omista menoisa on yksi kaikkein ärsyttävimpiä piirteitä vanhemmuudessa. Pitää aina kertoa, missä on ja koska tulee kotiin. On pakko olla valmis vastaamaan puhelimeen koska tahansa. Välillä ihan vain se fyysinen teko, että joutuu pakkasessa sormet kohmeessa kirjoittamaan viestiä toiselle olinpaikastaan, saa mut superturhautuneeksi. 

Spontaaniudelle on tosi vähän varaa. Lupalaput vain viuhuvat, pian Tiki alkaa luultavasti kutsua mua hallitukseksi, herra mun vereni. Nykyään käytäntö sanelee sen, että kaikki pitää suunnitella etukäteen. Kuka vie ja kuka hakee Alpun, kuka tekee ruuan ja kuka on lapsosen kanssa illan.

Mulla on joskus jopa sellainen olo kuin asuisin taas vanhempieni luona: Silloin piti aina visusti kertoa, missä on ja mitä tekee. Ilmoittaa, koska tulee kotiin ja sitten pitää lupauksensa. Kun muutti omaan kotiin, vapaus oli huumaava. Usein mä oikein herkuttelin ajatuksella, että on hetkiä, jolloin kukaan ei tiedä missä olen. (Toki välillä myös mietin, milloin joku tulisi poimimaan mun muumioituneen tomumajani, jos kupsahtaisin yllättäen yksiööni.)

Milloin mä saan sen vapauden takaisin? Ööö 18 vuoden päästä?

Ollaan tietysti puhuttu tästä Tikin kanssa usein ja ollaan täysin samalla puolella tässä. Molemmat tajuaa toista tosi hyvin: yksinoloaikaa olisi saatava, spontaaniudelle pitäisi olla tilaa. Ollaan jopa kehitetty muutamia ohjenuoria näihin menoihin liittyen. (Nämä ovat kirjoittamattomia sääntöjä, mutta kappas vain Tiki, nyt minä kirjoitin ne ylös!)

1. Yritetään katsoa sunnuntai-iltana seuraavan viikon viemiset ja tuomiset. Sitten kun ne on sovittu, niistä voidaan kyllä joustaa, mutta näin omassa päässä ei synny kummallisia oletuksia. "Mä olin ajatellut, että sä hakisit huomenna." Nyt ollaan myös lanseeraamassa Perhe Thukkasen jaettua Google-kalenteria, mutta mä aina unohdan laittaa menoni sinne, koska olen niin paperiorientoitunut!

2. Kun toinen lähtee ilkamoimaan viikonloppuiltana jonnekin, hänelle ei lähetellä kitkeriä viestejä siitä, että lapsonen vain riekkuu ja "nyt se meni yövaatteet päällä täynnä vettä olevaan kylpyammeeseen". Pienistä aggressiivisista viesteistä ei ole kellekään osapuolelle hyötyä, koska ei se humpuuttelemassa oleva osapuoli kuitenkaan voi auttaa.

Okei, tässä viestien lähettämättömyydessä mulla on vielä treenaamista. Oikeastaan nämä viestit kannattaisi ehkä lähettää jollekin kaverille? Koska kaveri luultavasti vastaisi toivotulla tavalla, eli empatialla ja huumorilla: "Oi voi, onpa tylsää, mutta laita kuva!" Eikä syyllistymällä: "Mä olen ansainnut kivan iltani, älä vie tätä multa!!!!111")

3. Ymmärretään, jos toisella venyy. Pelkän periaatteen vuoksi ei ikinä kannata suuttua. Ja jos toinen ei heti vastaa puhelimeen tai ilmoita olemassaolostaan, niin sitäkin yritetään ymmärtää. Ei se luultavasti tee sitä sen takia, että se on viheliäinen mulkvisti.

4. Ja kun toinen joustaa, niin sitten kiitetään ja laitetaan vähän sydän-emojiita ja pus pus:ia. Pelkkä yksinkertainen kiitos nollaa hirveän monta tilannetta. Voin raivostua nollasta sataan, mutta kiitoksen jälkeen palaudun välittömästi sadasta nollaan ja siivoan vielä keittiön kaupan päälle. Kiitos on taikaa! 

5. Vaikka omasta ajasta on kroonista pulaa, niin yritetään silti viettää myös  kolmestaan aikaa. Tämä on arvokasta jo pelkästään siksi, että pääsee näkemään Alpun riemun siitä, että se saa meidän molempien jakamattoman huomion. Se kihertää kuin pieni possu, kun yllättävä pusuhyökkäys osuu siihen kahdesta suunnasta yhtä aikaa.

Kyllä spontaaneita juttuja voi tehdä lapsenkin kanssa (tosin ne eivät sitten ole mitään ex tempore bisselle menemisiä, muuten tulisi sossu paikalle!).

Just maanantaina Tiki laittoi mulle yllättäen viestiä: "Haen sut toimistolta kolmelta, mennään yhdessä Alpun kanssa uimaan." Mäkelänrinne oli mahtavan väljä noin aikaisin. Alppu sai ihan rauhassa kiivetä likukumäkeä ylöspäin, kun lastenaltaassa ei ollut meidän lisäksi ketään muita.

Mutta kyllä meillä on vielä paljon opeteltavaa näissä hommissa. Ja juuri mun isosisko sanoi puhelimessa, että alle 2-vuotias lapsi on ehkä pahin. Sen kanssa elämä on niin jäätävää sekoilua, mutta sitten kun lapsoseen saa puheyhteyden, hommat helpottuu. Tämä tarkoittaa sitä, että kokonainen viikonloppu kahdestaan lapsen kanssa voi olla alusta loppuun kiva eikä niin, että välillä lapso saa amok-riehumiskohtauksen ja piirtää lattian täyteen ITE-taidetta ja imeskelee tulitikkuja. 

 

Onko teillä tilaa spontaanille ilottelulle yksin, parina tai lapso(ste)n kanssa?
(Oli lapsia tai ei!)

 

Lue myös:

Parisuhteeni ei kaipaa juuri nyt yhtäkään keskustelua

Kummallisimmat riidat Tikin kanssa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Kommentit

Neiti Nimetön (Ei varmistettu) http://neitinimeton.wordpress.com

Aikas hyviä sääntöjä. Meilläkin on tehty perheessä aivan hiljattain sääntöjä, jotka on jopa kirjoitettu mustalla valkoiselle. 4- ja 5-vuotiailla lapsillakin oli sääntöjä tehdessä sananvaltaa.

Noista lähettämättömistä viesteistä: Meillä on äitien yhteinen avautumisryhmä WhatsAppissa, jossa voi jakaa kaikki naperon ja äidin sekoilut ja puhista ulos kiukun, kun TAAAS hävisi kivi-paperi-sakset ja joutui kieltäytymään jostakin kivasta, koska puolisollakin jotain kivaa ja koska lapset. Ja uskomatonta mutta totta, sain juuri aivan vahingossa kuulla, että mieheni kaveriporukalla on samanlainen iskä-ryhmä, jonne ne kiukuttelevat, kun muijat on reissussa ja ipanat oksennustaudissa. (Saa niissä ryhmissä toki onnistumisiakin jakaa. ;) Suosittelen - aina löytyy vertaistukea.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooo, tuo ryhmä kuulostaa niin hyvältä idealta!

Itse asiassa näistä hommista on musta kaikkein kivoin valittaa muille äideille, koska silloin ei tarvitse sanoa kaikkia mahdollisia disclaimereita (joo rakastan lastani ja aviomiestäni, ja meillä on ihana perheonni ja blaablaablaaaaaaaa) vaan voi vaan suoraan tykittää, että "MITÄ HITTOA SE UKKELI LÄHTI TÄNÄÄN SALILLE JA UIMAAN. SE ON JOMPIKUMPI!!!" 

saarah
visual diary

Aihe ei kosketa mua millään tavalla mut kirjotat niin hyvin että voisin lukea vaikka lattialistojen kiillottamisesta ihan mielenkiinnolla, jos se ois sun kynästä. Tai näppiksestä siis :) Tai siis emmää tiedä kinka paperiorientoitunut oot :D

Juliaihminen
Juliaihminen

<3 <3 <3 Ihana Ässä!

Valopäiväkirja

Auts, tunnistan kyllä tässä hetkessä itsessäni pahimman luokan kontrollifriikin. Mies säntäilee säännöllisen epäsäännöllisesti pokemon-raideille ja tosi usein annan kyllä (napinan saattelemana) mennä, mutta muuten olen kyllä ihan hirveä nipo soittamaan "missä nää oot?!"-puheluita ym. Ehkä siihen vaikuttaa se, etten juuri nyt osaa itse mennä samalla lailla. Ja tiedostan kyllä, että spontaanius antaisi itselle niin paljon, vaikkei meno kovin kummoinen olisikaan.

Osittain tähän mun-sun-meidän-lasten-aika-kyttäykseen varmasti vaikuttaa juurikin tuo, että kuopus on vasta vähän alle kaksvee. Päivät on just sitä, että jos keskittyminen herpaantuu, tyyppi käy syömässä roskiksesta tai rikkalapiosta, pyyhkii patalappuun hammastahnaa ja yrittää pestä sen vessanpöntössä. Kun puolison sit viimein pitäis tulla kotiin, on jo niin lopussa, ettei joustoa millekään spontaaneille tempauksille löydy yhtään. Lohduttaa kuitenkin se, että kaksvuotissynttärien jälkeen ihan oikeesti helpottaa! Neljävee esikoinen on jo ihan käsittämätön iisiä seuraa, joten sitä odotellessa, kun niitä iisejä on kaks! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

En oikein ymmärrä miksi tuosta pitää tehdä liian iso ongelma, varsinkin jos molemmat on jo samoilla linjoilla. Eikö välillä voi vaan sopia, että toinen on omissa menoissaan ja tulee kotiin sitten kun tulee ja toinen hoitaa lapsen eikä asioista tarvitse raportoida puolin ja toisin. Järjestelykysymyshän se loppujen lopuksi on ja kompromisseja ja joo tiedän, ettei se aina onnistu, mutta joskus varmasti onnistuu.

Juliaihminen
Juliaihminen

En itsekään oikein ymmärrä, miksi olemme tehneet siitä niin ison ongelman. On rationaalisia tapoja toimia ja irrationaalisia, ja joskus ihmiset valitsevat irrationaalisen tavan, eikä siihen auta vaikka joku rationaalinen tyyppi kysyisi, että miksi olette urpoja.

Ja saanen huomauttaa, että järjestetty spontaanius on oxymoron. ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Jaettu googlen kalenteri on meidän perheelle ihan ehdoton. Sinne merkataan ihan kaikki menot (työpalaverit, vapaa-ajan riennot, potentiaaliset kivat tapahtumat ja joka ikinen päiväkodin muistamista vaativa juttu) heti kun ovat tiedossa. Tärkeintä on että siellä on tosiaan ihan kaikki menot ja tokaksi että ne merkitään heti ettei unohdu. Tää vähentää säätämisen määrää, kun voi sopia palaverit, vasut, neuvolat jne niin että tietää onko toinen vapaana tai ei. Näkee onko jommalla kummalla aamu/iltapalavereja jotka vaativat säätöä (normirutiini on että minä vien ja mies hakee, mutta tarpeen mukaan vaihdellaan).

Menot on lähinnä ilmoitusasioita, mutta jotenkin sillä on väliä, että miten ilmoitusluontoisen asian sanoo. Siis paljon kivempi on musta se että "mulla olisi tällainen juttu, onks ok?" (tähän siis vastaus on lähes aina että joo, sopii kyllä) kuin ilmoitusluontoinen "meen tänään tällaiseen". Siis oikeasti ero on hyvin hienon hieno, siis tosi harvoin kumpikaan meistä sanoo ei toisen menoille, mutta tuossa ekassa tavassa (jota meillä käytetään) on silti mahis sanoa toiselle, että voisitko jättää väliin.

Niin joo ja varma tapa saada aikaan riita mun ja miehen välille on se, että jos mies on myöhään ulkona kavereidensa kanssa ja herään siihen että tyyppi ei ole vielä aamuyöstä kotona, sit koitan soittaa että missä menee, niin tyyppi ei vastaa. Tälle on ihan luonnollinen selitys, siis että kapakoissa nyt kännykän soitto ei kuulu helposti (köh, ehkä joskus itsellekin käynyt niin että keskustelut kavereiden kanssa on niin mielenkiintoiset että menee turhan myöhään ja en huomaa miehen viestejä). Mulla vaan alkaa päässä laukkaa kauhukuvia että tyyppi on ollut jossain onnettomuudessa ja ihan mielenrauhani takia (ja että saan jatkettua unia) tarviin saada tyypin luurin päähän (ja saattaahan olla että jos on kovin myöhä, niin kysyn että oiskohan aika harkita illan lopettamista). Mutta harvemmin näitäkään tapahtuu, kun keski-ikäistynyt mies kavereineen ei ole enää nuoruuden voimissaan valvomisen suhteen :)

paulahelena
ALUAP

Meillä on 7-kuinen ja 4-vuotias, joten mun menot tarkottaa yleensä vielä mua ja vauvaa (mutta toisaalta päväsaikaan onkin sitten mahikset rajattomalle spontaaniudelle sen kombon puitteissa). Ollaan lanseerattu sunnuntainen perheistunto, jossa käydään läpi tulevan viikon suunnitellut ohjelmat. Jos tulee jotain muuta matkan varrella, niin niistä ilmotellaan sitä mukaa. Ainoo, mikä vaatii enempi neuvottelua on se, jos mä haluun jonnekin ilman vauvaa. Onneks mahollisia kaitsijoita näihin tilanteisiin on myös mun lähellä asuvat vanhemmat! Joskus ennen vauvista mies ehdotti mulle välillä semmosia omia vapaapäiviä, että menin vaikka helsinkiin koko päiväks ja pörräsin sieluni kyllyydestä. Spontaaneimmmat jutut tehään varmaan koko perheen kera tai joskus heittäydyn ihan villiks ja lähen lasten kaa kolmistaan vaikka selloon.

Me ollaan miehen kanssa tykätty yhdessä tehdä kaikenlaista spontaania ennen lasta. Niin, että 5 min varoitusajalla on voinut lähteä minne vaan. Ei onnistu lapsen kanssa edes 50 minuutin varoitusajalla. Jos jostain oon katkera, niin juuri sellaisen spontaniuden menettämisestä. Eikä sen tilalle oo vieläkään keksitty mitään vaihtoehtoa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ja talvi vasta syökin spontaaniutta. Tänään kun tossa yritin tunkea lapsen peukaloa noin 7 minuuttia eteisessä hanskaan, niin siinä ei kovin spontaanisti lähdetty puistoon riekkumaan. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Peukut helpottaa, mä olen kirjoittanut omaan päiväkirjaani tärkeän huomion (ja riemunkiljahdukset) että 2,5-vuotiaa kanssa peukut menee rukkasiin kuin itsestään :D (ja mun kaverilta saama toimiva vinkki oli, että rukkasten peukut menee helpommin paikalleen jos alla on lapanen, näillä keleillä toimii hyvin kombinaatio ohuet villalapaset+vk-rukkaset). Mutta anyway, se helpottaa, vielä tulee päivä kun kamalat peukut on haalea muisto!

Niin ja spontaanius, se toimii hyvin ainakin 5v. kanssa. Siinä ei kauan nokka tuhise kun kysyy lapselta, että lähdetäänkö (vaikkapa) lintsin valokarnevaaleille. Riittää kun kasaa tarvittavat vaatteet eteisen lattialle ja viiden minsan päästä lapsi on valmis matkaan (jonain toisena päivänä ovesta ulos lähtö vie sitten tunnin, tää on tätä). Mutta spontaanius kummasti palaa siinä vaiheessa kun nakero ei vaadi eritysvarustelua (ts. ei vaippoja, ei rattaita, ei varavaatteita ruoka/muiden vahinkojen takia, ei syöttötuolia, ei erityisruokia). Joku 3-vuotias on jo aikasta helppoa seuraa spontaaneihin juttuihin :) (ja trust me, kaikki kiva kannattaa esim. 5v.:lle esittää "spontaanisti", se marinan määrä "joko, joko" jos joku kiva juttu on tiedossa etukäteen...nimimerkillä kuinka monta yötä jouluun on :D).

Siis todellakin!! Kaikesta muusta on kyllä varoiteltu (synnytys, imetys, uhma), mutta ei niistä peukaloista. Niistä pitäis puhua enemmän. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Haha, muistan yläasteikäisenä kaverin äidin, joka oli perhepäivähoitaja, säyseän luonteensa vastaisesti jupisseen kovaäänisesti: "Mä en jaksa niitä peukaloita, aina ne peukalot!!"

JiiÄsHee (Ei varmistettu)

Hei, hyvä teksti, taas. Sen verran käyn yhden naisen taistelua: ei se sossu tule paikalle, jos lapsi on mukana bissellä, vaikka terassilla tms. Ymmärrän, että on sanonta, mutta haluaisin purkaa noita sosiaalityöhön ja lastensuojeluun liittyviä uskomuksia. Sosiaalityöntekijä tulee paikalle, jos vanhemmat on päissään tai päivittäin lapsosen kanssa baarissa riekkumassa. Se, että menee vaikka Stadin panimoon ja ottaa yhdet, ei kyllä lastensuojelijaa kiinnosta. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, tuo oli ehkä vähän mauton letkautus. Lupaan parantaa tapani! Lastensuojelu ja sosiaalityöntekijät on <3 <3 <3 !!!

Kuunari (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoittamaton sääntö on ollu meillä, että kummatkin spontaanisti ja epäspontaanisti lähtee usein lapsen kanssa itse jonnekin humputtelemaan (vaikka kylään) tarjoten samalla toiselle mahdollisuuden syyllisyysvapaaseen vapaaseen. Ja muutenkin tekee toisen hyväksi asioita ja näkee vaivaa. Semmoinen käytös nimittäin tuottaa halua itsekin tehdä samoin ja lisää molempien onnellisuutta (ja vapaa-aikaa). Ja AINA lähtökohtaisesti suhtautuu toisen menoihin positiivisesti ja kannustavasti (”No tietenkin meet, kuulostaapa kivalta! Hyvin me pärjätään.”). Mutta sanottakoon, että tää toimii vaan tasapainoisessa suhteessa, jossa toisella ei ole taipumusta sluibailuun, vaan molemmat toimii samoin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meiltäkin iso suositus tälle säännölle!

Käyn usein lasten kanssa kavereiden luona kylässä, lapset viihtyy kun on tuoreita leluja ja minä viihdyn kun on seuraa. Mies viihtyy kotona yksinäisyydessä. Kun kutsun kavereita meille kylään, mies saa hyvällä omallatunnolla lähteä kaupungille pyörimään/treeneihin/mitä ikinä. Ja toki homma on vastavuoroista. Mies tykkää lähteä lasten kanssa spontaanisti kaupungille "seikkailemaan" tai sukulaistensa luo kylään.

Näitä kyläilyjä tehdään tosiaan ihan lyhyillä varoitusajoilla, tyyliin suoraan päiväkodista, kun jo kerran ollaan puettu. Tällainen pyytämättä ja yllättäen annettu oma aika on ehkä paras lahja ikinä, puolin ja toisin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuo viimeinen kappale!!! Haluan uskoa että noin se menee. Vielä pari kuukautta tätä sekoilua. JAKSAA JAKSAA! Tänäänkin valitsin nauraa lapsen tekosille tosi monta kertaa itkun sijaan.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Haa, mä sain tästä nyt paljon piristystä, koska tää on jälleen sarjaa "ongelmia joita totaaliyksinhuoltajalla ei ole", siis se sopiminen (mun täytyy tehdä näistä oma postaus!).

Meillä on kyllä lapsen kanssa kahdestaan aika paljonkin spontaaniutta, voidaan vaihtaa suunnitelmia lennosta, nähdä kavereita yllättäen jne. Se on ihan parasta kun joku laittaa viestin että mitäs teette ja alle tunnin päästä ollaan jo hengailemassa jonkun muun olkkarissa tai kaupungilla. Siinä piristyy ja vaikka lapsella olisi huono päivä niinyleensä se vaihtelu auttaa siihenkin.

Joo, kieltäydyn nyt miettimästä sitä kuinka harvoin pääsen yksin mihinkään, koska mitäpä sen miettiminen auttaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Se on kyllä tuhannen tosi, että tätä ongelmaa sulla ei ole. Sitten ei tarvitse myöskään odottaa ja laskeskella toisen varaan, ja säästyy paljon energiaa, kun vain menee ja tekee.

Sun meininki vaikuttaa muuten tosi hyvältä, spontaanit lähdöt tekevät äikkäristä vain parhaan!

Kommentoi