Jokapäiväinen julmuus

Juliaihminen

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten vanhempien jatkuva kireys, huonotuulisuus ja ilkeily voi tuhota lapsen psyykeen. 

Sain juuri päätökseen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen osan. (Jos ette ole vielä lukeneet Knasua, niin härregyyd, lukekaa. Se muuttaa suurin piirtein tavan ajatella ja hahmottaa omaa elämää. Siinä on niin rehellistä ja peittelemätöntä kuvailua ihmisenä olemisesta, että toista vastaavaa ei löydy.)

Kolmososassa Knausgård kertoo lapsuudestaan. Kotona olemista leimaa valtava ja koko ajan päällä oleva pelko omaa isää kohtaan. Pahinta on arvaamattomuus. Voi mennä viikkoja niin, että kaikki on hyvin, mutta sitten jostain tulee isän myrskyisä raivokohtaus. Isä lyö, tönii ja repii, mutta pahinta ei ole niinkään fyysinen väkivalta vaan nöyryyttäminen ja lapsen tahdon täydellinen nujertaminen. 

Yhdessä kohtauksessa 7-vuotias Karl Ove esimerkiksi ei uskalla sanoa, että murojen maito on happamoitunut ja syö kiukulla murot, koska pelkää niin paljon isänsä reaktiota. Toisessa kohtauksessa isä pakottaa pojan syömään omenoita niin pitkään kunnes tätä oksettaa, jotta lapsi oppisi, että omenia saa ottaa vain yhden päivässä. Isä itkettää piikikkäin huomautuksin Karl Ovea päivittäin, ja poika häpeää yhä uudestaan itkuaan – ja alkaa vihata isäänsä.

Pahinta lukijan kannalta on se, että isän julmuudesta saa hyvin kiinni. Se ei ole sellaista mielivaltaista pahuutta kuten vaikka Fannyn ja Alexanderin sadistinen isäpuoli harrastaa. Se on ennemminkin sellaista arkista kiukkua ja turhautumista omaan elämään. Lapsi-Knausgård tekee välillä ärsyttäviä asioita, koska lapset nyt ovat välillä vähän typeriä. Vaikuttaa siltä, ettei isä ei edes tajua, miten hänen raivokohtaukset aiheuttavat lapsille jatkuvaa varuilla oloa ja pelkoa. Luultavasti isä pitää itseään ihan tavallisena miekkosena, joka nyt on välillä vähän kireä ja ärtynyt. 

 

Ja koska tuo kuvaus on niin arkista, mä olen tietenkin projisoinut tätä omaan elämääni. Mulla on esimerkiksi tapana alkaa mussuttaa Tikille siisteydestä, kun tulen kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Puran väsymyksen ja harmini johonkin konkreettiseen asiaan, joka ei oikeastaan ole mun ärsyyntymisen syy. (Toki kahvinmurut lavuaarissa välillä ihan oikeastikin ärsyttävät.) Mä en ole pitänyt tällaista huomauttelua niin vakavana, mutta oikeastaan se kyllä määrittelee tosi paljon sitä, millainen ilmapiiri kotona on. Kahden tasavertaisen aikuisen välillä tämä ei olekaan niin vakavaa, vaikka kurjaa totta kai.

Mutta vanhemman ja lapsen dynamiikka on erilaista. Vanhempi on jumala, auktoriteetti, joka voi määritellä kodin ilmapiirin sanoillaan tai vaikka pelkillä huokauksilla. Mun kauhukuvissani Alppu pelkää mun kotiin saapumista, koska sieltä se äiti tulee taas raivoamaan pöydälle jääneestä maitopurkista

En tietenkään näe itseäni minään mielivaltaisena raivokohtausten saajana tai usko, että kohtelisin epäreilusti tai nälvisin ironisesti lastani, kuten Knasun isä. Mutta tämä on kuitenkin asia, mihin pitää kiinnittää huomiota ja mikä pitää muistaa. Äiti on hyvin keskeinen hahmo kotona, ja siksi se määrittää tosi paljon sitä, millainen kodin tunnelma on.

 

Knausgård kuvaa omaa isyyttään siten, että hänen suurin toiveensa on, etteivät lapset pelkää häntä. "Kun saavun huoneeseen, lapset eivät säpsähdä tai nosta olkapäitään korviinsa. He suhtautuvat minuun välinpitämättömästi, ja se on tarkoituskin."

Nyt äitiyslomalla oon ollut muutamia väsymyspiikkejä lukuun ottamatta melko hyväntuulinen, koska mihinkään ei ole kiireä eikä mua erityisemmin stressaa mikään. Mutta sitten kun palaan duuniin, nämä pohdinnot pitää muistaa. Mun suuri toiveeni on, että olisin sellainen äiti, että mun lapsi ilahtuisi aina, kun saavun kotiin.

 

Lue muita pohdintoja vanhemmuudesta:

Kun vauvan kanssa on tylsää

Irrationaaliset pelot lapsen puolesta

Vauvavuotena ei erota

 

 

Share

Kommentit

Äbä (Ei varmistettu)

Niin totta. Olen koko ikäni pelännyt isääni, pelkään edelleen, vaikka toisella tavalla.

Kunpa lapset eivtä koskaan olisi joutuneet pelkäämään minua. Silti niin käy. Tulin kotiin töistä ja sain taas kerran raivarin jostakin koko päivän pöydällä seisseestä voirasiasta tai ympäri keittiötä levinneistä leivänmuruista, kun pikkuinen tyttäreni tuli varovasti yläkerran portaita alaspäin ja ojensi edessään kädellä karkkia kuin villipedolle: "Äiti, haluatko karkin?" Siihen suli kiukku ja tilalle tuli elinikäinen häpeä omasta käytöksestä.

Stressi, väsymys, turhautuminen, aikuisten asiat. Miten niiden yläpuolelle pääsisi, huumoriin ja välinpitämättömyyteen? Se ei ole helppoa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hehee, klassinen karkilla lahjominen! Et taida olla niin pelottava :D

Ja nyt kun on oma lapsi, niin tajuan, että ei noiden stressien ja väsymysten yläpuolelle vaan aina pääse, vaikka kuinka yrittäisi olla täydellinen.

akl (Ei varmistettu)

Mulla on erityislapsi ts. lapsi jolla on vamma, jonka syntyyn hän tai minä emme ole millään tapaa voineet vaikuttaa. Sen seurauksena elämämme on näkökulmasta riippuen arvaamatonta tai yllätyksellistä. On päiviä, kun räjähdän yhdestä eteisen käytävällä lojuvasta sukasta ja on päiviä, kun se samainen sukkapuoli on pienin ongelmistani. Lapsen sairaus kuormittaa ihan älyttömästi, olen vuoroin kiitollinen ettei se ole pahempi, vuoroin vihainen, katkera, pelokas ja surullinen. Kamalinta on, että huomaan lapsen vilkaisevan minuun aina arvioiden. Se pieni ressukka joutuu skannaamaan millä mielellä olen! Tää vanhemmuus on vaikein laji, minkä pariin olen ikinä ajautunut.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi voi, rankan kuuloinen tilanne. Ihan älyttömän ymmärrettävää, että väsyneenä kiukustuu. Se on niin inhimillistä, itsekin oon huomannut, että vaikka kuinka tekisi pyhiä päätöksiä, niin tiukan paikan tullen sille ei vaan voi mitään. Saatoin ehkä tossa tekstissä kuulostaa vähän hurskastelevalta, niin kuin itse olisin joku missis seesteinen aina - en siis todellakaan ole.

Vanhemmuus on todella vaikea laji. Paljon halauksia ja tsemppiä, oot ihan huippu vanhempi ja selvästi mietit lapsosi parasta! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Todella hyvä kirjoitus ja pisti miettimään. Entä, jos onkin väsyneenä ja nälkäisenä kiukkuinen? Jos huonosti nukutun yön jälkeen ei heti jaksakaan olla parhaalla juttutuulella? Tai jos joku muu asia harmittaa (tai suoranaisesti vituttaa)? Onko kuitenkin ihan sallittavaa, että vanhemmallakin on negatiivisia tunteita ja niitä jopa näyttää ulos päin? Ja, miten tämän voisi tehdä niin, että lapsi voisi kokea, että sellainenkin on "vain elämää" eikä sinällään vaarallista ja pelottavaa??
Oma vauvani on vielä pieni, mutta hänen mummolassaan (minun anoppilassani) ei ole tapana näyttää mitään negatiivisia tunteita ja siellä kehutaan paljon ja joka käänteessä, mielestäni niin paljon,että se ei enää tunnu aidolta tai tarpeellisesta. Minusta sellainenkin ilmapiiri on tavallaan ankea eikä ehkä hyvä kasvualusta, vaikka toki aito pelon ilmapiiri on varmasti pahempi. Olen miettinyt, mitenköhän lapsi sellaisenkin osaa ottaa.
Vaikeita asioita. Kirjoitat niin hienosti, palaan blogiisi joka päivä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just niin kuin kirjoitit: jos ikävät tunteet haudataan, jää lapsilta pois malli käsitellä kurjia juttuja. (Okei, kuulostan nyt joltain parhaimmaltakin keittiöpsykologilta!) Mutta mäkin kelaan sen kyllä noin, että kunhan yrittää kohdella lasta reilusti, niin jotkut kiukunpuuskat ei mitään traumoja aiheuta.

Ja kiitos kivoista sanoistasi! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Juuri tänään ajattelin tätä. Lapseni muutti mieltään asiasta, johon oli ensin negatiivisesti suhtautunut. Mielenmuutos johtui minun huokauksestani! Ihan kamalaa, en koskaan olisi halunnut, että lapsen pitää syynätä äidin mielialoja tai yrittää mukautua niihin. Onneksi uskon siihen, että ihminen voi oppia uutta ja muuttua, vielä aikuisenakin.

Radamsa

Minusta negatiivisten tunteiden myöntäminen on tervettä, mutta niiden kanssaihmisille aiheuttamaa ahdinkoa voi koittaa hillitä sanoittamalla ne (siis, "nyt olen nälkäkiukkuinen ja siksi ärtyisä kuin ampiainen ja kärpäsestä tulee herkästi härkänen"). Samalla oppii lapsi tunteidensa sanoittamista ja itsekin ehkä hallitsemaan käytöstään tunnemyrskyissä. Aina ei tietysti onnistu tällainen rakentava toimintamalli, silloin ei oikein muuta voi kuin paikkailla anteeksipyynnöillä ja jälkikäteen selittämällä. Mutta siis oleellista on, että avaa muillekin sen kiukun syitä, ettei jäisi vääristyneitä käsityksiä syyllisyydestä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hyvin sanottu! Joo, eihän omia kiukkuja voi mitenkään täysin poistaa elämästä, eikä se varmasti ole järkevää lapsenkaan kannalta. Tuo asioiden puhuminen ääneen on varmasti just vastaus tuohon, kun esim juuri Knasun isän kohdalla suurin ongelma oli se mielivalta ja arvaamattomuus; isä suuttui niin raivokkaasti mitättömistä asioista ja siksi sitä joutui pelkäämään koko ajan.

Pax
Liikehdintää

Vähän ohi aiheen, mutta missä asennossa mielestäsi onnistuu parhaiten imetys kirjaa lukien? Myös kestovaippailupostaus kiinnostaa edelleen! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

No nyt kun kysyit, niin oon löytänyt "täydellisen lukuimetysasennon", piti oikein pyytää Tikiä ottamaan kuva siitä, koska selittäminen on hankalaa. Siihen tarvitaan sänky ja kolme tyynyä: yksi oman selän taa, toinen vauvan selän taa (ja kirjan alle) ja yksi pään alle. 

Tähän vauva aina iltaisin nukahtaa (ja joskus mäkin).

Kestovaippapostaus on jo luonnoksissa! Pitää vaan vielä viimeistellä se! :)

Pax
Liikehdintää

Kiitos selkeyttävästä kuvasta! Kuvittelisi, että tuo oikea käsi väsyy pitelemään kirjaa... Pitää vissiin valita kevyempiä opuksia, ei sisällöltään vaan materiaaleiltaan. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Kato se kirja nojaa taktisesti tohon tyynyyn! :) Kovakantiset kirjat on kyllä helpompia tässä asennossa kuin pokkarit.

Pax
Liikehdintää

No niin nojaakin! Jes, siispä painavaa asiaa luvassa omiinkin imetystuokioihin. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Vauva itsessään ei ole vielä herättänyt mitään kiukun tunteita, mutta sekin päivä vielä koittaa. Isänsä kanssa sen sijaan on tullut hyvistä aikeista huolimatta riideltyä vauvan kuullenkin. Siitä jää aina kamala mieli, kerran erityisesti, kun vauva pelästyi ja alkoi itkeä. Pidän tärkeänä kuitenkin, että lapsi myös näkee, kuinka riidat sovitaan ja että elämä sitten jatkuu.
Aiemmin mainittu tunteiden sanottaminen on toisaalta hyvä, jos on haka tunnistamaan omia ja muiden tunteita. Tiedän aika paljon tyyppejä, joilla on asian kanssa merkittäviä ongelmia. Se voi olla lapselle aika hämmentävää, jos tunteita sanoitetaan väärin, nähdään vaikka lapsen toiminnassa semmoisia negatiivisia motiiveja, joita siinä ei ole. Semmoiset "sua kiukuttaa, kun on nälkä ja väsymys" on aika helppoja osua oikeaan, mutta abstraktimpien tunteiden kanssa kannattaa kyllä varmaan olla tarkkana ja pikemminkin yrittää lapselta itseltään kysellä taustoja.

Kommentoi