Kahvilaperhe lähettää terveisensä

Juliaihminen

Joulukuun sana on ollut Prismaperhe. Siihen kiteytyy syy, miksi ihmiset lykkäävät lapsen hankkimista tai skippaavat sen kokonaan. Nuorilla ihmisillä on mielikuva siitä, että kun ihminen saa lapsen, hän taianomaisesti muuttuu automarketissa suhaavaksi raivopääksi, jolla ei ole enää omaa aikaa tai identiteettiä.

Mielestäni lapsen hankkimisen "lykkääminen" on erinomainen idea. Sain itse esikoiseni vähän ennen keskiarvoikääni: 29-vuotiaana. Tällä hetkellä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet naiset saavat esikoisensa keskimäärin 32-vuotiaana. Olen tosi iloinen, etten hankkinut lasta aikaisemmin. Kuten olen kirjoittanut, on joukko asioita, joiden tekeminen on huomattavasti helpompaa ja mahdollisesti kivempaa ennen beebelin ilmaantumista taloon.

Ylipäänsä olen sitä mieltä, että jos ihmisen ei tee mieli hankkia lasta, on täysin itsestäänselvää, ettei hänen kannata hankkia lasta. Kaikenlaiset synnytystalkoohorinat tuntuvat täysin absurdeilta liikakansoitetulla maapallolla.

Prismaperheet voivat olla täydellisen onnellisia oloihinsa (terkkuja vaikka Asikaisen järjettömän hauskaan blogiin). Tykkäisin itsekin käydä Prismassa, koska siellä on halvempaa kuin Alepassa, mutta joudun tyytymään Kalastaman Liideliin, koska meillä ei ole autoa (eikä tule olemaan).

En kuitenkaan itse tunnista itseäni Prismaperheen kuvastosta, enkä oikeastaan edes tästä Suomi 100 -kuvasarjasta, jossa äidit lounastavat paahtoleivän palasen, kun vain kiireeltänsä ehtivät. 

Olin vuoden kotona vauveloni kanssa, ja kyllä mä muistaakseni aina välillä söin itse kokkaamani kalapuikkolounaan kotona, mutta aika harvoin. Oikeastaan päivät rakentuivat nimenomaan lounaan ympärille, piti vain aina päättää, kenen kanssa ja missä. Kallion, Hermannin, Arabian ja keskustan lounasravintolat tekivät mun äitiyslomasta nimenomaan loman. Nyt olen perjantaisin hoitovapaalla Alpun kanssa, ja ulkona syöty lounas on edelleen niiden päivien kohokohta. Lisäksi viimeiset kaksi vuotta olen norkoillut kahviloissa yhteensä enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana. 

Me puhuttiin juuri pienessä glöginousussa Mirjan pikkujouluissa siitä, että nämä viimeiset kaksi vuotta saattavat olla olleet elämäni parhaita. Olen löytänyt ympärilleni ihmisiä, jotka ovat koko ajan läsnä. Etenkin nämä kolme kuvassa esiintyvää naista, Marianna, Mirja ja Raisa, ovat nostaneet valtavasti elämänlaatuani. Ja se mikä meidät alun perin yhdisti, oli juurikin äitiyslomalla yhtä aikaa oleminen (joskin lapseton Marianna on ollut mukana muuten vain, mikä on ollut sekin taivaan lahja). 

Ei mene viikkoa, etteikö lähdettäisi jonain arki-iltana spontaanisti lasten kanssa Mäkelänrinteelle uimaan tai käytäisi jossain lastentapahtumassa pyörimässä. Viikonloppuisin istutaan pitkillä lounailla, käydään näyttelyissä ja pikku retkillä. Lapsi myös pakottaa mut irtaantumaan töistä ja ottamaan aikaa sille, että vietän kavereiden kanssa hyviä hetkiä. Me tehdään asioita sillä lailla lasten ehdoilla, että meillä on mukavaa, koska meillä on kivaa silloin kun lapsilla on kivaa. Mutta pointti on aika hedonistinen: nimenomaan se, että minulla itselläni on kivaa. Koska (kuten olen sanonut) vaikka kyseesä on minun lapseni lapsuus, niin kyseessä on myös minun aikuisuuteni. Enkä halua uhrata sitä kenellekään. Enkä usko, että uhriutuva äiti on yhdenkään lapsen ideaali. Enkä näe mitään syytä, miksei näitä kahta asiaa voi yhdistää siten, että sekä lapsella että vanhemmalla on rentoa ja hauskaa. 

Meni puolitoista vuotta, että palasin lapsen syntymän jälkeen sillä lailla "normaaliin" elämään, että voin nykyään ihan helposti tehdä asioita ilman Alppua. Jos vertaa vuoden takaista joulukuuta tähän, niin vuosi sitten en lähtenyt iltaisin hillumaan kaupungille, mutta nyt olen ollut käytännössä joka viikonloppu ja parina iltana myös viikolla humpuuttelemassa ja skumpuuttelemassa. Lapsella on isä, jonka kanssa lapsi viihtyy. (Myös isä pääsee hummailemaan halutessaan.)

Tämä voi nyt tuntua vanhan toistolta ja rautalangan vääntämäiseltä, mutta sanonpa silti. Elämä muuttuu, kun ihminen saa lapsen. Mutta se, miten se muuttuu, on aika paljon omissa käsissä. Ei ole mitään maailman mahtia, joka pakottaisi kaupungissa viihtyvän ihmisen lähiöön vaeltelemaan Prisman käytävillä hikikarpalot otsalla. Mutta jos Prisma ja lähiö alkavat houkuttaa (on niissä ehdottomasti puolensa, enkä todellakaan voi vannoa, ettenkö vaikka toisen lapsen saatuani yhtäkkiä löytäisi itseäni rivarista S-kortti ojossa), niin sekin on luultavasti mainettaan parempaa elämää.

Mun oma elämä on muuttunut lapsen saamisen myöä mielettömästi paremmaksi. Mä olen rauhallisempi, tyytyväisempi, tasapainoisempi ja iloisempi kuin ennen lasta. Pienet asiat eivät enää saa mua tolaltaan, en stressaa enää siisteydestä tai tulistu kaikenlaisista pikku ärsyttävyyksistä samalla tavalla. Lapsen kasvamisen seuraaminen on iskenyt mun tietoisuuteen vahvasti sen ajatuksen, että aika oikeasti kuluu, ja siksi siitä pitää nauttia mielellään koko ajan. Perus arjen pitää olla kivaa, ei riitä, että loma tai viikonloppu on tulossa.

 

Kuvassa: Mun rakas kahvilaperheeni, eli Manne, Mirja ja Raispuutto

 

Lue myös:
 
Tee nämä neljä asiaa ennen kuin hankit lapsen
 
Äitiyden 11 ristiriitaa
 
 
 
 
 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA
 
 

Kommentit

Sunine (Ei varmistettu)

Mä asun lähiössä ja nykyään kun ei todellakaan jaksa käydä kaupassa koko ajan (on meilläkin ihan kaksi s-markettia ja k-kauppa lähellä) niin käydään kerran viikossa Prismassa tai Citymarketissa ja ostetaan jääkaappi täyteen ja vaipat viikoksi. Hauskinta siinä on se, että lapsi ra-kas-taa marketteja. Sen kanssa siellä on oikeesti kiva käydä. Sillä on nykyään ihan oma nyt mennään markettiin -tanssi ostoskärryjen lastentuolissa. Mutta siis, vietin silti äitisylomani pitkälti lounaalla, kahvilla, museoissa ja haahuilemalla kaupungilla. Pääkaupunkiseudulla juna ja bussi tuo aika kätsysti keskustaan ja vauveli on hyvä totuttaa jo pienestä matkailuun. Meidän vähän päälle 1-vuotias on ihan loistava junailija ja busseilija, ja edelleen viihtyy ihmistenilmoilla hyvin, koska se on tottunut siihen. Toki nykyään enemmän on iän tuomaa häsläystä ja kaikkea, mutta silti. Kaikki eivät voi asua kaupungissa, mutta oikeasti sieltä lähiöstäkin pääsee vaikka minne! Ylipäänsä ei pidä ajatella, että elämän pitäisi olla jonkin laista vaan mieluumminkin millaisen elämän minä itse haluan itselleni. Ja siitä sitten rakentaa itselleen mukava paketti. Lähiössä tai kaupungissa, lapsella tai ilman.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin! Itse vietin lapsuuteni vielä lähiötäkin kauempaa, ihan landella, ja kyllä sen 25 kilometriä keskustaan vetäisi ihan iisisti bussilla päivittäin. Välillä kieltämättä vähän himottaa isommat neliöt ja sellainen piha, jonne 2-vuotiaan voisi vain tyrkätä ovesta ulos, mutta tällä hetkellä vielä kävelymatka päiväkotiin ja töihin vie voiton.

Huomasin myös yksi päivä, että mulla alkaa olla ihan hyvänkokoinen haba ilman salilla käymistä, kun olen roudaillut tuota 12 kilon jötkylää ylös alas neljänteen kerrokseen, kun hissiä ei ole. No, en valita, koska nämä on vain prioriteettivalintoja. :)

Ässätässä (Ei varmistettu)

Kiitos tästä. Itse olen juurikin tuo lykkääjä, koska äitiys pelottaa mua sairaasti. Kuulostaa järjettömältä, mutta en halua sellaiseksi äidiksi, joka väittää tietävänsä mitä on rakkaus vasta silloin kun saanut palleron käsiinsä tai ei anna isän hoitaa lasta koska ”ei se kuitenkaan osaa”. En ole ihminen, joka haluaa yhtäkkiä väheksyä kaikkea ensimmäiset 30 vuotta kokemaansa tai joka ei luottaisi puolisoonsa. Silti pelkään aivan hulluna, että synnytyksessä multa katkeaa aivoista joku suoni, joka aiheuttaa tämän. Kiva siis kuulla, että on niitä muitakin tapoja olla ja elellä ja ettei äitiys ole mikään tartuntatauti, johon ei voi itse vaikuttaa.

Ps. Asun lähiössä ja käyn Prismassa ilman lastakin. Sen asian kanssa olen jo sinut. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän sua!

Mä en vain oikein usko tuohon, että ihminen muuttuisi sellaiseen suuntaan, johon ei tahdo muuttua. Pikemminkin ajattelen, että kun lapsen (tai iän, kuka näistä tietää) myötä monet paineet putoaa harteilta, semmonen todellinen minuus voi tulla vielä paremmin esiin.

Olen btw nyt Turussa meidän äbälässä, Itäharjun Prisman vieressä. Aion todellakin tehdä huomenna tuonne Prisman ihmemaahan toivioretken. Sieltä saa vaikka mitä ja vaikka kuinka halvalla! Fantastista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuo kontrolin menettämisen pelko taitaa olla monilla suurena syynä lasten hankinnan empimisen, tunnistan itsessänikin. Kun on riittävästi ikää ja itsevarmuutta, tietää vihdoin kuka on ja mitä haluaa. On aika pelottavaa menettää se kauan tavoiteltu olotila.

Lapsen saaminen herättää kaikkia ihan kreisejä ajatuksia ja reaktioita. Mun mielestä tärkeä osa vanhemmaksi kasvamista oli antaa itselle lupa vähän sekoilla siinä alussa. Se kuuluu asiaan, hormonimyrsky on vahva trippi.

MUTTA: se menee ohi. Alkuhämmennyksen jälkeen sitä saa taas pakan kasaan ja elämä alkaa tuntua ihan normaalilta. Samalla ehkä oppii antamaan itselleen vähän armoa, kaikki joskus vähän koheltaa, ei se maailmaa kaada. Ja normaali parisuhde kestää pienen hässäkän, puolisonkin maailma siinä mullistuu yhtä lailla ja sekoilu on helposti molemminpuolista alussa. Se on ihan hyvällä tavalla yhdistävä kokemus :)

Lapseton (Ei varmistettu)

Jos lasten hankintaa voi suunnitella niin lähtökohtaisesti se kannattaa tehdä silloin kun on siihen niin valmis, että on valmis noin vuoden ajaksi sitomaan itsensä (enemmän tai vähemmän) pieneen ihmiseen ja tietää itse minkälaisen maailman hänelle haluaa näyttää. Usein se edellyttää sitä, että on ensin itse kokenut elämää. Odotimme esikoistamme yhdeksän vuoden ajan, joten siinä ehti näin jälkikäteen ajateltuna kasvaa paljon itsekin ja miettiä lastenkasvatusasioita monesta näkökulmasta. Ikää alkoi kuitenkin jo olla ja jos sisaruksista haaveili, oli homma aloitettava heti. Nyt meillä kirmailee useampi pienokainen todella pienillä ikäeroilla ja Prismassa on pakko käydä kun ostettavaa on paljon - ja melkoista hulinaahan se onkin. Onneksi on myös kotiinkuljetuspalvelu, jota paljon käytämme. Vaikka lapsettomuushoidot kehittyvätkin koko ajan niin ihan liian kauan ei kannata odottaa ettei tule näin kiire saada perhettä kasaan ennen kuin aika loppuu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Tuo vuosi on munkin kokemuksella sellainen, että sen verran sitä on aika lailla kiinni lapsessa, jos esim haluaa imettää ja noin muutenkin. Mutta sen jälkeen helpottaa sekin. Ja toisaalta vuosi menee tosi nopeasti, eikä silloin taas ole kiinni esim työelämässä, joten trade off on ihan edullinen :)

Ihanaa, että saitte lopulta lapsia noin pitkän odotuksen jälkeen. Näistä kokemuksista tulee aina hyvä mieli :)

Itse jouduin odottelemaan lapsen alulle saamista vain vuoden, mutta sekin tuntui kyllä ikuisuudelta. Eli tässä mielessä ei kannata venata ikuisesti, tosin varmaan kaikki suomalaiset naiset ovat tietoisia tällä valistuksen määrällä noista hedelmällisyystilastoista. Mutta on myös arvokasta, että ihmiset puhuvat ääneen lapsettomuuskokemuksistaan, se puree mun mielestä aina paremmin kuin jonkun asiantuntijan valistus jossain lehtihaastattelussa. Eli kiitos kommentista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Onko mahdollista esittää postaustoive tähän kommenttiin liittyen: miten pysyä jotenkin rauhallisena ja huolehtia parisuhteesta kun lapsen alulle saattamisessa kestää? Ymmärrän, että tämä on tosi henkilokohtainen aihe, mutta tuli mieleen kun meitä vertaistukea kaipaavia on paljon ja asiasta puhuminen jatkuvasti lisääntyvälle kaveripiirille tuntuu vaikealta . Nim. Ikää kolket ja yritystä jo lähes vuosi takana

Juliaihminen
Juliaihminen

Oo! Kirjoitan tästä mielelläni, kun puhuukin aiheesta hyvin avoimesti, eli sanon aika usein, että meillä meni vajaa vuosi saada beebo alueilleen. Se ei ole pitkä aika jälkikäteen, mutta silloin se tuntui ikuisuudelta. Pitää kirjoittaa (etenkin jotta ihmiset voisivat jakaa kokemuksiaan aiheesta!)

FromKaren
Ihana Päivä

Ah äitiyslomasi kuulostaa ihanalta! Oma lapsi oli aikoinaan sellainen nukkuja, joka ei nukkunut vain kuin liikkuvissa vaunuissa ja muutenkin oli koliikkia. Oma sänky + tiukka rytmi pelasti oman pään. Jäi tuo aspekti kokematta, sillä lapsi ei ollut ”siinä sivussa” menijä. Nyt onneksi muuttunut ja tehdään kivoja juttuja viikottain! Silti lapsen nukkumaanmenoaika rajoittaa, hän on viimeistään kello 20 pedissä nukkumassa. Toki rytmi voisi olla myöhäisempi, mutta samalla RAKASTAN sitä, että joka ilta on omaa aikaa :D Kuulostaako kamalalta? Että ei malta odottaa, että lapsen näkee työpäivän jälkeen mut sit on vaan niin onnellinen kun nukkumaanmeno koittaa ja oma aika alkaa...Valintoja valintoja.. Humpuutteluaikaa tarvitsee kyllä jokainen!!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooooh! Toi on paha toi nukkumisasia!

Meillä vauvavuotena Alppu meni aina klo 19 nukkumaan. Se kieltämättä rajoitti. Mutta toisaalta, iltojen oma aika on taivaallista!

Nyt olenkin ihan rikki siitä, että päiväkodin pitkien päiväunien myötä lapso nukahtaa usein vasta 22.30, jolloin oma aika jää aika vähiin. Tai no, mies sen lapsen nukuttaa, eli saan kyllä omaa sikaa, mutta kahdenkeskinen aika on todella kortilla.

Maira__ (Ei varmistettu)

Ai että! meidän 1v7kk menee klo 20 nukkumaan ja se on PARASTA! Vähän rajoittaa jossain asioissa, mutta silti enemmän hyvä asia! <3 oma aika <3

vierailija (Ei varmistettu)

Paljon on kiinni kyllä lapsesta ja tukiverkoista. Että silloin kun lapsi ei ole ollut "helppo", meillä esim. refluksia eikä ollut niitä tukiverkkoja ja vielä isompi vaativa lapsi myös kotona, ajoin itseni ihan piippuun. Eikä ole vieläkään kovin paljon helpompaa, kun edelleen olen itse ihan poikki. Eikä ole niitä tukiverkkoja.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän tosi hyvin! Mäkin heräsin sellaisen tukiverkon pienuuten nyt tänä syksynä, kun on ollut jotain akuutteja tilanteita, että lapsi olisi pakko saada hoitoon. Äiti asuu Turussa ja isällä on omat pienet lapset (tosin heistä on tosi paljon apua). Miehen vanhemmat asuvat toisella puolella Suomea.

Tuntui aluksi tosi vaikealta, mutta pakotin itseni pyytämään kavereita ja siskoa hoitamaan lasta. Avun pyytäminen tuntui kohtuuttoman isolta palveluksesta, kun kavereilla on omiakin lapsia. Nyt ollaan kuitenkin pikkuhiljaa päästy sellaiseen tilanteeseen, jossa hoitamisesta tulee vastavuoroista, jolloin siitä on tullut business as usual eikä mikään ikuisen kiitollisuuden aiheuttava palvelus. 

Tukiverkkojen puuttuminen on kamalaa, mutta toivoa on: niitä voi yrittää alkaa luoda itse. Toki se vaatii oman energiansa, mutta aikanaan sitten. Ja tietenkin ihan vauvavaiheessa on hankalampi jättää lasta hoitoon, mutta nyt kun lapsi täyttää pian kaksi, homma on jo paljon helpompaa ja lapsonen on ollut kuukausittain hoidossa.

Paljon sympatiaa ja voimia uupumukseen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Aamen!
Vaikka paljon on kiinni lapsesta, niin on myös asenteesta.:)

vierailija (Ei varmistettu)

Juu kyllä siinä asennetta tarvitaan, kun lapsi herää n 10-20 krt yössä ensimmäisen vuoden. Sen lisäksi vielä toisen isomman lapsen heräilyt ja päiväsaikaankaan ei nukuta vaan itketään paitsi sylissä pystyasennossa ja liikkeessä. Ei siinä kovin kahvitella tai ylipäätään käydä paljon missään. Ja vaikka lapset kasvavat, useamman alle kouluvuotiaan temperamenttisen lapsen kanssa kahvittelukaan ei aina ole kovin rentouttavaa. Mutta asenteella selviää!

vierailija (Ei varmistettu)

Kouluikäisen. Niin ne unet :)

Maippi (Ei varmistettu)

Komppaan sua siinä et viimeiset 2 vuotta on tuonu paljo uutta sisältöä elämään, mulla samanikäinen esikoinen kuin Alppu. En yhtään ihmettele että perhekoko pienenee kun tuntuu että lapsen saaminen ja etenkin kasvattaminen ei ole ihmisen oma asia vaan koko yhteiskunnan asia Haluaa lapsia tai ei, olkoon se jokaisen oma valinta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse melkein 6-vuotiaan äitinä toteaisin, että yllättävän vähän elämä perimmiltään muuttui...siis pidemmällä tähtäimellä, vauvavuotena ja taaperovuotena kyllä paljonkin. Mutta siis asutaan edelleen ratikkalinjojen varrella, käydään syömässä bistroissa koko perheen voimin (lapsen toive joululoman kunniaksi oli, että "mentäisiinkö syömään Viisipenniseen"). Kuljetaan fillarilla (myös perheen juniori jo useamman vuoden) ja luetaan kukin omia kirjoja sängyssä pötkötellen. Niin ja käydään kyllä Prismassa ehkä kaksi tai kolme kertaa vuodessa - ihan kuten ennenkin. Ollaan miehen kanssa yhtä kiinnostuneita etenemään uralla kuin aiemmin. Lomaillaan kaupunkilomilla.

Ne asiat mitä oikeastaan on muuttuneet on nää. Ei voi päättää lähteä miehen ja kavereiden kanssa työn jälkeen ex tempore after workille Kallioon keskellä viikkoa ja rantautua kotiin joskus aamuyöstä (ehkä kestämmme, nimittäin kun tätä harrasti pitkälle kolkyt ja jotain niin nyt on niin vanha, että ei oikeastaan edes jaksa). Työpäivää ei voi venyttää myöhään iltaan ilman neuvottelua siitä, että toinen hakee lapsen päiväkodista. Kodissa on kymmeniätuhansia pieniä legopaloja, palapelin paloja, piirustuksia, askarteluja ja pet shoppeja pyörimässä ympäriinsä ja aikuisten vaatekaappitila on puolittunut.

Sitten elämässämme on ihan mahdottoman hurmaava, fiksu ja ihana tyttönen, joka on parasta mitä ollaan miehen kanssa elämässä saatu aikaan. Aika hyvä tradeoff loppujen lopuksi ja vuosi vuodelta on vaan parantunut :)

S a a r a H (Ei varmistettu)

Valvomiset, sotkut, oman habituksen räjähtäminen, puolisolle räjähtäminen, anopille hillitysti räjähtäminen, ekan puolen vuoden tissien jatkuva räjähtäminen maidon takia.... Kyllä! Sanoisin silti, että noi on handlattavia asioita eikä niitä kannata etukäteen kauheesti hirvitellä. Mutta: musta vaikeinta, sellasta kourasee mahanpohjasta kylmällä kouralla -tyyppisesti vanhemmuudessa on ollut tajuta, että lähinnä _me mun miehen kanssa_ muodostetaan meidän lapselle se sellanen henkinen koti, ihmiskäsitys, millanen tyyppi se ja tää maailma oikein on. Miten toista ihmistä kohdellaan ja mitä se oikeesti tarkottaa, että itsensä voi hyväksyä ja olla mukava toisille. Toki mukana pyörii tätiä, setää, kaveria, mummia jne mutta se Vanhemman Totaalinen Valta lapseen on musta isoin asia. Siitäpä harvoin kukaan mitään puhuu. Ja sillon kun on itse se epätäydellinen minä, vanhempi, puoliso ja kaveri, tulee kauhea olo että tärvelenkö mä nyt ton viattoman ihmispalleron.

Kelaatteko te ikinä tätä? Ja miksei neuvolassa koskaan puhuta mitään oikeeta vaikka siitä, että no mites teistä toi vanhemmuus on sillon paskimpinakin hetkinä tuntunut lähtevän käyntiin, vaan katellaan niitä käppyröitä?

Ja siis joo, oon ihan elämänmyönteinen tyyppi ja vähäkin naurattaa ja pientin asiaa arvostan, mutta tää lapsen minäkuva jne setti on oikeesti pelottavaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Välillä tämän tiedostaminen tuntuu ihan kammottavalta. Pahimmat hetket on mulle ehdottomasti niitä, kun riitelen mieheni kanssa. Lupaan joka kerta, että ensi kerralla en ärsyynny tästä tai jos ärsyynnyn, niin en lapsen edessä. Sitten taas jossain vaiheessa räjähtää. 

Sitä olen kuitenkin miettinyt, että anteeksi pyytäminen on lottovoitto. Se ei tietenkään deletoi tapahtunutta, mutta pyrin aina tosi tarkkaan siihen, että lapsi näkee, kun me sovitaan mieheni kanssa riidat. Nyt olen myös ensimmäisiä kertoja joutunut pyytämään anteeksi lapselta käytöstäni, esimerkiksi kun yksi yö kilahdin sille, kun se heräsi uudestaan ja uudestaan. Seuraavana aamuna sitten pahoittelin kovasti.

Mutta tuota vanhemman valtaa lapseen olen kyllä miettinyt paljon, koska se voi niin helposti olla kurkkua kuristavaa mielivaltaa. Siinä huomaa todella omat mokailunsa, kun niin kovin haluaisi olla kiva vanhempi ja luoda sellaista kivaa ilmapiiriä, jotta lapsesta voisi tulla onnellinen.

Jissy (Ei varmistettu)

Täysin off topic, mutta! Raisan takki kuvissa, ihana, mistä?

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.